Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Tutkimusten mukaan anteeksi antaminen vähentää vihaisuutta, loukkaantumisen tunnetta, masennusta ja stressiä sekä johtaa lisääntyneisiin toivon, rauhan, myötätunnon ja itsevarmuuden tunteisiin. Se parantaa ihmissuhteita sekä fyysistä terveyttä. On tärkeää muistaa, että anteeksiantaminen ei tarkoita vääryyden hyväksymistä vaan ihmisen vajavuuden tunnustamista. Kyky antaa anteeksi kasvaa tutkimusten mukaan iän myötä. 

"Niin,  jättäjähän saattaa kokea syyllisyyttä koska on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja vienyt häneltä jotain mistä hän olisi halunnut pitää kiinni."

Niin ja ehkä ihan turhaan. Mutta sitähän ei tiedä kun ei halunnut keskustella. Mieluummin miettii asiaa vielä silloinkin kun toinen on jo uusissa naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

"Niin,  jättäjähän saattaa kokea syyllisyyttä koska on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja vienyt häneltä jotain mistä hän olisi halunnut pitää kiinni."

Niin ja ehkä ihan turhaan. Mutta sitähän ei tiedä kun ei halunnut keskustella. Mieluummin miettii asiaa vielä silloinkin kun toinen on jo uusissa naimisissa.

Umm. Kaipa sen nyt ihan tietää ääneen sanomattakin että nyt se ex kumppani menetti joka toisen viikon lasten kanssa ja yhteisen kotimme, koska minä halusin erota.  Saako siitä kokea syyllisyyttä kysymättä exältä erikseen miltä hänestä nyt tuntuu että menetti kodin?

"Anteeksianto ei ole lahja toiselle, vaan itselle. Tämä on todella monen vaikeaa sisäistää. Luulisin että siksi koska anteeksiantoon liittyy luopuminen ja siihen moni ei tule valmiiksi. Katkeruudesta tai vihasta kiinnipitäminen on sekin kiinnipitämistä. Luopuminen kokonaan on kai liian vaikeaa, vaikka pitkän päälle se olisi kyllä se kevyempi tie. Toisen voi toki säilyttää elämässään ikuisesti vaikkei koskaan enää puhuisi tai tapaisi. Jonkinlaista konttollintarvetta kai sekin osoittaa; minä päätän koska tämä on loppu, et sinä."

Anteeksiantoa ei voi eikä pidä pakoittaa, ja siihen painostaminen on haitallista, eikä yleisesti ottaen siitä, ettei anna jotakin isompaa asiaa / vääryyttä anteeksi, mielestäni pitäisi syyllistää. Esimerkiksi joissain uskonnoissa tai lahkoissa on ollut tällaista uhrin syyllistämistä ja painostamista pahimmillaan ihan heitä kohtaan tehdyistä rikoksistakin, mikä on jo traumatisoivaa henkistä väkivaltaa.

Asioita ja mennyttä voi käsitellä ja eteenpäin voi kyllä mennä ilman anteeksiantoakin. Oman menneisyydenkin kanssa voi tehdä myös sovun ilman varsinaista anteeksiantoa jollekin. Anteeksiantoon voi kulua myös pitkäkin aika, jos koskaan, ja jokainen menee omilla ehdoillaan tässä asiassa.

Sellainen ei ole epätervettä kontrollin tarvetta, vaan ihan normaalia ihmisyyttä. Ja yleisesti ottaen, kyllä se anteeksianto on usein myös lahja sille toisellekin.

(...Vai puhutko nyt jostain väkivaltaisesta kontolloivasta suhteesta ja exästä, joka vainoaa tai teke muuta haittaa, taikka manipuloi edelleen esim. lasten välityksellä eronkin jälkeen? Ja se on sitä kontrollin tarvetta edelleen? Mahdollisesti kyse narsistisesta tms. henkiöstä? Ja näkökulma on se, että se piinaaja voisi jättää rauhaan exänsä ja antaa jo olla? Jos näin, niin sitten tavoitan ajatuksesi jollain tapaa tuosta kontrollintarpeesta sillä kiusaajalla, joka ei "anna anteeksi." Kyse on kuitenkin tuolloin kyllä vähän laajemmasta asiasta kuin pelkästä anteeksi annosta.)

Vierailija kirjoitti:

Kaunasta ja katkeruudesta kiinnipitäminen muuttaa koko persoonallisuutta ja ihminen muuttuu myrkyksi kaikille tulevillekin suhteilleen. Kunnes myrkyllisyys suorastaa

Kuulostaa todella kamalalta, haitalliselta ja väkivaltaiselta suhteelta. Sellaiseen ei ole mitään velvollisuutta jäädä selittelemään eroa. "Erokeskustelu"-halunsakin kuulostaa lähinnä rajattomalta piinaamiselta ja pariterapia yhtä manipulointiyritystä. Puhut myös vainoamisesta, josta siitäkin voi onneksi nykyään saada ihan rikostuomion. Hyvä kun pääsit tuosta eroon. 

Normaali halu puhua suhteen asioista tai eroasioista on kuitenkin nyt ihan toinen asia. Kuin päivä ja yö.

Kiitos ihana ihminen <3.

Tämä mun exä haluaa YHÄ erokeskustelun ja syyllistää mua (jotain vallanhakua/piinaamista/vainoamista sekin).

Järjetöntä kun erosta on lähes 30 vuotta ja meidän lapsikin (se jonka sain pelastettua häneltä) on jo aikuinen ja omassa toimivassa parisuhteessa.

Pitkän tien olen kulkenut hänen erilaisten kostojensa varjossa. Lukuisia kertoja olen joutunut soittamaan poliisin (sain jopa yhden poliisin käyntikorin, että soita tähän. Hän tuli siviiliautolla selvittämään tän paskiaisen tekoja). Lukuisia kertoja olen pyytänyt partiota ajamaan talomme ohi, että olen saanut häädettyä hänet kyttäämästä pihaltamme. Lapsen tapaamisetkin aikoinaan jouduin lopettamaan, koska lapsi tuli kädet ja jalat puristelun aiheuttamien mustelmien peitossa kotiin "isä"-viikonlopuista. (olen se täällä niin kovasti halveksittu "vierottaja-äiti").

Kovasti sain hankkia todisteita ennen kuin lastensuojelu uskoi. Itse asiassa vuosia. Hän on hyvin uskottava puhuja. Tarvitsin konkreettisia todisteita heille. Mm lääkärintodistuksia, valokuvia. Lasta haastattelivat psykiatrit ja viranomaiset. Ei se lapsellekaan helppoa ollut.

Samaan aikaan tein raskasta työtä, että sain meille leivän pöytään. Elatusavut tuli ulosoton kautta, kun exä teki kiusaa niilläkin. Alkuun annoin hänelle kaiken periksi, että pääsisin eroon hänestä. Suostuin pienimpään mahdolliseen elatusapuun, josta vähennettiin huonekalujen hinta, jotka jäi minulle erossa.  Kun tuli aika maksaa täys elatusapu (huonekalut maksettu) soitin hänelle siitä ja sain uhkauksia: "Mä tuhoon sut, mä vihaan sua, mä vien sulta kaiken".

Ajatus tavata hänet oikeudessa uudelleen oli oksettava, joten ajattelin, että kun teen muutaman ylimääräisen tunnin viikossa, saan sen summan korvattua. Jätin asian silleen. Ei olisi kannattanut, koska kosto vaan jatkui.

Kertaakaan hän ei ole osallistunut mihinkään isompaan hankkeeseen tai lähettänyt lapselleen mitään lahjaa. Ei syntymäpäivä, joulu, valmistujais, ripiltä pääsy...

Mitään...koskaan.

Puhelimen hankki lapselle joskus silloin kun lastenvalvojat tutkivat häntä. Niin, että sillä voi soittaa vain hänen numeroon  :-D  En estänyt häntä soittamasta meidän kotipuhelimeen. Tokkopa se olisi ollut edes mahdollista lankapuhelimien aikaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus soittaa koska tahansa lapselleen, ei vaan huvittanut.

Lapsellani on kaikki nyt hyvin ja niin on onneksi minullakin. Uskoni miehiin on vaan hauras, että pitäisi löytyä aivan suunnattoman ihana ja pitkämielinen mies, että kykenisin enää luottamaan parisuhteeseen. Muutama sellainen on tielleni osunut aiemmin, josko taas joskus...

Noh elän hyvää elämää. Harrastan paljon ja minulla on tiivis ystäväpiiri. Ja se tärkein: äärirakas lapsi ja hänen puolisonsa.

Umm. Kaipa sen nyt ihan tietää ääneen sanomattakin että nyt se ex kumppani menetti joka toisen viikon lasten kanssa ja yhteisen kotimme, koska minä halusin erota.  Saako siitä kokea syyllisyyttä kysymättä exältä erikseen miltä hänestä nyt tuntuu että menetti kodin?

No jos mieluummin rypee syyllisyyden tunteissa kuin kysyy, miltä erossa toisesta tuntuu niiin kukin tavallaan. Itse juttelisin kyllä mieluummin asiat selviksi mutta totta jotkut rakastaa kieriä syyllisissä. Tuntee itsensä tärkeäksi kai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Niin,  jättäjähän saattaa kokea syyllisyyttä koska on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja vienyt häneltä jotain mistä hän olisi halunnut pitää kiinni."

Niin ja ehkä ihan turhaan. Mutta sitähän ei tiedä kun ei halunnut keskustella. Mieluummin miettii asiaa vielä silloinkin kun toinen on jo uusissa naimisissa.

Umm. Kaipa sen nyt ihan tietää ääneen sanomattakin että nyt se ex kumppani menetti joka toisen viikon lasten kanssa ja yhteisen kotimme, koska minä halusin erota.  Saako siitä kokea syyllisyyttä kysymättä exältä erikseen miltä hänestä nyt tuntuu että menetti kodin?

Ei sitä kyllä TIEDÄ. Sitä luulee tietävänsä. Ties vaikka olisi iloinen ja helpottunut ja sä märehdit syyllisyyttäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sitten näillä, jotka kaipaavat laajaa selvitystä syynä se, että he eivät kykene hyväksymään toisen eropäätöstä. Tai ajattelevat, että eihän tuo voi minusta noin vain erota. Onko niin, että vaikka toinen on miettinyt eroa jo kauan niin toinen luulee, että se on joku hetken höyrähdys tai mielenhäiriö haluta erota. Ja keskustelulla saa mielen muuttumaan. Kun itse ei ole valmistautunut eroon, niin luulee ettei se toinenkaan ole perusteellisesti miettinyt. Vai onko se vain sokin torjumista, että keskustellaan nyt kuitenkin mistä nyt on oikein kysymys. Jospa tämä onkin joku väärinkäsitys  

Minulle tulee mieleen, että haluavat jotenkin kyseenalaistaa toisen tunteet ja päätöksen: oletkohan kuitenkaan nyt miettinyt riittävästi. 

 

Itselläni ei ainakaan näin ole, tai ole ollut. Ja olen se jättäjäkin tainnut olla ainakin yhtä useasti,

Eron vaiheet taitavat kuitenkin noudatella kaikilla samaa kaavaa vain eri aikataulussa eli shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleensuuntautumisen vaihe. Shokkivaiheessa tapahtuneesta voi olla vaikea saada kiinni tai sitä voi kieltää, reaktiovaiheessa tunteet voivat olla voimakkaita ja kaoottisia, käsittelyvaiheessa tapahtunutta aletaan ymmärtää. Shokkivaihe kestää joitain päiviä-jokusen viikon. Silloin tapahtunutta ei pysty käsittelemään. Reaktiovaiheessa tapahtuneen kieltää ja painii tunteiden kuten syyllisyys ja fantasiat yhteenpaluusta kanssa. Tämä kestää viikoista kuukausiin. Käsittelyvaiheessa tapahtunutta alkaa jäsennellä päässään ja työskennellä kohti hyväksyntää.

Kuulostaa että moni kertoo erotessa keskustelleensa oikein hedelmällisen ajatustenvaihdon eron syistä. Mutta onko se kelle ero tuli pyytämättä ja yllättäen ollenkaan valmis käymään sitä keskustelua ennen käsittelyvaihetta? Kykeneekö kertomaan oman puolensa ja kysymään kysymykset joista on uudelleensuuntautumisen vaiheeseen apua, vai onko kyse vain tilanteesta jossa jättäjä pääsee pudottamaan painoa rinnaltaan?

Vierailija kirjoitti:

Umm. Kaipa sen nyt ihan tietää ääneen sanomattakin että nyt se ex kumppani menetti joka toisen viikon lasten kanssa ja yhteisen kotimme, koska minä halusin erota.  Saako siitä kokea syyllisyyttä kysymättä exältä erikseen miltä hänestä nyt tuntuu että menetti kodin?

No jos mieluummin rypee syyllisyyden tunteissa kuin kysyy, miltä erossa toisesta tuntuu niiin kukin tavallaan. Itse juttelisin kyllä mieluummin asiat selviksi mutta totta jotkut rakastaa kieriä syyllisissä. Tuntee itsensä tärkeäksi kai.

Nää on ihan absurdeja juttuja mulle. Ihan kuin olisin eronnut vieraasta ihmisestä. Kyllä kai minä tiedän miltä elämäni läheisimmästä ihmisestä tuntuu, ilman että meidän tarvitsee istua alas pöydän ääreen ja käydä aiheesta joku oikean käsikirjoituksen sisältävä keskustelu. Totta hemmetissä talosta pois muuttaminen sattui häneen. Lapsivapaat viikot tiesin hänestä tuntuvan yksinäiselle, koska hän kertoi niin. Kyllähän me nyt juteltiin ihan niitä näitä ja arkisia asioita joiden yhteydessä tällaiset asiat tuli esille. Se joka eroaa, on jo laskenut mistä kaikesta luopuu ja hyväksynyt menetykset, koska haluaa suhteesta vapaaksi. Se kuka tulee jätetyksi, ei aluksi tunne saavuttavansa mitään. Tulee pelkkiä menetyksiä. Vähän minä erikoisena pidän jos joku ei jättäjänä ole tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä ja pyöritellyt mielessään, että olisiko voinut toimia toisin jossain vaiheessa, ettei eroa olisi tullut. (perään heti toteamus etten tietenkään viittaa nyt väkivaltaisiin suhteisiin)

Vierailija kirjoitti:

"Anteeksianto ei ole lahja toiselle, vaan itselle. Tämä on todella monen vaikeaa sisäistää. Luulisin että siksi koska anteeksiantoon liittyy luopuminen ja siihen moni ei tule valmiiksi. Katkeruudesta tai vihasta kiinnipitäminen on sekin kiinnipitämistä. Luopuminen kokonaan on kai liian vaikeaa, vaikka pitkän päälle se olisi kyllä se kevyempi tie. Toisen voi toki säilyttää elämässään ikuisesti vaikkei koskaan enää puhuisi tai tapaisi. Jonkinlaista konttollintarvetta kai sekin osoittaa; minä päätän koska tämä on loppu, et sinä."

 

Anteeksiantoa ei voi eikä pidä pakoittaa, ja siihen painostaminen on haitallista, eikä yleisesti ottaen siitä, ettei anna jotakin isompaa asiaa / vääryyttä anteeksi, mielestäni pitäisi syyllistää. Esimerkiksi joissain uskonnoissa tai lahkoissa on ollut tällaista uhrin syyllistämistä ja painostamista pahimmillaan ihan heitä kohtaan tehdyistä rikoksistakin, mikä on jo traumatisoiva

En puhu, puhun siitä, että omassa mielessään luopuu vihasta ja katkeruudesta tekijää kohtaan ja pyrkii työstämään tunteet neutraaleiksi. Ettei enää saa tunnereaktiota joka kerran kun mieleen tulee se loukannut ihminen ja tilanne, vaan voi vähän kuin katsoa tilannetta kuin jonkun tv sarjan tapahtumia, että 'vai niin, sellaista'. Jos siitä prosessistaan ei loukanneelle virka mitään, niin miten se sitten on hänelle lahja eikä itselle? Tulee mieleen lähinnä, ettei vihasta halua luopua, ettei vahingossa joskus kadulla vastaan tullessa tulisi sanoneeksi ihan normaalisti jotta terve, vaan pitää olla valmiina murhaamaan katseellaan. Mikäs siinä kukin harkintansa mukaan, mutta oman kokemuksen mukaan se kyllä syö huomattavasti enemmän sen vihaa hautovan energiaa kuin sen vihan kohteen..

"Onko täällä siis useampikin miettinyt itsestään, "ettei ole kummoinenkaan vaimo " ja sitä sanonut suhteen aikana myös miehelleen?  (ja kyse tällaisista erilaisista toiveista.) Toinen jätetty ja toinen jättäjä. "

Tätä en tajua ollenkaan. Musta olen ja mieheni on ensinnäkin ihmisiä ja ihan tarpeeksi hyviä sellaisina ei mitään erikoista vaimoa tai miestä. Miksi minä ihan tavallisen hyvä ihminen voivottelisin miehelle että en ole kummoinen vaimo??

"Totta hemmetissä talosta pois muuttaminen sattui häneen. Lapsivapaat viikot tiesin hänestä tuntuvan yksinäiselle, koska hän kertoi niin. Kyllähän me nyt juteltiin ihan niitä näitä ja arkisia asioita joiden yhteydessä tällaiset asiat tuli esille. "

Eli siis kävitte ihan niitä normaaleja erokeskusteluja joista täällä on puhuttukin. On pelkkä olkiukko väittää että erokeskustelun oletetaan olevan joku iso häppening käsikirjoituksineen. Jostain syystä täällä vaan halutaan kärjistää asia eikä haluta nähdä että kyse on ihan tavanomaisesta toisen huomioon otosta. Mutta sekin on taivaan tosi että ei kukaan TIEDÄ mitään toisen ajatuksista vaikka kuvittelee niin. Se on oma luulo ennen kuin toinen sen vahvistaa.

"Kuulostaa että moni kertoo erotessa keskustelleensa oikein hedelmällisen ajatustenvaihdon eron syistä. Mutta onko se kelle ero tuli pyytämättä ja yllättäen ollenkaan valmis käymään sitä keskustelua ennen käsittelyvaihetta? Kykeneekö kertomaan oman puolensa ja kysymään kysymykset joista on uudelleensuuntautumisen vaiheeseen apua, vai onko kyse vain tilanteesta jossa jättäjä pääsee pudottamaan painoa rinnaltaan?"

No tämähän riippuu ihan suhteesta, ei mitään tuommoisia sääntöjä ole. Mä ainakin olin valmis keskusteluun heti kun mies erosta kertoi. Tai oikeastaan halusin heti keskustella koska halusin lähteä mahdollisimman nopeasti pian eteenpäin. Pari iltaa siinä meni kyllä shokissa ja itkettiin molemmat. Sitten aloin suunnitella tulevaa, mutta en olisi siihen pystynyt, jos en olisi saanut tietää mitä kysyin ja aidosti nähnyt, että toinen on pahoillaan ja toivoo mulle hyvää. Jos se pudotti häneltä painoa niin sehän on vain hyvä. Erosta nyt yli viisi vuotta ja olisi kamalaa kuulla että hän edelleen tuntee syyllisyyttä. Onhan mullakin jo uusi puoliso ollut kolmisen vuotta joten miksi hän vielä miettisi mun menetyksiä. Ollutta ja sovittua.

Niin onko nyr siten että ihan kuin se menetetty rakkaus halutaan pitää samoin kiinni syyllisyydestäkin kun se on ikään kuin se oma voitto että minä lähdin ja toinen ja kaipaamaan mennyttä.

En puhu, puhun siitä, että omassa mielessään luopuu vihasta ja katkeruudesta tekijää kohtaan ja pyrkii työstämään tunteet neutraaleiksi. Ettei enää saa tunnereaktiota joka kerran kun mieleen tulee se loukannut ihminen ja tilanne, vaan voi vähän kuin katsoa tilannetta kuin jonkun tv sarjan tapahtumia, että 'vai niin, sellaista'. Jos siitä prosessistaan ei loukanneelle virka mitään, niin miten se sitten on hänelle lahja eikä itselle? Tulee mieleen lähinnä, ettei vihasta halua luopua, ettei vahingossa joskus kadulla vastaan tullessa tulisi sanoneeksi ihan normaalisti jotta terve, vaan pitää olla valmiina murhaamaan katseellaan. Mikäs siinä kukin harkintansa mukaan, mutta oman kokemuksen mukaan se kyllä syö huomattavasti enemmän sen vihaa hautovan energiaa kuin sen vihan kohteen..

Ymmärrän kyllä hyvin ajatuksen tämän takana, mutta toisaalta taas mietin vähän käytännön sovellusta. En ole elämässäni kokenut mitään suuria vihantunteita, siis kestävää vihaamista, suuttunut tietysti olen ja kunnollakin joskus.

Mutta ne asiat elämässäni, jotka koen ns. anteeksi antamattomiksi on luonnollisesti toinen juttu. Kyllä itseäni olisi helpottanut, jos niistä olisi voinut puhua edes jollain tasolla siten, että ne olisi tullut käsitellyksi muutoinkin kuin omassa päässä tai jonkun asian ulkopuolisen kanssa.

Kyse on tässä nyt lapsuuden jutuista, jotka tietysti ovat eri asia kuin parisuhde, koska lapsen ja aikuisen suhde on niin erilainen kuin kahden aikuisen. Mutta silti, jos puhutaan pelkästään anteeksi annosta sinällään koen, että kyllä ennen sitä pitäisi olla olemassa myös vilpitön anteeksi pyyntö. 

Tarkoitan, että voin tietysti työstää omassa päässäni asiat siihen malliin, että suhtaudun niihin neutraalista ahah vai niin-tyylillä, mutta eihän se ole anteeksi antamista. Se on asian käsittelemistä pois omasta tunneskaalasta häiritsemästä. Tämä on siis mielestäni aivan ok ja näin pyrin toimimaan, mutta en  minä koe, että olen sille antanut itselleni lahjan tai vastaavaa. Olen vain toiminut rationaalisesti tunnereaktioiden sijaan.

Mutta käteen jää, että koska anteeksi ei ole pyydetty niin en minäkään väitä, että olisi annettu. Ja päätetty, että ei tuhlata energiaa hautomiseen.

T: MaratonParkuja

Minä olen tuo yli kahdenkymmenen vuoden suhteesta eron halunnut.

Me kävimme parisuhteen aikana muutamaan otteeseen parisuhdeterapiassa ja myös eron aikana ( lähinnä lasten asioista). Minusta siellä keskistyttiin aina enemmän exän lapsuuteen jne ,minulla oli melko normaali ja tavalline lapsuus ja turvallinen kiintymysmallia ja exällä vähän levottomampi lapsuus.

Mutta jäin sielläkin kuulumattomiin.

Joten kyllä, käyn kampaajalla ja hierojalla, mutta olen käynyt myös parisuhdeterapiassa sekä esim eroseminaarin eron jälkeen. En todellakaan halua enää toimia samalla lailla jos vielä parisuhteeseen menen.

Mutta käteen jää, että koska anteeksi ei ole pyydetty niin en minäkään väitä, että olisi annettu. Ja päätetty, että ei tuhlata energiaa hautomiseen.

Huomaan muotoilleeni lauseeni ihan päin...😂 Tarkoitin siis, että olen itsekin päättänyt, että en käytä tai ainakaan tuhlaa energiaa vanhojen hautomiseen. Se toimii jokseenkin, mutta koen, että asioiden syvempi selvittäminen toimisi paremmin.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

"Onko täällä siis useampikin miettinyt itsestään, "ettei ole kummoinenkaan vaimo " ja sitä sanonut suhteen aikana myös miehelleen?  (ja kyse tällaisista erilaisista toiveista.) Toinen jätetty ja toinen jättäjä. "

Tätä en tajua ollenkaan. Musta olen ja mieheni on ensinnäkin ihmisiä ja ihan tarpeeksi hyviä sellaisina ei mitään erikoista vaimoa tai miestä. Miksi minä ihan tavallisen hyvä ihminen voivottelisin miehelle että en ole kummoinen vaimo??

Voi hyvänen aika, kuka on tässä nyt voivotellut. Et varmaan tajua näköjään muutenkaan. Siinähän se idea on: monet ovat niin täydellisiä ihmisiä, että onhan se käsittämätöntä, että joku heistä haluaa erota. Minä en ollut. 

"Kummoinenkaan vaimo" on tullut kommentoitua sarkastisessa tilanteessa tai huumorimielessä lähinnä tilanteissa, missä ns. tyypilliset ja kunnolliset vaimot olisivat tehneet tai sanoneet ihan toisin kuin minä. Ja tietenkin näyttävästi tai marttyyrisesti odottaneet kiitoksia tai muuta huomiota. Minulta puuttui kaikki tuon tyylinen kiitoksenkeruu. En ole muutenkaa yhtään kunnianhimoinen tai kilpailuhenkinen. 

Esimerkiksi kun jotkut kertoivat, siivonneensa koko huushollin ja jopa hammasharjalla joitain nurkkia jynssäten saatoin sanoa, että jaa-a, koskahan olen imuroinut. "Parempi pölypallot nurkissa kuin aivoissa".  Kun jouluksi "kuului" leipoa ja mitä kaikkea nyt kuuluikaan, niin tein vain välttämättömän. Kun mies kertoi olevansa viikonlopun metsästämässä kaverien kanssa sanoi, että mukavaa viikonloppua. Olin sisimmässäni tyytyväinen kun sain olla miten lystää ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Mies sanoikin, että olet varmaan tyytyväinen kun hän on poissa ja luet koko ajan. Sanoin, että niin olenkin. En nyt ala luetteloimaan muita juttuja, mutta tietenkin tajusin, että mies olisi odottanut minun olevan "niinkuin muutkin vaimot". Kyllähän siitä puhuttiinkin, mies jopa vertasi muihin. Sanoinkin niin, että jos haluat toisenlaisen vaimon niin sitten se en ole minä. 

Todellakaan siis en voivotellut missään vaiheessa. Tiesin minkälainen olin ja tiesin, että en ollut sopiva siihen perinteiseen vaimonmuottiin. Totesin tosiasian: muunlaisiakin vaimoja on kuin minä. En siis ollut kummoinenkaan vaimo sille joka muunlaista haluaa. Yleensä halutaan juuri niitä toisenlaisia. Annoin vapauden miehelleni. 

Vierailija kirjoitti:

"Totta hemmetissä talosta pois muuttaminen sattui häneen. Lapsivapaat viikot tiesin hänestä tuntuvan yksinäiselle, koska hän kertoi niin. Kyllähän me nyt juteltiin ihan niitä näitä ja arkisia asioita joiden yhteydessä tällaiset asiat tuli esille. "

Eli siis kävitte ihan niitä normaaleja erokeskusteluja joista täällä on puhuttukin. On pelkkä olkiukko väittää että erokeskustelun oletetaan olevan joku iso häppening käsikirjoituksineen. Jostain syystä täällä vaan halutaan kärjistää asia eikä haluta nähdä että kyse on ihan tavanomaisesta toisen huomioon otosta. Mutta sekin on taivaan tosi että ei kukaan TIEDÄ mitään toisen ajatuksista vaikka kuvittelee niin. Se on oma luulo ennen kuin toinen sen vahvistaa.

Paitsi että ei käyty mitään erokeskusteluja. Ei keskusteltu meidän erosta, vaan asioista joita ero aikaansai. Niin kuin tarvetta selvitellä omaisuudenjaot, lasten asiat jne. Ja kun sopuisasti erottiin niin tokihan me siinä ohessa juteltiin muutenkin kuulumiset.

Vierailija kirjoitti:

En puhu, puhun siitä, että omassa mielessään luopuu vihasta ja katkeruudesta tekijää kohtaan ja pyrkii työstämään tunteet neutraaleiksi. Ettei enää saa tunnereaktiota joka kerran kun mieleen tulee se loukannut ihminen ja tilanne, vaan voi vähän kuin katsoa tilannetta kuin jonkun tv sarjan tapahtumia, että 'vai niin, sellaista'. Jos siitä prosessistaan ei loukanneelle virka mitään, niin miten se sitten on hänelle lahja eikä itselle? Tulee mieleen lähinnä, ettei vihasta halua luopua, ettei vahingossa joskus kadulla vastaan tullessa tulisi sanoneeksi ihan normaalisti jotta terve, vaan pitää olla valmiina murhaamaan katseellaan. Mikäs siinä kukin harkintansa mukaan, mutta oman kokemuksen mukaan se kyllä syö huomattavasti enemmän sen vihaa hautovan energiaa kuin sen vihan kohteen..

Ymmärrän kyllä hyvin ajatuksen tämän takana, mutta toisaalta taas mietin vähän käytännön sovellusta. En ole elämässäni kokenut mitään suuria vihan

en minä tiedä, tämä on taas tätä semantiikkaa. Psykoterapiassa puhutaan anteeksi annosta, joka ei siis edellytä anteeksipyyntöä tai edes sitä että aiheesta koskaan vaihtaa yhtäkään sanaa vastapuolen kanssa. Moni antaa anteeksi jo aikaa sitten kuolleelle henkilölle, ei siinä minusta ole vaaraa että se kuollut saa tietää ja saa siitä ansiotonta mielihyvää ja helpotusta (tosin sanon näin kun en usko tuonpuoleiseen elämään). Kai siinä on tarkoitus lähinnä ottaa asiasta itse valta, sen sijaan että uhriutuisi ja antaisi vallan loukanneelle ihmiselle tai tapahtumalle. Sama kai se on miksi sitä sanoo, Sanoo sitten vaikka asian käsittelyksi pois mielen päältä.