Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kertoi eilen kärsineensä kanssani vuosia
27.07.2022 |
Miten hänellä ei ole ollut hyvä olla vuosiin. Miten meni kanssani naimisiin hammasta purren, jos se viimeisenä keinona pelastaisi suhteemme. Miten minä olen pilannut hänen ja lasten välit.
Olipa karua kuultavaa. Kaikelta, aivan kaikelta lähti pohja. Kaikki on ollut pelkkää valhetta.
Sekin että hän on lapsille tyly, ilkeä ja ikävä on minun syyni. Minä olen vienyt häneltä mahdollisuuden isyyteen.
En ymmärrä tätä lausetta ollenkaan. Miten minä olen sen voinut viedä tai estää? Miten minä olen aiheuttanut sen, että hän ei ole halunnut itse tehdä lastensa kanssa mitään? Ei hän kysy lasten kuulumisia tai ole kiinnostunut heidän asioistaan. Miten se on minun vika? Hän on todella tiukka ja ehdoton, ja silloin olen kyllä noussut puolustamaan lapsia, koska mielestäni rangaistukset suhteessa tekoihin on olleet kohtuuttomia. Tämäkö on se syy, mihin hän on menettänyt isyytensä?
Mutta. Ilmeisesti syy kaikkeen pahaan olen minä. Jos minua ei olisi, mies ei riitelisi lastensa kanssa. Haluaisi olla heidän kanssa. Viettäisi enemmän aikaansa kotona lastensa kanssa. Nyt hän on muualla, koska minä aiheutan kaiken pahan.
Kyllä voi kuulkaa olla ihmisellä iso paino rinnan päällä ja ahdistus kaikesta aiheuttamastaan tällä hetkellä.
Ehkä olisi parasta pakata kamppeensa ja häipyä.
Kommentit (479)
Vierailija kirjoitti:
Miehellä on toinen nainen. Nyt se vierittelee eroa sun harteille. Tsemppiä.
Ja nimenomaan eron syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun mieheni vei mahdollisuuteni hyvään vanhemmuuteen manipuloimalla lapset ja sukunsa minua vastaan. Se mitä on tapahtunut, on sinun miehesi kokemus asiasta, ja hänelle totta. Luultavasti olet vähätellyt hänen tunteitaan ja kokemuksiaan muullakin saralla, ja miehellä voi todella olla jo katsottuna ymmärtäväisempi nainen.
Jännä, että monenkaan mielestä miehelle ei ole vaihtoehto elää itsekseen ja opetella tuntemaan itsensä. Heti samalla hetkellä pitäisi olla jo uusi ymmärtäväisempi nainen kainalossa.
Miksi ei voisi avautua toiselle, hieman ymmärtäväisemmälle miehelle tai naiselle jos kotoa ei saa muuta kuin pelkkää vittuilua ja vähättelyä? Jos kotona eläminen on yhtä helvettiä ja toinen on oikeassa joka asiassa, en todellakaan tuomitse pettämistä. Jokaisella on vain tämä yksi elämä. Naisenko siitäkin pitää päättää pitääkö miehen olla lopun elämäänsä yksin, vai ehkä saada lämpöä ja rakkautta joltain toiselta, jonka kanssa arvot osuvat paremmin yksiin?
Oi, siitä vaan! Kun rakastumisen huuma hellittää ja arki tulee vastaan, voi yhtäkkiä taas havahtua tulleensa huijatuksi yhteen. Lämpöä ja rakkautta antanut nainen on yhtäkkiä muuttunut akaksi jolla on vaatimuksia. Uuden perheen pikkulapsiaikaa voi vältellä hakeutumalla jonkun uuden ymmärtäjän syliin valittamaan siitä, miten eukko omii lapset.
Eipä välttämättä. Joskus vaihtamalla paranee.
Toivon kipinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.
Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:
- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut
- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata
- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!
- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota
- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN
- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa
- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien
Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.
No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!
Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?
Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.
Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.
Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.
Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.
Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.
Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.
Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.
Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!
Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaisia saatanoita jotka antaa kotiovella vain tehtävälistan käteen ja listaa exceltaulukkoon montako laskua on maksanut, minkälaista romantiikkaa oikein odotatte vielä? Ei mitään kiitosta ikinä mistään, puhutaan kuin kaupan kassalle, ei oteta mukaan mihinkään ja haukutaan vielä tuttaville. Mitä pitäisi sitten tehdä, mielummin sitä menee treffeille sellaisen rakastajan kanssa joka on kiinnostunut muustakin kuin siivouksesta ja koirankusetuksesta ja viettää edes hetken laatuaikaa. Vai olisiko parempi masentua ja tappaa vielä itsensä että ap saisi säälipisteet siitäkin?
Jaa. No jos ap:n miehen tapaan ollut aina muusta perheestä erillinen elämä, lapset on vähän vieraita, koska ne eivät niin kiinnosta, eikä omaa suuta ole koskaan saanut auki siitä mitä haluaisi, niin usko pois, sekin luo juopaa puolisoiden välille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun mieheni vei mahdollisuuteni hyvään vanhemmuuteen manipuloimalla lapset ja sukunsa minua vastaan. Se mitä on tapahtunut, on sinun miehesi kokemus asiasta, ja hänelle totta. Luultavasti olet vähätellyt hänen tunteitaan ja kokemuksiaan muullakin saralla, ja miehellä voi todella olla jo katsottuna ymmärtäväisempi nainen.
Jännä, että monenkaan mielestä miehelle ei ole vaihtoehto elää itsekseen ja opetella tuntemaan itsensä. Heti samalla hetkellä pitäisi olla jo uusi ymmärtäväisempi nainen kainalossa.
Minä en tunne ainoatakaan eronnutta paria, jossa mies olisi vain jäänyt yksin elämään miehen tehtyä aloitteen erosta. Aina ollut syynä toinen nainen eikä todellakaan alettu elää itsekseen
Ikää on jo mulla 46 v eli on tullut tähän ikään mennessä monta tapausta nähtyä/kuultua.
Minä -perspektiivi yleisesti antaakin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Olen yksi sellainen tapaus jota et eläissäsi ole nähnyt. Jo 4v itsekseen menty. Ja minä taas tiedän kaltaisiani useitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli tosta yhdestä lauseesta mieleen kirja Miksi se ei vaan lähde? Kirja kertoo väkivaltaisista suhteista.
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.
Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:
- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut
- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata
- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!
- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota
- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN
- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa
- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien
Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.
No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!
Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?
Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.
Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.
Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.
Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.
Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.
Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.
Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.
Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!
Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.
Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.
Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.
Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.
En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.
Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:
- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut
- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata
- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!
- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota
- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN
- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa
- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien
Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.
No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!
Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?
Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.
Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.
Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.
Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.
Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.
Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.
Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.
Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!
Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.
Joo itsellä tästä jo onneksi viisi vuotta,, kun mies juoksi meidän väliä, haukkumassa minua niistä asioista, mitä oli yhdessä toisen kanssa keksitty minun tehneen. Ihan puuta heinää suurin osa, vaikka en tietysti enkeli ollut minäkään. Mutta en mm. estänyt miestä menemästä haluamaansa oppilaitokseen, hän ei päässyt kahdella hakemisella ja lopetti haun sen jälkeen. Mutta tietysti se johtui siitä, että minä en kannustanut tarpeeksi - ja tietysti on todella olennainen juttu näin 20+ vuotta jälkeenpäin rakennettua elämää katsoen.
Haukkumisesta huolimatta eroakaan ei kuitenkaan suosilta tahdottu, kun mutta ja sentään ja oi voi.
Nyt jo naurattaa, mutta silloin ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.
Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:
- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut
- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata
- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!
- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota
- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN
- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa
- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien
Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.
No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!
Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?
Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.
Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.
Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.
Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.
Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.
Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.
Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.
Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!
Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.
Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.
Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.
Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.
En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.
Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.
Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:
- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut
- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata
- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!
- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota
- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN
- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa
- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien
Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.
No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!
Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?
Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.
Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.
Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.
Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.
Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.
Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.
Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.
Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!
Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.
Muistutan että tämä ajatus toisesta naisesta AP:n tapauksessa on puhdasta spekulointia. AP epäilee ja palstan tietäjät epäilevät, ja kyllähän se vähän siltä kuulostaa, mutta mitään toista naista/miestä/muunsukupuolista ei ole AP käsittääkseni havainnut.
Mutta muuten samoilla linjoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaisia saatanoita jotka antaa kotiovella vain tehtävälistan käteen ja listaa exceltaulukkoon montako laskua on maksanut, minkälaista romantiikkaa oikein odotatte vielä? Ei mitään kiitosta ikinä mistään, puhutaan kuin kaupan kassalle, ei oteta mukaan mihinkään ja haukutaan vielä tuttaville. Mitä pitäisi sitten tehdä, mielummin sitä menee treffeille sellaisen rakastajan kanssa joka on kiinnostunut muustakin kuin siivouksesta ja koirankusetuksesta ja viettää edes hetken laatuaikaa. Vai olisiko parempi masentua ja tappaa vielä itsensä että ap saisi säälipisteet siitäkin?
Jaa. No jos ap:n miehen tapaan ollut aina muusta perheestä erillinen elämä, lapset on vähän vieraita, koska ne eivät niin kiinnosta, eikä omaa suuta ole koskaan saanut auki siitä mitä haluaisi, niin usko pois, sekin luo juopaa puolisoiden välille.
Niin. Miksiköhän, jos nainen on koko ajan mitätöinyt, mestaroinut ja kävellyt ylitse. Miksi mies ei saa suutaan auki? Miksi se kodin ulkopuolinen elämä kiinnostaa enemmän? Kummallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun mieheni vei mahdollisuuteni hyvään vanhemmuuteen manipuloimalla lapset ja sukunsa minua vastaan. Se mitä on tapahtunut, on sinun miehesi kokemus asiasta, ja hänelle totta. Luultavasti olet vähätellyt hänen tunteitaan ja kokemuksiaan muullakin saralla, ja miehellä voi todella olla jo katsottuna ymmärtäväisempi nainen.
Jännä, että monenkaan mielestä miehelle ei ole vaihtoehto elää itsekseen ja opetella tuntemaan itsensä. Heti samalla hetkellä pitäisi olla jo uusi ymmärtäväisempi nainen kainalossa.
Miksi ei voisi avautua toiselle, hieman ymmärtäväisemmälle miehelle tai naiselle jos kotoa ei saa muuta kuin pelkkää vittuilua ja vähättelyä? Jos kotona eläminen on yhtä helvettiä ja toinen on oikeassa joka asiassa, en todellakaan tuomitse pettämistä. Jokaisella on vain tämä yksi elämä. Naisenko siitäkin pitää päättää pitääkö miehen olla lopun elämäänsä yksin, vai ehkä saada lämpöä ja rakkautta joltain toiselta, jonka kanssa arvot osuvat paremmin yksiin?
Sitä varten on alan ammattilaisia, enkä tarkoita nyt seksityöntekijöitä. Miten luulet uuden suhteen kanssa käyvän, kun sen alkuun toisen pitää olla eroavan terapeuttina? Se eronnut tuo uuteen suhteeseen entisen painolastin ja uuden puolison pitää sekin käsitellä. Eikö sinustakin olisi kivempi aloittaa yhteiselämä niin, että kumpikin lähtee siihen puhtaalta pöydältä?
Yhdelle ystävälleni kävi niin, että baaritiskillä viereen liimautui humalainen mies, joka aloitti keskutelun sanomalla "vaimoni ei ymmärrä minua". Ystävä sanoi miehelle, että ei kiinnosta, mene puhumaan vaimollesi.
Ystäväsi fiksu ja mies jatkoi jonkun läheisriippuvaisen pelastajasyndroomaisen etsintää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostavaa tässä jutussa on se, että mies väittää haluavansa tuntea lapsensa paremmin. Vaikka on vaikea sanoa tarkoittaako mitä sanoo vai onko tuo vain osa itsesääliryöpsähdystä, ehkä isälle ja lapsille pitäisi järjestää tilaisuus. He tutustuvat, he tekevät, muut ottavat askeleen taaksepäin?
Tutkani hälyttää tässä toisen naisen sanoja miehen suuntaan. Se mies on luultavasti epäröinyt ottaa eroa lastensa takia. Toinen nainen on sitten selittänyt hänelle, että ero on miehelle päinvastoin hyvä mahdollisuus päästä luomaan suhdetta lapsiinsa isäviikonloppuina, kun nyt paha vaimo on estänyt miestä tutustumasta kunnolla lapsiinsa. Ihan selkeä juttu.
Turha tässä toista naista on syyttää miehen omista sanoista. Mies on varmaan toiselle naiselle dramatisoinut avioliittoaan ja "ankeita" kotiolojaan tehden vaimostaan itse pääpirun, toinen nainen on sitten miehen kertoman perusteella pohtinut miehen kanssa yhdessä ratkaisuja miespolon ahdinkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaisia saatanoita jotka antaa kotiovella vain tehtävälistan käteen ja listaa exceltaulukkoon montako laskua on maksanut, minkälaista romantiikkaa oikein odotatte vielä? Ei mitään kiitosta ikinä mistään, puhutaan kuin kaupan kassalle, ei oteta mukaan mihinkään ja haukutaan vielä tuttaville. Mitä pitäisi sitten tehdä, mielummin sitä menee treffeille sellaisen rakastajan kanssa joka on kiinnostunut muustakin kuin siivouksesta ja koirankusetuksesta ja viettää edes hetken laatuaikaa. Vai olisiko parempi masentua ja tappaa vielä itsensä että ap saisi säälipisteet siitäkin?
Jaa. No jos ap:n miehen tapaan ollut aina muusta perheestä erillinen elämä, lapset on vähän vieraita, koska ne eivät niin kiinnosta, eikä omaa suuta ole koskaan saanut auki siitä mitä haluaisi, niin usko pois, sekin luo juopaa puolisoiden välille.
Niin. Miksiköhän, jos nainen on koko ajan mitätöinyt, mestaroinut ja kävellyt ylitse. Miksi mies ei saa suutaan auki? Miksi se kodin ulkopuolinen elämä kiinnostaa enemmän? Kummallista.
Näinpä. Ja alttarille astelemisenkin armelias mies on tehnyt vain säälistä - ei mitään kiitosta siitäkään!
Toinen nainenhan miehellä on. Ei epäilystäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kirjoita kaikki ongelmat ylös ja hengitä pari viikkoa. Mieti rauhassa, miten pärjäät, jos sinä tai mies ottaa eron. Siten, että sinulla on suunnitelma kunnossa.
Sitten lapset hoitoon, keskustelu miehen kanssa ja selvitys halutaanko kyseiset ongelmat yrittää korjata vai onko ero ainoa vaihtoehto. Tarjoa pariterapiaa ja yrittäkää miettiä miten miestä vaivaavat ongelmat ratkaistaan. Muista ottaa mukaan myös oma listasi ja rauhallisesti käydä läpi ne sinun kokemat ongelmat suhteessa.
Mikäli rauhallinen ongelmien ratkaisu pitkällä tähtäimellä ei ole miehellesi vaihtoehto, taitaa ainoat vaihtoehdot olla kärsiä tai erota.
Voimia vaikeaan tilanteeseen!
Olet kyllä naiivi jos kuvittelet että noin toimivan ihmisen kanssa olisi mahdollista ratkaista mitään. Mieshän on itse sössinyt aivan kaiken ja nyt syyllistää toista. Luonnehäiriöisen käyttäytymismalli alkaa täysin puskista kaataa toisen niskaan kaikkea mahdollista kun tyytymättömyys menee yli. Avioliitto on yhteispeliä. Yksi osapuoli ei voi sitä pelastaa eikä pilata.
Kyllä se väkivaltainen alkoholisti yksin voi pilata. Jos juomisen syy ei ole puolisossa vaan vaikka lapsuuden traumoissa, eikä hoitoon lähde millään. Tai psykoottinen ihminen.
Miehet usein etsivät vika omaan huonoon oloonsa ulkopuolelta ja yleistä on että se oma äiti tai vaimo tai ex on se "syyllinen" -- ei koskaan se mies itse.
Tämä kuvio on todella tuttu lapsuuden perheestä ja omista avioliitoistani.
Kaksi kertaa olen itse hakenut eroa kun miehestä olin niin kamala ja hankala ihminen. Kummassakin tapauksessa miehellä oli jo siinä vaiheessa toinen nainen. Kummasti tilanne ottamani eron jälkeen kääntyikin siihen että miehet tulivat anomaan minua takaisin. Kun olinkin yhtäkkiä muka niin ihana ja hyvä -- ja aina ollutkin toisen aviomieheni mielestä, hän ei ollut vaan huomannut sitä ennen.
Mutta joo, ekaa miestä en huolinut takaisin ollenkaan. Toisen kanssa suostuin keskustelemaan, mutten havainnut mitään merkittävää kehitystä, aloin vain epäillä ettei se uusi nainen ollutkaan niin ihmeellinen kuin mies oli kuvitellut. Vielä aivan virallisen eron kynnyksellä mies anoi minua takaisin (vaikka kävi ilmi että uusi nainen oli raskaana.) En suostunut vaan käskin miehen kantaa vastuunsa, mutta heidän suhde kesti vain vuoden meidän eromme jälkeen.
Tuli tunne että jotkut miehet ripustautuvat naiseen kaikessa, me olemme sekä pelastava enkeli, äiti, terapeutti että syntipukki ja kaikkeen syyllinen paholainen -- aina sen mukaan miten miehen mieli vaihtelee. Tuommoisen miehen kanssa ei pysty oikein aikuisen oikeasti keskustelemaan eikä luomaan kunnon suhdetta. Olin itsekin avioliittojen aikana nuori ja kypsymätön, mutta ymmärsin sentään erota, kun homma ei toiminut.
Vierailija kirjoitti:
Naiset: puhukaa miehet tuntemuksistanne tai jätämme teidät.
Miehet: puhuvat tuntemuksistaan.
Naiset: jättävät miehen.
Häh. Näetkö tosiaan tämän tilanteen noin?
Aloituksen perustella mies on pikemminkin vuosien ajan ollut kertomatta miltä tuntuu, ja padonnut pahaa oloa sisäänsä. Kun hän lopulta kertoo, kaikki tulee yllätyksenä. Ei alkujaankaan olisi edes halunnut olla yhdessä. Mies vihaa jo perhettään niin paljon, että ei kai avioliitosta tuossa muodossa ole mitään jäljellä.
Ei kai nainen tuossa olisi muuten miestään jättämässä....?
Meilläkin mies lateli eron hetkellä kaikenmaailman viat mitä minussa ja suhteessamme on, enkä suurinta osaa näistä ollut ikinä aiemmin kuullutkaan. Aloitti sitten suoraan suhteen sellaisen naisen kanssa, jonka osalta oli ollut epämääräinen olo jo aiemmin. Hänen mukaansa se oli kuitenkin mielikuvitusta ja eron syyt olivat mm. se etten huomioinut häntä tarpeeksi, jätin hänet yksin, olin liian mustasukkainen yms yms.
Silloin oli hirveää ja otin kaikki syyt niskoilleni.
Avioliitto ei myöskään ole mikään itseisarvo, jonka takia pitää hampaat irvessä vääntää.
Olennaista on, että onko osapuolilla motivaatiota lähteä uudelleen kasvamisen tielle. Periaatteessa kaikki on mahdollista.
Jos kyseessä olisi vaikkapa todella hyvä isä, saattaisin ehkä yrittää. Tai jos mies selvästi ilmaisisi että nyt on kriisi päällä mutta haluaa yrittää. Tai jos itse olisin vakuuttunut että kaikesta huolimatta mies on minulle paras.
Ihmiset varmasti kypsyvät eri tahtiin, mutta miksi sitä pitäisi jäädä odottamaan? Joku syy, toivon kipinä pitäisi olla.
Kysyt: Mitä jos aina eroaisi kun puoliso ei ole yhtä kypsä? Eiköhän tällaisen kokemuksen jälkeen uusiin suhteisiin mene aika varoen ja varmista että menee naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa kommunikaatio pelaa.
Vähän imelää tämä kyökkiterapiointisi, pahoittelen.