Uusperhe apua - vanha sisarus ja uusi vauva

Vierailija kirjoitti:

Yhteistä livaa tekemistä, ota teini mukaan lapsenhoitoon mutta älä pakota. Muista myös viettää hänen kanssaan yksin aikaa. Laita mies hoitamaan siksi aikaa vauvaa. Kyllä se siitä!

Tämä neuvo oli niin väärä kuin olla ja voi. Ei missään nimessä pakoteta minkäänlaista vastuuta vauvasta teinille. Se ei luo sidettä, pelkästään kasvattaa ahdistusta ja inhoa viatonta kohtaan.

Ja hei, vauvat syö nukkuu ja paskoo, joskus kaikkea kolme yhtä aikaa. Mitään yhteistä kivaa ei ole kuin aikaisintaan mukelon mennessä kouluun. Silloin nyt 12v onkin jo omillaan, todennäköisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa kummallinen ajatustapa, että uusperhe on jotenkin automaattisesti lapsen parhaan vastaista. Eli onko tosiaan niin, että jos eroaa, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yh:na loppuelämän?

Voihan sitä miehen ottaa sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa.

Ai niin tietenkin! Koska sehän auttaa matalaan syntyvyyteen Suomessa. Täälläkin aina huudetaan, että lapsella on oikeus isään, mutta auta armias jos isä ei ole biologinen niin silloin yh-äiti on parempi vaihtoehto. Ihan sama miten päin tekee, aina on naisissa vikaa muiden naisten mielestä.

Miesten mielipiteitä ei-biologisesta isyydestä olemme saaneet lukea tältä palstalta runsain määrin. Valitettavasti aika harva mies - jos nainenkaan - on valmis rakastamaan toisten lapsia ominaan. Siksi pitäisi jokaisen vanhemman sitoutua ensijaisesti lapsiinsa, lapsuus on kuitenkin aika lyhyt aika.

Mitä tulee matalaan syntyvyyteen, ei se ole mikään ongelma. Työvoimaa saadaan ulkomailta. Isompi ongelma on huostaanottojen valtaisa määrä. Eli perheiden pitäisi satsata vanhemmuuden laatuun, ei lasten määrään.

-ohis.

Samaa mieltä.

Lisäksi, eihän se lapsi sitä uutta isä puolta tai äiti puolta saa valita. Eronnut tai leski tms. yksinhuoltajavanhempi siinä ensisijaisesti valitsee itselleen uutta kumppania. Lapsi joutuu tyytymään siihen, mitä tulee.

Jos olisikin niin, että lapset valitsisivat itselleen uuden miehen tai naisen roolimalliksi ja huoltajaksi ja se biologinen vanhempi itse tyytyisi siihen ja opettelisi rakastamaan lasten mielestä niin ihanaa ja lämmintä uutta perheenjäsentä.

Miksi muka ei niin päin? Lapsia usein on vielä enemmistö perheenjäsenistä. Perheen tarkoituskin on turvata lasten kasvu ja kehitys. Parisuhde on ihan eri asia. Noita ei pidä sotkea keskenään tai teennäisesti yhdistää.

Uusi tulija ei automaattisesti "kuulu" perheeseen. Lasten oma perhe on hajonnut jo. Ei sitä korjata sillä, että äiti tai isä aloittaa uuden oman seksi- ja rakkaussuhteen. Ei ne lapset välttämättä tykkää siitä tyypistä yhtään.

Aika tymäkkä ehdotus! Kieltämättä lapsella saattaisi olla intuitiollaan jopa paremmat mahdollisuudet löytää koko perheen henkilökemioihin sopiva uusvanhempi kuin aikuisella, jolla kaikenmoiset seksuaaliset tarpeet sekoittavat päätä.

Odotan mielenkiinnolla, milloin joku tulee kertomaan, että lapsethan ovat onnellisimmillaan nähdessään vanhempansa onnellisina.

Aloitetaan siitä, että 12v ei ole teini vaan lapsi. Ja sitten voidaan mennä asian käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Lapst ovat kokeneet tasan yhden eron. Ensimmäinen lapsi toki on periaatteessa kokenut kaksi, mutta oli alle vuoden, joten ei muistoja siitä. Joten ajatus siitä, että lapset taas luulevat että tulee ero, on aina vieras. Lisäksi olin vastuullinen vanhempi eron sattuessa ja lapset kävivät silloin halutessaan terapiassa purkamassa tunteitaan. Eroja sattuu monessa perheessä, jo avioliitoista puolet päätyy eroon. En tietenkään ole siitä ylpeä, mutta ei yhdessä pysyminen pelkästään lasten takiakaan ole järkevää. Kaikkemme teimme entisen puolisoni kanssa ja olemme edelleen hyviä ystäviä. On kuitenkin väärin sanoa, että nyt lasten elämä on täysin pilalla tuon takia.

Ap

Nämä kaikki ap:n puheenvuorot on järkyttävää selittelyä. Sinä et voi päättää lasten puolesta, että heillä on kaikki hyvin kun selvästi 12v ilmaisee, että ei ole. Mitä lapsi itse sanoo, mikä harmittaa? Vai pidätkö nyt vaan itsepintaisesti kiinni tästä uusimmasta miehestä ja et suostu kuuntelemaan mitään muuta kuin sen että olet fiksu ja tehnyt pelkästään hyviä valintoja ja kaikkesi?

Säälin lapsiasi. Kolme eri isää kertoo kyllä vakavista ongelmista. Jos oikeasti olisit fiksu ja vastuuntuntoinen, et olisi enää lähtenyt kolmannelle kierrokselle, vaan olisit vaihteeksi keskittynyt niihin olemassaoleviin lapsiin. Ei se vanhinkaan lapsi huvikseen asu erossa äidistä, joku sinussa ja sun elämäntavassa mättää kun lapset oirehtii.

Eihän sun ap olisi edes tarvinnut mainita, että teillä on uusperhe, eli että lapsilla eri isät, jos se, asia ei sun mielestä merkitse mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on käytössä ns suunnittele päivä vanhemman kanssa päivä. Jokainen lapsi saa suunnitella oman päivän vanhempansa kanssa kerran viikossa. Esim muu perhe häipyy muualle ja tehdään yhdessä lapsen lemppari ruokaa.

Tää ei ole normaalia arkea, luontevaa tai mitään sinne päinkään.

Kuka sanoo että elämän täytyy olla yhtä arkea? Itsellä ei ole uusioperhettä mutta voisin silti ottas tuon idean käyttöön lasteni kanssa. Kiva lisä normiarkeen!

Häätää muu perhe muualle? Voi sopia päivän kerran viikkoon, milloin tehdään yhden lapsen lemppariruokaa ilman, että muut pitää häätää pois. Samoin voi keskittyä siihen yhteen lapseen muita enemmän ja tehdä yhteisiä juttuja juuri hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.

Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.

Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.

No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.

T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa

Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.

En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.

Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.

Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapst ovat kokeneet tasan yhden eron. Ensimmäinen lapsi toki on periaatteessa kokenut kaksi, mutta oli alle vuoden, joten ei muistoja siitä. Joten ajatus siitä, että lapset taas luulevat että tulee ero, on aina vieras. Lisäksi olin vastuullinen vanhempi eron sattuessa ja lapset kävivät silloin halutessaan terapiassa purkamassa tunteitaan. Eroja sattuu monessa perheessä, jo avioliitoista puolet päätyy eroon. En tietenkään ole siitä ylpeä, mutta ei yhdessä pysyminen pelkästään lasten takiakaan ole järkevää. Kaikkemme teimme entisen puolisoni kanssa ja olemme edelleen hyviä ystäviä. On kuitenkin väärin sanoa, että nyt lasten elämä on täysin pilalla tuon takia.

Ap

Nämä kaikki ap:n puheenvuorot on järkyttävää selittelyä. Sinä et voi päättää lasten puolesta, että heillä on kaikki hyvin kun selvästi 12v ilmaisee, että ei ole. Mitä lapsi itse sanoo, mikä harmittaa? Vai pidätkö nyt vaan itsepintaisesti kiinni tästä uusimmasta miehestä ja et suostu kuuntelemaan mitään muuta kuin sen että olet fiksu ja tehnyt pelkästään hyviä valintoja ja kaikkesi?

Säälin lapsiasi. Kolme eri isää kertoo kyllä vakavista ongelmista. Jos oikeasti olisit fiksu ja vastuuntuntoinen, et olisi enää lähtenyt kolmannelle kierrokselle, vaan olisit vaihteeksi keskittynyt niihin olemassaoleviin lapsiin. Ei se vanhinkaan lapsi huvikseen asu erossa äidistä, joku sinussa ja sun elämäntavassa mättää kun lapset oirehtii.

Minäpä taas säälin sinua viimeinen kirjoittaja ja kaikkia jotka joutuvat olemaan tekemisissä kanssasi. Millainen kotikasvatus sinulla itselläsi mahtaa olla?

Vierailija kirjoitti:

Aika rumasti kommentoidaan ap:n tilannetta. Hän kuitenkin kysyy tilanteeseen neuvoja, ja haluaisi lasten voivan hyvin.

En itse osaa antaa vinkkejä, mutta pakko kertoa, että itsellä oli vähällä omat lapset joutua hiljattain isänsä ja uuden naisen (nyt jo ex hänkin) kanssa vielä hankalampaan tilanteeseen, jossa eivät juuri tunteneet koko "äitipuolta" omine lapsineen. Ja tuohon tilanteeseen meinasi uusi nainen väen vängällä hankkia ankkurilapsen. Siihen nähden ap tuntee vastuunsa, että uusi vauva on tehty vakaaseen tilanteeseen ja todennäköisesti tilanne tulee helpottamaan kun siihen puututaan ja otetaan isommat lapsetkin huomioon.

Okei, edellinen korjaa sen verran kun luki paremmin tuon historiikin, et aika värikäs perhetausta onkin ja monta lasta eri miehelle. Miksi täytyy aina tehdä se ankkurilapsi uuteen suhteeseen, eikö useampi lapsi monen eri miehen kanssa ole jo tarpeeksi? En millään usko, että jos eron jälkeen olisin tuonut uuden miesystävän kotiin, lapset olisivat olleet innoissaan tästä käänteestä. Siksi olen pitänyt vuoden ajan tapailemani tyypin visusti piilossa lapsilta, eikä mitään aikomusta esitellä lapsille.

Eihän sun ap olisi edes tarvinnut mainita, että teillä on uusperhe, eli että lapsilla eri isät, jos se, asia ei sun mielestä merkitse mitään ja olette kuin ydinperhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapst ovat kokeneet tasan yhden eron. Ensimmäinen lapsi toki on periaatteessa kokenut kaksi, mutta oli alle vuoden, joten ei muistoja siitä. Joten ajatus siitä, että lapset taas luulevat että tulee ero, on aina vieras. Lisäksi olin vastuullinen vanhempi eron sattuessa ja lapset kävivät silloin halutessaan terapiassa purkamassa tunteitaan. Eroja sattuu monessa perheessä, jo avioliitoista puolet päätyy eroon. En tietenkään ole siitä ylpeä, mutta ei yhdessä pysyminen pelkästään lasten takiakaan ole järkevää. Kaikkemme teimme entisen puolisoni kanssa ja olemme edelleen hyviä ystäviä. On kuitenkin väärin sanoa, että nyt lasten elämä on täysin pilalla tuon takia.

Ap

Nämä kaikki ap:n puheenvuorot on järkyttävää selittelyä. Sinä et voi päättää lasten puolesta, että heillä on kaikki hyvin kun selvästi 12v ilmaisee, että ei ole. Mitä lapsi itse sanoo, mikä harmittaa? Vai pidätkö nyt vaan itsepintaisesti kiinni tästä uusimmasta miehestä ja et suostu kuuntelemaan mitään muuta kuin sen että olet fiksu ja tehnyt pelkästään hyviä valintoja ja kaikkesi?

Säälin lapsiasi. Kolme eri isää kertoo kyllä vakavista ongelmista. Jos oikeasti olisit fiksu ja vastuuntuntoinen, et olisi enää lähtenyt kolmannelle kierrokselle, vaan olisit vaihteeksi keskittynyt niihin olemassaoleviin lapsiin. Ei se vanhinkaan lapsi huvikseen asu erossa äidistä, joku sinussa ja sun elämäntavassa mättää kun lapset oirehtii.

Kyllä aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään ja valinnoistaan etenkin silloin kun on lapsia. Lasten oikeus on ydinperhe ja rauhallinen kasvuympäristö, jossa turvalliset ja tasapainoiset vanhemmat. Eroamista aina selitellään, vaikka tosiasiassa moni eroon johtanut asia on ollut ilmiselvä jo suhteen alussa, mutta varsinkin naiset usein rakastuneina ei halua nähdä niitä puutteita. Samaa kyllä tekee miehetkin. Väitän, että eroja ei tulisi niin paljon, jos avioliittoa pidettäisiin perinteisessä mielessä ikuisena ja kummatkin aidosti sitoutuisivat sen eteen työskentelemään ja naimisiin mennään vain, jos aidosti sovitaan yhteen. 

Jos ero on kuitenkin väistämätön, niin silloin ei enää uudelle kierrokselle mielestäni lähdetä, vaan keskitytään hoitamaan niitä lapsia ja turvaamaan heidän elämäänsä niin vakaana kuin mahdollista. Vanhemmat voi hyvin tapailla ja treffailla, ei ole tarvetta asua yhdessä ja perustaa feikkiperhettä vanhan tilalle. Uusperhe on aina huono vaihtoehto, erityisesti lasten kannalta, mutta myös on enemmän sääntö kuin poikkeus että AINA aikuiset valittaa uuden kumppanin lapsista ja eksästä.. lopettakaa jo oikeasti. 

Nämä on vaikeita juttuja. Aikanaan 12v suuttui, kun isänsä kuoli ja otin uuden miehen. Saimme uuden mieheni kanssa yhteisen lapsen. Nyt jo kohta kolmekymppinen esikoinen ei halua pitää yhteyttä. Hänen mielestään minun olisi pitänyt elää leskenä koko elämäni. Olin vähän yli kolmekymppinen jäin leskeksi. Tsemppiä ap!

Kun täällä monet vetoaa siihen, että pitäisikö muka yhna elää loppuelämä, että lapsi ei traumatisoidu: no ei, mutta miksi pitää ottaa uusi kumppani jo pian eron jälkeen ja muuttaa heti yhteen asumaan ja tutustuttaa lapset toisiinsa heti ja aletaan puhua sisaruksista ym. Eikö voi seurustella ilman, että ne lapset vedetään siihen heti mukaan. Lapsella on oikeus tasapainoiseen elämään, ilman vaihtuvia kumppaneita vanhemmilla. Lapsella kun on se äiti ja isä (yleensä), eikä se muuksi muutu lapsen mielessä vaikka tämä niin mukava Seppo tai Tarja kuvioihin tulisi.

Lapseni isä vaihtaa naisia kuin paitaa, on ankkurilapsia, itse olin eron jälkeen 5 vuotta ilman mitään seurusteluja, mutta kun löysin uuden, en lastani esitellyt hänelle ennen kuin olimme olleet jo toista vuotta yhdessä. Lapseni siis tiesi tästä, mutta halusin olla varma että suhde kestää. Nyt 15 vuotta myöhemmin yhä edelleen saman miehen kanssa, lapseni jo aikuinen ja ovat hyvissä väleissä mieheni kanssa. Yhteen muutimme kun lapsi muutti kotoa pois, en kokenut tarvetta muuttaa lapsen kotiympäristöä, vaikka mies luonamme yöpyikin vuosien saatossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.

Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.

Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.

No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.

T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa

Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.

En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.

Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.

Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.

:) Se on aika tarkkaan tiedossa, että mitään keksimääsi "vuosituhansista teiniyttä" ei ole olemassa. Päin vastoin ennen kasvettiin aikuiseksi varhain. Teinit olivat töissä tai vielä varhempina aikoina jo perustaneet perheen. Nuorisoaika kesti parhaimmassa tapauksessa ehkä vuoden, jolloin etsittiin aviopuoliso muun nuorison joukosta silloin kun oli hetki vapaata. Tanhuttiin jossain mäellä kesäiltana, siinä se nuoruus oli. Olen kyllä sattumoisin lukenut aika paljon tieteellisiä tutkimuksia aiheesta.

Tiedätkö itse sitä, miten omien sukulaistesi elämä sujui teininä? Otapa selvää, se avartaa. Uusioperheet eivät ole nykyajan uusi ilmiö, toisin kuin luulet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapst ovat kokeneet tasan yhden eron. Ensimmäinen lapsi toki on periaatteessa kokenut kaksi, mutta oli alle vuoden, joten ei muistoja siitä. Joten ajatus siitä, että lapset taas luulevat että tulee ero, on aina vieras. Lisäksi olin vastuullinen vanhempi eron sattuessa ja lapset kävivät silloin halutessaan terapiassa purkamassa tunteitaan. Eroja sattuu monessa perheessä, jo avioliitoista puolet päätyy eroon. En tietenkään ole siitä ylpeä, mutta ei yhdessä pysyminen pelkästään lasten takiakaan ole järkevää. Kaikkemme teimme entisen puolisoni kanssa ja olemme edelleen hyviä ystäviä. On kuitenkin väärin sanoa, että nyt lasten elämä on täysin pilalla tuon takia.

Ap

Nämä kaikki ap:n puheenvuorot on järkyttävää selittelyä. Sinä et voi päättää lasten puolesta, että heillä on kaikki hyvin kun selvästi 12v ilmaisee, että ei ole. Mitä lapsi itse sanoo, mikä harmittaa? Vai pidätkö nyt vaan itsepintaisesti kiinni tästä uusimmasta miehestä ja et suostu kuuntelemaan mitään muuta kuin sen että olet fiksu ja tehnyt pelkästään hyviä valintoja ja kaikkesi?

Säälin lapsiasi. Kolme eri isää kertoo kyllä vakavista ongelmista. Jos oikeasti olisit fiksu ja vastuuntuntoinen, et olisi enää lähtenyt kolmannelle kierrokselle, vaan olisit vaihteeksi keskittynyt niihin olemassaoleviin lapsiin. Ei se vanhinkaan lapsi huvikseen asu erossa äidistä, joku sinussa ja sun elämäntavassa mättää kun lapset oirehtii.

Kyllä aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään ja valinnoistaan etenkin silloin kun on lapsia. Lasten oikeus on ydinperhe ja rauhallinen kasvuympäristö, jossa turvalliset ja tasapainoiset vanhemmat. Eroamista aina selitellään, vaikka tosiasiassa moni eroon johtanut asia on ollut ilmiselvä jo suhteen alussa, mutta varsinkin naiset usein rakastuneina ei halua nähdä niitä puutteita. Samaa kyllä tekee miehetkin. Väitän, että eroja ei tulisi niin paljon, jos avioliittoa pidettäisiin perinteisessä mielessä ikuisena ja kummatkin aidosti sitoutuisivat sen eteen työskentelemään ja naimisiin mennään vain, jos aidosti sovitaan yhteen. 

Jos ero on kuitenkin väistämätön, niin silloin ei enää uudelle kierrokselle mielestäni lähdetä, vaan keskitytään hoitamaan niitä lapsia ja turvaamaan heidän elämäänsä niin vakaana kuin mahdollista. Vanhemmat voi hyvin tapailla ja treffailla, ei ole tarvetta asua yhdessä ja perustaa feikkiperhettä vanhan tilalle. Uusperhe on aina huono vaihtoehto, erityisesti lasten kannalta, mutta myös on enemmän sääntö kuin poikkeus että AINA aikuiset valittaa uuden kumppanin lapsista ja eksästä.. lopettakaa jo oikeasti. 

Minä olen varmaan kymmenestä parista ennustanut, että ero tulee ja pari kertaa jopa ihan tismalleen oikein montako vuotta häistä. Jotkut ihmiset ovat niin itsepetollisia, että eivät halua katsoa totuutta silmiin. Pakko on mennä naimisiin ja leikkiä perhettä, vaikka ulkopuolisetkin näkee ettei tästä tule mitään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.

Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.

Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.

No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.

T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa

Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.

En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.

Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.

Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.

Mukaan voidaan ottaa myös folklore. Tuskin olisi Tuhkimoa, Lumikkia tai Hannua ja Kerttua, Kalevalan Kullervosta - okei, tässä kuvio monimutkaisempi - puhumattakaan, jos uusperheiden elämä olisi ollut sen ajan ihmisten mielestä mutkatonta.

Ap:n mielestä se, että kyseessä on uusperhe, eli lapsilla eri isät, ei ole mitään merkitystä 12-vuotiaan lapsen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12 v on vaan täysin pettynyt koko tilanteeseen. Se olisi halunnut ja tarvinnut oman kasvurauhan eli murrosikään kuuluvan ja kehitykselle ensiarvoisen tärkeän mahdollisuuden kapinoida vallitsevaa, jo tuttua ja tasaista lapsuuden kotia vastaan. Murrosikä perustuu siihen, "isän murhaan" kuvainnollisesti, että aikuistumaan ja itsenäistymään alkava nuori mylläävine hormoneineen hylkää tutun ja vanhan ja luo uutta, perustaa radikaalin uuden tavan olla, tekee pesäeroa vanhempiinsa ja liittyy ikäistensä joukkoon. Uusi sukupolvi ottaa perheen perustamisen tehtävän omakseen.

Teidän tapauksessa ne aikuiset tekevät omia juttujaan kierroksella kaksi. Nuoren tehtäväksi jää olla sekaisin ja joko painettuna takaisin pikkulapseksi, jätetty yksin selviämään tai sitten alitajuisesti (nuorelle ilmiselvästi) aikuiset odottaa vaan seuraavan 4-6 vuoden menevän tosi nopeasti, että hankala nuori lähtisi jo pois sieltä häiritsemästä. Fokus on ap:ssä ja siinä miehessä ja heidän tekemisissään, eli aivan väärässä suunnassa. Se uusi parisuhde ja uusi vauva pilaa koko kuvion.

Miten nykyvanhemmat voi olla noin hukassa? Ja valtakunnan tasolla ihmetellään, että miksi suomalaisten nykynuorten pahoinvointi, masennus ja syrjäytyminen vain kasvavat. Miksi "tunnolliset kiltit tytöt" tappavat itsensä anorexiaan ja täydellisyyden tavoitteluun koulutyössä. Miksi päihteiden käyttö ja väkivalta kiinnostavat nuoria. Miksi nuoret kokevat kaiken turhana ja hyödyttömänä. Koska ne on heivattu sinne limboon. Keskiössä ovat aina ja ikuisesti ne niiden vanhemmat uusine suhteineen ja vauvoineen, taloineen ja sijoituksineen, matkoineen ja terapioineen, eroineen ja rahoineen.

No just siksi, eli nuoret eivät ole saaneet elää tuota murrosvaihetta niin kuin vuosituhansien evoluutio, biologia ja kulttuuri on sen muokannut. Tämä huonosti hoidettu uusperhesekoilu on etenkin 2000-luvun juttu. Pitää olla itse vastuunsa kantava ja osaava aikuinen, että nuo kuviot onnistuisi.

T. Alalla töissä, vuosikymmeniä koittanut auttaa

Mun isoisän isällä oli 1800-luvun lopulla 12-vuotiaana äiti kuollut, puolet sisaruksista kuollut ja isä mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa, jolla oli neljä lasta. Muuttivat mäkitupaan ja syntyi vielä yksi vauva. Tämä pikkusisarus tosin sitten kuoli myös parivuotiaana. 14-vuotiaana isoisän isä lähti oppipojaksi toiselle paikkakunnalle. Hyvin hän pärjäsi ja kuoli sitten keuhkotautiin alle nelikymppisenä. Samaan tapaan muillakin sukulaisilla. Siinä sulle "ammattilaiselle" vuosituhantista teiniyttä.

En tunne yksittäistä, 200 vuotta sitten tapahtunutta perhetapaustasi, eikä se tässä yhteydessä ole niin oleellinen. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kuvaamaasi arkea ja sen normia ko. yhteiskunnassa tuolloin.

Yleisesti ottaen lasten ja nuorten traumoihin liittyvä tutkimus 1800-1950 on vähäistä ja aina aikansa arvoihin ja metodeihin liittyvä. Kriittinen tutkimus on paikallaan. Omassa ajassamme etuna on elossa olevien primäärilähteiden käyttö esim. etnografisessa haastattelu-, havainnointi-ja pitkittäistutkimuksessa eri tieteenalojen välisenä yhteistyönä. Lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus ja merkityksenanto on tärkeää kyseisessä tutkimuksessa. On havaittu selvää jakaumaa nuorten omien kertomusten ja huoltajavastuussa olevien uusperhevanhempien kertomusten kuvauksissa arjesta ja kokemuksista. Nykyään myös kansainvälinen vertailu ja laajat aineistot auttavat kattavan tiedon saantia.

Tutkimus on eri asia kuin yksittäinen muistitieto tai tulkinta oman perheen tapahtumista. Kaikki näkökulmat ovat kuitenkin kiinnostavia. Monipuolinen tutkimusaineistojen ristiintulkinta on kiinnostavaa.

:) Se on aika tarkkaan tiedossa, että mitään keksimääsi "vuosituhansista teiniyttä" ei ole olemassa. Päin vastoin ennen kasvettiin aikuiseksi varhain. Teinit olivat töissä tai vielä varhempina aikoina jo perustaneet perheen. Nuorisoaika kesti parhaimmassa tapauksessa ehkä vuoden, jolloin etsittiin aviopuoliso muun nuorison joukosta silloin kun oli hetki vapaata. Tanhuttiin jossain mäellä kesäiltana, siinä se nuoruus oli. Olen kyllä sattumoisin lukenut aika paljon tieteellisiä tutkimuksia aiheesta.

Tiedätkö itse sitä, miten omien sukulaistesi elämä sujui teininä? Otapa selvää, se avartaa. Uusioperheet eivät ole nykyajan uusi ilmiö, toisin kuin luulet.

Olen eri, mutta minä ymmärsin vuosituhantisen teiniyden käsitteen aivan toisin kuin sinä. Teini-ikää ei ollut olemassa nuorisokulttuurin määrittelemänä, mutta toki kyseinen ikä- ja kehitysvaihe oli olemassa. Ei kenestäkään yhtäkkiä aikuista tullut.

Sata vuotta sitten moni meni töihin kansakoulusta päästyään noin 12-vuotiaana. Täysi-ikäisyys saavutettiin kuitenkin vasta 21-vuotiaana. Eli noina teinivuosina lapset ja nuoret ottivat enenevissä määrin vastuuta itsestään työelämässä, mutta samanaikaisesti joku teki isommat päätökset heidän puolestaan. Oma lukunsa on, kuinka hyvin vanhemmat tai nimetyt holhoojat tehtävästään suoriutuivat - aivan kuten nykyäänkin. Mutta selvää on, että nämä ihmiset eivät olleet selkeästi lapsia eivätkä selkeästi aikuisia. Heitä kasvatettiin yhteisöön paljolti työn kautta, koska työ oli arvossaan, eikä oikein muuta ollut. Se oli sellaista teini-ikää.

Ap saa nyt vain kärsiä tekojensa seuraukset. Valitettavasti ainoa kenelle tämä on pitkän aikavälin ongelma, on lapsi/lapset. 1 lapsi siellä ja toinen täällä ja yhteiset kunnes ero ja taas uusi.

Vierailija kirjoitti:

Nämä on vaikeita juttuja. Aikanaan 12v suuttui, kun isänsä kuoli ja otin uuden miehen. Saimme uuden mieheni kanssa yhteisen lapsen. Nyt jo kohta kolmekymppinen esikoinen ei halua pitää yhteyttä. Hänen mielestään minun olisi pitänyt elää leskenä koko elämäni. Olin vähän yli kolmekymppinen jäin leskeksi. Tsemppiä ap!

Te alapeukuttajat, olisitteko olleet yksin loppuelämän?