Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Oon monesti miettinyt Miksi olisi niin ensiarvoisen tärkeää saada joku määre exälle suhdepettymyksen jälkeen. Ehkä kognitiivinen dissonanssi selittää: Kuinka selittää se ristiriita, että kun eroa käsitellessään korostuu suhteen ja exän huonot puolet, mutta kuitenkin itse olisi halunnut suhdetta jatkaa. Erovihahan on mitä parhain keino selvitä erosta mitä itse ei olisi halunnut. Mutta miksi sitten halusin kuluttaa kaikki nämä vuodet ihmisen kanssa jonka eron jälkeen ymmärsin olevan aivan kelvoton? Hmm, ehkä tilanne ei ollutkaan omassa hallinnassani? Jospa minua manipuloitiin, jospa oma tahtoni oli nujerrettu? 

Kumppanini seurusteli toisen kanssa kun aloimme tapailla. Päätöksentekoon meni kuukausia. Vakuutin itselleni että hänen exänsä oli narsisti, siksi eroaminen oli niin vaikeaa. Olen myöhemmin ymmärtänyt että tuo oli vain selitys minkä tarvitsin että sallin hänen vitkutella päätöksensä kanssa. Ex oli vaikea ja manipuloiva, tuskin kuitenkaan narsisti. Mikä tärkeintä mies salli käytöksen ja oli suhteessa omasta valinnastaan. Miksei hän halunnut minua tarpeeksi Kun minä olin aivan varma että olimme tarkoitetut toisillemme?

Vierailija kirjoitti:

Täällä toistetaan totena että mies on luonnevikainen tai peräti narsisti. Todisteena tästä on ap kuvaama räyhääminen perheelle sekä se että mies mielellään päätti perheessä asioista. Sekä lopulta lasten vieraannuttaminen, josta meillä on näyttönä se, ettei kaksi teini-ikäisistä lapsista pitänyt äitiin yhteyttä.

 

Ap:n exän käytös ja toiminta näyttää kerrotun mukaan mielestäni todentotta täyttävän hyvinkin narsistisuuden monet tunnusomaiset merkit. Olettaen että ap ei ole tahallaan valehdellut yli kolmea vuotta. Mutta sellaiseen olettamukseen (valehtelu) keskustelu ei mielestäni voi järkevästi perustua.

Jostain syystä narsismi- sana käyttö tuntuu nostattavan joillakin karvat pystyyn. 

Se on mielestäni kuitenkin aivan pätevä termi ja määritelmä kuvaamaan tällaista tietynlaista hyvinkin tunnusomaista pysyvämpää ja syvempää käytöstä ja peroonan piirteitä ihmisellä.

Toki samoista

Ehkä se ongelma onkin juuri se, että ne eväät jolla narsismi tässä keskustelussa katsotaan todistetuksi, ovat niin kevyet, että tämä ohjaa lukijaa ajattelemaan että määräileminen ja itsekkyys, tai riitaisuus, on riittävä näyttö siitä että olet tekemisissä narsistin kanssa. Silloin on vaara, että keskustelun, ratkaisukeskeisyyden, kompromissien, terapian, avunhakemisen jne sijasta heitellään läheisiin vain narsisti-leimoja ja katsotaan suhteen heidän kanssaan olevan avun saavuttamattomissa. Se harmi saattaa olla leimasanan liian kevyestä heittelystä näissä keskusteluissa. Lisäksi sillä kun päättelee vastapuolen olevan narsisti voi kätevästi ohittaa pohdinnan siitä olisiko itsessä jotain kehittämisen tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Oon monesti miettinyt Miksi olisi niin ensiarvoisen tärkeää saada joku määre exälle suhdepettymyksen jälkeen. Ehkä kognitiivinen dissonanssi selittää: Kuinka selittää se ristiriita, että kun eroa käsitellessään korostuu suhteen ja exän huonot puolet, mutta kuitenkin itse olisi halunnut suhdetta jatkaa. Erovihahan on mitä parhain keino selvitä erosta mitä itse ei olisi halunnut. Mutta miksi sitten halusin kuluttaa kaikki nämä vuodet ihmisen kanssa jonka eron jälkeen ymmärsin olevan aivan kelvoton? Hmm, ehkä tilanne ei ollutkaan omassa hallinnassani? Jospa minua manipuloitiin, jospa oma tahtoni oli nujerrettu? 

 

Kumppanini seurusteli toisen kanssa kun aloimme tapailla. Päätöksentekoon meni kuukausia. Vakuutin itselleni että hänen exänsä oli narsisti, siksi eroaminen oli niin vaikeaa. Olen myöhemmin ymmärtänyt että tuo oli vain selitys minkä tarvitsin että sallin hänen vitkutella päätöksensä kanssa. Ex oli vaikea ja mani

Jännä että yleensä kun ns toinen nainen kertoo palstalla, ettei mies pääse eroon vaimostaan koska tämä on narsisti,  saa osakseen ivaa ja pöyristelyä. Nyt joku myöntää, että se 'ensimmäisen naisen' keksiminen narsistiksi oli vain selitys jonka tarvitsi perustellakseen itselleen miksi suostuu sivuhoidoksi, niin sekään ei käy 😅 Osaako joku selittää miksi?

Mitä kognitiiviseen dissonanssiin tulee, niin häiriintynyt psoni sanoi minulle, että hän tietää, ettei koskaan saa enää näin fiksua kumppania kuin minä, mutta tekee kaikkensa, että en selviäisi. Siis koska otin eron. Siinä oli kehu ja uhkaus samassa. Zeesus.

"Nyt joku myöntää, että se 'ensimmäisen naisen' keksiminen narsistiksi oli vain selitys jonka tarvitsi perustellakseen itselleen miksi suostuu sivuhoidoksi, niin sekään ei käy"

Osaan selittää. Siksi koska nyt on kaksi 'leiriä', joista toisen pääasiallinen tavoite on pitää kiinni siitä että aloittajan ex-puoliso on narsisti. Kommentit luetaan nopeasti ja mietitään ainoastaan kuuluuko kirjoittaja omaan leiriin vai kuvitteelliseen toiseen joukkueeseen. Kommentin sisällöllä ei sinänsä ole niin merkitystä, koska useimmat eivät osaa tai halua keskustella, vaan haluavat julistaa ja pitää kiinni omasta totuudestaan, siitä mustavalkoisesta, ainoasta oikeasta.

Tunnevajakit tässä ketjussa myös suhtautuvat erikoisesti mieheen, joka petti naisystäväänsä ex-vaimon kanssa. Se oli ihan ok. Että semmoisella tasolla tässä ketjussa menty.

Kyllä. On surkeaa seurattavaa vierestä kun miehellä on pitkä sivusuhde ja vaimo koittaa pitää liittoa 'kilpailussa' mukana vaalimalla edes jonkinlaista seksielämää, vaikka se joka kerran satuttaa. Hän (ystävä) itse kertoi ettei aio lopettaa seksiä miehensä kanssa, koska se olisi sama kuin lähettäisi tämän uuden naisensa tykö pysyvästi.

Huh. Onpa säälittävä tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa keskustelua narsismista. Minua ihan liikuttaa, kun täällä kirjoitetaan niin ymmärtäväisesti asiasta. Juuri kuten se on. 

Miksi en kertonut asioista heti alussa? Sekin on ketjussa ja näissä narsismia ymmärtävissä kommenteissa tullut selväksi. Sumutus, oman itsen hävittäminen, se hätä ja paniikki. Olen aiemminkin täällä kertonut, etten halunnut edes tänne kirjoittaa totuutta, koska se oli silloin liikaa. En ollut siihen valmis. 

Merkit oli nähtävissä, ja ne näin koko suhteen ajan. En ole kertonut tänne läheskään kaikkea siitä kohtelusta mitä sain osakseni suhteen aikana. Narsismiksi sitä en ymmärtänyt, minulla ei ollut tietoa. Usein mietin eroa. En koskaan uskaltanut lähteä. Lopulta olin niin rikki ja sekaisin että olin aivan hädissäni tulevasta erosta. Typerää näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta se oli sen hetken todellisuus ja minun vointini. 

Minussa oli jo valmiiksi varmasti syitä miksi suhteeseen l

 

 

Ap, kaikki ne meistä, jotka ymmärrämme, olemme ihan helkkarin ylpeitä sinusta! Ja kiitollisia siitä, että rohkenit jakaa tarinasi, kipusi ja kasvusi. Siitä on ollut apua monelle.

<3 <3 <3

Silloin on vaara, että keskustelun, ratkaisukeskeisyyden, kompromissien, terapian, avunhakemisen jne sijasta heitellään läheisiin vain narsisti-leimoja ja katsotaan suhteen heidän kanssaan olevan avun saavuttamattomissa. 

Päinvastoin. Jos oikeasti joku on narsisti, tai omaa vahvoja narsistisia piirteitä, silloin juuri puoliso tarvitsisi terapiaa ja apua päästäkseen eroon. Ei vähättelyä, selittelyä, mollaamista siitä, miten on tilanteeseen joutunut tai jäänyt.

Täällä on kovasti koko ajan huoli keskustelun tasosta, koska joillakin näyttää olevan vahva tarve epäillä toisten kokemuksia, mikä on minusta aivan saakelin outoa. KUn eihän täällä ole kerrottu edes mitään erikoisen erikoista, aika tavallisia erotarinoita. Ja jotkut oikeasti ovat olleet paskoissa suhteissa. Mikä ihme se on?

"Päinvastoin. Jos oikeasti joku on narsisti, tai omaa vahvoja narsistisia piirteitä, silloin juuri puoliso tarvitsisi terapiaa ja apua päästäkseen eroon. Ei vähättelyä, selittelyä, mollaamista siitä, miten on tilanteeseen joutunut tai jäänyt."

Pidätkö sinä ammattilaisia ihan tyhminä? Eihän ap halunnut eroa ja pariterapiaa ehdotti vasta, kun mies oli päätynyt eroratkaisuun. Ei ammattilaiset mitään mollaa vaan yrittävät auttaa kohtaamaan tilanteen/suhteen todellisuuden ja asiakas itse päättää ja valitsee mihin ratkaisuun päätyy. 

On kyllä todella tärkeää oppia tuntemaan itsensä ja omankin toimintansa vaikutukset. Omassa erotilanteessa kompromissiin päästiin lasten huoltajuusasioissa pitkälti ammattilaisen ansiosta. Puoliso olisi halunnut ehdottomasti vanhimman lapsen huoltajuuden, mutta pariterapeutti sai hänet ymmärtämään, ettei se ole lapsen edun mukaista eikä tulisi toteutumaan oikeuden päätökselläkään. Säästyttiin lasten turhalta kärsimykseltä ja pitkältä oikeusprosessilta. Koko se terapiaprosessi auttoi kumpaakin meistä. Minua, etten nyt voi kaikkea laittaa toisen syyksi ja toista se, että valitettavasti nyt on ylitetty sietokyky ja usko suhteen jatkamiseen. Äläkä nyt sano sitä vakiopuolustusta, että tuo koskee vain normaaleja eroja, ei erikoisnarsku tapauksia. Jos ei riitä hankalaksi tapaukseksi monenlainen väkivalta ja jopa perhesurmalla uhkailu, niin mikä. Ap:n mieshän pakeni kotoaan jatkuvasti eikä todellakaan ollut mikään uhka.

Ja todellakin jatkoin yksilöterapiassa pari vuotta eron jälkeen ja se oli aivan todella merkittävä apu.
 

"Miksi olisi niin ensiarvoisen tärkeää saada joku määre exälle suhdepettymyksen jälkeen. Ehkä kognitiivinen dissonanssi selittää: Kuinka selittää se ristiriita, että kun eroa käsitellessään korostuu suhteen ja exän huonot puolet, mutta kuitenkin itse olisi halunnut suhdetta jatkaa. Erovihahan on mitä parhain keino selvitä erosta mitä itse ei olisi halunnut. Mutta miksi sitten halusin kuluttaa kaikki nämä vuodet ihmisen kanssa jonka eron jälkeen ymmärsin olevan aivan kelvoton? Hmm, ehkä tilanne ei ollutkaan omassa hallinnassani? Jospa minua manipuloitiin, jospa oma tahtoni oli nujerrettu? "

Jos ero on toisen osapuolen haluama mutta itselle järkytys, neuvotaan tosiaan valjastamaan viha avuksi, että erosurusta pääsee eteenpäin. Tarkoitus olisi että kun tunteet tuon vihan avulla laimenee vähemmän rakastaviksi, saa eroon ja exään lopulta luotua etäisemmän suhteen, jossa korostuu vaikkapa kasvatusyhteistyön merkitys yli omien menetyksen tunteiden. Myös eteenpäin suuntautuminen eron jälkeen olisi helpompaa. Kuitenkin tähän prosessiin liittyy vahvasti myös se työ, jossa tulee itselle vastaan tarve ottaa vastuu siitä, että kaikki se mikä exässäni ja menneessä suhteessani aiheuttaa mulle vihaa -minä elin siinä mukana, vapaaehtoisesti. Sallin sen. Ehkä osaltani olin sitä aikaansaamassa. Kuinka siis tuntisin itseäni kohtaan kun itse itseni asetin tilanteeseen, jossa en voinut hyvin ja vielä koitin viimeiseen asti pitää siitä kiinni? Pettymystä, itseinhoa, anteeksiantoa, mitä? Jos ei tuohon rehelliseen itserefelktioon pysty, on kätevää todeta, että olin narsistin uhri ja sellaista sattuu meistä parhaimmillekin. Ehkä olin korkeintaan liian kiltti, sellainenhan minä, aina toivon vain kaikille hyvää. 

Mahtaakohan tuollaisesta ajatusprosessista oppia hyödyllisiä taitoja tulevaisuuteen? Vai oppiiko siitä ottamaan sellaisen lähtökohdan, jossa jokainen ristiriitatilanne kenen kanssa tahansa johtuu vastapuolesta ja nyt on itse kerrankin oppinut pitämään puolensa! Esim oma lapsi ei halua vastata puhelimeen: se johtuu lapsen toisesta vanhemmasta, sekä siitä että lapsi on ahneuttaan valinnut materiaalisesti parempaa elämää tarjoavan kodin ja unohtanut äitinsä, joka aina tahtoo kaikille pelkkää hyvää. Ei missään tapauksessa voi olla kysymys siitä, ettei lapsella ole taitoja käsitellä syyllisyyttä ja ahdistusta tilanteessa jossa toinen vanhempi elää materiaalisessa niukkuudessa, itkuisena ja masentuneena erosta, ja lapsen itsekin käsitellessä omaa pettymystään vanhempien erosta on hänelle itselleen eduksi olla siellä missä olo on kevyempi?

Vierailija kirjoitti:

"Miksi olisi niin ensiarvoisen tärkeää saada joku määre exälle suhdepettymyksen jälkeen. Ehkä kognitiivinen dissonanssi selittää: Kuinka selittää se ristiriita, että kun eroa käsitellessään korostuu suhteen ja exän huonot puolet, mutta kuitenkin itse olisi halunnut suhdetta jatkaa. Erovihahan on mitä parhain keino selvitä erosta mitä itse ei olisi halunnut. Mutta miksi sitten halusin kuluttaa kaikki nämä vuodet ihmisen kanssa jonka eron jälkeen ymmärsin olevan aivan kelvoton? Hmm, ehkä tilanne ei ollutkaan omassa hallinnassani? Jospa minua manipuloitiin, jospa oma tahtoni oli nujerrettu? "

 

Jos ero on toisen osapuolen haluama mutta itselle järkytys, neuvotaan tosiaan valjastamaan viha avuksi, että erosurusta pääsee eteenpäin. Tarkoitus olisi että kun tunteet tuon vihan avulla laimenee vähemmän rakastaviksi, saa eroon ja exään lopulta luotua etäisemmän suhteen, jossa korostuu vaikkapa kasvatusyhteistyön merkitys yli omien m

Narsistillle lapsi on oman itsen jatke, ilman muuta lapsi toimii sanomattakin juuri kuten narsisti olettaa. Läheisriippuvalle puolestaan itseä ei ole olemassa ilman lasta ja pienikin torjuva ele on itsetunnon /identiteetin kriisi joka saattaa johtaa ylimiellyttämiseen tai siihen, että ikään kuin ennaltaehkäisevästi torjuu lapsen itse.

Lapsen parashan ei ole päällimmäisenä kummassakaan skenaariossa.

Mä olen kaverin liepeillä käynyt melkoisen oppimatkan aiheeseen:

hän erosi aika riitaisesti kihlatustaan ja jo lähes aikuisen lapsen toisesta vanhemmasta, viimeisenä tikkinä oli miehen puolelta fyysiseksi äityneet riidat.

En tunne tuota miestä oikein hyvin, tiedän vaan että riitaa ja haukkumista suhteen lopussa oli puolin toisin. Eron jälkeinen toiminta mieheltä täyttäisikin sitten kirkkaasti narsismin tunnusmerkit.

Sitten ystävä tapasi uuden miehen ja alkoi myrskyisä suhde. Miehellä oli kierrossa myös muita naisia, eikä parisuhde oikein meinannut rakentua mitenkään. Ystävällä meni aivan tolkuttomasti aikaa ja voimavaroja suhteen "jahtaamiseen".  Miehen viestit olivat kertakaikkiaan törkeitä, kaverini ei koskaan alentunut sellaiseen haukkumiseen vaan vastaili enimmäkseen hyvin kärsivällisesti ja järkevästi.  Hänelläkin oli välillä muita miehiä, mutta hän ei hieronut niitä tämän miehen naamaan vaan piti omana tietonaan. 

Kerran miehen taas lähdettyä ovet paukkuen, kaveri totesi, että hän taitaa kärsiä läheisriippuvuudesta. Hän oli ajatellut senkin mistä tuo läheisriippuvuus on lähtöisin ja miten se on hänen suhteisiinsa vaikuttanut.

Tapahtui asioita, tarkentamatta tunnistamisen pelossa, joiden myötä tää taistelupari asettui lopulta elämään yhteiselämää. Heidän yhteinen elämänsä on supistunut todella pieneksi. Kummallakaan ei tunnu olevan "lupaa" omaan elämään. He eivät siis oikeasti tee koskaan mitään muuten kuin kaksin. Kaverini on mukana kaikessa mitä mies tekee, ml työssä. Miehen lähipiiri on kutistunut sisältämään lähinnä kaverini pienen sosiaalisen ympyrän. Kaverin vanhemmat ovat jo menehtyneet ja välit sisaruksiin etäiset. Mies on lopettanut yhteyden melkein kokonaan omiinsa, koska heidän tapaaminen meni liian vaikeaksi. Ystävältäni on osa kavereista myös kaikonneet.

Oma puolisoni kysyi minulta kaveriini liittyen taannoin kysymyksen, jota olen pohtinut sen jälkeen paljon: "kuka se on lopulta se narsisti". Minä en todellakaan osaa sanoa. Nämä miehet ovat solvanneet, huutaneet, riidelleet, käyneet jopa käsiksi. Ex mies on katkera ja heittelee kapuloita rattaisiin aina kun voi. Ystäväni pysyy lähes aina rauhallisena ja hänen lähestymistapansa ristiriitatilanteissa on järkevä eikä tunteellinen riehuminen.

Ketjun ensimmäisessä viestissä kerrottiin, että mies puree hammasta kestääkeen tilanteen ja hakeutuu paljon pois kotoa. Yhdessä on kuitenkin vielä asuttava olosuhteiden pakosta. 

Miten en saa järkeeni mahtumaan, että tämä mies eron jälkeen ja uuden kumppanin astuessa kuvioon jaksaisi, viitsisi, haluaisi, olisi kiinnostunut, tehdä ihan mitä tahansa vastaavaa toimintaa aloittajaa ja hänen elämäänsä kohtaan? Niin hyvässä kuin pahassakaan. 

Mies halusi erota, hän sai haluamansa lopulta, miksi kiinnostaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Ketjun ensimmäisessä viestissä kerrottiin, että mies puree hammasta kestääkeen tilanteen ja hakeutuu paljon pois kotoa. Yhdessä on kuitenkin vielä asuttava olosuhteiden pakosta. 

Miten en saa järkeeni mahtumaan, että tämä mies eron jälkeen ja uuden kumppanin astuessa kuvioon jaksaisi, viitsisi, haluaisi, olisi kiinnostunut, tehdä ihan mitä tahansa vastaavaa toimintaa aloittajaa ja hänen elämäänsä kohtaan? Niin hyvässä kuin pahassakaan. 

Mies halusi erota, hän sai haluamansa lopulta, miksi kiinnostaisi. 

 

 

Samaa mieltä. Mitä omissa piireissä nähnyt niin miehet lähinnä unohtaa entisen puolison silloin kun itse halusivat erota. Naiset enemmän miettii sellaista kuin että lasten suhteita toiseen vanhempaan pitää tukea, toinen vanhempi pitää pitää tietoisena lapseen liittyvistä asioista, päättää yhdessä kasvatusperiaatteista jne. Isät tyypillisemmin päräyttää heti 'oman näköisensä' elämän tulille kun entisen perheen riipasta on päästy eroon. Eivätkä yksinkertaisesti ajattele esim sitä, mitä äidin ja lapsen suhteelle tekee se kun isän luona vaan herkutellaan ja tehdään mitä huvittaa. Oma exäkin sanoi aina että lapsihan saa itse päättää haluaako hän sovittuna päivänä palata äidin luo vai jäädä isälle. En hetkeäkään usko, että hän teki sitä ilkeyttään vaan ihan ajattelemattomuuttaan /piittaamattomuuttaan. Ja minusta muodostui sitten se mean mommy, ikävä tunnelmanpilaaja ja velvollisuuksista muistuttelija. 

Sama omaisuuden jakamisen kanssa; miehet helposti unohtavat että sillä ex-kumppanillakin on oikeuksia. Moni on ollut suorastaan järkyttynyt että esim yhteisen kodin kohtalosta pitää neuvotella, heillä kun on ollut jo valmis ajatus miten pavut jaetaan. Ja tämä ihan ilman mitään narsismia. Tunnelin päässä hohtaa houkuttavana se uusi elämä ja ensin on hoidettava ankeat velvollisuudet kuten tulevan exän kanssa asioista sopiminen. Plääh. Mitä tuo nyt vielä haluaa? Miten tästä rimpuilisi irti minimivahingoin itselle ja minimi-kiistelyin, riitely kun on niin tympeää.

Mukavaa ,että ketju on taas herännyt henkiin. Nyt kun tuosta narsismista on ollut keskustelua, kannattaa katsoa tuo uudehko sarja L/over. Siinä on klassinen tarina narsistisesta miehestä joka nujertaa pikku hiljaa vaimoaan ja muutakin perhettä. Sarja on todella ahdistavaa katseltavaa mutta siinä on erinomaiset näyttelijät mm. Krista Kosonen, perustuu kirjailija Nina Honkasen kirjoittamaan kirjaan Pohjakosketus.

Suositus siksi, että tuntuu että monilla , jotka eivät ole itse kokeneet narsistista puolisoa, tuntuu olevan käsitys ettei sellaista voi olla olemassakaan , on vain hankalia ja vielä hankalampia avioeroja. Tämän sarjan kun katsoo , voi oppia aiheesta vähän lisää.  Itse kärsin aikoinaan 5 v vastaavanlaisessa suhteessa ja tämä sarja on melkein kuin omasta elämästäni silloin. Enkä taatusti ole ainoa, valitettavasti.

Kyse ei ole, etteikö miltei meistä jokainen tiedä millaista narsistin käytös on ja millaista on hänen kanssaan elää. Keskustelussa liikutaan nyt siinä onko esimerkiksi suhteessa ollessa tai eron jälkeen kaikki exän käytös narsismia. Keskustellaan, että lyödäänkö nykyään narsismin piikkiin kaikki itselle epämieluisa asia niin tunteen kuin käytännön toiminnankin osalta. 

Tuo sarja tuo valaisee kyllä hyvin jos ja kun suhteessa on narsismia. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole, etteikö miltei meistä jokainen tiedä millaista narsistin käytös on ja millaista on hänen kanssaan elää. Keskustelussa liikutaan nyt siinä onko esimerkiksi suhteessa ollessa tai eron jälkeen kaikki exän käytös narsismia. Keskustellaan, että lyödäänkö nykyään narsismin piikkiin kaikki itselle epämieluisa asia niin tunteen kuin käytännön toiminnankin osalta. 

Tuo sarja tuo valaisee kyllä hyvin jos ja kun suhteessa on narsismia. 

 

Tämä! Kuten tuossa joku kirjoittaa ystävänsä vaikeista ihmissuhteista ettei hän itsekään lopulta osaa sanoa kuka suhteessa on narsisti tai onko kumpikaan. Miesten kuvattu käytös on konkreettisempaa (väkivalta, pettäminen, haukkuminen), sitä on helpompi osoittaa sormella, että näin narsisti toimii. Lopputulos on kuitenkin se, että miehen elintila on mitä ilmeisimmin kaventunut ja hän on etääntynyt läheisistään. On vaikea siis edes läheltä arvioida mikä on kahden ihmisen välinen dynamiikka heidän suhteessaan, saati päätellä mitään siitä mitä lukee keskustelupalstalla. Vaikuttaa siltä, että täällä moni pienentää narsismin läheisiin kohdistuvana väkivaltailmiönä koskemaan mitä tahansa itsekkyyttä ja pissipäisyyttä tai raukkamaista livistämistä parisuhteesta uuden rakkauden mukaan. Haitallista tuo on siksi, että narsismi olisi hyvä oikeasti tunnistaa koska sen uhreilla ei usein ole mitään keinoja päästä elämässään eteenpäin ja he tarvitsisivat jonkun joka tunnistaa heidän avuntarpeensa.

Vierailija kirjoitti:

Mukavaa ,että ketju on taas herännyt henkiin. Nyt kun tuosta narsismista on ollut keskustelua, kannattaa katsoa tuo uudehko sarja L/over. Siinä on klassinen tarina narsistisesta miehestä joka nujertaa pikku hiljaa vaimoaan ja muutakin perhettä. Sarja on todella ahdistavaa katseltavaa mutta siinä on erinomaiset näyttelijät mm. Krista Kosonen, perustuu kirjailija Nina Honkasen kirjoittamaan kirjaan Pohjakosketus.

Suositus siksi, että tuntuu että monilla , jotka eivät ole itse kokeneet narsistista puolisoa, tuntuu olevan käsitys ettei sellaista voi olla olemassakaan , on vain hankalia ja vielä hankalampia avioeroja. Tämän sarjan kun katsoo , voi oppia aiheesta vähän lisää.  Itse kärsin aikoinaan 5 v vastaavanlaisessa suhteessa ja tämä sarja on melkein kuin omasta elämästäni silloin. Enkä taatusti ole ainoa, valitettavasti.

Tai sitten niin että kun joku on elänyt narsistin lapsena ja myöhemmin vielä seurannut läheisen suhdetta ja eroa narsistin kanssa, niin ei tunnista täällä samanlaista kerrontaa. En tosin vielä ainakaan jaksoon 4 mennessä ole nähnyt sitä tuossa sarjassakaan. Vähän jotain näppäilee sarjan kotona vallitseva ilmapiiri, missä äijä on koko ajan joka asian päällä, ja nainen näyttää tuntevan itsensä vieraaksi omassa kodissaan. Mutta sitä ei ole oikein onnistuttu kuvaamaan mikä tuollaiseen ilmapiiriin johtaa. 

Minusta siihen johtaa narsistin oikeutuksen tunne. Hän on niin vakuuttunut että hänellä on oikeus määrätä kaikesta (koska hän tietää paremmin), oikeus päättää minkälainen mieliala kaikilla paikalla olevilla milloinkin on (koska kun hänellä on huono päivä ei mahdu mitenkään järkeen kuinka se voisi kellään muullakaan olla muuta kuin huono), oikeus päättää toisen ihmisen puolesta kuinka hänen pitäisi suhtautua milloin mihinkin asiaan (koska jälleen, hän tietää paremmin mitä toinen tarvitsee) jne jne... Ja kun kerran on oikeus niin asiat esittää myös todella vakuuttavasti ja yhtä vakuuttavasti on loukkaantunut/tyrmistynyt/vihainen/marttyyri silloin kun ei asiat mene mieltä myöden. Kanssaeläjät jää lopulta passivisina odottelemaan mistä suunnasta milloinkin tuulee ennen kuin itsekään tietävät minkälainen päivä tästä tulee, millaisena se jatkuu ja millekäs tässä alkaisin. Ihan niin kuin olisi vieraana omassa elämässään.

Ei tuohon tarvita edes huutamista tai väkivaltaa. Riittää klassinen ehdollistaminen: johdonmukaisesti joka kerran kun toimit toisin kuin isä/kumppani/pomo/? haluaa, seuraa jotain ikävää. Parempi siis opetella tunnistamaan herkästi mitä hän milloinkin haluaa ja ottaa siitä selvää ennen kuin tekee/toimii/puhuu/ilmehtii.

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole, etteikö miltei meistä jokainen tiedä millaista narsistin käytös on ja millaista on hänen kanssaan elää. Keskustelussa liikutaan nyt siinä onko esimerkiksi suhteessa ollessa tai eron jälkeen kaikki exän käytös narsismia. Keskustellaan, että lyödäänkö nykyään narsismin piikkiin kaikki itselle epämieluisa asia niin tunteen kuin käytännön toiminnankin osalta. 

Tuo sarja tuo valaisee kyllä hyvin jos ja kun suhteessa on narsismia. 

 

Hyvä kun kerrot, mistä näkökulmasta - sinä itse - keskustelussa liikut. Ei pidä yleistää. Monessa muussa kommentissa on erilainen näkökulma ja erilaiset teemat. 

Ei kannata myöskään yleistää omaa eroa ja itseään liikaa toisiin, kuitenkin erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Tai varsinaan olettaa, että muiden tulisi toimia samoin kuin itse, ja se on se ainut oikea ja paras tapa joka tilanteessa ja toistenkin tilanteissa. Vaikka yhteneväisyyksiä olisi olosuhteissa.

Sinua vaikuttaa jotenkin kovasti hiertävän esim. ap:n tapa käsitellä asioita. Olisi mielestäsi pitänyt toimia erillä tavalla. Ja siksi hän ei ole mielestäsi niin uskottavakaan. Esim. ehdottaa pariterapiaa aiemmassa vaiheessa ja kirjoittaa tänne palstallekin heti vaikeat ja traumaattiset kokemukset ja tapahtumat. Niinkuin sinä olisit tehnyt. (Oletan nyt, että olet tuo sama joka näistä asioista kirjoitti.) 

Kyllä pitää myös muistaa, että ihmiset ovat oikeasti erilaisia, ja mikä sopii yhdelle jossain tilnteessa, ei välttämättä sovi toiselle samankaltaisessakaan kohtaa, syystä jos monesta.