Lue keskustelun säännöt.
Hei anopit? Miksi miniä alkaa lapsen myötä ärsyttää?
Täällä puhutaan asiasta yleensä miniän näkökulmasta. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä anopeille oikein tapahtuu, kun miniä ja poika saavat lapsen. Oman anoppini suhtautuminen minuun muuttui ihan selvästi jännitteiseksi lapsen myötä. Olen pohtinut, kokeeko hän minut ikään kuin esteenä lapsenlapsen ja hänen välissä vai mikä ongelma oikein on.
Kommentit (1282)
Vierailija kirjoitti:
Ehdotan teille, miniät, että katkaisette kaikki suhteet anoppiinne, joka on jo nyt paha teille. Jos se ei jätä teitä rauhaan, ottakaa avioero anoppinne pojasta ja muuttakaa muualle, vaikka ulkomaille, niin pääsette siitä varmasti eroon. Eteenpäin.
Muutetaan kauas anoppista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehdotan teille, miniät, että katkaisette kaikki suhteet anoppiinne, joka on jo nyt paha teille. Jos se ei jätä teitä rauhaan, ottakaa avioero anoppinne pojasta ja muuttakaa muualle, vaikka ulkomaille, niin pääsette siitä varmasti eroon. Eteenpäin.
Otetaan kaikki lapset mukaan, niin anoppi ei enää koskaan ole heidän kanssaan.
Olen miniä ja kokenut juuri tämän.
Anoppini oli lihonut ja vanhentunut, elämä kyllästytti, hän oli ehkä yksinäinen. Voi olla että oli kiinni omissa lapsissaankin vielä liikaa.
Ehkä tuli kateelliselsi kun saimme kauniin vauvan ja olimme enemmän ja enemmän omissa oloissamme, ei hänen kanssaan. Hän tuppaantui kylään ja tuputti minulle neuvojaan. Aluksi toki kuuntelinkin ja annoin hänen tietoisesti "päsmäröidä" jotta tuntee itsensä tärkeäksi. Muutamien kk pääsyä aloin keksiä tekosyitä kun en halunnut häntä enää meille, meillä on oma elämä emmekä ole enää mitään teinejä vaan kolmekymppisiä. Ei anoppi voi elää meidän kauttamme tsi meidän elämää. Kylässä voi käydä parin kk välein mut ei enempää.
Älkää anopit ahdistelko omien lastenne uusia perheitä, eläkää omaa elämäänne.
Miettikää omalle kohdalle. Aikuisen lapsen kumppanivalinta on hänen oma asiansa, tietenkin, vaikka olisi millainen Liisa. Mutta sitten kun se Liisa kantaa pääasiallisen vastuun siitä, miten ja millaiseksi lapsenlapsesi kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää kun miniä yrittää omia meidän suvun lapsen
Oletko oikea anoppi? En usko. Yksikään normaali anoppi ei sanoisi noin. Sinä olet provo.
Ei välttämättä ole provo!
Oman edesmenneen anoppini mukaan minä en ollut lapsilleni "mikkää tai kukkaa."
Sain kuuleman mukaan pitää lapsiani niin kauan, kun appivanhemmilleni asia sopii.
Että kyllä näitä täysin tärähtäneitä anoppeja oikeasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi anoppi jolla on 3 lastenlasta .Miniäni on mitä ihanin .Ensimmäinen lapsi jota hän odotti , saimme olla koko ajan jakamassa iloista odotusta hänen ja poikani kanssa. Vauvan syntymästä lähtien olemme koko suku ja myös hänen suku saatu iloita tästä pienestä pojasta. 3 vuotias on kulkenut sylistä syliin ja lapsesta on tullut iloinen ja sosiaalinen. M iniäni on puhunut AINA kauniisti kaikista läheisistä ja tämä ominaisuus on siirtynyt lapseen .Lapsella on laaja turvaverkko joihin hän luottaa ja meitä auttajia on useita.Tytön perheessä on kaksi lasta ja siellä on sama tapa ,emme kilpaile lasten suosiosta emmekä lahjo heitä mutta rakkautta he saavat ja niin saamme mekin .Meitä on siunattu hyvällä vävyllä ja miniällä ja kiitän heistä päivittäin. Terv Onnellinen Anoppi
Vierailija kirjoitti:
Anoppini inhosi minua ensisilmäyksestä alkaen. Luuli/ toivoi kai, että olen joku tilapäinen tyttöystävä, josta pian päästään eroon. - No ei päästy.
Mutta se vastenmielisyys minua kohtaan pysyi ja ilmeni kaikkien perheemme "epäkohtien" osoittamisena minulle aina, kun olimme kahden kesken talouspuuhissa. Yritin miellyttää monta vuotta, mutta ei onnistunut, joten lopulta kyllästyin ja kyynistyin.
Lapset "tulkittiin" vahingoiksi (eivät olleet). Ehkä alun pitäenkin hänelle oli epämieluinen ajatus se, että pojallaan on seksielämä.
Tuollaisia anoppeja ja myös appeja riittää joka oksalle. Tuollaiselle ei kukaan kelpaa miniäksi, aina löytyy vikaa. Taitaa olla omistushalua pojasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini inhosi minua ensisilmäyksestä alkaen. Luuli/ toivoi kai, että olen joku tilapäinen tyttöystävä, josta pian päästään eroon. - No ei päästy.
Mutta se vastenmielisyys minua kohtaan pysyi ja ilmeni kaikkien perheemme "epäkohtien" osoittamisena minulle aina, kun olimme kahden kesken talouspuuhissa. Yritin miellyttää monta vuotta, mutta ei onnistunut, joten lopulta kyllästyin ja kyynistyin.
Lapset "tulkittiin" vahingoiksi (eivät olleet). Ehkä alun pitäenkin hänelle oli epämieluinen ajatus se, että pojallaan on seksielämä.
Tuollaisia anoppeja ja myös appeja riittää joka oksalle. Tuollaiselle ei kukaan kelpaa miniäksi, aina löytyy vikaa. Taitaa olla omistushalua pojasta.
Ero ja muutto lasten kanssa kauas siitä.
Tämä keskustelu oli anopeille, ei miniöille suunnattu.
Joten pysykääs nyt miniät pois täältä ja antakaa sen anopin kertoa, mikä teissä ärsyttää.
Pystyttekö siihen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, miksi miniät tähän ketjuun kirjoittavat, anopeiltahan kysyttiin.
Enkä aio ottaa kantaa muuten kuin sen, että siinähän miniät aikanaan näkevät millaista se on kun omat lapsensa aikanaan perustavat perheen. Häh hää, muistelkaapa sitten omia sanojanne.
Vierailija kirjoitti:
anoppinen kirjoitti:
Itse aikanaan ensimmäisen lapsen saatuani olin kauhean herkkä ja epävarma anopin seurassa. Tosin tiedostin sen vasta jälkikäteen. Anopin hyväntahtoinenkin neuvo tai ohje sai mut heti jollain tapaa puolustusasemiin. Minä muutuin, ei anoppi.
Nyt koitan vuorostani välttää oman miniäni suhteen ettei "annas kun näytän" tilanteita edes syntyisi. Tyttäreni vauvan kanssa ei tullut vastaavia "jännitteitä". Hän tietää ja tuntee tapani, eikä ota niin vakavasti.
Eli sietää hullaantuneen isoäidin vanhanaikaisia neuvoja, vaikkei niitä ikänään noudattaisi :)
Ja kuitenkin arvostan suuresti edesmennyttä anoppiani. Miniäni on aivan ihana (vaikka emme aina ihan samoin asioista ajattelekaan) ja kaikki lapsenlapseni ovat ihan yhtä rakkaita.
Jostain syystä omalta äidiltä sitä sietää paljon enemmän kuin puolison äidiltä.
Mitä varten "hullaantuneen isoäidin (miksi se on hullaantunut?)" jakaa niitä "vanhanaikaisia neuvoja"? Miksei voi olla aikuinen?
Miksei lapsenlapsesta saa iloita, jopa hullaantua? Miten se ei olis aikuisuutta? Aikuisuutta on aitous eikä mikään tappiniskaisena pönöttäminen. Isovanhemman ja nimenomaan isoäitien rooli yhteisöjen selviämisen kannalta on tärkeää ja tieteellisesti hyväksytty tosiasia. Luulen, että nykyaikanakin osallistuvat isoäidit vahvistavat ja tukevat lasta historian ja juurien kasvattamisessa ts. identiteetin muodostumisessa. Miniöiden ja anoppien pitäisi pysyä kohteliaissa puheväleissä ja antaa lapselle parhaat eväät elämään - äidin rakkautta ja isoäidin rakkautta. Lapsen suhdetta kumpaankin pitää vahvistaa. Kysyttäessä neuvotaan, muuten ei tarvitse puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi miniää (jo yli 20 vuotta). Kummallakin on kaksi lasta, eivätkä miniät ole koskaan ärsyttäneet minua.
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu oli anopeille, ei miniöille suunnattu.
Joten pysykääs nyt miniät pois täältä ja antakaa sen anopin kertoa, mikä teissä ärsyttää.
Pystyttekö siihen?
Kuules anoppi, ole hiljaa. Alat täälläkin käskyja antamaan. Ei ihme, eträ miniät ottavat pojastasi eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu oli anopeille, ei miniöille suunnattu.
Joten pysykääs nyt miniät pois täältä ja antakaa sen anopin kertoa, mikä teissä ärsyttää.
Pystyttekö siihen?
Tämä on vapaa maa, joten ala vetää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
anoppinen kirjoitti:
Itse aikanaan ensimmäisen lapsen saatuani olin kauhean herkkä ja epävarma anopin seurassa. Tosin tiedostin sen vasta jälkikäteen. Anopin hyväntahtoinenkin neuvo tai ohje sai mut heti jollain tapaa puolustusasemiin. Minä muutuin, ei anoppi.
Nyt koitan vuorostani välttää oman miniäni suhteen ettei "annas kun näytän" tilanteita edes syntyisi. Tyttäreni vauvan kanssa ei tullut vastaavia "jännitteitä". Hän tietää ja tuntee tapani, eikä ota niin vakavasti.
Eli sietää hullaantuneen isoäidin vanhanaikaisia neuvoja, vaikkei niitä ikänään noudattaisi :)
Ja kuitenkin arvostan suuresti edesmennyttä anoppiani. Miniäni on aivan ihana (vaikka emme aina ihan samoin asioista ajattelekaan) ja kaikki lapsenlapseni ovat ihan yhtä rakkaita.
Jostain syystä omalta äidiltä sitä sietää paljon enemmän kuin puolison äidiltä.
Mitä varten "hullaantuneen isoäidin (miksi se on hullaantunut?)" jakaa niitä "vanhanaikaisia neuvoja"? Miksei voi olla aikuinen?
Miksei lapsenlapsesta saa iloita, jopa hullaantua? Miten se ei olis aikuisuutta? Aikuisuutta on aitous eikä mikään tappiniskaisena pönöttäminen. Isovanhemman ja nimenomaan isoäitien rooli yhteisöjen selviämisen kannalta on tärkeää ja tieteellisesti hyväksytty tosiasia. Luulen, että nykyaikanakin osallistuvat isoäidit vahvistavat ja tukevat lasta historian ja juurien kasvattamisessa ts. identiteetin muodostumisessa. Miniöiden ja anoppien pitäisi pysyä kohteliaissa puheväleissä ja antaa lapselle parhaat eväät elämään - äidin rakkautta ja isoäidin rakkautta. Lapsen suhdetta kumpaankin pitää vahvistaa. Kysyttäessä neuvotaan, muuten ei tarvitse puuttua.
Ei saa liikaa hullaantua. Pitää antaa rauha!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
anoppinen kirjoitti:
Itse aikanaan ensimmäisen lapsen saatuani olin kauhean herkkä ja epävarma anopin seurassa. Tosin tiedostin sen vasta jälkikäteen. Anopin hyväntahtoinenkin neuvo tai ohje sai mut heti jollain tapaa puolustusasemiin. Minä muutuin, ei anoppi.
Nyt koitan vuorostani välttää oman miniäni suhteen ettei "annas kun näytän" tilanteita edes syntyisi. Tyttäreni vauvan kanssa ei tullut vastaavia "jännitteitä". Hän tietää ja tuntee tapani, eikä ota niin vakavasti.
Eli sietää hullaantuneen isoäidin vanhanaikaisia neuvoja, vaikkei niitä ikänään noudattaisi :)
Ja kuitenkin arvostan suuresti edesmennyttä anoppiani. Miniäni on aivan ihana (vaikka emme aina ihan samoin asioista ajattelekaan) ja kaikki lapsenlapseni ovat ihan yhtä rakkaita.
Jostain syystä omalta äidiltä sitä sietää paljon enemmän kuin puolison äidiltä.
Mitä varten "hullaantuneen isoäidin (miksi se on hullaantunut?)" jakaa niitä "vanhanaikaisia neuvoja"? Miksei voi olla aikuinen?
Miksei lapsenlapsesta saa iloita, jopa hullaantua? Miten se ei olis aikuisuutta? Aikuisuutta on aitous eikä mikään tappiniskaisena pönöttäminen. Isovanhemman ja nimenomaan isoäitien rooli yhteisöjen selviämisen kannalta on tärkeää ja tieteellisesti hyväksytty tosiasia. Luulen, että nykyaikanakin osallistuvat isoäidit vahvistavat ja tukevat lasta historian ja juurien kasvattamisessa ts. identiteetin muodostumisessa. Miniöiden ja anoppien pitäisi pysyä kohteliaissa puheväleissä ja antaa lapselle parhaat eväät elämään - äidin rakkautta ja isoäidin rakkautta. Lapsen suhdetta kumpaankin pitää vahvistaa. Kysyttäessä neuvotaan, muuten ei tarvitse puuttua.
Ei saa liikaa hullaantua. Pitää antaa rauha!!!
Myös lapsen äidin äiti on tärkeä. Tärkeämpi kuin lapsen isän äiti. Muista se saatana.
Vierailija kirjoitti:
Anopit painukaa hautaan!!
Että näin ja sitten volloteaan kun kukaan ei auta missään tilanteessa, kuinka ollaan lapsen kanssa näännyksissä. Yhteispelillä se elämä sujuu, ymmärtäkäämme toinen toisiamme. Kukaan ei pärjää yksin, ei se lapsikaan. Olen tässä ajassa huomannut kuinka lapset ovat aivan hukassa. Kuka kirjoittaa edellisen tyyliin, ei ole lainkaan kunnossa. Toivottavasti sulla ei ole yhtään lasta.
Niin tehdään.