Mieheni kertoi eilen kärsineensä kanssani vuosia

Noin siinä käy kun pitää vaan kaiken harmituksen ja pahanolon sisällään, sitten lopulta räjähtää tolleen puolisolle ja puoliso vain ihmettelee, että mitä ihmettä eikö kaikki ollutkaan ihan ok?

Eli mieheltä ihan terve reaktio vihdoin purkautua, kaiken sisällä pitäminen ikuisuuden olisi ollut huonompi vaihtoehto hänen ja myös sinun kannalta. Harmi tietenkin sinun kannalta kun varmasti on ollut kamalaa kuunneltavaa. Teidän suhteessa ei varmaan ole puhuttu tunteista? Tai onko erimielisyyksiä puhuttu läpi vai annettu niiden jäädä vaan kellumaan?

Huonoja neuvoja nämä että nyt heti pitää erota. Teidän olisi hyvä nyt lähteä keskustelemaan kunnolla suhteestanne ja elämästä. Tietenkin keskusteluun tarvitaan kaksi osapuolta, jos mies palaa takaisin tuppisuu moodiin, jossa hän vain pitää kaiken sisällään tai jos sinä olet niin loukkaantunut/järkyttynyt, että et halua ollenkaan edes yrittää niin sitten keskustelua ei tietenkään pysty käymään.

Ja lopuksi tunnustan, että olen tehnyt naisena tuollaisen samanlaisen katkeran purkauksen miehelleni pari kertaa. Mutta on loppujen lopuksi ollut hyvä, että olen purkautunut. Riitoja ja huonoa ilmapiiriä tuollainen purkautuminen aiheuttaa kotiin viikoiksi, mutta jos molemmat vähän ottavat etäisyyttä toisiinsa ja savun laskeuduttua jompikumpi tekee sovittelevia eleitä ja toinen vastaa niihin myös sopua hakien eikä kiukutellen niin kyllä se siitä pikkuhiljaa lähtee taas käyntiin ja suhde paranee, kun molemmat ovat päässeet riitojen aikana kertomaan oman näkökulmansa suhteen huonoihin puoliin.

Tai voi olla paranematta, mutta meillä on johtanut paranemiseen. Ero on nyt yksi meidän tulevaisuuden skenaario, mutta niin on myös yhdessä pysyminen. Aika näyttää pystymmekö hyväksymään suhteemme tietyt erimielisyydet ja ongelmakohdat ja pystyykö molemmat tulemaan tietyissä asioissa vastaan toista. Meillä ei ole kiire mihinkään, sopu on löytynyt, nyt tavallaan tunnustellaan että mitä oikein me haluamme elämältä ja sovimmeko toisillemme vai emme.

Tavallaan tutustutaan uudestaan toisiimme ja minä ainakin tämän kriisin seurauksena olen tutustunut myös itseeni paremmin, että mitä MINÄ haluan elämältä. Olen liikaa vaan tehnyt mitä toiset haluaa, enkä ole kuunnellut itseäni, mikä sitten on johtanut katkeroitumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja taas jä lapset äidin yksin hoidettavaksi. Ja akat suostuu tuohon.

Totta kai ottaisin lapset mukaani. Syyttömiä he ovat siihen, että isä on itse piru.

Kuvitteleeko ihmiset oikeasti, että lapset on normaaleille, normaalilla tunne-elämällä varustetulle ihmisille joku kamala taakka, josta pitää tapella, että kuka suostuu hoitamaan? Tai olemaan ja elämään niiden kanssa?

Mun mielestä erossa kamalinta oli se, että lasten kanssa ei saa olla ja elää koko ajan, vaan lapset on myös välillä ( onneksi vaan n.8 päivää/kk) myös isällään. Ja ei, en todella yhtään estä lapsia näkemästä isäänsä vaan saavat aina tulla ja mennä kuten haluavat.

Mutta en ikinä, missään tilanteessa olisi jättänyt lapsiani tai halunnut heistä jollain lailla eroon. He ovat mulle rakkaimmat ihmiset maailmassa.

Tämä. Myönnän itsekin, että alle 3v:n hoivaaminen ei ollut mun juttu (olen KTM, päällikkötason töissä). Lasten isän kanssa erottiin, kun lapset 1- ja 4v. Lapset jäi pääasiassa mulle, joka toinen vkl isällään ja isä ei halua enempää. Olen itse alkanut nyt lasten saatua vähän ikää nauttia todella lasten seurasta. Ihan mielettömiä tyyppejä! Exäni ei vieläkään halua lapsia luokseen enempää. Näkee lapsia varmaan niin vähän, ettei osaa edes ajatella, mitä kaikkea hienoa lasten kanssa voi jo tehdä. Jotkut näkee lapset vain ikuisesti sellaisena hoivattavana taakkana. Ehkä ihan pieni lapsi onkin aika vaativa, mutta se aika on tosi lyhyt.

Aikamoinen joutsenlaulu.

Kaksi verta itkevää marttyyria.

Ero on juurikin oikea ratkaisu. Ja olkaa kunnolla ja lopettakaa se itsesääliin pakahtuminen.

En lukenut koko ketjua, ja ehkä tästä on ollut puhetta muuallakin kuin yhdessä ekan sivun viestissä, mutta juridisesta näkökulmasta ei kannata lähteä yhteisestä kodista, ei yksin eikä lasten kanssa, jos haluaa itselleen lasten lähihuoltajuuden ja isä alkaakin eron jälkeen vaatia lapsia itselleen. Oikeudella on nimittäin vahva taipumus pyrkiä säilyttämään vallitsevat olosuhteet, ja lapsen syntymäkodilla on oikeuden silmissä yllättävän iso merkitys, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin.

Minä jouduin pakenemaan väkivaltaista exää lapsen kanssa myös lastensuojelun painostaessa muuttamaan pois, mutta koska exä on erittäin taitava valehtelemaan ja manipuloimaan ihmisiä, hän puhui kaikki puolelleen ja oikeus teki hänestä käytännössä lapsen yksinhuoltajan. Hän jatkoi täysin omaa elämäänsä lapsen syntymän jälkeen ja yksinkertaisesti kieltäytyi osallistumasta mihinkään, mutta oikeusprosessissa hän luonnollisesti valehteli kaikille, että minä olin estänyt häntä osallistumasta ja ominut lapsen itselleni ja riistänyt häneltä koko vauva-ajan jne.

Jo aloitusviestissä kertomasi kuulosti aika huolestuttavalta, sillä samalla tavalla exä syytti minua aina kaikesta ja kertoi toistuvasti lapselle mm. että ei pystynyt olemaan samassa tilassa, sillä "pää ei kestä äitiä".

Ainoa vaihtoehto tuossa tilanteessa on tietysti ero, mutta tarvitset siihen vähintäänkin juridista apua ja hyvää etukäteissuunnittelua, ettei käy niin kuin monille muille vastaavalla tavalla käyttäytyvien isien kanssa on käynyt.

Sanon vaan sen, että jos tulee ero ja taloudellisista asioista kiistaa, niin pidä puolesi ja osaa vaatia.

Voisitteko istua alas ja keskustella perin pohjin?

Ero ei ole aina automaattinen ratkaisu ristiriitoihin. Jos ei itsellä riitä rahkeet, niin parisuhdeterapiasta voisi olla hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kävi samoin. Olin syypää kaikkeen ja olo oli yhtä epätoivoinen. Lopulta paljastui, että miehellä oli ollut jo puoli vuotta suhde ja yritti saada oloni niin kurjaksi, että haluan erota. Näin hän pääsisi eron suhteen kuin koira veräjästä ja olisi se jätetty osapuoli. Ja minä jättäjänä jutun pahis. Ymmärsin sen, kun ero sitten tuli.

Mulle tehtiin just näin. Alkoi avoimesti halveksia ja haukkua ym. Ja vaikka itse lopulta jätti, käänsi senkin niin että minä jätin. Eipä ole sen jälkeen ukot enää kiinnostaneet.

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko istua alas ja keskustella perin pohjin?

Ero ei ole aina automaattinen ratkaisu ristiriitoihin. Jos ei itsellä riitä rahkeet, niin parisuhdeterapiasta voisi olla hyötyä.

tollasen kaikki vaimon syytä ja pilasit koko elämäni tyypin kanssa terapia on ajanhaaskausta. Siinä tullaan parhaimmillaan pohtimaan miten ap voisi olla miehelleen vähemmän kuormittava. Eli pelasta miehesi ja ota ero :) et tarvitse tollasta narisijaa.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, ja ehkä tästä on ollut puhetta muuallakin kuin yhdessä ekan sivun viestissä, mutta juridisesta näkökulmasta ei kannata lähteä yhteisestä kodista, ei yksin eikä lasten kanssa, jos haluaa itselleen lasten lähihuoltajuuden ja isä alkaakin eron jälkeen vaatia lapsia itselleen. Oikeudella on nimittäin vahva taipumus pyrkiä säilyttämään vallitsevat olosuhteet, ja lapsen syntymäkodilla on oikeuden silmissä yllättävän iso merkitys, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin.

Minä jouduin pakenemaan väkivaltaista exää lapsen kanssa myös lastensuojelun painostaessa muuttamaan pois, mutta koska exä on erittäin taitava valehtelemaan ja manipuloimaan ihmisiä, hän puhui kaikki puolelleen ja oikeus teki hänestä käytännössä lapsen yksinhuoltajan. Hän jatkoi täysin omaa elämäänsä lapsen syntymän jälkeen ja yksinkertaisesti kieltäytyi osallistumasta mihinkään, mutta oikeusprosessissa hän luonnollisesti valehteli kaikille, että minä olin estänyt häntä osallistumasta ja ominut lapsen itselleni ja riistänyt häneltä koko vauva-ajan jne.

Jo aloitusviestissä kertomasi kuulosti aika huolestuttavalta, sillä samalla tavalla exä syytti minua aina kaikesta ja kertoi toistuvasti lapselle mm. että ei pystynyt olemaan samassa tilassa, sillä "pää ei kestä äitiä".

Ainoa vaihtoehto tuossa tilanteessa on tietysti ero, mutta tarvitset siihen vähintäänkin juridista apua ja hyvää etukäteissuunnittelua, ettei käy niin kuin monille muille vastaavalla tavalla käyttäytyvien isien kanssa on käynyt.

Tää on oikeasti epäkohta juridisesti, että lapsiperheissä usein se, joka huolehtii enemmän lapsista, haluaisi viedä lapset pois riitojen ja väkivallan keskeltä, muttei voi muuttaa lasten kanssa ilman toisen huoltajan suostumusta ja jos itse hankkii asunnon ja avioeron ja toivoo saavansa lapset pian mukaansa, ei onnistu, vaan oikeus katsoo, että jätit lapset ja päin vastoin väkivaltainen (joka usein on myös henkisesti väkivaltainen) vaatii lapset itselleen ja saa, koska hän ei ollut se, joka lähti.

Heikoilla on väkivaltaisen puolison omaava pienten lasten vanhempi. Nämä väkivaltaisuudethan on usein tönimistä, hiuksista vetoa, kulun estämistä jne., eli ei näy nyrkin iskut naamassa. Ei ole poliisiasia. Henkinen väkivaltahan ei koskaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kävi samoin. Olin syypää kaikkeen ja olo oli yhtä epätoivoinen. Lopulta paljastui, että miehellä oli ollut jo puoli vuotta suhde ja yritti saada oloni niin kurjaksi, että haluan erota. Näin hän pääsisi eron suhteen kuin koira veräjästä ja olisi se jätetty osapuoli. Ja minä jättäjänä jutun pahis. Ymmärsin sen, kun ero sitten tuli.

Mulle tehtiin just näin. Alkoi avoimesti halveksia ja haukkua ym. Ja vaikka itse lopulta jätti, käänsi senkin niin että minä jätin. Eipä ole sen jälkeen ukot enää kiinnostaneet.

Ei varmaan ne ukot kiinnostakaan, mutta jospa löytäisit miehen jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko istua alas ja keskustella perin pohjin?

Ero ei ole aina automaattinen ratkaisu ristiriitoihin. Jos ei itsellä riitä rahkeet, niin parisuhdeterapiasta voisi olla hyötyä.

tollasen kaikki vaimon syytä ja pilasit koko elämäni tyypin kanssa terapia on ajanhaaskausta. Siinä tullaan parhaimmillaan pohtimaan miten ap voisi olla miehelleen vähemmän kuormittava. Eli pelasta miehesi ja ota ero :) et tarvitse tollasta narisijaa.

Juu, siinä missä oikeudessakin voidaan mennä lankaan, jos toinen valehtelee, sama voi tapahtua pariterapiassa. Sitä uskotaan, kellä on vakuuttavin kertomus. Kaikki eivät ole yhtä hyviä puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko istua alas ja keskustella perin pohjin?

Ero ei ole aina automaattinen ratkaisu ristiriitoihin. Jos ei itsellä riitä rahkeet, niin parisuhdeterapiasta voisi olla hyötyä.

tollasen kaikki vaimon syytä ja pilasit koko elämäni tyypin kanssa terapia on ajanhaaskausta. Siinä tullaan parhaimmillaan pohtimaan miten ap voisi olla miehelleen vähemmän kuormittava. Eli pelasta miehesi ja ota ero :) et tarvitse tollasta narisijaa.

Juu, siinä missä oikeudessakin voidaan mennä lankaan, jos toinen valehtelee, sama voi tapahtua pariterapiassa. Sitä uskotaan, kellä on vakuuttavin kertomus. Kaikki eivät ole yhtä hyviä puhumaan.

Itse en suostunut mihinkään terapiaan, mitä ex ehdotti, kun laitoin erohakemuksen vireille, juuri sen vuoksi, että olin jo nähnyt esim. lapsen vasu-keskustelussa, miten kusettaa ihmisiä. Ihan pokkana selitti, kuinka meidän lapsi on sellainen ja tällainen, vaikka oli viettänyt sen lapsen kanssa samassa tilassa ehkä 12h/vko. Kun sekä minä että se päiväkodin opettaja oli viettänyt enemmän aikaa lapsen kanssa. Ja se vk-opettaja tuntui ostavan miehen jutut täysin (melkein flirttailivat).

Tiesin, että exäni olisi kääntänyt minkä tahansa terapeutin puolelleen. Sellasia ne on. Olihan hän aikanaan saanut minutkin nalkkiin (melkein, pystyin irrottautumaan).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihreä liike kirjoitti:

Kauhea mammojen hybridi operaatio päällä.Mitä jos mies on oikeassa ja ap voisi korjata käytöstään

Mies oikeassa?!? Ei kukaan voi syyttää toista omista väleistä lapsiin. Ei kukaan normaali ihminen mene naimisiin hammasta purren parantaakseen suhdetta.

Mies on nyt keksinyt kaikkea paskaa, jotta saa syyn lähteä toisen naisen matkaan.

Hän ei koskaan halunnut sinua, hän ei koskaan osallistunut kasvatukseesi, jne. Luuletko, että alle kouluikäinen lapsi osaa käsitellä näitä lauseita? Nämä oli lauseita joita kuulin koko isäni ja äitini avioliiton ajan. Minä sain isän vasta, kun he erosi.

Vieraannuttamista tapahtuu myös ydinperheissä, eikä vain eroperheissä. Vieraannuttamisella tarkoitetaan toimintaa, jossa toinen vanhempi pyrkii vaikeuttamaan lapsen suhdetta toiseen vanhempaan manipuloimalla lasta eri tavoin.

Kyllä se tietoinen vieraannuttaminen ydinperheessa on todella hankalaa tai lähes mahdotonta. Ydinperheessä, vaikka vanhemmat viettäisivät eri määrän aikaa lasten kanssa, kummankaan vanhemman viettämään aikaa ei ole rajoitettu.

Ja siinäkin mielessä harvinaista, kun mitä motiiveja tuollaiseen toimintaan olisi? Paitsi eroon valmistautuminen (ap ei tunnu haluavan eroa alunperin)

Lapsettomana ihmisenä mä kummastelen tätä vieroittamiskeskustelua.

Miksi tätäkään asiaa ei lähesty viranomaiset hieman rationaalisemmin? Kun mennään sinne neuvotteluihin, miksi ei virastohenkilö siellä sano, että no niin, ihan ensimmäisenä, otetaanpas kalenterit esiin. Katsotaan, mitä teillä on siellä seuraavan kahden viikon varalle kirjailtuna. Kyllä se jo kertoisi, minkä verran kummallakin on lapselle aikaa varattuna.

Jotenkin todella uskomatonta, että edelleenkin, kun meillä on kaikenlaista tietoa, nämä asiat, lapsen asiat, on jonkin vanhempien kertomuksien ja narratiivien varassa, eikä sille mitään voi tehdä.

Ymmärrän yksilönsuojan joo, mutta millä tavalla se voi mennä lapsen edun edelle?

Vierailija kirjoitti:

Noin siinä käy kun pitää vaan kaiken harmituksen ja pahanolon sisällään, sitten lopulta räjähtää tolleen puolisolle ja puoliso vain ihmettelee, että mitä ihmettä eikö kaikki ollutkaan ihan ok?

Eli mieheltä ihan terve reaktio vihdoin purkautua, kaiken sisällä pitäminen ikuisuuden olisi ollut huonompi vaihtoehto hänen ja myös sinun kannalta. Harmi tietenkin sinun kannalta kun varmasti on ollut kamalaa kuunneltavaa. Teidän suhteessa ei varmaan ole puhuttu tunteista? Tai onko erimielisyyksiä puhuttu läpi vai annettu niiden jäädä vaan kellumaan?

Huonoja neuvoja nämä että nyt heti pitää erota. Teidän olisi hyvä nyt lähteä keskustelemaan kunnolla suhteestanne ja elämästä. Tietenkin keskusteluun tarvitaan kaksi osapuolta, jos mies palaa takaisin tuppisuu moodiin, jossa hän vain pitää kaiken sisällään tai jos sinä olet niin loukkaantunut/järkyttynyt, että et halua ollenkaan edes yrittää niin sitten keskustelua ei tietenkään pysty käymään.

Ja lopuksi tunnustan, että olen tehnyt naisena tuollaisen samanlaisen katkeran purkauksen miehelleni pari kertaa. Mutta on loppujen lopuksi ollut hyvä, että olen purkautunut. Riitoja ja huonoa ilmapiiriä tuollainen purkautuminen aiheuttaa kotiin viikoiksi, mutta jos molemmat vähän ottavat etäisyyttä toisiinsa ja savun laskeuduttua jompikumpi tekee sovittelevia eleitä ja toinen vastaa niihin myös sopua hakien eikä kiukutellen niin kyllä se siitä pikkuhiljaa lähtee taas käyntiin ja suhde paranee, kun molemmat ovat päässeet riitojen aikana kertomaan oman näkökulmansa suhteen huonoihin puoliin.

Tai voi olla paranematta, mutta meillä on johtanut paranemiseen. Ero on nyt yksi meidän tulevaisuuden skenaario, mutta niin on myös yhdessä pysyminen. Aika näyttää pystymmekö hyväksymään suhteemme tietyt erimielisyydet ja ongelmakohdat ja pystyykö molemmat tulemaan tietyissä asioissa vastaan toista. Meillä ei ole kiire mihinkään, sopu on löytynyt, nyt tavallaan tunnustellaan että mitä oikein me haluamme elämältä ja sovimmeko toisillemme vai emme.

Tavallaan tutustutaan uudestaan toisiimme ja minä ainakin tämän kriisin seurauksena olen tutustunut myös itseeni paremmin, että mitä MINÄ haluan elämältä. Olen liikaa vaan tehnyt mitä toiset haluaa, enkä ole kuunnellut itseäni, mikä sitten on johtanut katkeroitumiseen.

Kaikkia negatiivisia ajatuksia ei voi (eikä pidäkään) heti niiden ilmestyttyä ryöpyttää toisen niskaan, mutta luitko tuota ap:n tekstiä? Ei ole kyse pienestä tunnepatoumasta, vaan tuossahan toinen mitätöi (ihan selvin sanoin ja omasta mielestaankin) koko vuosien avioliiton. Niin suhteen puolisoon kuin lapsiinkin. Se ei ilmaa puhdistavaa purkautumista. Se on räjähdys, joka ei jätä mitään ehjäksi.

Miehelläsi on omia ongelmia ja tuo oli selkeä avunhuuto. Menkää ihmeessä perheterapiaan. Kannattaa mennä vaikka ei tietäisi vielä ongelmista.

Joskus eli melkein aina on vaikeuksia kuulla toista ja saada toinen puoliso kertomaan omista tuntemuksistaan. Kun osaatte puhua, luottamus syntyy ja sitä myöten rakkaus.

Selvisikö vielä, että on toinen nainen vai onko salapoliisityö kesken? Väkisin mennyt kanssasi naimisiin ja on ollut kamalaa vuosia kanssasi ja kaikki sinun vikasi, joopajoo ja vieraissa käydessä pakko saada sinun viaksi...

Kovin tutulta kuulosti tuo ap:n aloitus, tuli oikein flash back 12 vuoden takaa omasta elämästä. Ehdotan (kuten moni muukin sanonut jo) että ap vuokraa asunnon nykyisen kodin läheltä, sellaisen jossa lapsillakin edes yhteinen huone ja muuttaa sinne. Viikko-viikko-systeemi käyttöön ja mies hoitakoot itse asiansa kuntoon.

Aivan tekopyhää syyttää toista, peilistä se vika löytyy jos oma vanhemmuus noin hukassa. Itse lähin, ensin asuntoon lähistöllä ja toivoin että äijä löytäisi sen oman tapansa olla vanhempi ja välit lapsiin paranisi. Hetken näytti jo hyvältä mutta parin vuoden sisään ajoin itsensä samaan jamaan eli lapset oli hänelle vaan rasite. Kumpikin poika nosti kokonaan kytkintä ko. taloudesta kun tuli aika päättää mihin menee lukioon. Toinen muutti omilleen ja toinen kokoaikaisesti minun luokseni nykyiseen asuinkuntaani n. 40 minsan päähän isältään. Nyt pojat 18 v. ja 17v. ja kumpikaan ei ole isäänsä missään väleissä koska isää ei vaan kiinnosta. Ei kysele kuulumisia, ikinä.

Olen parikymppinen nainen ja en tiedä itsekkään missään sukupolvessa tapausta, jossa mies olisi naisen jättänyt ilman, että on seuraava katsottuna. Teen heti uuden keskustelun, jos ikinä kuulen, että mies on tehnyt aloitteen eroon eikä siellä ole naista taustalla ja tässäkin haukutaan nainen eroamaan itsestään! Torilla tavataan sitten.

Sano minun sanoneen, sillä on jo toinen