Mieheni kertoi eilen kärsineensä kanssani vuosia

Veljen suttura samanlainen "virheetön" mutta tuomitsemassa ja arvostelemassa toiset.

Vierailija kirjoitti:

Veljen suttura samanlainen "virheetön" mutta tuomitsemassa ja arvostelemassa toiset.

Samanlainen kuin kuka?

Vierailija kirjoitti:

Menetän minä kodin. Lapseni menettävät ydinperheen. Ja syytösten myötä menetin jo kaiken mitä kuvittelin meillä ikinä olleen. Menetin pohjan vuosilta elämästäni.

Menetin itseni arvostuksen.

Minut on mitätöity.

Miksi hän ei vaan lähde? Kukaan ei häntä pakota täällä olemaan. Ehkä uusi naisensa on hänkin vielä suhteessa mikä pitää saattaa päätökseensä. Ehkä siksi mieheni ei vielä lähde?? En minä tiedä.

Olen vahva ihminen joka kestää monenlaista. Mutta kyllä nyt alkaa painolasti olemaan jo valtava. Alan itsekin uskoa nuo syytökset todeksi. Ehkä se todella olen ollut minä joka on asiat aiheuttanut.

Miksi olisit mitätön ja vailla arvostusta, koska hän on kriisissä, ja hänellä on huono olo. Ei sinun arvosi ole hänen antamaa. Siinä olet arvokas, sinun pitää pelastaa itsesi ja lapsesi tuolta mitätöimiseltä ja syyllistämiseltä.

Ydinperhe on tietysti nyt mennyttä, mutta se ei ole sinun vikasi, ja sinä teit parhaasi.

Hän ei lähde, koska ei ole niin vahva eikä pysty. Lapset tekevät äidit vahvoiksi, koska on pakko ajatella heidän elämää, ja järjestää se hyväksi. Heille ei ole hyvästä elää perheessä, jossa toinen aikuinen on tuossa kunnossa kuin miehesi, ja käyttäytyy perhettä rikkovasti.

Jos miehesi on noin paha olla perheessä, hänet on parempi saada siitä vapaaksi, ja kun hänellä ei ole siihen munaa, sinun on valitettavasti se tehtävä. Mitä pikemmin sen parempi.

Etsi sinulle ja lapsille asunto, ja täytä avioerohakemus ja lähetä käräjäoikeudelle. Siitä ne asiat lähtee rullaamaan. Täältä saat sitten lisää käytännön ohjeita.

Laita tosiaan parin hotelliyön ja parin vuokran verran piiloon nyt heti, että pystyt lähtemään, vaikka hän alkaisi ilkeäksi.

Hän selvästi haluaa sinun matelevan ja anovan anteeksi ja suostuvan mihin vaan, ja kun et teekään niin, hän ei tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja taas jä lapset äidin yksin hoidettavaksi. Ja akat suostuu tuohon.

Totta kai ottaisin lapset mukaani. Syyttömiä he ovat siihen, että isä on itse piru.

Kuvitteleeko ihmiset oikeasti, että lapset on normaaleille, normaalilla tunne-elämällä varustetulle ihmisille joku kamala taakka, josta pitää tapella, että kuka suostuu hoitamaan? Tai olemaan ja elämään niiden kanssa?

Mun mielestä erossa kamalinta oli se, että lasten kanssa ei saa olla ja elää koko ajan, vaan lapset on myös välillä ( onneksi vaan n.8 päivää/kk) myös isällään. Ja ei, en todella yhtään estä lapsia näkemästä isäänsä vaan saavat aina tulla ja mennä kuten haluavat.

Mutta en ikinä, missään tilanteessa olisi jättänyt lapsiani tai halunnut heistä jollain lailla eroon. He ovat mulle rakkaimmat ihmiset maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.

Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.

AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.

Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?

Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".

Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.

Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.

Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme  tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.

Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.

Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:

- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut

- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata

- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!

- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota

- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN

- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa

- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien

Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.

No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!

Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?

Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.

Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.

Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.

Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.

Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.

Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.

Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!

Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.

Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.

Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.

Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.

En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.

Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne. 

Niin! Jos oikeasti rakastaa sitä toista naista, niin miksi roikottaa häntä suhteessa vuosikaudet? Että odottele nyt vaan sitä että lapseni saa peruskoulun loppuun, ja sitten lukion loppuun... sen jälkeen minä eroan ja olen kanssasi. Ei tuo ole aitoa rakkautta. Ihmettelen kyllä noita naisiakin, että eikö puoliso muka tajua tai aavista että miehellä on toinen, ja myös sitä toista naista, että miten jaksaa vuosia olla kakkonen. .. Ja tiedän että miehellä on ollut sutinaa myös kolmannen naisen kanssa. Että voi muokata sitä vanhaa sanontaa... kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ja neljännen Marie-keksi sitten varmaan.

Hyviä miehiä teillä, ei voi muuta tähän sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.

Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.

AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.

Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?

Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".

Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.

Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.

Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme  tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.

Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.

Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:

- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut

- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata

- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!

- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota

- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN

- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa

- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien

Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.

No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!

Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?

Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.

Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.

Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.

Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.

Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.

Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.

Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!

Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.

Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.

Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.

Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.

En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.

Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne. 

Niin! Jos oikeasti rakastaa sitä toista naista, niin miksi roikottaa häntä suhteessa vuosikaudet? Että odottele nyt vaan sitä että lapseni saa peruskoulun loppuun, ja sitten lukion loppuun... sen jälkeen minä eroan ja olen kanssasi. Ei tuo ole aitoa rakkautta. Ihmettelen kyllä noita naisiakin, että eikö puoliso muka tajua tai aavista että miehellä on toinen, ja myös sitä toista naista, että miten jaksaa vuosia olla kakkonen. .. Ja tiedän että miehellä on ollut sutinaa myös kolmannen naisen kanssa. Että voi muokata sitä vanhaa sanontaa... kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ja neljännen Marie-keksi sitten varmaan.

Siis en usko, että mies pystyisi yhtäkkiä löytämään itsestään jotain puhdasta rakkautta, kun on vuosikaudet ensin ollut ilman rakkautta naimisissa ja pannut menemään lukuisten irtonaisten kanssa. Noin paatuneesta sielustako yhtäkkiä löytyisi kyky rakastaa puhtaasti ja varjellen?

Mikä on tilanne ap? Oletko avannut keskustelun erojärjestelyistä tai laittanut erohakemuksen netissä? Mitä mues sanoi?

Söikö hän myös lasten vanukkaat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.

Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.

AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.

Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?

Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".

Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.

Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.

Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme  tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.

Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.

Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:

- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut

- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata

- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!

- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota

- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN

- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa

- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien

Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.

No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!

Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?

Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.

Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.

Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.

Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.

Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.

Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.

Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!

Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.

Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.

Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.

Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.

En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.

Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne. 

Niin! Jos oikeasti rakastaa sitä toista naista, niin miksi roikottaa häntä suhteessa vuosikaudet? Että odottele nyt vaan sitä että lapseni saa peruskoulun loppuun, ja sitten lukion loppuun... sen jälkeen minä eroan ja olen kanssasi. Ei tuo ole aitoa rakkautta. Ihmettelen kyllä noita naisiakin, että eikö puoliso muka tajua tai aavista että miehellä on toinen, ja myös sitä toista naista, että miten jaksaa vuosia olla kakkonen. .. Ja tiedän että miehellä on ollut sutinaa myös kolmannen naisen kanssa. Että voi muokata sitä vanhaa sanontaa... kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ja neljännen Marie-keksi sitten varmaan.

Itse olin nuorempana niin tyhmä, että roikuin vuoden toisena naisena, kun miehen vaimolla oli vakava tauti, eikä "vastuullinen" mies voinut muka jättää vaimoaan yksin ennenkuin vaimo paranisi. Vaimo ei siinä ajassa ehtinyt parantua, mutta mies jätti kyllä vaimonsa ja lähti kolmannen naisen matkaan.

Oli kyllä äärimmäisen tehokas oppitunti puolisoaan pettävien sielunelämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.

Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.

AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.

Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?

Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".

Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.

Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.

Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme  tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.

Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.

Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:

- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut

- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata

- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!

- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota

- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN

- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa

- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien

Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.

No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!

Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?

Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.

Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.

Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.

Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.

Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.

Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.

Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!

Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.

Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.

Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.

Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.

En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.

Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne. 

Niin! Jos oikeasti rakastaa sitä toista naista, niin miksi roikottaa häntä suhteessa vuosikaudet? Että odottele nyt vaan sitä että lapseni saa peruskoulun loppuun, ja sitten lukion loppuun... sen jälkeen minä eroan ja olen kanssasi. Ei tuo ole aitoa rakkautta. Ihmettelen kyllä noita naisiakin, että eikö puoliso muka tajua tai aavista että miehellä on toinen, ja myös sitä toista naista, että miten jaksaa vuosia olla kakkonen. .. Ja tiedän että miehellä on ollut sutinaa myös kolmannen naisen kanssa. Että voi muokata sitä vanhaa sanontaa... kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ja neljännen Marie-keksi sitten varmaan.

Siis en usko, että mies pystyisi yhtäkkiä löytämään itsestään jotain puhdasta rakkautta, kun on vuosikaudet ensin ollut ilman rakkautta naimisissa ja pannut menemään lukuisten irtonaisten kanssa. Noin paatuneesta sielustako yhtäkkiä löytyisi kyky rakastaa puhtaasti ja varjellen?

Mies on sanonut että seksi on joskus vain seksiä, ne yhden yön jutut ovat olleet vain fyysistä, niissä ei mitään muuta... Mutta sanoo että seksi on parasta kun on tunnetta mukana, ja tunnetta on sen hänen pitkäaikaisen suhteensa kanssa. Luulen että jossain vaiheessa tuo suhde paljastuu, ja mies päätyy yhteen kakkosensa kanssa.... Ja jonkin ajan kuluttua pettää häntäkin. Ei koira karvoistaan pääse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kipinä kirjoitti:

En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.

Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.

AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.

Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?

Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".

Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.

Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.

Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme  tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.

Nämä olivat hyviä ohjeita terapeutille. Valitettavan usein naiselle sysätään se aikuisen vastuu hoitaa parisuhde ja mies kuntoon, kun miehen itse pitäisi aivan samoin pystyä ehdottamaan vaimolleen, että istutaanpa alas ja jutellaan, mitä hyvää tässä suhteessa on ja mitä parannettavaa. Tuo naisen vastuu vinouttaa jo heti parisuhteen enetisestään pieleen siinä, että vaimo on se aikuinen ja kuin äiti ja mies hänen lapsensa tai terapia-asiakas.

Juuri näin. Lisäksi näihin sinänsä aiheellisiin ja fiksuihin kysymyksiin saa vastauksia kuten:

- suhde sinuun ja lapsiin on huono, koska olet sitätätätota ja olet aina ollut

- sinä olet jo pilannut suhteeni lapsiin olemalla sitätätätota ei sitä enää voi korjata

- minä tässä perheessä jo kannan kaiken vastuun ja kärsin, koska olet sitätätätota ja minäminäminä tässä olen kaikkeni jo yrittänyt ja etkö sä PASKA YMMÄRRÄ ETTÄ MÄ KÄRSIN!!!!!

- ei tässä suhteessa ole koskaan ollut mitään hyvää, koska sä olet sitätätätota

- entiiä, en tiiä ÄLÄ STANA JANKUTA MÄ KÄRSIN

- minä se TÄSSÄ KÄRSIN jos et tajua, se on kuule mun roolini parisuhteessa

- näitä kaikkia samassa ja eri järjestyksessä, milloin kännissä itkuntuhruisin silmin milloin silmittömästi huutaen tai selvänä nälvien

Siinähän sitten asettelet aikuismaisia, fiksuja kysymyksiäsi ja parannat suhdettasi. Koettu on.

No näin. Siinä vaiheessa, kun on toinen, ihan turha siihen on mennä aikuisena terapoimaan toista. Kyllä se rakkaus (lue: seksi) vie ja ollaan hormonihuurussa sokeina, haetaan vain syytä, miten pääsee sinne toisen luo. Välttämättä kaikki eivät ole edes eron perässä, tarvitsevat vain "omaa aikaa", ja riitelevät oikeuttaakseen sen tunteen, kun köllähtävät toisen viereen kertomaan, että kauheaa oli taas kotona ja en kyllä kauan enää kestä. Mutta nyt rakas unohdetaan hetkeksi kaikki muu ja nautitaan tästä hetkestä!

Ja tässä tilanteessa sen toisen sitten pitäisi siellä kotona kantaa huolta, mikäs mun kanssa naimisiin pakotettua, koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa vaivaa ja ennen kaikkea: kuinka voin olla avuksi, miten voin auttaa?

Niinpä. Kukin valitsee oman elämänsä ja reagointitapansa. Ymmärrän että on raju ajatus koittaa kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta silloin kun on itse tullut pahasti loukatuksi. Enkä todellakaan tarkoita, että naisen pitäisi paapoa koko elämänsä kärsinyttä rassukkaa - päinvastoin, jos luet mitä kirjoitin, myös AP:n tulisi muuttua, antaa miehen kasvaa vastuuseen omasta itsestään.

Toki silloin kun on parisuhteessa vapaasta tahdostaan - kuten tässä AP - on vapaa kokeilemaan erilaisia tapoja olla siinä parisuhteessa. Sanoisin pikemminkin niin, että AP:n tähänastinen toiminta on ollut tuon "rassukan hoitoa" - AP on kantanut vastuun lapsista ja mies on saanut luistaa kaikesta. Siihen nähden olisi rajua laittaa mies kertomaan, mitä hän haluaa ja miten hän ITSE aikoo kantaa vastuunsa ja muuttaa toimintaansa.

Ja jos mies kiukuttelee vastaamalla asiallisiin kysymyksiin tässä kuvatulla tavalla, vastailee mitä sattuu, niin osanottoni siitä. Mutta sellaista on kypsymätön vuorovaikutus. Voin vain kuvitella, että nuo vastaukset ärsyttävät ja triggeröivät myös kysyjää - eikä vuorovaikutus pysy rakentavana kovinkaan helposti. Mutta JOS onnistuisi muuttamaan keskustelun dynamiikkaa, jos pyrkisi kuutelemaan ja ymmärtämään - ei siis välttämättä olemaan samaa mieltä - se olisi monelle ihan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Se jää monilta naisilta huomaamatta, että ihmiset eivät parisuhteessakaan aina kypsy samassa tahdissa. Kriisitilanteessa kypsempi osapuoli kantaa silloin hetkellisesti enemmän vastuuta ratkaisujen löytämisestä. Toki niin että molempien osapuolten tulee haluta löytää ratkaisuja, toisen puolesta ei voi muuttua.

Tällainenkin ajatus: jos eroat joka kerta kun puoliso ei ole yhtä kypsä kuin itse olet, parisuhteesi tuppaavat jäämään lyhyiksi ja omakin kasvu kyllä siinä tyrehtyy.

Ikävä kyllä tämä toimii vain parisuhteissa, joissa on edes jonkunlainen halu yhteiseen tulevaisuuteen.

Et selkeästi ymmärrä, mikä se tilanne on, kun kuvioissa on toinen, johon puoliso on hullaantunut ja valmis vaikka mihin valheisiin, kieroiluihin jne päästäkseen perheen luota sinne toisen petiin. Ja taustalla häärää tämä toinen vetelemässä puolison naruja.

Se on varsin tajunnanräjäyttävä kokemus, tosiaankin, ymmärtää, että mikään aikuismainen yritys edes avata keskustelua ei auta, vaan ainoastaan sinussa on vikaa ja koko avioliittosi ajan sinua ei ole koskaan rakastettu - sillä eihän puolisosi edes tiennyt, mitä rakkaus on, ennen kuin kohtasi tämän toisen!

Voihan sitä tietysti tässäkin tilanteessa vielä nöyryyttää itseään yrittämällä muuttaa pari- anteeksi kolmoissuhteen dynamiikkaa, mutta keinot on monella vähissä.

Itse tunnen miehen, joka on ollut puolisonsa kanssa n. 20 vuotta ja heillä on yhteinen teini-ikäinen lapsi. Mies on pettänyt yhden illan juttujen kanssa puolisoaan ihan alusta asti, mutta viitisen vuotta sitten mies aloitti pitemmän suhteen erään naisen kanssa.

Mies valittaa että omassa parisuhteessa on sitä ja tätä vaikeaa, mutta ei halua lapsen vuoksi erota, ja rakastaa tätä toista naista. Mutta ehkäpä totuus on, että ei rakasta toista naista tarpeeksi hylätäkseen tutun kodin, yhteiset ystävät ja sukulaiset sekä toimivan arjen. Ja oma parisuhde ja puoliso tuntuu hankalalta, koska mies on niin huumaantunut siitä toisesta naisesta, jonka kanssa ei ole koskaan arkea jaettu.

Tuossa tilanteessa on melkeinpä mahdotonta yrittää korjata suhdetta, kun toisen ajatukset ja tunteet ovat jo muualla.

En tunne ketään miestä, joka olisi halunnut erota ilman että hänellä ei olisi jo uusi nainen katsottuna. Miehet heittäytyvät suhteessa usein matkustajaksi: uuden naisen kanssa ollaan suhteessa, ja ero tulee sitten kun puoliso saa tavalla tai toisella tietää asiasta. Se vaikea eropäätös ikään kuin ulkoistetaan puolisolle.

Tuossa tapauksessa en usko miehen kykenevän aitoon rakkauteen kenekään kanssa. On nyt ehkä jossain huumassa sen uuden kanssa, mutta ei se mitään aitoa rakkautta ole, sellaista, missä ajatellaan toisen parasta jne. 

Niin! Jos oikeasti rakastaa sitä toista naista, niin miksi roikottaa häntä suhteessa vuosikaudet? Että odottele nyt vaan sitä että lapseni saa peruskoulun loppuun, ja sitten lukion loppuun... sen jälkeen minä eroan ja olen kanssasi. Ei tuo ole aitoa rakkautta. Ihmettelen kyllä noita naisiakin, että eikö puoliso muka tajua tai aavista että miehellä on toinen, ja myös sitä toista naista, että miten jaksaa vuosia olla kakkonen. .. Ja tiedän että miehellä on ollut sutinaa myös kolmannen naisen kanssa. Että voi muokata sitä vanhaa sanontaa... kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, ja neljännen Marie-keksi sitten varmaan.

Siis en usko, että mies pystyisi yhtäkkiä löytämään itsestään jotain puhdasta rakkautta, kun on vuosikaudet ensin ollut ilman rakkautta naimisissa ja pannut menemään lukuisten irtonaisten kanssa. Noin paatuneesta sielustako yhtäkkiä löytyisi kyky rakastaa puhtaasti ja varjellen?

Mies on sanonut että seksi on joskus vain seksiä, ne yhden yön jutut ovat olleet vain fyysistä, niissä ei mitään muuta... Mutta sanoo että seksi on parasta kun on tunnetta mukana, ja tunnetta on sen hänen pitkäaikaisen suhteensa kanssa. Luulen että jossain vaiheessa tuo suhde paljastuu, ja mies päätyy yhteen kakkosensa kanssa.... Ja jonkin ajan kuluttua pettää häntäkin. Ei koira karvoistaan pääse.

Miehethän nyt sanoo mitä vaan, että saavat seksiä ja palveluksia. Teot ja tunne ratkaisee. 

Miehen on sitä helpompi puhua tunteistaan, kun niitä ei oikeasti ole vaan niitä käytetään sanoina manipuloimaan kohde haluttuun suuntaan. 

Rupes ihan naurattamaan, kuinka typerä mies sinulla on. Toivottavasti hoksasit tämän hänelle sanoa. 

Buahahahahaa kärsinyt vuosia eikä ole ymmärtänyt lähteä eikä taida vieläkään ymmärtää.

turpiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.

Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.

Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?

Tässä kaiketi on ajateltu asia niin, että jos mies on tyytymätön parisuhteeseensa, miehen pitää itse ymmärtää hakea eroa eikä odottaa, että vaimo tekee sen. 

Ymmärsin tuon viestin niin että kommentoijan mielestä sitä kun naista kehotetaan eroamaan, on epäloogista tulkita, kuten joissain kommenteissa, miesvihaksi. Siitäkin huolimatta että mies on kaikin tavoin antanut ymmärtää että hänen elämänsä olisi parempaa ilman naista, jolloin miehestä irti päästäminen olisi loogisesti ajatellen suorastaan humaani ja miestä rakastava teko.

Wow että jaksoit vääntää rautalankaa. Ja siis aidosti olen tyytyväinen, että jaksoit. Itse ymmärsin pointin heti ja kannatin ajatusta, mutta tajusin myös, ettei kaikki nähtävästi tajunneet. Toivottavasti kärsivällisyytesi on yhteiskunnallisesti merkittävässä käytössä (en auo päätäni, vaan aidosti arvostan, en itse olisi viitsinyt), esim. jonkun johtoryhmän kaitsemisessa tai päiväkodissa.

Vierailija kirjoitti:

En voi jättää lapsia. En vaan pysty siihen. Jos lähden, lasten kanssa. Olen äiti, joka haluaa elää elämäänsä lastensa kanssa, hyvinä ja huonoina hetkinä.

Tuntuu todella epäreilulta syytökseltä että kaikki on minun vikaani ja syytäni.

Tuntuu niin pahalle, että kaikki on ollut yhtä suurta valhetta.

Hänelle perhe on ollut tärkein, siksi on vuosia kärvistellyt ja pysynyt täällä, eikä ole lähtenyt.

No, se että perhe olisi tärkein ei ole näkynyt hänen käytöksessään arjessa. On ollut hänen jutut, ja muun perheen jutut. Ja tämäkin on minun syytäni, koska ei ole halunnut olla minun kanssani.

No, eikö hän olisi sitten voinut tehdä jotain edes lastensa kanssa, ilman minua? Ainiin, no eihän hän olisi koska minähän se olen aiheuttanut sen, ettei hänellä ole kovin hyvät välit lapsiinsa.

En todellakaan tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin. En tiedä mitä tehdä. On kun tikari olisi isketty sydämeen.

Lohtua sulle🤗 Ota lapset, muuta toisaanne ja laita ero vireille. Paremmaksi muuttuu jättämällä mieslapsi, älä sure, itke itkut ja jatka elämääsi lasten kanssa ilman ankeuttajaa. Hyvää jatkoa! Rukoilen sinun ja lastesi puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minun mieheni vei mahdollisuuteni hyvään vanhemmuuteen manipuloimalla lapset ja sukunsa minua vastaan. Se mitä on tapahtunut, on sinun miehesi kokemus asiasta, ja hänelle totta. Luultavasti olet vähätellyt hänen tunteitaan ja kokemuksiaan muullakin saralla, ja miehellä voi todella olla jo katsottuna ymmärtäväisempi nainen.

Jännä, että monenkaan mielestä miehelle ei ole vaihtoehto elää itsekseen ja opetella tuntemaan itsensä. Heti samalla hetkellä pitäisi olla jo uusi ymmärtäväisempi nainen kainalossa.

Minä en tunne ainoatakaan eronnutta paria, jossa mies olisi vain jäänyt yksin elämään miehen tehtyä aloitteen erosta. Aina ollut syynä toinen nainen eikä todellakaan alettu elää itsekseen

Ikää on jo mulla 46 v eli on tullut tähän ikään mennessä monta tapausta nähtyä/kuultua.

Minä -perspektiivi yleisesti antaakin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Olen yksi sellainen tapaus jota et eläissäsi ole nähnyt. Jo 4v itsekseen menty. Ja minä taas tiedän kaltaisiani useitakin.

No nyt kun tuli puheeksi niin en minäkään kyllä tiedä yhtään miestä, joka ei olisi muuttanut suoraan toisen naisen luo, jos itse oli erossa aloitteellinen. Noita suoraan uuteen suhteeseen sukeltaneita sitä vastoin tiedän useita. Mitäs nyt?

- eri

Vierailija kirjoitti:

Miehellä on toinen nainen. Nyt se vierittelee eroa sun harteille. Tsemppiä.

Muutenkin syy on miehen kun ei osannut puhua tuntemuksistaan.  Tai sitten on se toinen nainen ja ajaa vanhan pois jotta saa pitää kämpän jne.   

Täydellinen nainen, surkea miehenkuvatus. Tämä kaikki on jo palstalla kerrottu moneen kertaan. Ei uutta, hajaantukaa.