Lue keskustelun säännöt.
Isäni sanoi kuolinvuoteellaan, että kyllä oli surkea ja mitätön elämä
12.07.2022 |
Ihan normaalin uran teki insinöörinä, matkusteli paljon ja näki maailmaa. Oli vuosikymmenien avioliitossa josta kolme menestyvää, aikuista lasta ja pari lastenlastakin. Mitä ihmettä ihminen oikein kaipaa jos tällainenkin on ollut surkeaa? Tuli jotenkin masentunut fiilis.
Kommentit (411)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olisi halunnut luoda jotain sensaatiomaista, kun eli.
Tuli sama mieleen - vähintään julkaista historiikkinsa/elämäkertansa. Insinööreillä on usein noita ihmeellisiä suuruusfantasioita.
No en tiedä ap:n isästä, mutta joillain ihmisillä tosiaan on kaipuu johonkin suurempiin saavutuksiin. Suurin osa näistä ei onnistu haaveissaan. Ne, jotka onnistuvat, vievät maailmaa harppauksin eteenpäin. En itse naureskelisi ihmisten "suuruusfantasioille", kun ilman suuria haaveita harvemmin saadaan suuria asioita aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika kuluu nopeasti..suunnilleen jokainen meistä kuollut noin 50v päästä. 80v päästä meitä ei edes muista kukaan.
Mitä ajattelit tehdä elämälläsi.
Kun nämä nykynaiset vanhoina hoksaavat miten hukkasivat oman elämänsä ja miten käyttäytyivät miehiä kohtaan, voi pettymys olla käsinkosketeltavaa. Ja se heille suotakoon.
Minun on tällaisena jalat-maassa -tyyppinä kysyttävä että oliko hän voimakkaan lääkityksen alaisena, sairastiko sellaista tautia jossa kovat kivut joita piti lievittää? Mielestäni silloin voisi epäillä että lääkkeillä/kivuilla oli vaikutusta siihen, miten koki asioita - sekä menneitä että sitä hetkeä joka oli siinä käsillä. Ja sanat valikoituivat sen perusteella noin negatiivisiksi.
Vanha äitini puhui joskus aivan sekavia maatessaan kuolinvuoteellaan, en osannut silloin edes etsiä syytä lääkityksestä, mutta myöhemmin olen voinut tarkastella asiaa järjen kanssa ja tullut siihen päätelmään että voimakas lääke aiheutti tuon. Myös hallusinaatioita, havahtumisia pelkoon ja hätään, unien pitämistä totena jne. Yritin kaikkeni että saisin hänet tajuamaan todellisuuden, sen että ei ole hätää ja että kaikki on hyvin. En tiedä onnistuinko siinä. Näennäisesti hän rauhoittui.
Puhui myös katkerasti joistakin ihmisistä, eikä se ollut hänelle ollenkaan tyypillistä.
Näille asioille ei vain voi mitään - ihmisen keinot ovat rajalliset. Ja kun on lähiomainen, on siinä omakin tuska jota pitää hallita. Meillä on vain yksi isä ja yksi äiti. Ainutkertaiset.
Vierailija kirjoitti:
Ratsastat asialla? Et tiedä totuutta koska sitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai ehkä se on vain lopullinen totuus että yhtään missään tässä elämässä ei ole mitään väliä? Ihan sama miten paljon olet tehnyt elämäsi aikana, kuitenkin kuolet joskus ja ei ne asiat siinä vaiheessa paljoa ilahduta. Kuitenkin pitää ottaa se "hyppy tuntemattomaan" ihan yksin, mitään ei saa mukaansa, niin onko se ihme että kaikki kova työ mitä elämässä on tehnyt perheen, rahan, työn, yleisen elämisen yms eteen tuntuu aika turhalta loppupeleissä.
Kaikki on lopulta turhaa ja ihmiskunnan elämä on ollut ja on kärsimyksiä täynnä, mutta jotenkin tämän tiedostaminen antaa mulle outoa levollisuutta. Jos itsekin kärsin, liittyn vain suureen enemmistöön. Ja kuolemassa puntit viimeistään tasoittuvat, siinä jokaisen elämä yhtä turha ja yhtä arvokas. Tän haluaisin itse kuolinvuoteellani muistaa.
Samaa mieltä, tullut erikoinen rauhan tunne kun on tajunnut että missään ei ole mitään järkeä tai merkitystä, eikä kannata turhaan stressata asioista. Kaikki vaan omassa kuplassaan haluaa ajatella että heidän tekemisillään, tunteilla ja ajatuksillaan on hirveästi merkitystä, vaikka todellisuudessa yhden ihmisen tekemiset (ja myös kuolema) vakavasti koskettaa varmaan enintään noin 10 ihmistä. Ja nopeastihan nämä aidosti välittävätkin ihmiset tulevat olemaan poissa joten turha sitäkään ruveta vatvomaan että "mitäs minun kuoleman jälkeen tapahtuu henkilölle se ja se, tuleeko kukaan käymään haudalla, kuolenko yksin" yms.
Joo, oon tullut samaan tulokseen, ei elämällä sinänsä ole mitään merkitystä tai tarkoitusta. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt paljon kuolevia ihmisiä. Melko usein olen kuullut pettyneet sanat, että "tässäkö tämä nyt sitte oli?" viitaten omaan elämään.
Itse olen keski-ikäinen nainen ja ikääntymisen merkit alkavat näkyä kasvoissani ja kehossani. Ensimmäistä kertaa elämässäni on päivänselvää, että olen menossa vääjäämättä kohti kuolemaani. Se on masentavaa ja vapauttavaa samanaikaisesti.
Itselläni suurin vaikutus on näkynyt siinä, että turha pikkuasioista nipottaminen on jäänyt pois. Asiat osaa suhteuttaa realistisemmin. Aika vähällä on mitään merkitystä, en tiedä oikein onko mikään erityisen tärkeää, koska itselläni ei ole lapsia. Ajoittainen tyhjyyden ja turhuuden, tai oikeastaan aikaisemmassa kommentissa mainittu mitättömyyden tunne kalvaa minua, mutta en voi enää mennä takaisin siihen tilaan, jossa olin vielä tietämätön. Silloin tosiaan kuvittelin, että nimenomaan minun tunteillani, tarpeillani ja ajatuksillani on jokin erityinen merkitys. No ei ole.
Itse olen tainnut mennä vielä asteen verran rankemmin tähän realistisen-kyynisen-levolliseen suuntaan, kun en enää näe edes kenenkään lasten hankkimista minään suurena asiana. Tai joillekin varmaan tulee siitä jotain onnen tunnetta kun "oma suku jatkuu" mutta eihän silläkään ole tämän yksilön kannalta loppupeleissä väliä. Kun tosiaan kuoleman iskiessä sinua suree vain ne omat lapset ja ehkä jonkin verran lapsenlapset jos olet ehtinyt vähän pidempään olemaan kuvioissa, riippuu iästä. Mutta sitten kun ne omat lapset on myös poissa viimeistään 30vuoden päästä (riippuu taas ikäeroista, mutta noin suurinpiirtein) niin siihenhän se sinunkin "muisto" viimeistään lopullisesti päättyy. Eli ei mitään väliä vaikka se "oma suku" jatkuisi vielä pari sataa vuotta eteenpäin kun sinusta tulee vain henkilö x jollain paperilla. Vai voiko joku sanoa miettivänsä kaukaisia sukulaisiaan sillä tavalla kuin miettii sitä pientä omaa ympyräänsä tässä ja nyt.
Veikkaan että sanon samat sanat silloin kun minä kuolen pois :D
En nauti elämästä,en nauti tästä yhteiskunnasta jne mutta en mä siitä kenellekkään kitise.
Käyt töissä mutta silti on tiukkaa rahasta kun täällä on asuminen kallista ja kaikki tuotteet sekä palvelut on kalliita... jne... Päättäjät on surkeita eikä ne aja meidän kansalaisten asioita koska verotus ei kevene koskaan...
Ihan niinku rehellisesti nyt joku vois sanoa että nauttiiko joku elämästä ja onko joku tyytyväinen elämiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäs oli oikeassa, niin meille meille kaikille käy. Yhtään euroa en ole kenenkään nähny saavan mukaan.
Enkä sitäkään että hyvät teot ois palkittu. Kukaan ei ole hengissä kenen arkkua kantanut, vaikka yksikin oli ihan marttyyriainesta.
Lukekaa nyt ensin itsenne insinööreiksi ennen kuin alatte arvostelemaan ap:n isäukkoa. Mielestäni voimme luottaa siihen, että hän oli asiat läpi ajatellut ja tullut oikeaan tulokseen elämästään. Noin keskimäärin inssit ovat aika viisaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veikkaan että sanon samat sanat silloin kun minä kuolen pois :D
En nauti elämästä,en nauti tästä yhteiskunnasta jne mutta en mä siitä kenellekkään kitise.
Käyt töissä mutta silti on tiukkaa rahasta kun täällä on asuminen kallista ja kaikki tuotteet sekä palvelut on kalliita... jne... Päättäjät on surkeita eikä ne aja meidän kansalaisten asioita koska verotus ei kevene koskaan...
Ihan niinku rehellisesti nyt joku vois sanoa että nauttiiko joku elämästä ja onko joku tyytyväinen elämiseen?
Kyse on siitä että huomaat itse että elämä kuluu aika nopsaan. Ja ainoastaan sinä olet vastuussa miten se menee. Ei kukaan täällä vauvapalstalla voi auttaa jos et tajua asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Kun nämä nykynaiset vanhoina hoksaavat miten hukkasivat oman elämänsä ja miten käyttäytyivät miehiä kohtaan, voi pettymys olla käsinkosketeltavaa. Ja se heille suotakoon.
No niinpä. Liikaa tuli miehiltä kestettyä, mutta jokaisen olen laittanut kärsimään jotenkin ja siitä on hyvä mieli. Olisi vaan pitänyt heti jättää tutustumatta ja keskittyä elämässä ihan muuhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen on orjan elämä. Eliitti nauraa, orja katuu koko elämäänsä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai ehkä se on vain lopullinen totuus että yhtään missään tässä elämässä ei ole mitään väliä? Ihan sama miten paljon olet tehnyt elämäsi aikana, kuitenkin kuolet joskus ja ei ne asiat siinä vaiheessa paljoa ilahduta. Kuitenkin pitää ottaa se "hyppy tuntemattomaan" ihan yksin, mitään ei saa mukaansa, niin onko se ihme että kaikki kova työ mitä elämässä on tehnyt perheen, rahan, työn, yleisen elämisen yms eteen tuntuu aika turhalta loppupeleissä.
Kaikki on lopulta turhaa ja ihmiskunnan elämä on ollut ja on kärsimyksiä täynnä, mutta jotenkin tämän tiedostaminen antaa mulle outoa levollisuutta. Jos itsekin kärsin, liittyn vain suureen enemmistöön. Ja kuolemassa puntit viimeistään tasoittuvat, siinä jokaisen elämä yhtä turha ja yhtä arvokas. Tän haluaisin itse kuolinvuoteellani muistaa.
Samaa mieltä, tullut erikoinen rauhan tunne kun on tajunnut että missään ei ole mitään järkeä tai merkitystä, eikä kannata turhaan stressata asioista. Kaikki vaan omassa kuplassaan haluaa ajatella että heidän tekemisillään, tunteilla ja ajatuksillaan on hirveästi merkitystä, vaikka todellisuudessa yhden ihmisen tekemiset (ja myös kuolema) vakavasti koskettaa varmaan enintään noin 10 ihmistä. Ja nopeastihan nämä aidosti välittävätkin ihmiset tulevat olemaan poissa joten turha sitäkään ruveta vatvomaan että "mitäs minun kuoleman jälkeen tapahtuu henkilölle se ja se, tuleeko kukaan käymään haudalla, kuolenko yksin" yms.
Joo, oon tullut samaan tulokseen, ei elämällä sinänsä ole mitään merkitystä tai tarkoitusta. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt paljon kuolevia ihmisiä. Melko usein olen kuullut pettyneet sanat, että "tässäkö tämä nyt sitte oli?" viitaten omaan elämään.
Itse olen keski-ikäinen nainen ja ikääntymisen merkit alkavat näkyä kasvoissani ja kehossani. Ensimmäistä kertaa elämässäni on päivänselvää, että olen menossa vääjäämättä kohti kuolemaani. Se on masentavaa ja vapauttavaa samanaikaisesti.
Itselläni suurin vaikutus on näkynyt siinä, että turha pikkuasioista nipottaminen on jäänyt pois. Asiat osaa suhteuttaa realistisemmin. Aika vähällä on mitään merkitystä, en tiedä oikein onko mikään erityisen tärkeää, koska itselläni ei ole lapsia. Ajoittainen tyhjyyden ja turhuuden, tai oikeastaan aikaisemmassa kommentissa mainittu mitättömyyden tunne kalvaa minua, mutta en voi enää mennä takaisin siihen tilaan, jossa olin vielä tietämätön. Silloin tosiaan kuvittelin, että nimenomaan minun tunteillani, tarpeillani ja ajatuksillani on jokin erityinen merkitys. No ei ole.
Itse olen tainnut mennä vielä asteen verran rankemmin tähän realistisen-kyynisen-levolliseen suuntaan, kun en enää näe edes kenenkään lasten hankkimista minään suurena asiana. Tai joillekin varmaan tulee siitä jotain onnen tunnetta kun "oma suku jatkuu" mutta eihän silläkään ole tämän yksilön kannalta loppupeleissä väliä. Kun tosiaan kuoleman iskiessä sinua suree vain ne omat lapset ja ehkä jonkin verran lapsenlapset jos olet ehtinyt vähän pidempään olemaan kuvioissa, riippuu iästä. Mutta sitten kun ne omat lapset on myös poissa viimeistään 30vuoden päästä (riippuu taas ikäeroista, mutta noin suurinpiirtein) niin siihenhän se sinunkin "muisto" viimeistään lopullisesti päättyy. Eli ei mitään väliä vaikka se "oma suku" jatkuisi vielä pari sataa vuotta eteenpäin kun sinusta tulee vain henkilö x jollain paperilla. Vai voiko joku sanoa miettivänsä kaukaisia sukulaisiaan sillä tavalla kuin miettii sitä pientä omaa ympyräänsä tässä ja nyt.
Näinhän se ateistin elämä menee. Ei mitään toivoa, ei tulevaisuutta. Kaikki oli turhaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teki asioita, joista mikään ei ole tärkeä - kuolinvuoteella.
Kertoi sen kuollessaan, mitä teemme? Emme mitään, jatkamme elää mitätöntä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai ehkä se on vain lopullinen totuus että yhtään missään tässä elämässä ei ole mitään väliä? Ihan sama miten paljon olet tehnyt elämäsi aikana, kuitenkin kuolet joskus ja ei ne asiat siinä vaiheessa paljoa ilahduta. Kuitenkin pitää ottaa se "hyppy tuntemattomaan" ihan yksin, mitään ei saa mukaansa, niin onko se ihme että kaikki kova työ mitä elämässä on tehnyt perheen, rahan, työn, yleisen elämisen yms eteen tuntuu aika turhalta loppupeleissä.
Kaikki on lopulta turhaa ja ihmiskunnan elämä on ollut ja on kärsimyksiä täynnä, mutta jotenkin tämän tiedostaminen antaa mulle outoa levollisuutta. Jos itsekin kärsin, liittyn vain suureen enemmistöön. Ja kuolemassa puntit viimeistään tasoittuvat, siinä jokaisen elämä yhtä turha ja yhtä arvokas. Tän haluaisin itse kuolinvuoteellani muistaa.
Samaa mieltä, tullut erikoinen rauhan tunne kun on tajunnut että missään ei ole mitään järkeä tai merkitystä, eikä kannata turhaan stressata asioista. Kaikki vaan omassa kuplassaan haluaa ajatella että heidän tekemisillään, tunteilla ja ajatuksillaan on hirveästi merkitystä, vaikka todellisuudessa yhden ihmisen tekemiset (ja myös kuolema) vakavasti koskettaa varmaan enintään noin 10 ihmistä. Ja nopeastihan nämä aidosti välittävätkin ihmiset tulevat olemaan poissa joten turha sitäkään ruveta vatvomaan että "mitäs minun kuoleman jälkeen tapahtuu henkilölle se ja se, tuleeko kukaan käymään haudalla, kuolenko yksin" yms.
Joo, oon tullut samaan tulokseen, ei elämällä sinänsä ole mitään merkitystä tai tarkoitusta. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt paljon kuolevia ihmisiä. Melko usein olen kuullut pettyneet sanat, että "tässäkö tämä nyt sitte oli?" viitaten omaan elämään.
Itse olen keski-ikäinen nainen ja ikääntymisen merkit alkavat näkyä kasvoissani ja kehossani. Ensimmäistä kertaa elämässäni on päivänselvää, että olen menossa vääjäämättä kohti kuolemaani. Se on masentavaa ja vapauttavaa samanaikaisesti.
Itselläni suurin vaikutus on näkynyt siinä, että turha pikkuasioista nipottaminen on jäänyt pois. Asiat osaa suhteuttaa realistisemmin. Aika vähällä on mitään merkitystä, en tiedä oikein onko mikään erityisen tärkeää, koska itselläni ei ole lapsia. Ajoittainen tyhjyyden ja turhuuden, tai oikeastaan aikaisemmassa kommentissa mainittu mitättömyyden tunne kalvaa minua, mutta en voi enää mennä takaisin siihen tilaan, jossa olin vielä tietämätön. Silloin tosiaan kuvittelin, että nimenomaan minun tunteillani, tarpeillani ja ajatuksillani on jokin erityinen merkitys. No ei ole.
Itse olen tainnut mennä vielä asteen verran rankemmin tähän realistisen-kyynisen-levolliseen suuntaan, kun en enää näe edes kenenkään lasten hankkimista minään suurena asiana. Tai joillekin varmaan tulee siitä jotain onnen tunnetta kun "oma suku jatkuu" mutta eihän silläkään ole tämän yksilön kannalta loppupeleissä väliä. Kun tosiaan kuoleman iskiessä sinua suree vain ne omat lapset ja ehkä jonkin verran lapsenlapset jos olet ehtinyt vähän pidempään olemaan kuvioissa, riippuu iästä. Mutta sitten kun ne omat lapset on myös poissa viimeistään 30vuoden päästä (riippuu taas ikäeroista, mutta noin suurinpiirtein) niin siihenhän se sinunkin "muisto" viimeistään lopullisesti päättyy. Eli ei mitään väliä vaikka se "oma suku" jatkuisi vielä pari sataa vuotta eteenpäin kun sinusta tulee vain henkilö x jollain paperilla. Vai voiko joku sanoa miettivänsä kaukaisia sukulaisiaan sillä tavalla kuin miettii sitä pientä omaa ympyräänsä tässä ja nyt.
Näinhän se ateistin elämä menee. Ei mitään toivoa, ei tulevaisuutta. Kaikki oli turhaa
Toivossa on hyvä elää, mutta ei pidä olla sinisilmäinen tai naiivi. Tai voihan sitä olla jos haluaa mutta tulee ainakin paljon todennäköisemmin pettymään. Ainakin itse olen tyytyväisempi tällaisena kyynikkona joka osaa nauttia hetkestä eikä odota liikoja.
Vierailija kirjoitti:
Sellainen on orjan elämä. Eliitti nauraa, orja katuu koko elämäänsä
Kuolema on kaikille ihan sama asia. Vai siirtyykö pankkitili taivaaseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luoja on luonut ihmisen mieleen Jumalalle kuuluvan tilan ja jollei se ole täyttynyt Luojan tarkoittamalla tavalla, niin ....
Psalmista on kirjoittanut: "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä."
Eipä oo Jumala vastannut mun rukouksiin tai auttanut miksi ei? Jos kerta on "onni olla lähellä jumalaa" mitä järkeä jos Jumala valitsee kenelle vastaa ja kenelle ei??? Tohon kysymykseen moni uskova ei myöskään vastaa.
Tai sitten Jumala ei vastaa sillä tavalla kuin haluaisimme. Ainakin minä koin tulleeni hylätyksi myös yläkerran taholta kun koin todella karmean avioeron ja samaan aikaan muitakin ikäviä asioita mitä en halua tänne eritellä. Mutta myöhemmin näin nuokin asiat ihan eri tavalla ja tajusin että ei minua oltu hylätty vaan nimenomaan johdatettiin täysin eri suuntaan kuin minä olin vain kuvitellut. Ja vaikka noina aikoina tuntui kamalalta, nykyään olen vain onnellinen tästä muutoksesta.
Mutta jos et halua uskoa näihin asioihin niin en rupea sinua käännyttämään tai tuputtamaan, tämä on kuitenkin vain minun kokemukseni.
Mä oon miettinyt että miten nämä rukoukset menee sen "suunnitelman" kanssa yhteen? Että jos ei rukouksiin vastata, niin sittenkö sitä ei ollut siinä suunnitelmassa ja jos taas vastataan, niin se suunnitelmako toteutuu kerjäämällä? Ja jos se tapahtuu joka tapauksessa, niin mitä merkitystä sillä rukouksella sitten on?
Insinöörien elämä just on mitätöntä. Oikeassa oli.
Äitini sanoi kuolinvuoteellaan, että haluaisi lopetuspiikin. Ihmetteli, miksi hän ei sellaista saa kun eläimetkin saavat.
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti halusi jonkun muun ammatin, mutta taipui vanhempien tahtoon ja luki insinööriksi. Ehkä halusi muuttaa ulkomaille, mutta jäi jumiin perheen kanssa. Itse olen ihan varma, että omat vanhemmat joutuivat elämään sellaista elämää, jota eivät halunneet.
Ehkä juuri näin. Ja tuli mentyä naimisiin koska lapsi oli tulossa ja piti tehdä velvollisuutensa.
Mutta ei rakastanut vaimoaan eikä olisi hänen kanssaan halunnut elämäänsä elää.
Tms. Jotain sellaista, mitä on vaikea toisten arvata.
Elämänsä suuntaa voi kyllä myöhemminkin vaihtaa ja silti hoitaa asiansa kunniallisesti.
Siinä on vaan aina se että ei voi varmasti tietää mitä joku vaihtoehtoinen tai uusi polku lopulta sisältää ja onko se parempi.
Joo, oon tullut samaan tulokseen, ei elämällä sinänsä ole mitään merkitystä tai tarkoitusta. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt paljon kuolevia ihmisiä. Melko usein olen kuullut pettyneet sanat, että "tässäkö tämä nyt sitte oli?" viitaten omaan elämään.
Itse olen keski-ikäinen nainen ja ikääntymisen merkit alkavat näkyä kasvoissani ja kehossani. Ensimmäistä kertaa elämässäni on päivänselvää, että olen menossa vääjäämättä kohti kuolemaani. Se on masentavaa ja vapauttavaa samanaikaisesti.
Itselläni suurin vaikutus on näkynyt siinä, että turha pikkuasioista nipottaminen on jäänyt pois. Asiat osaa suhteuttaa realistisemmin. Aika vähällä on mitään merkitystä, en tiedä oikein onko mikään erityisen tärkeää, koska itselläni ei ole lapsia. Ajoittainen tyhjyyden ja turhuuden, tai oikeastaan aikaisemmassa kommentissa mainittu mitättömyyden tunne kalvaa minua, mutta en voi enää mennä takaisin siihen tilaan, jossa olin vielä tietämätön. Silloin tosiaan kuvittelin, että nimenomaan minun tunteillani, tarpeillani ja ajatuksillani on jokin erityinen merkitys. No ei ole.