Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Tänään mä putosin kyllä aika syvälle .... itkin, itkin ja itkin + tärisin ja todellakin vollotin itseni lähes oksennuspisteeseen. Mielessäni kävi, että en selviä töistänikään ja mietin jopa, että mies pitää saada kuntoon, jotta lapsellamme on edes yksi vanhempi. Kolme tuntia hävisi kellosta, enkä pystynyt vastaamaan puhelimeen kun mieheni töistä soitti. Sitten helpotti.

Mieheni tuli töistä kotiin ja katsoi kieltämättä pitkään mutta ei kysynyt mitään (onneksi). Silmäni ovat niin turvoksissa, että sitä ei voi olla huomaamatta. Lämmitti eilisen ruuan ja "pakotti" syömään, otti kainaloon sen jälkeen eikä puhuttu mitään. Huomiseksi mieheni otti työkeikan toiseen kaupunkiin ja rahtaa minut mukaansa ja vie minut eräälle tietylle rannalle jne. Eilen mieheni hoiti työkeikan erääseen toiseen kaupunkiin ja heitti minut sienimetsään matkan varrella (toki nappas mukaansa poiskin). Kyllä se välittää edelleen, mutta .......

Parempi mieli tällä hetkellä, oli itkun aika.

Lohdutusta täältä🌻

Tuumaustauko

Kiitos Tuumaustauko taas myötäelämisestä.

Ja Ap:lle vielä, voisiko Teillä kuitenkin olla vielä toivoa. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että miehesi eläisi noin normaalia perhe-elämää kanssasi jos tunteita ei olisi. Meillä tosissaan tilanne, että mieheni ei koske minua, toki kun jätti mökille niin lähtiessään halasi ja pussasi ja yritti sanoa, että kyllä tästä selvitään kun hän saa päänsä järjestykseen. Tänään mies kotona paikalla, mutta ei henkisesti läsnä.

Mies kun jätti mökille niin siellä kyllä iski sellainen tunnejysähdys, se on paikka jossa ollaan vietetty yhdessä ainakin 25 kesää, siellä tehty isot päätökset. Ollaan vietetty pari joulua ja monia syyslomia jne. Mutta Ap, tein siellä sitä samaa, eli otin paljon kuvia ja jätin paikalle jäähyväiset ...... koiramme haudankin kukitin ja hyvästelin. Paikka on miehen suvun.

Minun jaksamiselle on nyt pahinta tämä yksinäisyys ja pahinta tässä on tajuta, että itse olen tähän jamaan itseni ajanut. Ystävät ovat jääneet vuosien saatossa. Mies heittää minua mökille, sienimetsään, rannalle jne ja joka paikassa olen yksin ja katselen onnellisia pariskuntia ja perheitä ja mietin, että minullakin oli tuo kaikki ennen.

Eipä houkuta lähteä viikonloppuna terassille tms yksin, minulla todellakin kaatuu seinät päälle ja nyt vielä tuo lapsukainen kasvoi tänä kesänä niin isoksi, että luuhaa ystävien ja tyttöystävän kanssa niin ettei äidin seura kiinnosta laisinkaan.

Jotenkin olen huomannut, että tänä kesänä eroja/eroajatuksia on tavallista enemmän. Johtuisko koronan tuomasta "vapautumisesta" - vihdoin. On päästy taas tapaamaan ihmisiä, terassille, tanssimaan...

Pitkät liitot vaativat "työtä". Puhumista, molemmille omaa aikaa, yhdessä tekemistä... sitä, ettei pidä toista itsestään selvyytenä. Että rakastaa, ja osoittaa sen. Etenkin teoin. On myös vaikeita jaksoja, niistä selvittyä on liitto enhistä vankempi.

Joskus ero on oikea ratkaisu, useinkin vasta kun on kaikki muut kortit pn katsottu.

Silloin tuumaustauon aikaan huomasin itse, mikä liitossa on tärkeää: luottamus, huumorintaju, avoimuus. Kun asioista puhuttiin, puolisokin kertoi kipeistä asioista. Ja kun sitten päätettiin jatkaa yhdessä, tuli vahva tunne: Me vastaan muu maailma. Me ollaan tiimi.

Jos eroon oltais päädytty, olisin menettänyt paljon. Yhteiset lomareissut, ystäviäkin... en tiedä, missä asuisin, miten elämä etenisi.

Tämmöisiä mietteitä hellesäässä (paarmojen keskeltä)

Tuumaustauko

Tuo yksinäisyys on tuttua minullekkin. Joko olen miehen kanssa, perheen kanssa tai yksin. Arjen kiireessä en ole jaksanut hankkia itselleni ystäviä. Kaikki vanhat ystävät ovat satojen kilometrien päässä.

Lapset meilläkin alkavat olla niin isoja että kaverit on tärkeitä eikä heistä enää itselle saa seuraa niinkun pienempänä. Ei heitä tarvitse kuskata uimaan eikä minnekkään, kun menevät jo itsekseen.

Minäkin vierastan ajatusta yksin esim. Terassille menemistä todella paljon. Ja varsinkin nyt ajatuskin ahdistaa, siellä kaikilla on joku ja ihmiset ympärillä ovat onnellisia. Tuntuu että näenkin vaan käsikädessä käveleviä pareja.

Minusta taas tuntuu "28v" että sinun miehesi välittää oikeasti, pussaa, halaa ja mikä tärkeintä, sanoo että kyllä tästä selvitään. Toivon todella, että myös selviätte.

Meillä se seksi on no, seksiä. Tarpeiden tyydytystä. Ei siinä ole tuota oikeaa välittämistä miehen puolelta mukana.

Yksinäinen tulevaisuus pelottaa. Mitä sitten kun lapset ovat isällään, tai kun muuttavat kokonaan pois?

Minä luulen myös että korona on osaltaan vaikuttanut eroihin. Ehkä se pelko, ahdistus, epävarmuus minkä viimeiset vuodet aiheutti purkautuu nyt. Purkautuuko se oikein? Onko ero se ratkaisu? En tiedä. En tiedä sitä edes omalta osaltani.

Sen tiedän, että viime vuodet on olleet henkisesti raskaita, ja se varmasti on aiheuttanut väsymystä ja sen myötä riitoja ja räjähdyksiä. Ja nyt sitten ollaan tässä tilanteessa että kaikki on mennyttä.

En minä usko että tämä meidän tilanne tulee enää korjaantumaan. Mieheltä on rakkaus loppu. Hän välittää minusta lastensa äitinä ei muuten. Hänellä ei vaan ole vielä kiire lähteä. Jos ilkeästi sanon, niin lomansa on vasta tulossa mihin tarvitsee paljon rahaa. Ehkä sitten reissujen jälkeen kun taloutensa on taas tasaantunut lähtee. Tai sitten ensi keväänä, kesän alussa. Näin olemme alustavasti puhuneet. Että sinne saakka jatketaan tässä. Ja sen jälkeen erilleen muutto.

Epäilen kyllä, että arjen alkaessa mies lähtee aiemmin. Hän ei jaksa arkea meidän kanssa. Olen kovasti miettinyt miten arki saataisiin seesteisemmäksi. Mutta kun talossa on kolme teiniä ja todella ehdoton isä, ei mikään mitä minä yritän taida riittää.

Minä tunnen itseni todella arvottomaksi. Huonoksi, kun minua ei enää rakasteta. Olen niinkun roska. Mitätön.

Puhuminen miehen kanssa on todella vaikeaa. Tuntuu että ajankohta on aina väärä. Ja aihesisältö satuttaa niin valtavan paljon, että vältän puhumista.

Tänään juuri ajattelin, että otan kynän ja paperia esille, ja alan listaamaan asioita jotka pitää selvittää. Lasten asiat, omaisuuden jako, asumiskuviot kaikki.

Mutta, edelleen meillä on ollut yhdessä oikein mukavaa. Tämä on tämmöistä "ollaan vielä hetki tässä" hommaa.

Minä olen edelleen melko varma siitä, että jotain, vähintään ihastusta, mutta todennäköisemmin jotain vakavampaa hänellä on jo vireillä muualla. Olen sanonutkin, että on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, kenen kanssa haluaa. Ne asiat ei enää kuulu minulle, kerta hän ei minua rakasta ja haluaa minusta erota. Mutta minä en halua tietää ja kotiin ei saa näkyä mitenkään. Eikä kotiin missään tapauksessa tuoda muita, vaikka me muut ei täällä oltaisikaan. Koska se satuttaa, se satuttaa jo ajatuksena niin paljon että hajoan.

Toivonsa menettänyt ap

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksinäisyys on tuttua minullekkin. Joko olen miehen kanssa, perheen kanssa tai yksin. Arjen kiireessä en ole jaksanut hankkia itselleni ystäviä. Kaikki vanhat ystävät ovat satojen kilometrien päässä.

Lapset meilläkin alkavat olla niin isoja että kaverit on tärkeitä eikä heistä enää itselle saa seuraa niinkun pienempänä. Ei heitä tarvitse kuskata uimaan eikä minnekkään, kun menevät jo itsekseen.

Minäkin vierastan ajatusta yksin esim. Terassille menemistä todella paljon. Ja varsinkin nyt ajatuskin ahdistaa, siellä kaikilla on joku ja ihmiset ympärillä ovat onnellisia. Tuntuu että näenkin vaan käsikädessä käveleviä pareja.

Minusta taas tuntuu "28v" että sinun miehesi välittää oikeasti, pussaa, halaa ja mikä tärkeintä, sanoo että kyllä tästä selvitään. Toivon todella, että myös selviätte.

Meillä se seksi on no, seksiä. Tarpeiden tyydytystä. Ei siinä ole tuota oikeaa välittämistä miehen puolelta mukana.

Yksinäinen tulevaisuus pelottaa. Mitä sitten kun lapset ovat isällään, tai kun muuttavat kokonaan pois?

Minä luulen myös että korona on osaltaan vaikuttanut eroihin. Ehkä se pelko, ahdistus, epävarmuus minkä viimeiset vuodet aiheutti purkautuu nyt. Purkautuuko se oikein? Onko ero se ratkaisu? En tiedä. En tiedä sitä edes omalta osaltani.

Sen tiedän, että viime vuodet on olleet henkisesti raskaita, ja se varmasti on aiheuttanut väsymystä ja sen myötä riitoja ja räjähdyksiä. Ja nyt sitten ollaan tässä tilanteessa että kaikki on mennyttä.

En minä usko että tämä meidän tilanne tulee enää korjaantumaan. Mieheltä on rakkaus loppu. Hän välittää minusta lastensa äitinä ei muuten. Hänellä ei vaan ole vielä kiire lähteä. Jos ilkeästi sanon, niin lomansa on vasta tulossa mihin tarvitsee paljon rahaa. Ehkä sitten reissujen jälkeen kun taloutensa on taas tasaantunut lähtee. Tai sitten ensi keväänä, kesän alussa. Näin olemme alustavasti puhuneet. Että sinne saakka jatketaan tässä. Ja sen jälkeen erilleen muutto.

Epäilen kyllä, että arjen alkaessa mies lähtee aiemmin. Hän ei jaksa arkea meidän kanssa. Olen kovasti miettinyt miten arki saataisiin seesteisemmäksi. Mutta kun talossa on kolme teiniä ja todella ehdoton isä, ei mikään mitä minä yritän taida riittää.

Minä tunnen itseni todella arvottomaksi. Huonoksi, kun minua ei enää rakasteta. Olen niinkun roska. Mitätön.

Puhuminen miehen kanssa on todella vaikeaa. Tuntuu että ajankohta on aina väärä. Ja aihesisältö satuttaa niin valtavan paljon, että vältän puhumista.

Tänään juuri ajattelin, että otan kynän ja paperia esille, ja alan listaamaan asioita jotka pitää selvittää. Lasten asiat, omaisuuden jako, asumiskuviot kaikki.

Mutta, edelleen meillä on ollut yhdessä oikein mukavaa. Tämä on tämmöistä "ollaan vielä hetki tässä" hommaa.

Minä olen edelleen melko varma siitä, että jotain, vähintään ihastusta, mutta todennäköisemmin jotain vakavampaa hänellä on jo vireillä muualla. Olen sanonutkin, että on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, kenen kanssa haluaa. Ne asiat ei enää kuulu minulle, kerta hän ei minua rakasta ja haluaa minusta erota. Mutta minä en halua tietää ja kotiin ei saa näkyä mitenkään. Eikä kotiin missään tapauksessa tuoda muita, vaikka me muut ei täällä oltaisikaan. Koska se satuttaa, se satuttaa jo ajatuksena niin paljon että hajoan.

Toivonsa menettänyt ap

Voi ei ap. Että vielä vuoden verran kestäis teillä tää epävarma tilanne. Miten luulet kestäväsi, entä teinit? Varmaan vaistoavat ettei kaikki ole kunnossa. Miksi pitkittää tätä hankalaa vaihetta? Jos kerran olet toivosi jo menettänyt... tuo listaus varmaan ihan ok keino jäsennellä asioita

Voi ettäs on sulla murhetta

Tsemppiä lähetän

Tuumaustauko

Voi Ap, tuo arvottomuuden tunne hiipii itselläkin mieleen väkisten, ikääkin kun itselleni jo kertynyt ja hieman ylimääräisiä kiloja, hiusten ohenemista jne. Omaa peilikuvaa katson tällä hetkellä inhoten. Oman miehen pieni vatsakumpu, kaljuuntuminen ja lähilasit ei todellakaan haittaa, vaan niitä perhosia oli vatsassa edelleen. Tänäänkin koko päivän olen ollut yksin kotona, mieheni on ystäväni mökillä (miespuolinen) ja sentään soitti. Olen siis totaallisesti ollut yksin kolme lomaviikkoa, kun mieheni on ajanut minut pois / ollut itse pois.

Se, että mieheni pussaa ja halaa on edistystä, mutta ei normaalia ja minulle tulee siitä enempi sellainen lohdutusolo ja kyllä miehelläni jotain tunteita on, mutta onko ne vaan niitä menneiden aikojen tunteita. Romanttiset tunteet on varmaan kuollut. Nyt, toivottavasti kukaan ei loukkaannut, mutta kun meillä ei ole sitä seksiä niin kärsin kyllä itse. Tällä viikolla ajettiin autossa pari tuntia yhdessä niin ajatukseni alkoi pyörimään mieheni kanssa rakastelemisessa niin, että lopulta kyyneleet tuli silmiin ja näin mieheni ilmeestä, että voi ei ...... oli sitten pakko Hänelle todeta ihan suoraan itkuni syy ja sanoa, että elän täydessä puutteessa ja että sekin ottaa koville. Hiljaiseksi meni Hän.

En tiedä, tänää on tehnyt tosi pahaa tämä yksinäisyys kun olisi joku kaveri kenen kanssa olisi voinut käydä terassilla. Mä en pääse kohta tuosta ovesta ulos. Mies on repinyt ja vienyt rannalle, sienimetsään jne. Mutta, kun yksinäisyys ottaa nyt tosi koville. Minulla oli jo tänään Tallinnan matka ostoskorissa, mutta sitten taas hypähti se yksinään meno niin silmille.

Jos mieheni on nukkunut 2 yötä viimeisen 10 yön aikana omassa kodissaan niin miten helvetissä kestää taas kun kotona pitäisi olla joka päivä. Itse tiedän, että ikuisuutta en tätä kestä. Haluaisin rakastaa niin, että myös minua rakastetaan ja minun kanssa halutaan viettää aikaa.

Tuumaustauolle sen verran, että meillähän on nyt vasta 4 viikkoa kun tämä alkoi, että haaveilen vielä, että jospa jonkun kuukauden kestävä tuumaustauko mieheltäni riittäisi.

Ap:lle vielä, että tuntuu kyllä hurjalta ja kurjalta jos toi Teidän tilanne jatkuu noin esim kevääseen, sä rikot itsesi kokonaan. Ja kyllähän lapsien isän pitäisi se arkikin kestää lapsien kanssa, surettaa sekin, että joudut sen jännitteen välissä olemaan.

Se "28v"

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksinäisyys on tuttua minullekkin. Joko olen miehen kanssa, perheen kanssa tai yksin. Arjen kiireessä en ole jaksanut hankkia itselleni ystäviä. Kaikki vanhat ystävät ovat satojen kilometrien päässä.

Lapset meilläkin alkavat olla niin isoja että kaverit on tärkeitä eikä heistä enää itselle saa seuraa niinkun pienempänä. Ei heitä tarvitse kuskata uimaan eikä minnekkään, kun menevät jo itsekseen.

Minäkin vierastan ajatusta yksin esim. Terassille menemistä todella paljon. Ja varsinkin nyt ajatuskin ahdistaa, siellä kaikilla on joku ja ihmiset ympärillä ovat onnellisia. Tuntuu että näenkin vaan käsikädessä käveleviä pareja.

Minusta taas tuntuu "28v" että sinun miehesi välittää oikeasti, pussaa, halaa ja mikä tärkeintä, sanoo että kyllä tästä selvitään. Toivon todella, että myös selviätte.

Meillä se seksi on no, seksiä. Tarpeiden tyydytystä. Ei siinä ole tuota oikeaa välittämistä miehen puolelta mukana.

Yksinäinen tulevaisuus pelottaa. Mitä sitten kun lapset ovat isällään, tai kun muuttavat kokonaan pois?

Minä luulen myös että korona on osaltaan vaikuttanut eroihin. Ehkä se pelko, ahdistus, epävarmuus minkä viimeiset vuodet aiheutti purkautuu nyt. Purkautuuko se oikein? Onko ero se ratkaisu? En tiedä. En tiedä sitä edes omalta osaltani.

Sen tiedän, että viime vuodet on olleet henkisesti raskaita, ja se varmasti on aiheuttanut väsymystä ja sen myötä riitoja ja räjähdyksiä. Ja nyt sitten ollaan tässä tilanteessa että kaikki on mennyttä.

En minä usko että tämä meidän tilanne tulee enää korjaantumaan. Mieheltä on rakkaus loppu. Hän välittää minusta lastensa äitinä ei muuten. Hänellä ei vaan ole vielä kiire lähteä. Jos ilkeästi sanon, niin lomansa on vasta tulossa mihin tarvitsee paljon rahaa. Ehkä sitten reissujen jälkeen kun taloutensa on taas tasaantunut lähtee. Tai sitten ensi keväänä, kesän alussa. Näin olemme alustavasti puhuneet. Että sinne saakka jatketaan tässä. Ja sen jälkeen erilleen muutto.

Epäilen kyllä, että arjen alkaessa mies lähtee aiemmin. Hän ei jaksa arkea meidän kanssa. Olen kovasti miettinyt miten arki saataisiin seesteisemmäksi. Mutta kun talossa on kolme teiniä ja todella ehdoton isä, ei mikään mitä minä yritän taida riittää.

Minä tunnen itseni todella arvottomaksi. Huonoksi, kun minua ei enää rakasteta. Olen niinkun roska. Mitätön.

Puhuminen miehen kanssa on todella vaikeaa. Tuntuu että ajankohta on aina väärä. Ja aihesisältö satuttaa niin valtavan paljon, että vältän puhumista.

Tänään juuri ajattelin, että otan kynän ja paperia esille, ja alan listaamaan asioita jotka pitää selvittää. Lasten asiat, omaisuuden jako, asumiskuviot kaikki.

Mutta, edelleen meillä on ollut yhdessä oikein mukavaa. Tämä on tämmöistä "ollaan vielä hetki tässä" hommaa.

Minä olen edelleen melko varma siitä, että jotain, vähintään ihastusta, mutta todennäköisemmin jotain vakavampaa hänellä on jo vireillä muualla. Olen sanonutkin, että on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, kenen kanssa haluaa. Ne asiat ei enää kuulu minulle, kerta hän ei minua rakasta ja haluaa minusta erota. Mutta minä en halua tietää ja kotiin ei saa näkyä mitenkään. Eikä kotiin missään tapauksessa tuoda muita, vaikka me muut ei täällä oltaisikaan. Koska se satuttaa, se satuttaa jo ajatuksena niin paljon että hajoan.

Toivonsa menettänyt ap

Nyt Ap on aika lopettaa tuo kynnysmattona oleminen. Sinä annat miehen päättää milloin hän muuttaa pois, yrität siloitella hänen ja hänen omien lapsiensa välejä, jotta hän pysyisi teidän luonanne, ja annat hänelle luvan touhuta muiden naisten kanssa. Sinä rikot itsesi tuossa hommassa. Joka kerta, kun mies lähtee jonnekin, sinä todennäköisesti mietit, mitä hän tekee ja kenen kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä!

Kirjoitit aiemmin jotain, että olet itse aiheuttanut eron. Sehän ei ole totta. Miehesi halusi mennä sinun kanssasi naimisiin. Hän halusi saada kolme lasta. Jos hän ei tule lastensa kanssa toimeen, hänen kuuluu korjata asia. Ja ennen kaikkea hän päätti erota, hän päätti lakata yrittämästä. Hän ei ymmärtääkseni antanut teidän suhteelle mahdollisuutta muuttua paremmaksi/ hänelle tyydyttävämmäksi. Sinun Ap pitää lakata syyttämästä itseäsi kaikesta. Miehesi haluaa erota, joten hän ei ole enää sinun murheesi. Nyt sinun tehtäväsi on tarjota lapsillesi mahdollisimman hyvä loppulapsuus, eli pitää itsestäsi hyvää huolta, jotta voit pitää lapsistasi huolta. Lapset eivät ole tyhmiä. He ymmärtävät, että jotain on meneillään ja jos sinä yrität saada arkenne seesteisemmäksi siloittelemalla lasten käytöstä, pahimmillaan voi käydä niin, että lapset syyttävät itseään isänsä lähdöstä. Jos ymmärrät, mitä haen takaa.

Olen niin raivoissani sinun puolestasi Ap. Toivon, että jos minun mieheni käyttäytyisi noin, niin ero olisi välitön. Lapsille erosta kerrottaisiin ikätasoisesti kumpaakaan vanhempaa syyttelemättä, mutta missään nimessä en antaisi lasten kuvitella, että syy on millään tavalla heidän. Jos mieheni päättäisi, että hän ei halua enää minua ja meidän perhettä, niin sen jälkeen hän ei olisi enää minun ongelmani. Ero vireille, omaisuus puoliksi, sopiva lasten tapaamis- ja elatussopimus. Ja vaikka yksinäisyys kauhistuttaa, niin onko se kauheampaa, kuin eläminen ihmisen kanssa, joka ei halua sinua ja kaikesta päätellen on erittäin itsekäs ihminen? Tsemppiä Ap. Toivon, että löydät sisäisen taistelijasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksinäisyys on tuttua minullekkin. Joko olen miehen kanssa, perheen kanssa tai yksin. Arjen kiireessä en ole jaksanut hankkia itselleni ystäviä. Kaikki vanhat ystävät ovat satojen kilometrien päässä.

Lapset meilläkin alkavat olla niin isoja että kaverit on tärkeitä eikä heistä enää itselle saa seuraa niinkun pienempänä. Ei heitä tarvitse kuskata uimaan eikä minnekkään, kun menevät jo itsekseen.

Minäkin vierastan ajatusta yksin esim. Terassille menemistä todella paljon. Ja varsinkin nyt ajatuskin ahdistaa, siellä kaikilla on joku ja ihmiset ympärillä ovat onnellisia. Tuntuu että näenkin vaan käsikädessä käveleviä pareja.

Minusta taas tuntuu "28v" että sinun miehesi välittää oikeasti, pussaa, halaa ja mikä tärkeintä, sanoo että kyllä tästä selvitään. Toivon todella, että myös selviätte.

Meillä se seksi on no, seksiä. Tarpeiden tyydytystä. Ei siinä ole tuota oikeaa välittämistä miehen puolelta mukana.

Yksinäinen tulevaisuus pelottaa. Mitä sitten kun lapset ovat isällään, tai kun muuttavat kokonaan pois?

Minä luulen myös että korona on osaltaan vaikuttanut eroihin. Ehkä se pelko, ahdistus, epävarmuus minkä viimeiset vuodet aiheutti purkautuu nyt. Purkautuuko se oikein? Onko ero se ratkaisu? En tiedä. En tiedä sitä edes omalta osaltani.

Sen tiedän, että viime vuodet on olleet henkisesti raskaita, ja se varmasti on aiheuttanut väsymystä ja sen myötä riitoja ja räjähdyksiä. Ja nyt sitten ollaan tässä tilanteessa että kaikki on mennyttä.

En minä usko että tämä meidän tilanne tulee enää korjaantumaan. Mieheltä on rakkaus loppu. Hän välittää minusta lastensa äitinä ei muuten. Hänellä ei vaan ole vielä kiire lähteä. Jos ilkeästi sanon, niin lomansa on vasta tulossa mihin tarvitsee paljon rahaa. Ehkä sitten reissujen jälkeen kun taloutensa on taas tasaantunut lähtee. Tai sitten ensi keväänä, kesän alussa. Näin olemme alustavasti puhuneet. Että sinne saakka jatketaan tässä. Ja sen jälkeen erilleen muutto.

Epäilen kyllä, että arjen alkaessa mies lähtee aiemmin. Hän ei jaksa arkea meidän kanssa. Olen kovasti miettinyt miten arki saataisiin seesteisemmäksi. Mutta kun talossa on kolme teiniä ja todella ehdoton isä, ei mikään mitä minä yritän taida riittää.

Minä tunnen itseni todella arvottomaksi. Huonoksi, kun minua ei enää rakasteta. Olen niinkun roska. Mitätön.

Puhuminen miehen kanssa on todella vaikeaa. Tuntuu että ajankohta on aina väärä. Ja aihesisältö satuttaa niin valtavan paljon, että vältän puhumista.

Tänään juuri ajattelin, että otan kynän ja paperia esille, ja alan listaamaan asioita jotka pitää selvittää. Lasten asiat, omaisuuden jako, asumiskuviot kaikki.

Mutta, edelleen meillä on ollut yhdessä oikein mukavaa. Tämä on tämmöistä "ollaan vielä hetki tässä" hommaa.

Minä olen edelleen melko varma siitä, että jotain, vähintään ihastusta, mutta todennäköisemmin jotain vakavampaa hänellä on jo vireillä muualla. Olen sanonutkin, että on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, kenen kanssa haluaa. Ne asiat ei enää kuulu minulle, kerta hän ei minua rakasta ja haluaa minusta erota. Mutta minä en halua tietää ja kotiin ei saa näkyä mitenkään. Eikä kotiin missään tapauksessa tuoda muita, vaikka me muut ei täällä oltaisikaan. Koska se satuttaa, se satuttaa jo ajatuksena niin paljon että hajoan.

Toivonsa menettänyt ap

Nyt Ap on aika lopettaa tuo kynnysmattona oleminen. Sinä annat miehen päättää milloin hän muuttaa pois, yrität siloitella hänen ja hänen omien lapsiensa välejä, jotta hän pysyisi teidän luonanne, ja annat hänelle luvan touhuta muiden naisten kanssa. Sinä rikot itsesi tuossa hommassa. Joka kerta, kun mies lähtee jonnekin, sinä todennäköisesti mietit, mitä hän tekee ja kenen kanssa. Siinä ei ole mitään järkeä!

Kirjoitit aiemmin jotain, että olet itse aiheuttanut eron. Sehän ei ole totta. Miehesi halusi mennä sinun kanssasi naimisiin. Hän halusi saada kolme lasta. Jos hän ei tule lastensa kanssa toimeen, hänen kuuluu korjata asia. Ja ennen kaikkea hän päätti erota, hän päätti lakata yrittämästä. Hän ei ymmärtääkseni antanut teidän suhteelle mahdollisuutta muuttua paremmaksi/ hänelle tyydyttävämmäksi. Sinun Ap pitää lakata syyttämästä itseäsi kaikesta. Miehesi haluaa erota, joten hän ei ole enää sinun murheesi. Nyt sinun tehtäväsi on tarjota lapsillesi mahdollisimman hyvä loppulapsuus, eli pitää itsestäsi hyvää huolta, jotta voit pitää lapsistasi huolta. Lapset eivät ole tyhmiä. He ymmärtävät, että jotain on meneillään ja jos sinä yrität saada arkenne seesteisemmäksi siloittelemalla lasten käytöstä, pahimmillaan voi käydä niin, että lapset syyttävät itseään isänsä lähdöstä. Jos ymmärrät, mitä haen takaa.

Olen niin raivoissani sinun puolestasi Ap. Toivon, että jos minun mieheni käyttäytyisi noin, niin ero olisi välitön. Lapsille erosta kerrottaisiin ikätasoisesti kumpaakaan vanhempaa syyttelemättä, mutta missään nimessä en antaisi lasten kuvitella, että syy on millään tavalla heidän. Jos mieheni päättäisi, että hän ei halua enää minua ja meidän perhettä, niin sen jälkeen hän ei olisi enää minun ongelmani. Ero vireille, omaisuus puoliksi, sopiva lasten tapaamis- ja elatussopimus. Ja vaikka yksinäisyys kauhistuttaa, niin onko se kauheampaa, kuin eläminen ihmisen kanssa, joka ei halua sinua ja kaikesta päätellen on erittäin itsekäs ihminen? Tsemppiä Ap. Toivon, että löydät sisäisen taistelijasi.

Tässä on moni asia niin totta. Jollei jopa kaikki. Itku tuli lukiessa. Mutta, kiitos tästä herättelevästä viestistä.

Tänään on ollut erilainen olo. Ehkä siksi, että loma alkaa olla lopussa ja se arki painaa päälle. Ja se arki on meillä se kompastuskivi. Ehkä siksi itsellä ollut nyt pinnalla semmoinen pian tämä loppuu olo. Ja olen selvitellyt käytännönasioita. Lasten elatus asioita jne.

Haluaisin todella jatkaa tässä lasten vuoksi sen vuoden. Mutta en todellakaan tiedä mitä se tekee omalle päälleni. Ei varmasti ainakaan mitään hyvää.

En kyllä usko että mies on täällä enää sitä vuotta. Ehkä hän puhui siitä, antaakseen minulle aikaa tottua ajatukseen.

Ap

Hienoa ap, että otat vastaan kommentteja, vähän rajujakin. Sinun parhaaksesi ne on tarkoitettu. Ethän pahastu niistä.

Tuo lista on hyvä idea, niinkuin jo mainitsinkin. Samalla voisit listata itsestäsi hyviä ominaisuuksia. Missä olet hyvä? Ei tarvitse olla paras... leivotko maukasta tiikerikakkua, kuoritko näppärästi perunat? Kukkiiko huonekasvisi, pidätkö keittiön siistinä? Kudotko, ompeletko näppärästi irronneen napin??? Oletko haka tietokoneella/älypuhelimella? Silitätkö vaivatta? Osaatko puhua monia kieliä, suunnistaa, golfata, maalata, kompostoida??? Tunnetko ketokukkia, lintuja, hyönteisiä? Hallitsetko erätaidot? Kierrätätkö, oletko tarkka taloudenpitäjä? Oletko kirjallisesti lahjakas, osaatko laulaa? Onko käsialasi kaunista? Osaatko uida, pakastaa mansikoita? Kierrätkö kirkkoja, museoita, taidenäyttelyitä??? Jne

Näin huomaat, mitä kaikkea osaat ja miten hyvin pärjäät. Vaikka yksinkin. Jos tarpeen.

Mustikkametsäterveiset

Lähettää Tuumaustauko

Hei te ero/suhdekriiseissä olevat, toivon kovasti jaksamista teille ja myös sitä aurinkoa tuleviin päiviin! Halusin vaan sen tulla sanomaan että jos lääkäriin päädytte puhumaan olostanne ja lääkäri tarjoaa reseptiä rauhoittaviin lääkkeisiin, ei kannata tyrmätä ajatusta. Olin itse ennen todella vastaan ja epäileväinen kys.lääkkeistä ja kun sitten sain ensimmäisen reseptini hyvin mietoihin rauhoittaviin, koin sen olevan pelastukseni. Niiden avulla pystyin näkemään taas sen mitä elämä voi olla, se ei ollutkaan pelkkää harmaata ja synkältä vaikuttavaa tulevaisuutta. Lääkkeet palautti toimintakykyni ja osasin suhtautua tulevaan ihan eri tavalla kun olin saanut nähdä väläyksiä tavallisesta arjesta ilman jatkuvaa rintaa puristavaa ahdistusta. Lääkkeen avulla ikäänkuin mieleni sai erilaisia kuvia(?) sinne ja ilman lääkkeitä oloni alkoi olla parempi. Minun lääkkeeni oli siis sellaisia mitä otettiin silloin kun tuntui että olo alkaa käydä liian sietämättömäksi, ei mikään jatkuva lääkitys. Noiden avulla sain myös nukuttua kokonaisia yöunia.

Minä roikuin vastaavassa tilanteessa 2 vuotta ( saimme lapsen tänä aikana). Sinä aikana mies on herätellyt toivoani useaan kertaan ja lopulta aina sama, ei tunteita. Sitä helvettiä en toivo kenellekään. Minä tosiaan hajotin itseni , viimeisen vuoden olin masentunut, aloitin lääkityksen ja terapian. Ja lopulta vaadin miestä muuttamaan pois, raja tuli vastaan siinä että toinen satuttaa aina vain uudestaan. On rankkaa. Usein tuntuu, etten kestä tätä yksinäisyyttä. Välillä tuntuu, että sekoaa totaalisesti ja soitan anelevia/ vihaisia puheluita miehelle, joita tietenkin sitten kadun. Toivoin monta kuukautta, että hän palaisi luoksemme. On vaikea hyväksyä sitä tunnetta, että sinua ei rakasteta eikä sinun kanssasi haluta olla. Monta kesää toivoin, että tekisimme jotain kivaa yhdessä. Tämä oli viimeinen kesä niistä. Myös minä olen ollut kotona ja yksinäinen, koko lomani.

Mun kokemuksen mukaan, ei ne tunteet palaa

Olen vain odottanut ja toivonut, että lopulta omat tunteet kuolisi. Nyt alan olla lähellä sitä.

Kyllä yhdessä voi asua vielä tovin jos toisenkin, mutta jos suunnittelet vastaavaa niin masennuksen riski on iso. Et pysty olemaan toivomatta ihmettä ja ainaiset pettymykset vie itsearvostuksen ja lopulta kaiken hyvän elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Minä roikuin vastaavassa tilanteessa 2 vuotta ( saimme lapsen tänä aikana). Sinä aikana mies on herätellyt toivoani useaan kertaan ja lopulta aina sama, ei tunteita. Sitä helvettiä en toivo kenellekään. Minä tosiaan hajotin itseni , viimeisen vuoden olin masentunut, aloitin lääkityksen ja terapian. Ja lopulta vaadin miestä muuttamaan pois, raja tuli vastaan siinä että toinen satuttaa aina vain uudestaan. On rankkaa. Usein tuntuu, etten kestä tätä yksinäisyyttä. Välillä tuntuu, että sekoaa totaalisesti ja soitan anelevia/ vihaisia puheluita miehelle, joita tietenkin sitten kadun. Toivoin monta kuukautta, että hän palaisi luoksemme. On vaikea hyväksyä sitä tunnetta, että sinua ei rakasteta eikä sinun kanssasi haluta olla. Monta kesää toivoin, että tekisimme jotain kivaa yhdessä. Tämä oli viimeinen kesä niistä. Myös minä olen ollut kotona ja yksinäinen, koko lomani.

Mun kokemuksen mukaan, ei ne tunteet palaa

Olen vain odottanut ja toivonut, että lopulta omat tunteet kuolisi. Nyt alan olla lähellä sitä.

Kyllä yhdessä voi asua vielä tovin jos toisenkin, mutta jos suunnittelet vastaavaa niin masennuksen riski on iso. Et pysty olemaan toivomatta ihmettä ja ainaiset pettymykset vie itsearvostuksen ja lopulta kaiken hyvän elämästä.

Voi että, valtavasti lohdutusta ja myötätuntoa sinulle täältä. Hienoa että olet lopulta saanut itsesi irti kuluttavasta suhteesta. Varmasti se on toipumisen alku. Ehkä vuoden, kahden päästä tai jo aiemmin huomaat kuinka kaikki onkin hyvin.

Varmasti se, että täytyy opetella tekemään yksin omat suunnitelmat ja toteuttaa ne vaatii opettelua.

Ainakin minulta. Olen tehnyt monenlaisia suunnitelmia tälle kesälle. Kaikki ne jotka suunnittelin tekeväni lasten kanssa olen toteuttanut. Ne mitä suunnittelin tekeväni yksin olen jättänyt tekemättä. En vaan ole saanut itseäni yksin liikkeelle. Ja se harmittaa näin jälkikäteen. Mutta lohduttaudun sillä, että vielä kenties tulee päivä jolloin olen niin sinut tämän asian kanssa, että otan sen askeleen ja toteutan suunnitelmani.

Tämä yhdessä asuminen varmasti rikkoo minut lopulta. Vaikka yritän asiaa itselleni järjellä selittää. Miettiä jopa kulissiliittoa, avointa suhdetta kunhan lapsilla säilyisi koti ja perhe. Jos vaan voisimme elää sopuisasti ja arki luistaisi kivasti. Toiveajattelua tiedän senkin. Ja toisaalta, toivoisin kuitenkin että mieheni rakastaisi minua taas, ja haluaisi olla vaan minun kanssani. Ei muiden. En pystyisi olla toivomatta. Se on todella vaikeaa hyväksyä, että toinen ei vaan enää rakasta. Ja kaipaa jotain muuta elämäänsä. Se satuttaa niin paljon.

Hyppy tuntemattomaan pelottaa aivan valtavasti. Ja se suunnaton yksinäisyys. Tiedän kyllä pärjääväni lasten kanssa vaikka raskasta varmasti tulee yksin kolmen teinimyllerrykset vastaanottaa. Tiedän osaavani kodinhoidon, talousasiat yms. En jää niiden puolesta pulaan. Toki, taloudellinen tilanne tulee kiristymään paljon. Ja tämä maailmantilanne myös osaltaan hirvittää, mihin hinnat vielä nousevatkaan ja miten selviän taloudellisesti. Itsestäni ei niin väliä, lasten harrastuksia yms. mietin.

Minua pelottaa. Ja surettaa. Miksi kaikki onkin mennyt niin pieleen. Miksi kaikki hajoaa.

Jossain vaiheessa tulee se päivä kun irtiotto on vaan tehtävä. Joko sen tekee mies, tai sitten minä. Luultavasti mies. Koska niinkun olette huomanneet, minä olen iso pelkuri.

Näillä mietteillä tänään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä roikuin vastaavassa tilanteessa 2 vuotta ( saimme lapsen tänä aikana). Sinä aikana mies on herätellyt toivoani useaan kertaan ja lopulta aina sama, ei tunteita. Sitä helvettiä en toivo kenellekään. Minä tosiaan hajotin itseni , viimeisen vuoden olin masentunut, aloitin lääkityksen ja terapian. Ja lopulta vaadin miestä muuttamaan pois, raja tuli vastaan siinä että toinen satuttaa aina vain uudestaan. On rankkaa. Usein tuntuu, etten kestä tätä yksinäisyyttä. Välillä tuntuu, että sekoaa totaalisesti ja soitan anelevia/ vihaisia puheluita miehelle, joita tietenkin sitten kadun. Toivoin monta kuukautta, että hän palaisi luoksemme. On vaikea hyväksyä sitä tunnetta, että sinua ei rakasteta eikä sinun kanssasi haluta olla. Monta kesää toivoin, että tekisimme jotain kivaa yhdessä. Tämä oli viimeinen kesä niistä. Myös minä olen ollut kotona ja yksinäinen, koko lomani.

Mun kokemuksen mukaan, ei ne tunteet palaa

Olen vain odottanut ja toivonut, että lopulta omat tunteet kuolisi. Nyt alan olla lähellä sitä.

Kyllä yhdessä voi asua vielä tovin jos toisenkin, mutta jos suunnittelet vastaavaa niin masennuksen riski on iso. Et pysty olemaan toivomatta ihmettä ja ainaiset pettymykset vie itsearvostuksen ja lopulta kaiken hyvän elämästä.

Voi että, valtavasti lohdutusta ja myötätuntoa sinulle täältä. Hienoa että olet lopulta saanut itsesi irti kuluttavasta suhteesta. Varmasti se on toipumisen alku. Ehkä vuoden, kahden päästä tai jo aiemmin huomaat kuinka kaikki onkin hyvin.

Varmasti se, että täytyy opetella tekemään yksin omat suunnitelmat ja toteuttaa ne vaatii opettelua.

Ainakin minulta. Olen tehnyt monenlaisia suunnitelmia tälle kesälle. Kaikki ne jotka suunnittelin tekeväni lasten kanssa olen toteuttanut. Ne mitä suunnittelin tekeväni yksin olen jättänyt tekemättä. En vaan ole saanut itseäni yksin liikkeelle. Ja se harmittaa näin jälkikäteen. Mutta lohduttaudun sillä, että vielä kenties tulee päivä jolloin olen niin sinut tämän asian kanssa, että otan sen askeleen ja toteutan suunnitelmani.

Tämä yhdessä asuminen varmasti rikkoo minut lopulta. Vaikka yritän asiaa itselleni järjellä selittää. Miettiä jopa kulissiliittoa, avointa suhdetta kunhan lapsilla säilyisi koti ja perhe. Jos vaan voisimme elää sopuisasti ja arki luistaisi kivasti. Toiveajattelua tiedän senkin. Ja toisaalta, toivoisin kuitenkin että mieheni rakastaisi minua taas, ja haluaisi olla vaan minun kanssani. Ei muiden. En pystyisi olla toivomatta. Se on todella vaikeaa hyväksyä, että toinen ei vaan enää rakasta. Ja kaipaa jotain muuta elämäänsä. Se satuttaa niin paljon.

Hyppy tuntemattomaan pelottaa aivan valtavasti. Ja se suunnaton yksinäisyys. Tiedän kyllä pärjääväni lasten kanssa vaikka raskasta varmasti tulee yksin kolmen teinimyllerrykset vastaanottaa. Tiedän osaavani kodinhoidon, talousasiat yms. En jää niiden puolesta pulaan. Toki, taloudellinen tilanne tulee kiristymään paljon. Ja tämä maailmantilanne myös osaltaan hirvittää, mihin hinnat vielä nousevatkaan ja miten selviän taloudellisesti. Itsestäni ei niin väliä, lasten harrastuksia yms. mietin.

Minua pelottaa. Ja surettaa. Miksi kaikki onkin mennyt niin pieleen. Miksi kaikki hajoaa.

Jossain vaiheessa tulee se päivä kun irtiotto on vaan tehtävä. Joko sen tekee mies, tai sitten minä. Luultavasti mies. Koska niinkun olette huomanneet, minä olen iso pelkuri.

Näillä mietteillä tänään.

Ap

Höpönlöpön. Et ole pelkuri, rohkenithan avata tämän ketjunkin! Toisilla päätöksenteko kestää kauemmin. Kun olet valmis - voila, sanos ranskalainen...

Tuumaustauko

Ps katso pätkiä Kauniista ja rohkeista... siinä se vatvominen vasta kestääkin... hih... kevennys

Kauheaa ja samalla lohdullista lukea että muillakin on ero päällä. Itse en vielä yli 3 kuukauden jälkeen ole päässyt eteenpäin. Nies jätti pitkäperjantaina ja 1, 5 kk päästä jo muutin omaan asuntoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten vieläkään ole toipunut. Kaipaan miestä, kotiamme ja yhteistä elämää. Hänellä toinen, mutta ottaisin hänet takaisin. Kaikki on pelottavaa ja valtava yksinäisyys. Aikuiset lapset tukevat, mutta en voi heitä liikaa rasittaa. Kunpa tästä selviäisi ja voisi jatkaa elämää. Lämmin ajatus teille kanssakärsijöille.

Vierailija kirjoitti:

Tuo vinkki siitä, että hakisin itse eroa jo nyt, on aivan hyvä. Ongelmana on se, että en pysty sitä tekemään.

Aivan kuten en pysty muuttamaan edes eri huoneeseen. Vaan jotenkin roikun näissä rippeissä kiinni. Säälittävää.

Mutta en halua erota.

Ei säälittävää, mutta varmasti hyvinvoinnillesi haitallista :( Hidas kituuttaminen. Mulle olisi sietämätöntä jäädä tuleen makaamaan kaikkien noiden asioiden jälkeen, mitä mies on sanonut ja tehnyt. Aivan sietämätöntä. Ohjien ottaminen omiin käsiin toisi helpotusta, vaikka aikanaan olisikin eron sureminen edessä. Valtavien surujenkin sureminen on kyllä omassa elämässä ollut parempi kuin haitallisissa ihmissuhteissa roikkuminen. Niin paljon parempi, vaikka kipeää tekikin! Oli pidemmän päälle myös helpotus.

Kaikki myötätuntoni sulle. Koita pitää itsestäsi huolta niin hyvin kuin pystyt <3

"Se 28v yhdessä ollut" on lukenut kaikki kirjoitukset täältä. Uusiakin kirjoittajia on tullut. Kiitollinen jokaisesta kirjoituksesta, vertaistuesta. Suurimmasta osasta kirjoituksista lopputulos on se, että jos rakkaus loppuu niin se ei palaa vaikka kuinka itse haluaisi. Mieheni hoitaa nyt masennustaan, mutta se tosiasia mistä Hänen masennus on kuukausien peittelyjen jälkeen kumpunut koskee kuitenkin niin paljon parisuhdetta, että en tiedä miten tässä käy. Tajusin kyllä eilen, että ei se pahaolo kumpua Hänelle pelkästään minusta vaan kodistamme, arjesta jne. Työ pitää kiireisenä ja järjissään. Teini alkaa olemaan hämillään ja jotain Hänelle pitää kertoa, ensimmäisenä kysyy joka päivä, että missä isi on. Nyt viimeisen 11 yön aikana ollut kotona 2 yötä. Itselle on jopa helpompaa kun toinen ei ole kotona, vaikka siis ikävöin, mutta huomaan, että en voi olla oma itseni kun mies on kotona. Välillä mietin, että mitä voisin tehdä ja miten olla, että toinen tuntisi taas rakkautta minua kohtaan ja välillä itkettää/surettaa, mutta en voi sitä näyttää ja nielen kyyneleitä. Nyt kun shokkivaihe vähän helpottunut niin en enää tarraa kiinni. En pysty miestäni parantamaan, seison rinnalla ja päästän tarvittaessa irti.

Nämä suhdekiemurat on kyllä haastavia, eikä asiaa helpota se että on lapsi/lapsia.

Moni asia, jota on ennen ajatellut että ei kävisi minulle, en ikinä suostuisi jne niin nyt kun asiat osuu kohdalle niin sitä alkaa miettimään toisin.

Yksinäisyys on kyllä pahinta. Itselläni ei ole oikein edes ystävyyssuhteita, joita voisi enää herätellä. Toki yksi superystävä, mutta välimatkan takia nähdään 4-6 kertaa vuodessa. Muut tuttavat / sukulaissuhteet on mieheni puolelta ja kun mieheni ei ole kertonut kenellekkään suhteestamme tai sairaudesta niin en itsekkään voi. Ja olen niin umpirehellinen, että en pysty valehtelemaan niihin kysymyksiin, että mitä kuuluu ja oliko ihana loma jne .....

Kuinkakohan paljon meitä eronneita, petettyjä, jätettyjä naisia kärsii kotona yksinäisyydestä ?

Meillä taitaa helposti lapsen saamisen jälkeen kaikki alkaa pyörimään lapsen, kodin ja miehen ympärillä.

Takasin työnpariin, eka työpäivä meneillään.

Jatkan vielä, että kun on jonkun kanssa ollut tosi pitkään niin ei sitä vaan missään vaiheessa osannut kuvitella, että rakkaus vaan voi toiselta hiipua ja lopulta loppua. Itse kuvittelin, että sellainen suhde on riitaisa tai esim seksielämää ei ole laisinkaan. Tai että kuvioissa on aina kolmas osapuoli, ei aina ole. Lähipiirissä on kyllä suurin osa eroista tapahtunut niin , että ero on tullut kun mies on löytänyt uuden ja silloin selvinnyt, että suhde ollut Heistä jo pitkään huono, mutta......

Itsekkin jo miehelleni sanoin, että haluaako avointa suhdetta jospa hiertää siitä, että miehelläni ei kovin montaa seksikumppania ollut ennen minua. Ei kuulemma halua.

Ap:lle vielä, että hyppy tuntemattomaan pelottaa ja pää on varmasti täynnä kysymyksiä ja suuria tunteita. On se "ero" aina niin iso juttu ja sille jätetylle osapuolelle todellinen shokki, toinen osapuoli on voinut käsitellä asiaa kuukausitolkulla itsekseen.

Minuakin jotenkin surettaa ja kauhistuttaa tuo Sinun tilanne, että kuukausitolkulla jopa vuoden asuisit henkilön kanssa, joka saa sinut surusta sekaisin. Sivullisena on pakko todeta, että se jos joku Sinut hajottaa. Toisaalta toki voi käydä niinkin, että pikkuhiljaa rakkautesi kuolee ja saat voimia laittaa asiat vireille. Niin kauan kun annat itsellesi luvan toivoa suhteelta parempaa niin aina sattuu uudestaan. Voi myös käydä niin, että kun/jos lopulta eroatte niin huomaat kuinka paljon helpompi Sinun ja lapsien on olla ja mietitkin, että miksi niin kauan katsoit tilannetta.

Kaikkea hyvää Sinulle ja myös muille surijoille ja erosta selvinneille.

Minä lopetin työt tältä päivältä ja lähden kävelylenkille 💛

T: "28v yhdessä ollut"

Hei Ap ja 28v yhdessä

Kertokaa, missä mennään. Mitä kuuluu?

Kyselee Tuumaustauko

En tiedä mitä kuuluu. Olen jotenkin tyhjä juuri nyt. Lamaantunut. Eilisen ja toissapäivän itkin. Kyyneleet vaan valui vähän väliä. Lasten edessä toki skarppasin. Pää on jotenkin ihan pehmeä ja tuntuu vaikealta keskittyä mihinkään. Välillä voin syödä, välillä tuntuu että tukehdun ruokaan ja nieleminen on vaikeaa.

Olen sanonut miehelle, että lähde. Lähde pois jos sinulla on niin paha olla. En estele. Vaikka en sitä halua. Sanoin että minä en aio eropapereita laittaa. Ja talon myynninkin hän varmaan hoitaa? Olemme siis jonkin verran saaneet puhuttua. Mutta melko huonoin tuloksin.

Aamulla kysyi mitä meinaan tänään tehdä? Sanoin että jatkan varmaan kaappien siivousta, että on sitten helpompi pakata tämä talo. Oli ihan että miksi nyt kokoajan puhut siitä?

No, miksiköhän? Se kaappien siivous jotenkin helpottaa. Konkreettista tekemistä. Kunhan saa itseään niskasta kiinni ja alotettua.

Turta, rikkinäinen ap

Ehkä totuus on nyt pääsemässä suojauksen läpi?