Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu, että kaikki muut tekee lasten kanssa vaikka mitä, mutta meidän lasten kanssa ei vain onnistu mikään
15.07.2022 |
Meillä 3- ja 5-vuotiaat pojat. Olisi kiva matkustaa, vuokrata vaikka mökki, käydä tapahtumissa ja kaikkea, mutta mikään ei onnistu. Kateellisena kuuntelen kun muut kiertävät lasten kanssa Eurooppaa, kiipeävät jonnekin Haltille, kiertävät museot, teatterit ja vaikka mitkä. Meidän lapset on aika hulivilejä, nopeasti väsähtäviä ja muutoksia vihaavia, joiden kanssa mistä vain yhtäkkiä voi tulla niin iso ongelma, että en vain selviä. Ja miestä ei edes kiinnosta osallistua mihinkään, mihin voi liittyä ongelmia. Miten te muut saatte vaikkapa matkustelun oikein onnistumaan? Mitä teen väärin, kun mikään meno ei vain onnistu?
Kommentit (138)
118 vielä jatkaa. Ymmärrän täysin tuon ärsytyksen miehen suhteen. Ex-mieheni oli näennäisesti apuna reissussa. Ei hänestä oikeasti mitään apua ollut. Meni snorklailemaan, kun palasi rantaan nii sulki silmät. Ei tuntunut millään menevät perille että vaikka lapset osasi jonkun verran uida niin niitä täytyi vahtia rannalla. Ravintolassa haki itselle ruuat, ei käynyt mielessä että lapset ehkä tarvitsisi buffassa apua. Lentokoneessa laittoi kuulokkeet ja katseli leffaa. Ei siis kuullut lasten pyyntöjä tai itkuja. Näistä puhuttiin hyvin monta kertaa mutta ei se vaan koskaan onnistunut.
Nyt reissaan lasten kanssa yksin eikä ärsytä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi ovat kolme ja viisi, ja todennäköisesti vielä pahimmassa uhmaiässä. En olisi ikipäivänä lähtenyt edes ruotsinlaivalle tuollaisen kavalkaadin kanssa. Taidat verrata omaa tilannettasi toisiin, joilla on kouluikäisiä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi ovat kolme ja viisi, ja todennäköisesti vielä pahimmassa uhmaiässä. En olisi ikipäivänä lähtenyt edes ruotsinlaivalle tuollaisen kavalkaadin kanssa. Taidat verrata omaa tilannettasi toisiin, joilla on kouluikäisiä lapsia.
Me käytiin tuonikäisten kanssa mm Kiinassa ja joka vuosi kaksi reissua ulkomaille, kotimaassa paljon reissuja ja risteilyllä kerran kuussa.
Museossa kerran viikossa.
Ja käytiinpä me oopperassakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi ovat kolme ja viisi, ja todennäköisesti vielä pahimmassa uhmaiässä. En olisi ikipäivänä lähtenyt edes ruotsinlaivalle tuollaisen kavalkaadin kanssa. Taidat verrata omaa tilannettasi toisiin, joilla on kouluikäisiä lapsia.
Me käytiin tuonikäisten kanssa mm Kiinassa ja joka vuosi kaksi reissua ulkomaille, kotimaassa paljon reissuja ja risteilyllä kerran kuussa.
Museossa kerran viikossa.
Ja käytiinpä me oopperassakin.
Toivottavasti lastenoopperassa.
Mulla on 8-vuotias joka inhoaa matkustelua, kaikkea uutta, rutiinien rikkoutumista ja oikeastaan ihan kaikkea paitsi kotona sohvalla makaamista.
Ollaan silti liikuttu, ulkomaillakin asti, mutta hermorauniohan sitä on itse kaikkien pienienkin reissujen jälkeen, kun kaikesta vaan valitetaan eikä mikään ole koskaan hyvin.
Kaikille ei osu helppo ja hauska lapsi. Varmaan oma asennekin vaikuttaa, sekä kodin ilmapiiri. Meillä mies kyllä osallistuu, mutta aikuisten välit on etäiset, mitään hauskaa meillä ei ole keskenämme. Teillä ongelma on mies. Lapset on häneltä oppineet, että sinua voi henkisesti kiduttaa. Ei ole positiivista yhdessätekemisen mallia tullut aikuisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä pelkää lasten tunteita. Lapsille voi sanoa ei ja heiltä voi vaatia. Jos mennään museoon niin sinne mennään, piste. Ei aleta jahkailla ovella. Mieti miten puhut lapsille? Puhutko kannustavasti vai motkotatko jo etukäteen ja manailet kuinka huonosti kaikki menee? Silläkin on merkitystä. osallistuuko mies arkeen millään tavoin?
En minä pelkää lasten tunteita ja kyllä vaadin heiltä asioita, joskus mietin, että vaadinko liikaakin siihen nähden mihin oikeasti pystyvät. Ja puhun kannustavasti, kehun joka kerta kun meni hyvin. Etukäteen en motkota, mutta myönnettävä on, että jälkikäteen olen motkottanut, varmaan omaa väsymystäni ja turhautumistani. Ennalta yritän aina selittää mitä tehdään ja vakuuttaa, että hienosti menee.
Mutta kerro minulle mitä tekisit vaikka tässä tilanteessa: bussilla viisivuotiaan kanssa museolle, alkaa sataa, ovella lapsi tekee stopin ja saa hermoromahduksen vaikka miten kannustat, heittäytyy vesilätäkköön makaamaan ja itkee, museon ovi on niin painava, että et pysty avaamaan sitä samalla kun yrität raahata kastunutta huutavaa lasta lätäköstä, lapsi ei suostu kävelemään metriäkään, sinulla alkaa olemaan kova pissahätä ja omat vaatteesikin on jo kastuneet siinä rytäkässä, tiedät että vaikka lähtisitte heti kotiin niin lapsi on jotenkin saatava kävelemään bussipysäkille 200 metriä ja bussiin vaikka ei kävele etkä jaksa kantaa jne.
Ap
Älä kuuntele niitä neuvoja, joissa käsketään vaan sanomaan lapselle ei ja nyt mennään ja piste. Jos lapsi kuormittuu muutoksista (tyypillistä adhd, asperger ym lapsille JA myös hyvin nuorille lapsille, jotkut kypsyvät hitaammin) niin mitä siinä auttaa kovistella lasta? Nämä neuvojat tekevät vain hallaa, niin lapsen itsetunnolle kuin sinun ja lapsen suhteelle.
Kaksivuotiaan uhma on eri asia, ja nämä neuvojat luulevat, että kyse on uhmasta. Ei ole, kun kyse on isommista, kun viisivuotias romahtaa jostain muutoksesta. Esimerkissäsi viisivuotias ei kestänyt, muutos oli bussista museoon. Lapsi menee sellaiseen tilaan että siinä ei mitkään ei:t tai järkipuheet mene läpi, täysin jumissa.
Meillä se kuormittumisen ääripiste on usein ollut että pitäisi lähteä kotoa reissuun, nykyään kotoa kouluun voi aiheuttaa tätä yms.
Sitä sanotaan kuormittumiseksi. Lapsi kyllä yrittää ja tsemppaa mutta "kuppi tulee täyteen". Liikaa informaatiota, liikaa kaikkea, ei pysty käsittelemään. Liian monta muuttuvaa tekijää kerralla.
Jollain videolla oli, kun ilmeisesti autistinen lapsi romahti huvipuiston jonossa, ja työntekijä kävi siihen maahan lapsen viereen, ja jutteli rauhassa kunnes hermot taas tasaantuivat. Tämä on auttanut meilläkin. Mennään lapsen viereen, ollaan rauhassa. Hän on silloin "romahtaneena" täysin ylivirittyneessä tilassa, ei pysty käsittelemään oloaan. Rauhallinen aikuinen auttaa siitä tunnetilasta yli.
En sano että teidän on välttämättä nepsyjä, monella pienellä lapsella on vastaavaa, voi mennä iän myötä lievemmäksi tai kokonaan ohi. Mutta se ei haittaa ketään, että ehkä, mahdollisesti, kohtelisit heitä hieman kuten nepsyjä. Ainakaan ei lapsi siitä mene rikki. :)
https://erityisvoimia.fi/kuormittunut-lapsi/
t. nro 30
Tunteita, nepsyjä, erityisyyksiä. Siinä on nykykasvatuksen muoti-ilmiöt paketissa.
No siksi ne ovat "muoti-ilmiöitä", että tutkimus ja käytäntö on mennyt eteenpäin ja nämä on opittu tunnistamaan ja huomioimaan kasvatuksessa. Aiemmin kasvatus lähti autoritaarisuudesta, jota täälläkin jotkut tarjoavat ratkaisuksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä pelkää lasten tunteita. Lapsille voi sanoa ei ja heiltä voi vaatia. Jos mennään museoon niin sinne mennään, piste. Ei aleta jahkailla ovella. Mieti miten puhut lapsille? Puhutko kannustavasti vai motkotatko jo etukäteen ja manailet kuinka huonosti kaikki menee? Silläkin on merkitystä. osallistuuko mies arkeen millään tavoin?
En minä pelkää lasten tunteita ja kyllä vaadin heiltä asioita, joskus mietin, että vaadinko liikaakin siihen nähden mihin oikeasti pystyvät. Ja puhun kannustavasti, kehun joka kerta kun meni hyvin. Etukäteen en motkota, mutta myönnettävä on, että jälkikäteen olen motkottanut, varmaan omaa väsymystäni ja turhautumistani. Ennalta yritän aina selittää mitä tehdään ja vakuuttaa, että hienosti menee.
Mutta kerro minulle mitä tekisit vaikka tässä tilanteessa: bussilla viisivuotiaan kanssa museolle, alkaa sataa, ovella lapsi tekee stopin ja saa hermoromahduksen vaikka miten kannustat, heittäytyy vesilätäkköön makaamaan ja itkee, museon ovi on niin painava, että et pysty avaamaan sitä samalla kun yrität raahata kastunutta huutavaa lasta lätäköstä, lapsi ei suostu kävelemään metriäkään, sinulla alkaa olemaan kova pissahätä ja omat vaatteesikin on jo kastuneet siinä rytäkässä, tiedät että vaikka lähtisitte heti kotiin niin lapsi on jotenkin saatava kävelemään bussipysäkille 200 metriä ja bussiin vaikka ei kävele etkä jaksa kantaa jne.
Ap
Älä kuuntele niitä neuvoja, joissa käsketään vaan sanomaan lapselle ei ja nyt mennään ja piste. Jos lapsi kuormittuu muutoksista (tyypillistä adhd, asperger ym lapsille JA myös hyvin nuorille lapsille, jotkut kypsyvät hitaammin) niin mitä siinä auttaa kovistella lasta? Nämä neuvojat tekevät vain hallaa, niin lapsen itsetunnolle kuin sinun ja lapsen suhteelle.
Kaksivuotiaan uhma on eri asia, ja nämä neuvojat luulevat, että kyse on uhmasta. Ei ole, kun kyse on isommista, kun viisivuotias romahtaa jostain muutoksesta. Esimerkissäsi viisivuotias ei kestänyt, muutos oli bussista museoon. Lapsi menee sellaiseen tilaan että siinä ei mitkään ei:t tai järkipuheet mene läpi, täysin jumissa.
Meillä se kuormittumisen ääripiste on usein ollut että pitäisi lähteä kotoa reissuun, nykyään kotoa kouluun voi aiheuttaa tätä yms.
Sitä sanotaan kuormittumiseksi. Lapsi kyllä yrittää ja tsemppaa mutta "kuppi tulee täyteen". Liikaa informaatiota, liikaa kaikkea, ei pysty käsittelemään. Liian monta muuttuvaa tekijää kerralla.
Jollain videolla oli, kun ilmeisesti autistinen lapsi romahti huvipuiston jonossa, ja työntekijä kävi siihen maahan lapsen viereen, ja jutteli rauhassa kunnes hermot taas tasaantuivat. Tämä on auttanut meilläkin. Mennään lapsen viereen, ollaan rauhassa. Hän on silloin "romahtaneena" täysin ylivirittyneessä tilassa, ei pysty käsittelemään oloaan. Rauhallinen aikuinen auttaa siitä tunnetilasta yli.
En sano että teidän on välttämättä nepsyjä, monella pienellä lapsella on vastaavaa, voi mennä iän myötä lievemmäksi tai kokonaan ohi. Mutta se ei haittaa ketään, että ehkä, mahdollisesti, kohtelisit heitä hieman kuten nepsyjä. Ainakaan ei lapsi siitä mene rikki. :)
https://erityisvoimia.fi/kuormittunut-lapsi/
t. nro 30
Tunteita, nepsyjä, erityisyyksiä. Siinä on nykykasvatuksen muoti-ilmiöt paketissa.
Se ei ole muoti-ilmiötä, vaan perustuu tutkittuun tietoon. Kymmenien vuosien tutkimustietoon lapsen kehityksestä, psykologiasta, pedagogiikasta jne. Tervetuloa tutustumaan varhaiskasvatukseen tai kouluun. Tukea tarvitsevat lapset erottuvat joukosta, heitä on 15 lapsen ryhmässä ihan vakiona 1-2, ja heitä tuetaan, oli diagnoosi tai ei. (Tuen tarve ja oikeus tukeen pitäisi lähteä lapsesta, ei diagnoosista.)
On niitä vanhakantaisiakin lastenhoitajia, joiden mielestä kaikki, siis aivan kaikki johtuu kasvatuksesta. Monen aikuisen mielestä lapsi on joku tabula rasa, jolla ei ole syntyessään mitään geeniperimää, vaan kaikki lapsen ominaisuudet on kaadettu lapseen kuin ämpärillä ulkoapäin. Heidän mielestään kaikki johtuu ympäristöstä (kasvatuksesta tai sen puutteesta).
Lastentarhanopettajat ja etenkin erityisopettajat yleensä tietävät paremmin.
t. itsekin lastenhoitaja, nro 30 & 101
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me on alusta asti opetettu lapset tekemään, menemään ja reissaamaan.
Sekä ulkomailla että kotimaassa. Eri paikoissa. Museoissa, näyttelyissä, ravintoloissa.
Taikasana ME. Niin mekin ollaan opetettu ja selvitty, kaksi aikuista, mutta tuo aloittaja joutuu selviämään yksinään, joten tilanne ei ole verrattavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnistuu kun
1) ohjelma suunnitellaan etukäteen
2) siinä pystyttään
3) 2-3 aikuista reissuun, esim kummi jos miestä ei saa patistettua
4) lapsille kerrotaan mitä tulee
5) ipadit auttaa - en nipota lomalla jos pelaavat vähän enemmän tai katsovat leffan illassa
6) Aku ankkojen lukeminen
7) kivaa lapsia kiinnostavaa ohjelmaa
8) ruokatoiveet lasten tahdon mukaa
9) välipalat aina mukana ja vähän karkkiakin voi löytyä laukkuni pohjalta. Verensokeri ei saa laskea liikaaHyvää matkaa
Ei minulla ole ketään muuta aikuista kuin mies, joka lähtisi. Muut ovat niin kiireisinä kiinni omassa elämässään tai työssään tai liian huonokuntoisia/vanhoja. Mies on sanonut, että harkitsee lähtevänsä vasta sitten mukaan, kun minä olen ensin saanut pari reissua onnistumaan itse. Eli ei koskaan siis. Kiitos silti vinkeistä.
Ap
Siis anteeksi mutta mitä helvettiä. Mikä oikeus sillä lasten ISÄLLÄ on tuollaisia ehtoja asettaa???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me on alusta asti opetettu lapset tekemään, menemään ja reissaamaan.
Sekä ulkomailla että kotimaassa. Eri paikoissa. Museoissa, näyttelyissä, ravintoloissa.
Taikasana ME. Niin mekin ollaan opetettu ja selvitty, kaksi aikuista, mutta tuo aloittaja joutuu selviämään yksinään, joten tilanne ei ole verrattavissa.
Olen matkustanut lasteni kanssa myös yksin. Käynyt mm Nykissä.
Näyttelyissä, tapahtumissa ja museoissa jne olen köynyt minä ihan yksinäni. Satoja kertoja.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, tiedän mistä puhut, vaikka ongelma on hieman erilainen. Omat lapseni ovat ns. nepsylapsia, eikä heitä KIINNOSTA juuri mikään, mikä kiinnostaa tavallisia lapsia. Kateellisena kuuntelen kuinka muissa perheissä on käyty vaikkapa harrastamassa jotain liikunnallista yhdessä tai menty kyläilemään useamman kerran viikon aikana. Omani ovat kiinnostuneita lähinnä pelaamisesta ja kiinnostuksenkohteisiinsa liittyvistä videoista- nyt kesälomallakin heidät saa pakottaa ulos, joka helvetin päivä osoittavat mieltään tästäkin. Kun olivat pienempiä, vein heitä milloin minnekin ja yritin pitää tätä yllä mutta vuosien mittaan kävi selväksi että heitä ei vaan kiinnosta! Ei nappaa eläintarhat, huvipuistot, leirit, kylpylät...lomalla eivät halua tehdä mitään muuta kuin pelata ja katsoa niitä videoitaan. Puhuvat taukoamatta omia juttujaan, hermostuvat jossen muista ulkoa niihin liittyviä erikoisuuksia (esim. jonkun hahmon historia) ja mitälie.
Olisiko kannattanut vierottaa lapset pelistä ihan kerralla ja kunnolla? Siis tyyliin pelivehkeet pois koko talosta. Ja ottaa ne raivarit vastaan, kun ei vielä saa omalta kakaralta selkään sitä yrittäessä. Tuo nimittäin kuulostaa enempi pakkomielteeltä, josta on jossain vaiheessa irrottauduttava. Ja tulee olemaan kova taisto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, tiedän mistä puhut, vaikka ongelma on hieman erilainen. Omat lapseni ovat ns. nepsylapsia, eikä heitä KIINNOSTA juuri mikään, mikä kiinnostaa tavallisia lapsia. Kateellisena kuuntelen kuinka muissa perheissä on käyty vaikkapa harrastamassa jotain liikunnallista yhdessä tai menty kyläilemään useamman kerran viikon aikana. Omani ovat kiinnostuneita lähinnä pelaamisesta ja kiinnostuksenkohteisiinsa liittyvistä videoista- nyt kesälomallakin heidät saa pakottaa ulos, joka helvetin päivä osoittavat mieltään tästäkin. Kun olivat pienempiä, vein heitä milloin minnekin ja yritin pitää tätä yllä mutta vuosien mittaan kävi selväksi että heitä ei vaan kiinnosta! Ei nappaa eläintarhat, huvipuistot, leirit, kylpylät...lomalla eivät halua tehdä mitään muuta kuin pelata ja katsoa niitä videoitaan. Puhuvat taukoamatta omia juttujaan, hermostuvat jossen muista ulkoa niihin liittyviä erikoisuuksia (esim. jonkun hahmon historia) ja mitälie.
hmm, kuulostaa ikävä kyllä että sulla on pallo hukassa, pelaaminen on kuin huumetta, koululääkäri sanoi ihan maksimi digi ajaksi 2h sisältäen pelaamisen ja kainkimahdolliset digi muodot. jos lapsi saa jatkuvasti ylittää tuon 2h alkaa aivot turtumaan siihen ettei mikään muu kiinnosta. katkolle vaan, kaikki digi viikoksi tai kahdeksi veks, sit aloittaa tarkan 2h päivä, elämä muuttuu aikalailla helpommaksi.
Sit kun viel opettaa lapsille et huono käytös aiheuttaa digi ajan menettämisen niin alkaa käyttäytyminenkin kiinnostamaan.
Helppoa tämä ei ole missään tapauksessa😆
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me on alusta asti opetettu lapset tekemään, menemään ja reissaamaan.
Sekä ulkomailla että kotimaassa. Eri paikoissa. Museoissa, näyttelyissä, ravintoloissa.
Taikasana ME. Niin mekin ollaan opetettu ja selvitty, kaksi aikuista, mutta tuo aloittaja joutuu selviämään yksinään, joten tilanne ei ole verrattavissa.
Olen matkustanut lasteni kanssa myös yksin. Käynyt mm Nykissä.
Näyttelyissä, tapahtumissa ja museoissa jne olen köynyt minä ihan yksinäni. Satoja kertoja.
Sehän on oikeasti mukavaa. Minäkin suunnittelin käyväni lasteni kanssa lounailla, museoissa, näyttelyissä, teatterissa. Unelmaksi jäi. Taikasana ei välttämättä ole "me" vaan kun ne lapset vaan on tosi erilaisia. Meillä yksi lapsista saa korotettua vammaistukea (nepsylapsi). Eikä hänestä todellakaan päällepäin näe, että on "vammainen" ja täysin avustettava sosiaalisissa tilanteissa. Lounailla, museoissa, näyttelyissä. Tarvii aikuiselta kaiken avun, ja se käy nopeasti mahdottomaksi, jos mukana muitakin apua tarvitsevia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihme ihmisiä täällä vaivaa kun kerrotaan, että kyllä meillä on sitä, tätä ja tuota. Onko jotkut oikeasti noin kykenemättömiä ajattelemaan oman kuplansa ulkopuolelta? Jestas mitä törppöyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä kutsutaan kasvatukseksi. Sitä harrastamalla saadaan lapsista kelvollisia julkisille paikoille. Jos lapsillasi on diagnoosi, pyydän kommenttiani anteeksi.
Ei ole diagnoosia. Ja parhaani mukaan niitä kasvatan koko ajan. En vain ole keksinyt tapaa millä kasvattaa sellaiseksi, että ei vihaisi muutoksia tai ei yhtäkkiä väsähtäisi niin että heittäytyy kadulle makaamaan eikä siitä liiku jne (en jaksa kantaa väkisin noin isoja, jotka heittäytyvät täysin löysiksi). Ap
Ennakointi on avainsana. Mieti ja ajoita asiat kunnolla etukäteen, tehkää asioita lapsille sopivissa pätkissä sellaisessa aikataulussa minkä tiedät heidän jaksavan. Jos teillä on vuorokausirytmi säännöllinen, tiedät kyllä mihin ajoittaa syömiset ja lepotauot. Tehkää sellaisia asioita joista koko perhe tykkää.
Miksi ei voi muka vaikka mökkiä vuokrata? Siellähän on tosi helppo oleilla lasten tahtiin! Levätä voi kun haluaa, ja touhuta jaksamisen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei voi muka vaikka mökkiä vuokrata? Siellähän on tosi helppo oleilla lasten tahtiin! Levätä voi kun haluaa, ja touhuta jaksamisen mukaan.
Etkö lukenut aloitusta? Ja ap:n kommentteja. Mies ei suostu automatkaan vuokramökille ja lapset ei nuku vieraassa paikassa vaan valvovat ja sitten päivällä kiukuttelevat väsymystä.
Valehtelevat 😺