Oliko lapsuudenperheessänne sellaista asennetta, että me ollaan ns. parempaa väkeä kuin muut?

Ei. Mutta meitä pidettiin huonompana perheenä. Yhden kaverin äiti oli kutsunut minua lapselleen ryysyläiseksi. Kaveri kertoi minulle, mitä äitinsä oli sanonut. 

Tänä päivänä naurattaa. :-D Mutta toivon, että kukaan ei lastensa kavereita lapsilleen kutsu noin. 

Ei, päinvastoin oltiin hyvin tarkkoja siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia omaisuuteen, sukupuoleen, yms. katsomatta. Ihmisiä kohdellaan ihmisinä ja jokaisella on ihmisarvo, oli sitten tuomari tai juomari. Kaikenlainen pokkurointi nähtiin lähinnä huvittavana.

Meillä sitä oli ihan perheen sisälläkin. Ensin oli Hänen ylhäinen korkeutensa...eli äiti. Sitten kruuninprinssi, Isoveli.

Ja lopuksi me jaloissa pyörivät tyhmät orjat, joihin voi purkaa vaikka omaa pahaa oloa tai muuten vaan simputtaa, jos oli tylsää.

Hah, tänä päivänä välit sattuneesta syystä kohteliaan etäiset, ja jos tämä yhteiskunnan mittareilla menestystä mitataan, niin tämä "orja" on nyt noin 500 000euroa edellä tätä eliittiä...joka sinällään myös on tänä päivänä heille katkera paikka...ei kylläkään minulle.

No ei todellakaan :D

t. työttömän yh:n lapsi 

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut, vaikka vanhempani olivat akateemisesti koulutettuja ja asuttiin pienemmällä paikkakunnalla.

Sama täällä, pieni paikkakunta ja vanhemmat selvästi keskimääräistä korkeammin koulutettuja kuin suurin osa muista siellä. Ei sitä lapsena tiennyt mistään "luokkaeroista" mitään, eikä vanhemmat mitenkään antaneet ymmärtää mitään siihen viittaavaakaan. Jälkeenpäin ajatellen tiettyjä eroja kyllä oli ja se osin selittää sitä koettua ulkopuolisuuden tunnetta joka vaivasi varsinkin nuorena.

Ei. Isä kyllä vaati meiltä lapsilta kouluttautumista ja kaikki lähteneetkin korkeakouluun.

Elämämme oli olla lähes koko kylän silmätikkuna. Enkä sitä ihmettele. Meillä sattui ja tapahtui aina kaikenlaista niin hyvässä kun pikkupahassakin. Meillä puhuttiin asioista suoraan, ei peitelty eikä häpeilty.

Kaikki oli hyvin avointa. Siitä oli se etu, että kasvoin suoraselkäiseksi ja rehelliseksi. Jolla on rohkeutta sanoa sanottavansa  ja puolustaa heikompaa. Selän takana puhumista olen ikäni inhonnut. En osallistu sellaiseen ja sen takia olen huono sosiaalisissa "peleissä" jossa pitäisi esittää jotain muuta kuin on.

Meillä poikkesi usein tuntemattomia ihmisiä kellonajasta riippumatta; rahan lainaajia, viinan perässä, laitapuolen kulkijoita, yritysjohtajia, huumetaustaisia henkilöitä. Äitini tarjosi heille ruokaa, kuunteli elämäntarinat ja ymmärsi jokaista - ja me lapset seurattiin sivusta. Ymmärrys erilaisia ihmisia kohtaan kasvoi. "Ei ole pahan kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista."

Olen palveluammatissa ja lapsuudesta varmaan kumpuaa kyky kohdella jokaista ihmistä ihmisiksi. Herrat ja narrit saa varmasti samanlaisen kohtelun.

Ei todellakaan ollut. Mutta naapurustossamme oli kuvitelmaa siitä, että me pitäisimme itseämme muita parempina. Me (ainakin lapset) saimme kuulla siitä useinkin. "Ette te mitään hyviä ole", oli aika yleinen lause, mitä naapurin kakaroilta kuulimme.

Mutta itse tiesin jo lapsesta asti, että prinsessatkin käyvät kakalla. Eikä se ollut minulle mikään ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Isä kyllä vaati meiltä lapsilta kouluttautumista ja kaikki lähteneetkin korkeakouluun.

Ja kummatkin vanhemmat kouluttautuneita, asuttiin hyvällä alueella isossa omakotitalossa ja rahaa oli merkittävästi enemmän kuin tuttavilla. Siitä ei silti tehty mitään numeroa.

Otsikkoon vastaus: Ei, vaan päinvastoin.

Miehen perheessä on tuollaista ollut. Heidän perheellään on pappistaustaa, ja he ovat olleet joskus kirkonkylän kermaa. Siis joskus, mutta jotenkin sellainen luokkatietoisuus on jäänyt, vaikka mitään erityisiä perusteita ei ole. Se ilmenee lähinnä ihmisten nimittelemisenä 'epämääräisiksi' ja vanhahtavana tapakulttuurin, jota noudattamattomia katsotaan nenänvartta pitkin.

Ei, oltiin aina huonompia kuin muut. Isäni vanhemmat ja sisarukset olivat aina olevinaan "parempaa väkeä"., mutta pitivät isääni jotenkin saamattomana nahjuksena ja alempiarvoisena, vaikka ihan tavallinen mies hän on.

Ei ollut ikinä. Vanhempani eivät ole koskaan arvostelleet ketään, eivät ikinä. Koin aina, että olemme tavallisia ja että muut ovat samanlaisia kaikki. Omat vanhempani olivat toimitusjohtaja ja johtaja ja perheen ystäväperheensä olivat pääjohtaja-tasoa. Kävin myös yksityiskoulua, jossa oli menestyneiden perheiden lapsia. Vasta aikuisena olen tajunnut, että se oli todella poikkeuksellista. Itse olen ollut pariin otteeseen työttömänäkin ja elintasoni on alhaisempi kuin vanhemmillani, enkä ole koskaan kohdannut heiltä mitään vähättelyä tai arvostelua siltikään.

Yleensä ne rikkaammat ei jaksa ajatella tollasia. Köyhät taas usein kadehtivat. Tiedän erään naisen, joka käski miestään katkaisemaan välit erääseen ystäväänsä, koska nainen ei kateudeltaan halunnut nähdäkään näitä rikkaita. Ja vielä pahempi, jos naisen vei käymään heillä. Sen jälkeen pelkkää itkua ja huutoa siitä, että miksi heillä ei ole tuollaista luksuslukaalia.

Valitettavasti kummatkin isoäitini ovat tuollaisia. Onneksi se muiden haukkuminen ei ole periytynyt vanhemmilleni ja siitä eteenpäin minulle. Lähinnä pyöritellään silmiä niille mummojen hassuille jutuille.

Isä piti omaa maalaistavissukuaan parempana kuin muita, esim. äitini satoja vuosia vanhaa talonpoikaissukua. Äitini samoin. Me lapset olimme aina sitä huonompaa sukua riippuen aiheesta, parempia olivat ne omien sisarusten lapset, joiden ansiot olivat vähemmillä saavutuksilla meidän ansioitamme suuremmat, tyyliin ammattikoulututkinto vs. korkeakouluun pääseminen.