Masennusta vai ihan normaali kotiäidin olotila?

Piti vielä etsiä tämä ketju kun en kehtaa enää uutta aloittaa. Nyt tuntuu niin pahalta että pitää päästä vähän purkamaan. Ehdin jo hetken kuvitella, että eihän mulla nyt niin kovin pahasti asiat ole, että ehkä olenkin vain tehnyt kärpäsestä härkäsen. Sitten hoksasinkin että todennäköisesti yritänkin vain painaa totuuden jonnekin piiloon. Ja se totuus taitaa olla se, että minulla onkin asiat huonommalla tolalla kuin olen uskaltanut itselleni myöntää. Itkettää.

Jos joku haluaa lohduttaa, olen kiitollinen ja itken liikutuksesta vielä vähän lisää. Jos joku haluaa olla ilkeä, itken kahta kauheammin. ap

Älä välitä näistä epäempaattisista ihmisistä. Heidän mielestään siis kotonaoleva ei saa eikä voi masentua?! Mitä ihmettä?



Joku kirjoittikin hyvin "hysteerisistä" kotirouvista. Siinä onkin meille kaikille ajattelemisen aihetta! Kyselenpä vaan miten kauan arvon naisten miehet olisivat valmiita olemaan kotona lastensa kanssa tulematta "hysteerisiksi"?



Ap: jos sinua lohduttaa niin kun olin kotona lasteni kanssa (3 kpl) olen tuntenut itseni tosi masentuneeksi välillä. Luulen että se olisi muuttunut "oikeaksi" masennukseksi jos en a) olisi laittanut kaikkia hoitoon ja palannut työelämään ja b) alkanut ottaa itsellenikin vapaata.



Hyvin harvalle tekee hyvää pyöriä pelkissä kotioloissa vuosia. Oma äitini on ikänsä ollut kotona eikä se ole hänelle tehnyt mitään hyvää:(. Tänään hän on kohta 7-kymppinen masentunut, katkeroitunut, mökkiytynyt nainen:(((. Valitettavasti näin on sanottava. Hänen elämänsä pyörii pelkästään kodin ympärillä. Hän ei juuri käy missään koska uskon että hänellä on sosiaalisia pelkoja. Esim. meillä hän ei käy, koska asumme vuokra-asunnossa ja runsaasti naapureita lähellä. Äiti pelkää että ihmiset vahtaavat liikaa....



Tämä siis näin varoittavana esimerkkinä! Toki kotiäitys voi olla hyväkin ratkaisu, mutta tällöin äidin pitäisi olla hyvinkin aktiivinen että saisi itse ja lapset saisivat riittävästi virikkeitä.

A) joko menet töihin



tai



B) alat harrastaa jotain, jotta sinulla on aikaa vain itsellesi



C) alatte käymään miehen kanssa kaksin elokuvissa tms., MLL:ltä saa hoitajia jos sukulaiset asuu kaukana



D) puhut miehen kanssa olotilastasi



Ei elämä voi jatkua noin, tai vaivut yhä syvemmälle masikseen. Olet täyspäiväinen äiti, mutta olet samalla myös Maija, Liisa tai mikä nimesi onkaan. Olet myös vaimo. Et saa unohtaa niitä.

Lapsia myös 3 pienellä ikäerolla.

Mieheni on tästä kyllä tietoinen, yritän kuitenkin "valittaa" mahdollisimman vähän. Mulle on ehtinyt jo tulla kaikenlaisia pelkoja, pelkkä kauppareissukin aiheuttaa jonkinsortin paniikkia. Mieheni kanssa pääsen kaksistaan jonnekin kun appivanhemmat käyvät, eli pari kertaa vuodessa. Äitini soitti tänään vain ilmoittaakseen, että oli ollut aikeissa tulla käymään, mutta ei pääsekään. Asuu lähellä, mutta käy vain kerran pari kuussa. Ei ole kertaakaan kysynyt miten jaksan. Muistaa kyllä huolehtia että saahan mieheni tarpeeksi vapaa-aikaa, ettei hänen tarvitse AINA olla meidän kanssa.

Mieheni itse sanoo ettei hänellä ole mitään hätää, saa kuulemma töissä ihan tarpeeksi vapaa-aikaa, vaikka raskas työ onkin. Minun siis pitäisi vain heittää hemmettiin tämä omatuntoni ja alkaa toimia. Miksi ihmeessä se on niin pirun vaikeaa??! :( ap

sun toipuminen on sekä mahdollista että todennäköistä, koska kykenet arvioimaan itseäsi rehellisesti. Itku ei ole pahasta, etenkään, jos tunnistat, että olet katsonut kaivon pohjaan ja haluat nyt ylös.



Sun on myös kerrottava, että nyt tarvitaan muutos. Kukaan ei kykene lukemaan sinua kuin avointa kirjaa. Ja lisäksi on tehtävä päätöksiä, miten tästä eteenpäin, mitä tarvitset, mistä luovut ja miten sen järjestät. Isoja asioita, mutta se on tie eteenpäin.



Onnea matkaan, vaikka muuta et jaksaisikaan, niin lähde taistelemaan hyvinvointisi puolesta. Apua on saatavilla.

Nyt on aika venytellä itseään laatikosta maailmaan. Uskallatko?

se, että pyrit tuntemaan myös muiden puolesta ei ole omaa tuntoa vaan jotakin aivan muuta. Omatunto soimaa, kun on tehnyt tai tekemättä jättänyt jotakin väärää. Se, että miehesi sanoo, ettei hänellä ole hätää ja voit mennä ja tehdä, on totta, se mitä sinä ajattelet on valetta.



Sulla ei ole tolkkua itsesi ja muiden välillä, jos tunnet teidän kaikkien puolesta, etkä edes usko asianomaisten sanomisia.



Sun on hyvä ymmärtää se, että sä olet väärässä. Ennen sitä sinun "omatuntosi" ei anna tilaa millekään

Missä päin Suomea ap asut?

lähteä tänä iltana piiiiitkälle lenkille, mies saa sillä välin laittaa lapset nukkumaan. Voi tosin olla että viime hetkellä tulenkin toisiin aatoksiin. Lapset ovat kuitenkin tottuneet että äiti on aina iltahommissa, joko yksin tai isin kanssa.

Olisi aivan uskomattoman ihanaa kävellä lujaa ja kauas, itsensä aivan puhki! :) ap

että onko sulla jotain pelkoja töihin lähtemisen suhteen? Sekö pelottaa ja siksi ahdistaa, kun tiedät että tämä vaihe kotonakaan ei ole ikuista? Mulla samoja tuntemuksia, kun työelämästä on niin kauan. Minkä alan ihminen olet? Mietin, että auttaisiko jos yrittäisit saada jotain ilta- tai viikonlopputöitä vaikka silloin tällöin? Saisit vähän muuta ajateltavaa ja pääsisit pehmeän laskun kautta kotiympyröiden ulkopuolelle.

Syypää tähän "omaantuntooni" taitaa olla se, että kun olen tehnyt nämä hommat lähes yksin jo pitempään, luulen jossain sisimmässäni että minun kuuluukin tehdä ne yksin. Tai miehen kanssa yhdessä. Olisi väärin siirtää "minun hommat" kokonaan jollekin toiselle. Tätä on vähän vaikea selittää. Mieli ja sydän on aika pahasti ristiriidassa. ap

en suunnilleen osannut enää kulkea ilman lastenvaunuja bussissa tai kaupungilla, kun ei ollut "suojapanssaria" mukana - äitiyttä. Sen alle on helppo piiloutua - kaikki ymmärtää kun on lapsi mukana, että nainen voi olla hieman nukkavieru.ja ei niin skarppi, äidille annetaan paljon anteeksi. Kun joutuu ensimmäisiä kertoja lähtemään yksin, tuleekin kohdatuksi ja nähdyksi "paljaana" . Oma identitetti tuntua häilyvältä ja voi olla, että se on kokonaan hukassa - kuka minä olen, kun olen omillani? Olenko kukaan? Nyt kun olisi aikaa kuunnella omia tuntemuksia ja ajatuksia, voi olla, ettei niitä tunnu olevan.



Koska miehesti on noin ymmärtäväinen ja haluaa ottaa vastuuta lasten hoidosta, sinun kannattaa askel kerrallaan alkaa tutustua maailmaan ja itseesi. Ensiksi vaikka lähikauppaan tai kirjastoon yksin, kävelemään lenkille, tapaamaan ystävää. Että uskallat taas liikkua yksin ja opit nauttimaan siitä. Että luotat, että lapsien on hyvä olla isänsä kanssa eikä mitään kamalaa tapahdu, vaikket olekaan heitä koko ajan valvomassa. Että lapsesikin saisivat huomata pärjäävänsä hetken ilman sinua - vai tuntuuko juuri se sinusta liian pelottavalta?

koulut on vielä käymättä vaikka en ihan nuori enää olekaan.. ap

kun ei ollut "suojapanssaria" mukana - äitiyttä. Sen alle on helppo piiloutua - kaikki ymmärtää kun on lapsi mukana, että nainen voi olla hieman nukkavieru.ja ei niin skarppi, äidille annetaan paljon anteeksi.

tuo on niin totta!

että en olisikaan lapsilleni korvaamaton. Siis että pärjäisivät hyvin isänkin kanssa. Mutta fakta on se, että esikoinen huomauttelee isälle koko ajan, että äiti tekee noin, äitin kanssa tehdään näin jne. Kiukuttelevat viikonloppuisin monesti enemmän kun isikin on kaverina hoitamassa. En haluaisi että mies joutuu kuuntelemaan huutoa ja kiukuttelua koko sen ajan minkä olen pois. Vaikka tietenkin hänen päänsä sen paremmin kestäisi, kun ei ole jo valmiiksi hajalla. ap

Kyllä lapset siihen äkkiä oppii, että toinen tekee asiat eri tavalla kuin toinen. Luulen, että sun "ongelma" on siinä, että haluat kontrolloida asioita liikaa ja olla korvaamaton. Mitä olen lukenut sinun viestejäsi, olen ymmärtänyt, että sinulla olisi mahdollisuus lähteä tekemään omia juttuja, mutta pää ei anna periksi. Loppujen lopuksi kukaan muu ei voi auttaa sinua kuin sinä itse. Sinun on päätettävä mitä sinä haluat elämältä ja miten sen elät. Oikeasti masentuneelta et minun mielestäni kuulosta, pystyt kuitenkin analysoimaan omaa käytöstäsi ja siihen johtaneita syitä hyvin.



Kuulostaa ehkä aika rankalta tekstiltä, mutta kukaan muu ei oikeasti pysty muuttamaan asioita puolestasi. Tiedän mistä puhun. Puoli vuotta sitten itselläni oli samanlaista ja silloin mietin, olenko oikeasti masentunut vai mitä tämä on. Päätin tehdä jotain ja nyt elämä on oikeastaan aika mukavaa. Tottakai välillä on huonoja päiviä ja mikään ei kiinnosta, mutta niin kai se on monella muullakin.



Tsemppiä sinulle ap. Jos tuntuu ettet yksin pääse eteenpäin, kannattaa hakeutua juttelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Silloin saa ehkä vähän ulkopuolisen näkökulmaa asioihin ja asiat voivat alkaa selkiytyä.

Ihan oikeassapa taidat olla. Paitsi en oikeasti halua olla korvaamaton. Eikä siihen voi luottaa että pääsisin säännöllisesti tai aina halutessani kotia ja lapsia "pakoon". Aika harvassa ne mahdollisuudet on, siksipä niistä pitäisikin ottaa kaikki irti! :) ap

lapsi huomautteli isälle asioiden oikesta suoritustavasta ja oli "hankala".

Mutta kun hän sai omaa aikaa isin kanssa niin, etten minä ole kotona, heillä alkoi tosi pian sujumaan paremmin. Mitä useammin he olivat kahden, sitä helpommaksi myös viikonloput koko perheen kanssa muuttuivat. Lapsen oli helpompi hyväksyä erilaiset tavat toimia ja jotenkin aloimme toimia paremmin perheenä. Aiemmin lapsi tukeutui yksinomaan minuun ja oli mustasukkainen huomiostani. Jos saisit psyykattua itsesi niin, että se että lähdet kotoa onkin itse asiassa arvokas lahja lapsillesi ja miehellesi, ettei se ole itsekästä toimintaa tai rasite miehellesi.

ala pikkuhiljaa ottamaan omaa aikaa. huomaat että se kannattaa! voit paremmin -> koko perhe voi paremmin. Tsemppiä!!!