Mitä tehdä? Krooninen kipu on tuhonnut elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että lääkkeistä ei ole apua. Se on haettava sellainen lääke, josta on apua. Mene päivystykseen ja kerro heille suunnitelmistasi ja siitä miten kipusi näihin vaikuttaa.

Itsellänikin on krooninen raajakipu ja käytän siihen Lyricaa. Toistaiseksi se on auttanut siihen jonkin verran. Opioidit auttava myös itselläni Lyrican lisänä. Tällä hetkellä Panacod, mutta ehkäpä jotain vahvempaa myöhemmin. Olen ollut kipupolilla, mene sinäkin.

Kipupolit ovat siitä pahoja että niissä opioidit yleensä lopetetaan, käskedtään vaan tehdä mielialaharjoituksia. Hyvä jos sun kohdalla ei niin.

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Näin itsellä kanssa. Shokki oli aluksi, mutta siitä asian käsittely alkoi.

Simputtaminen ja kurjistaminen lääkäreiden ja hoitajien päätavoitteena?! Ei kokemusta tai mielletään omat kokemukset muitakin koskeviksi.

Onko tuosta vielä kokemusta, kun on tuore Suomessa? Voi käyttää myös neuropaattisen kivun hoidossa. Toivottavasti ovat jo harjoitelleet sitäkin.

https://soomamedical.com/fi/soomalle-hankintasopimus-vsshpn-kanssa/

No joitain sairauksia ei voi kokonaan parantaa lääkkeillä ja harjoituksilla, lieventää kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Simputtaminen ja kurjistaminen lääkäreiden ja hoitajien päätavoitteena?! Ei kokemusta tai mielletään omat kokemukset muitakin koskeviksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että lääkkeistä ei ole apua. Se on haettava sellainen lääke, josta on apua. Mene päivystykseen ja kerro heille suunnitelmistasi ja siitä miten kipusi näihin vaikuttaa.

Itsellänikin on krooninen raajakipu ja käytän siihen Lyricaa. Toistaiseksi se on auttanut siihen jonkin verran. Opioidit auttava myös itselläni Lyrican lisänä. Tällä hetkellä Panacod, mutta ehkäpä jotain vahvempaa myöhemmin. Olen ollut kipupolilla, mene sinäkin.

Kipupolit ovat siitä pahoja että niissä opioidit yleensä lopetetaan, käskedtään vaan tehdä mielialaharjoituksia. Hyvä jos sun kohdalla ei niin.

?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettelet elämään sen kivun kanssa. T. Etenevä neurologinen sairaus ja pyörätuoli. Silti elän ja nautin

Oletko kivuissa yötä päivää niin, ettet kykene hetkeksikään pääsemään siitä irti paitsi kivun uuvuttamana levottomiin hetkellisiin uniin, joissa uneksit siitä että sinuun koskee ja heräät unesta painajaiseen, jossa sinua koskee edelleen. Ja tämä jatkuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen toiseen, etkä lopulta tiedä näetkö unta vai oletko valveilla. Ja koko ajan sinuun koskee.

Itse en ainakaan jaksa valehdella, että eläisin saatika nauttisin olemassaolosta tässä tilanteessa. En viitsi teeskennellä.

Mä olen ollut sellaisessa tilanteessa ja myös masennuin jolloin kaikki paheni.. Kaikki tuntui pahalta kivun lisäksi. Mutta mä hyväksyin sen etten parane ja kipu kuuluu mun elämään. Sen kanssa opettelin elämään. Mä käyn jossain ja sit maksan veroa siitä. Mutta saan elämääni jotain muutakin kuin pelkkä kipu. Pitkä prosessi siis. Lääkekokeiluja, fysioterapia jne.. Ei se helppoa ole kenellekään mutta mitkä on vaihtoehdot? T. Neurologisesti sairas

Hyvä, jos pystyt käymään jossain. Kaikki eivät pysty. Ei tällaiseen kipuun totu eikä sitä hyväksy koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Mutta entä jos liike pahentaa kipua? Nuorena tällaiseen tilanteeseen joutuneena tuntee suurta katkeruuttakin, kun ei voi ymmärtää miksi näin tapahtuu. Syövänkin ymmärtäisin paljon paremmin. Sille on olemassa sentään syy.

Suren myös minulle rakasta ihmistä, joka joutuu kärsimään kipuni takia. Hänenkin elämänsä meni pilalle. Siksi sitä etsii keinoa päästä irti ja päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettelet elämään sen kivun kanssa. T. Etenevä neurologinen sairaus ja pyörätuoli. Silti elän ja nautin

Oletko kivuissa yötä päivää niin, ettet kykene hetkeksikään pääsemään siitä irti paitsi kivun uuvuttamana levottomiin hetkellisiin uniin, joissa uneksit siitä että sinuun koskee ja heräät unesta painajaiseen, jossa sinua koskee edelleen. Ja tämä jatkuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen toiseen, etkä lopulta tiedä näetkö unta vai oletko valveilla. Ja koko ajan sinuun koskee.

Itse en ainakaan jaksa valehdella, että eläisin saatika nauttisin olemassaolosta tässä tilanteessa. En viitsi teeskennellä.

Mä olen ollut sellaisessa tilanteessa ja myös masennuin jolloin kaikki paheni.. Kaikki tuntui pahalta kivun lisäksi. Mutta mä hyväksyin sen etten parane ja kipu kuuluu mun elämään. Sen kanssa opettelin elämään. Mä käyn jossain ja sit maksan veroa siitä. Mutta saan elämääni jotain muutakin kuin pelkkä kipu. Pitkä prosessi siis. Lääkekokeiluja, fysioterapia jne.. Ei se helppoa ole kenellekään mutta mitkä on vaihtoehdot? T. Neurologisesti sairas

Hyvä, jos pystyt käymään jossain. Kaikki eivät pysty. Ei tällaiseen kipuun totu eikä sitä hyväksy koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Näin itsellä kanssa. Shokki oli aluksi, mutta siitä asian käsittely alkoi.

Kuinka kauan shokki kesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Mutta entä jos liike pahentaa kipua? Nuorena tällaiseen tilanteeseen joutuneena tuntee suurta katkeruuttakin, kun ei voi ymmärtää miksi näin tapahtuu. Syövänkin ymmärtäisin paljon paremmin. Sille on olemassa sentään syy.

Suren myös minulle rakasta ihmistä, joka joutuu kärsimään kipuni takia. Hänenkin elämänsä meni pilalle. Siksi sitä etsii keinoa päästä irti ja päästää irti.

Olen tuo toka kirjoittaja. Mullakin liike pahentaa kipua usein. Silloin teen turvaharjoituksia ja "kytken" pois ylivirittyneen mantelitumakkeeni. Aivot tulkitsee kivun uhkaksi ja hermosto reagoi siten. Teen hengitysharjoituksia ja hoen itselleni, että kipu ei ole hengenvaara, ei ole mitään hätää jne. Sopiva vireystilakin helpottaa kivun kokemusta.

Näiden välillä annan itseni pitää välillä "luovutuspäiviä"; jään sänkyyn ja suren p*skaa elämääni, käsittelen murheet, epäreiluuden kokemukset ja muut. Lepään. Sitten jaksan seuraavana päivänä taas aloittaa tuon aktiivisuuden alusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Näin itsellä kanssa. Shokki oli aluksi, mutta siitä asian käsittely alkoi.

Kuinka kauan shokki kesti?

Olen tuo eka, mulla kesti vissiin vielä puolisen vuotta ton neurokirurgin jälkeen. Sen aikana kyllä jo käsittelin sitä todellisuutta, mikä mulle oli läväytetty. Ei ollut helppoa sekään aika.

Voimia kaikille kipukroonikoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Näin itsellä kanssa. Shokki oli aluksi, mutta siitä asian käsittely alkoi.

Kuinka kauan shokki kesti?

Olen tuo eka, mulla kesti vissiin vielä puolisen vuotta ton neurokirurgin jälkeen. Sen aikana kyllä jo käsittelin sitä todellisuutta, mikä mulle oli läväytetty. Ei ollut helppoa sekään aika.

Voimia kaikille kipukroonikoille.

Argh, olin siis tuo toka. 🙈

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Mutta entä jos liike pahentaa kipua? Nuorena tällaiseen tilanteeseen joutuneena tuntee suurta katkeruuttakin, kun ei voi ymmärtää miksi näin tapahtuu. Syövänkin ymmärtäisin paljon paremmin. Sille on olemassa sentään syy.

Suren myös minulle rakasta ihmistä, joka joutuu kärsimään kipuni takia. Hänenkin elämänsä meni pilalle. Siksi sitä etsii keinoa päästä irti ja päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettele elämään kivun kanssa. Lause tarkoittaa:

1. Toivoa kivun poistumisesta tai lievenemisestä ei ole. Koskaan ei saa viedä toivoa pois! Rikollista sanoa kenellekään noin.

2. Sanojalla ei ole itsellä käsitystä tai kokemusta kroonisista, tosi pahoista kivuista. Lisäksi siis puuttuu empatiakyky.

Itselleni neurokirurgi sanoi kaksi vuotta sitten, että susta ei enää koskaan tule kivutonta. Mun mielestä se oli hyvä, vaikka aluksi ihan hirveä järkytys. Mutta se mahdollisti mulle irti päästämisen, lakkasin taistelemasta parempia kivunhoitoja saadakseni, annoin vaan olla ja lopulta hyväksyin kivun. Aloin kuunnella sitä ja tein tietoisuus ja itsemyötätuntoharjoituksia. Hiljalleen aloin löytää ihan ihan pieniä kivuttomia hetkiä joita vaalin. Siis ne oli todella pieniä, alkuun melkein häivähdyksiä, joita en olisi huomannut, jollei olisi ollut tietoinen. Väkisin ja aina miljoonannen kerran uudelleen keskityin mm.. siihen miltä ruoka maistuu, miltä suihku tuntuu jne. Että sain aivot harhautettua pois kivun kokemuksesta. Pahimmat kipukaudet saan nykyään katki muutaman kuukauden - puolen vuoden kuurilla tramalilla ja etoricoxilla ja kaikenmaailman hyväksymis- ynnä muilla harjoitteilla, lämpöpatjalla, levolla, liikunnalla. Ajattelen, että se irti päästäminen ja hyväksyminen oli se juttu. Mulla repesi välilevy, joka painoi hermoon ja oli kohdassa, missä nikama siirtymä ja lisäksi fibromyalgia. Irti päästämisen jälkeen jossain vaiheessa jaksoin alkaa liikkua.

Mutta tämä ei varmasti ap:ta nyt helpota, saattaa jopa suututtaa ja/tai ahdistaa tms. Olen pahoillani siitä ja muistan sen vaiheen. Silti toivon, että pystyt psykologisella tasolla tekemään sen irti päästämisen ja hyväksymisen jossain kohtaa ilman itsemurhaa. Mullakin oli jossain vaiheessa jo tapa ym.mietittynä. Se vaihe meni ohi myös irtipäästämisen myötä.

Näin itsellä kanssa. Shokki oli aluksi, mutta siitä asian käsittely alkoi.

Kyllähän kivunhoidossa jo ensi papereissa mitä joutuu täyttämään kysytään jotain sellaista että "jos sinua ei saada täysin kivuttomaksi, mikä olisi sinusta siedettävä kivun taso?"

Tärkeintä olisi AP:n tapauksessa tietää voiko hermovauriolle(?) tehdä jotain paikallisesti?

Jos ei, onko kipu siis kroonistunut ja keskushermostotasolla?

Jos näin on, silloin pitää yrittää löytää niitä omia kikkoja siihen kivunhoitoon. Joskus simppelitkin kikat voivat toimia paremmin kuin lääkkeet. Itse koin jossain vaiheessa etten saa lääkkeistä hirveesti vastinetta mutta olin siinä vaiheessa buprenorfiinin käyttäjä, eli hirmu vahvat opiaatit, joissa tuli varovaisesta vierotuksesta huolimatta huumevierotusoireet.

Kun lopetin lääkkeet, pelkäsin että kivut lisääntyvät, mutta mitään kummempaa ei tapahtunut. Oli ihan sama olla ilman lääkkeitä. Paitsi että pää oli selkeämpi ilman. Jotenkin kivunhoidon ottaminen omiin käsiin vaikutti myönteisesti henkisellä puolella. Pääsin kuntotukseen sain kokeilla siellä kaikkia eri kivunhoidon ei-lääkkeellisiä menetelmiä, ja löysin muutaman joka toimi mulle. Siitä se solmu alkoi aueta.

Mulla auttaa edelleen kipuihin jaloissa pillereitä paremmin kylmähoito. Eli kylmäpakkaus pakkasesta ohuessa pyyhkessä kivuliaalle kohdalle. Samoin mulla auttaa paljon vedessä olo, sekä liikunta että rentoutus sekä lymfahoito. (Nämä hoidot tietysti auttavat parhaiten tiettyihin vaivoihin, esim. minulla on kudosten turpoamista ja siitä aiheutuvaa kipua.) Minulle on auttanut selän hermokipuihin tuo TENS-hoito (minulla on oma laite kotona), jota AP oli ilmeisesti kokeillut huonoin tuloksin. Kaikille ei toimi kaikki keinot, eikä samalle ihmiselle toimi samat keinot aina.

Toivon että AP voisi lakata etsimästä sitä pyhän Graalin lääkettä, koska sitä ei ehkä ole olemassa. Jos kivut nyt ovat jo pahat, eikä lääkkeistä ole apua, läkkeiden lopettaminen voisi olla kokeilun arvoista. Hänen pitäisi alkaa löytää sitten edes yksi tai kaksi muuta tapaa, jotka helpottaa kipuja. Ehkä sen hermostonsa saa paremmin vastaamaan hoitohin jos ei sekoita sitä lääkkeillä?

Sitä en osaa valitettavasti sanoa mitkä lääkkeettömät keinot auttaisivat AP:tä, koska en saanut tästä keskustelusta tarkkaa käsitystä vamman ja kivun laadusta, ja muutenkin kipu on hyvin yksilöllistä, joten jokaisen pitää itse kokeilemalla löytää ne itselle sopivat keinot. Jos kuuntelee vaikka death metallia kybällä ja karjuu mukana, sekin voi olla joillekin kivunhoitokeino (no, naapurit ei ehkä tykkää...).

Itse olen kokeillut ainakin näitä : rentoutusmenetelmät, jooga, pilates, vesirentous, fysioakustinen hoito, akupunktio, manuaaliterapia, jalkaterapia (Maitland-tekniikka), ultraäänihoito, fysioterapia, lymfaterapia, kylmähoito, lämpöhoito, hengitysharjoitukset, unen parantaminen, jne...

Mun kokemus kivunhoidosta on se, että kroonisessa kivussa ei ole enää yhtä pelastavaa kivun ikuisesti pois vievää pilleriä vaan on erilaisia ratkaisuja, joita yhdistämällä saa kivun (edes) siedettävämmälle tasolle. Ne itselle sopivat jutut pitää vaan löytää kokeilemalla. Jos lääkärien apua tarvitsee ja on sen verran rahaa, Ortonin kipuklinikka voisi olla hyvä paikka, jos diagnoosi sopii heidän systeemiinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettelet elämään sen kivun kanssa. T. Etenevä neurologinen sairaus ja pyörätuoli. Silti elän ja nautin

Oletko kivuissa yötä päivää niin, ettet kykene hetkeksikään pääsemään siitä irti paitsi kivun uuvuttamana levottomiin hetkellisiin uniin, joissa uneksit siitä että sinuun koskee ja heräät unesta painajaiseen, jossa sinua koskee edelleen. Ja tämä jatkuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen toiseen, etkä lopulta tiedä näetkö unta vai oletko valveilla. Ja koko ajan sinuun koskee.

Itse en ainakaan jaksa valehdella, että eläisin saatika nauttisin olemassaolosta tässä tilanteessa. En viitsi teeskennellä.

Kuvailit hyvin tilanteen joka on myös mulla. Välilevytyrä aiheuttanut aivan järjettömän kivun ja alkanut myös pyöriä päässä vaikka mitä epätoivoisia ajatuksia.