Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Ja tervetuloa takaisin Kuurankukka! 

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 28 ja Käpybara kirjoituksistanne. Nyt kun olen äänessä, otan kantaa vielä tähän keskusteluun, joka on käyty erojen syistä ja niistä avautumisesta.

Täydellisessä maailmassa on niin, että käydään rakentava keskustelu eron syistä yhdessä, jossa erityisesti se, joka eron haluaa kertoo rehellisesti miksi ja toinen ottaa tiedon vastaan. Molemmat kasvavat ihmisinä ja ovat valmiimpia tulevaan elämään, mahdollisesti seuraaviin parisuhteisiin.

Todellisuudessa kuitenkin varsin usein on niin, että tämä ei toteudu. Ensinnäkin siinä vaiheessa kun eroa haluaa, voi olla niin lopun väsynyt koko suhteeseen tai rakkaus niin kuollut, että kaikki pienetkin asiat toisessa ärsyttävät. Voi olla myös niin, ettei kykene edes sanoittamaan itselleen, mistä paha olo johtuu tai miksi eron haluaa. Voi olla, että asia valkenee itselleenkin vasta vuosien jälkeen mistä todella on ollut kysymys. Syyt vo

" yleisiä moraalisääntöjä"

Yleisissä moraalisäännöissä on sellainen vika, että ne eivät ole yhdessä demokraattisesti päätettyjä, vaan hähmäisesti jollain porukalla, jossain paikassa ja ajassa, yleiseksi määriteltyjä. Ne ovat äärettömän subjektiivisia, eivätkä ne yleensä ota huomioon erilaisia olosuhteita missä niitä arvioidaan. Esim yleinen moraalisääntö sanoo, ettei toista saa lyödä rautakangella. Toisaalta yleinen moraalisääntö sanoo, että rautakangella saa lyödä kun vieras ihminen hyökkää peukkupäissään veitsen kanssa. Sitten tuleekin jo huomattavasti hajaannusta yleisessä moraalisääntökäsityksessä, että onko tuomioistuimen päätös oikea kun tuomitsee rautakangella lyöjän pahoinpitelystä vankeuteen. Lakikaan ei ollut selvä, vaan jouduttiin laintulkintaan. Tuskin kukaan pystyy sen enempää langettamaan tuomiota yleisen moraalisäännön mukaan yksimielisesti oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 28 ja Käpybara kirjoituksistanne. Nyt kun olen äänessä, otan kantaa vielä tähän keskusteluun, joka on käyty erojen syistä ja niistä avautumisesta.

Täydellisessä maailmassa on niin, että käydään rakentava keskustelu eron syistä yhdessä, jossa erityisesti se, joka eron haluaa kertoo rehellisesti miksi ja toinen ottaa tiedon vastaan. Molemmat kasvavat ihmisinä ja ovat valmiimpia tulevaan elämään, mahdollisesti seuraaviin parisuhteisiin.

Todellisuudessa kuitenkin varsin usein on niin, että tämä ei toteudu. Ensinnäkin siinä vaiheessa kun eroa haluaa, voi olla niin lopun väsynyt koko suhteeseen tai rakkaus niin kuollut, että kaikki pienetkin asiat toisessa ärsyttävät. Voi olla myös niin, ettei kykene edes sanoittamaan itselleen, mistä paha olo johtuu tai miksi eron haluaa. Voi olla, että asia valkenee itselleenkin vasta vuosi

 

Ei tietenkään tuollaisissa tapauksissa, mitä kuvaat, ole niin helppoa arvioida, mikä on oikein ja mikä väärin. Moraalikoodistot eivät ole mitään hähmyisiä juttuja, vaan jokaisella kansalla ja kulttuurilla on omansa, joka yhdistää ihmisiä toisiinsa. Meidän moraalikoodistomme esimerkiksi on hyvin erilainen mitä Lähi-idässä. Se ettei asioita pystytä ratkaisemaan aina yksinkertaisesti, ei poista sitä, että yleisiä käyttäytymissääntöjä ja moraalikoodistoja on ja niitä tarvitaan. Niillä on se tarkoitus, että suuri massa ihmisiä ylipäätänsä pystyisivät elämään ja toimimaan yhdessä.

Tätä asiaa on kyllä mielenkiintoista pohtia!

- Käpybara

Yleensä kun puhutaan moraalista ihmisillä on hyvin eriäviä mielipiteitä. "Moraalisaarna" on hyvin tuttu käsite. Vaikka elämässä olisi moraalisesti oikein ja suositeltavaa hyvinkin moni asia niin aina tulee sitten se inhimillinen tekijä mukaan. 

Joku mainitsi armollisuuden. Moraalin rinnalle laittaisin myös armollisuuden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 28 ja Käpybara kirjoituksistanne. Nyt kun olen äänessä, otan kantaa vielä tähän keskusteluun, joka on käyty erojen syistä ja niistä avautumisesta.

Täydellisessä maailmassa on niin, että käydään rakentava keskustelu eron syistä yhdessä, jossa erityisesti se, joka eron haluaa kertoo rehellisesti miksi ja toinen ottaa tiedon vastaan. Molemmat kasvavat ihmisinä ja ovat valmiimpia tulevaan elämään, mahdollisesti seuraaviin parisuhteisiin.

Todellisuudessa kuitenkin varsin usein on niin, että tämä ei toteudu. Ensinnäkin siinä vaiheessa kun eroa haluaa, voi olla niin lopun väsynyt koko suhteeseen tai rakkaus niin kuollut, että kaikki pienetkin asiat toisessa ärsyttävät. Voi olla myös niin, ettei kykene edes sanoittamaan itselleen, mistä paha olo johtuu tai miksi eron haluaa. Vo

Joo, ne yleensä liittyy kristilliseen moraalikäsitykseen. Älä tapa. Älä varasta. Aika selkeitä. Mutta minusta on vähän rohkeaa sanoa, että yleinen moraalisääntö edellyttää avaamaan pian exälle omaa mielenmaisemaansa jollain x laajuudella. Kuten KK viisaasti kirjoitti; ei sitä aina, uskallan melkein sanoa yleensä, osaa oikein itselleenkään sanallistaa miksi kymmenet rakkauden vuodet kääntyvät rakkaudettomuuteen. Voihan sitä aina toki tukeutua johonkin ikäkriisiselitykseen vaikka, mutta omallakin osalla oli jännä ettei se ikä sitten kriiseillyt mitenkään muuten kuin erohaluna. Mutta toki, se on hyvä syy minkä voi esittää jos ei oikein keksi mitään erityistä syytä. Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan.  Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä kun puhutaan moraalista ihmisillä on hyvin eriäviä mielipiteitä. "Moraalisaarna" on hyvin tuttu käsite. Vaikka elämässä olisi moraalisesti oikein ja suositeltavaa hyvinkin moni asia niin aina tulee sitten se inhimillinen tekijä mukaan. 

Joku mainitsi armollisuuden. Moraalin rinnalle laittaisin myös armollisuuden. 

 

 

Itselleni toisen ihmisen aidossa kohtaamisessa ja keskustelussa, tai tähän pyrkimisessä, ei ole kyse varsinaisesti (yleisestä) moraalista, vaan inhimillisyydestä. 

Toki moraalista siinä mielessä, että tällainen toisen kohtaaminen on oman sisältäni kumpuavan aika humaanin ihmiskuvan, ja itse asiassa sen armollisuudenkin käsityksen mukaista. Toisen huomioon ottaminen, myös siinä vaikeassa tilanteessa.

Moraalikäsityskin voi olla ulkoapäin tuleva "yleinen moraalikäsitys", tai sitten itsestä sisältä nouseva moraali. Nämä eivät aina ole sama asia. Mielestäni itse asiassa siinä on iso ero tekeekö jonkin asian yleisen käsityksen perusteella tai ihan ulkoisesta paineesta, kuin että itse on todella teon ja asian takana, ja se moraali - mikä on hyvä ja mikä huono, mikä parempi ja mikä huonompi vaihtoehto - nousee syvältä itsestä ja omista arvoista, tunteista ja käsityksistä. 

Vierailija kirjoitti:

 

Joo, ne yleensä liittyy kristilliseen moraalikäsitykseen. Älä tapa. Älä varasta. Aika selkeitä. Mutta minusta on vähän rohkeaa sanoa, että yleinen moraalisääntö edellyttää avaamaan pian exälle omaa mielenmaisemaansa jollain x laajuudella. Kuten KK viisaasti kirjoitti; ei sitä aina, uskallan melkein sanoa yleensä, osaa oikein itselleenkään sanallistaa miksi kymmenet rakkauden vuodet kääntyvät rakkaudettomuuteen. Voihan sitä aina toki tukeutua johonkin ikäkriisiselitykseen vaikka, mutta omallakin osalla oli jännä ettei se ikä sitten kriiseillyt mitenkään muuten kuin erohaluna. Mutta toki, se on hyvä syy minkä voi esittää jos ei oikein keksi mitään erityistä syytä. Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan.  Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?

Itse erosin parikymppisenä noin neljän kuukauden suhteesta. Rakastuimme aika pikana, ja vietimme rentoa hauskaa aikaa yhdessä. Myös alkoholi oli paljon mukana. Sitten itse aloin kaipaamaan vähän vakavoitumista, tulevaisuudestakin jotain keskustelua ja tavallista olemista enemmän ilman alkoholia ja jatkuvaa menemistä.

Yhtenä kertana kun mies oli tullut viikonlopuksi luokseni, toiseen kaupunkiin kuin missä hän itse asui, niin ehdottelin muuta tekemistä kuin illalla lauantaina baariin menemistä. Kävi niin, että kun minä en halunnut lähteä, niin mies meni kuitenkin itsekseen. Hän tuli sitten yöllä ihan kännissä luokseni. Sammahti samantien. Katsoin häntä kun hän nukkui siinä, haisi viinalta ja siinä tuhisi. Aloin yhtäkkiä jotenkin vihata häntä. Ja suhteemme loppui siihen. (Alkoholistihan hän myös oli, olin vain nuori, eikä minulla ollut ollut juuri kokemusta sellaisesta ennen.)

Seraavana päivänä sitten ilmoitin, että suhteemme on tässä. En muista todella mitä tarkalleen sanoin, mutta jotain tuosta juomisen edelle menemisestä, sen tärkeydestä ja että itse kaipaan muunlaista suhdetta ja elämää, missä tehdään ja mietitään enemmän muitakin asioita. En muistaakseni kertonut, että hän alkoi inhottaa minua toden teolla edellisenä yönä, ja että koin hetkellisesti jopa vihaavani häntä. Vaikka varmaan jotain siitä illasta tai yöstä ehkä sanoinkin.

Eiköhän se pääasia tullut hänelle kuitenkin selväksi tuossa.

Neljän kuukauden suhde on aivan eri asia kuin pitkä suhde tietenkin, mutta jotenkin tähän kokemukseen halusin tämän oman tarinani tuoda esiin.

Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan.  Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?

En menisi ikäkriisillä, koska silloin valehtelisin toiselle ja kieltäisin itseäni oikeuden kertoa totuuden. 

Harvemmin toisaalta saa erolle yhtä selkeää syytä kuin tuo, vaikkakin tietysti voi miettiä, miten sen muotoilee. Mutta syyhän siis kuulostaisi olevan se, että toisen itsekäs nautinnonhalu oli tärkeämpää kuin parisuhde ja se kulminoitui lopulta siihen, että joka viikonloppuinen tissuttelu alkoi olemaan jo ihan fyysisestikin vastenmielistä katsella. 

Yleisestä moraalikoodista en tiedä, mutta jos tilanne olisi ajautunut jo tuohon pisteeseen, eli toinen on elintapojensa vuoksi (oletan, että keskustelua näistä on käyty) muuttunut vastenmieliseksi, en tiedä, miksi minun pitäisi ottaa syyt niskoilleni ja satuilla ikäkriiseistä tai muusta itseeni liittyvästä.

Miksi siis keksisin syitä, enkä sanoisi, että elintavoistasi on keskusteltu niin monta kertaa, että en näe tässä nyt enää muuta kuin eron. 

Jos päätyisin menemään ikäkriisillä, olisin pettynyt itseeni. Olisin pettynyt siihen, että en katsonut sen taakse, miksi toinen viinilasi kädessä oikeasti ällöttää. Mikä nautinnon halu oli liikaa ja miksi. Kokisin, että nyt menin siitä, mistä aita on matalin. Ei kai sekään nyt mikään maailman pahin temppu olisi, mutta minähän lopulta vastaankin siitä erosta itselleni, en toiselle. Ja minä annoin minun kaunistella.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 28 ja Käpybara kirjoituksistanne. Nyt kun olen äänessä, otan kantaa vielä tähän keskusteluun, joka on käyty erojen syistä ja niistä avautumisesta.

Täydellisessä maailmassa on niin, että käydään rakentava keskustelu eron syistä yhdessä, jossa erityisesti se, joka eron haluaa kertoo rehellisesti miksi ja toinen ottaa tiedon vastaan. Molemmat kasvavat ihmisinä ja ovat valmiimpia tulevaan elämään, mahdollisesti seuraaviin parisuhteisiin.

Todellisuudessa kuitenkin varsin usein on niin, että tämä ei toteudu. Ensinnäkin siinä vaiheessa kun eroa haluaa, voi olla niin lopun väsynyt koko suhteeseen tai rakkaus niin kuollut, että kaikki pienetkin asiat toisessa ärsyttävät. Voi olla myös niin, ettei kykene edes sanoittamaan itselle

 

En ole lukenut niin tarkkaan, mutta muistaakseni en ole törmännyt kenenkään väittämään siitä, että olisi moraalinen velvollisuus kertoa inhorealistisesti ja suoraan kaikki mikä toisessa on mättänyt? Mutta että ylipäätänsä antaa syyn erolle, ei vain liukene paikalta, häviä kuin tuhka tuuleen ja on sillä tavalla rehellinen, että jos kyseessä on sivusuhde (esimerkkinä) niin olisi siitä rehellinen, jotta toinenkin saa oikean, selkeän syyn erosta ja siitä, että on turha haikailla toista takaisin. Ei jätä toista roikkumaan turhan toivon varaan. Esimerkiksi tällaisia moraalisia ja inhimillisiä velvollisuuksia tarkoitan. En sitä, että kaiken edellä mainitun lisäksi kertoisi, että olet vastenmielinen ja oksettaa kun mietinkin sinua alasti (jne jne).

- Käpybara

Minäkin vähän ihmettelen just sitä että eikö se jää aikamoiseksi möykyksi omaan mieleen jos ei yhtään tiedä miksi ero tuli alkoi vaan ällöttää. MP sanoitti taas hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan.  Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?

En menisi ikäkriisillä, koska silloin valehtelisin toiselle ja kieltäisin itseäni oikeuden kertoa totuuden. 

Harvemmin toisaalta saa erolle yhtä selkeää syytä kuin tuo, vaikkakin tietysti voi miettiä, miten sen muotoilee. Mutta syyhän siis kuulostaisi olevan se, et

Varmaan tässä nyt on se, että kun en itsekään usko, että se tissuttelu on yksin syy siihen, että halu elää yhdessä loppui mulla hiljalleen piiiiiiitkän suhteen päätteeksi. Näkisin että se alkoi häiritsemään jossain kohtaa enemmän kuin ennen. Sulle on todella vaikeaa ymmärtää se, että haluun erota voi jollakulla vaan olla niin hämärä nippu asioita, menneitä, nykyisiä, jotain mitä ei edes itse ehkä tiedosta, ettei kertakaikkiaan osaa sanoa kuin tuollaisia yksittäisiä esimerkkejä asioista jotka alkoi nyppimään. Sulle ei varmaankaan ole itselle niin käynyt, mutta näinhän se monesti menee; emme ole (kokemus)asiantuntijoita joka maailman tilanteessa, emme varsinkaan toisten ihmisten tunne-elämässä.

Jos olisin tuon selitellyt miehelle eron syynä, niin veikkaampa että hänelle olisi jäänyt siitä käteen, että hänen vika, todella pienestä oli mun rakkauteni sitten kiinni ja eikö millään hänen hyvillä teoillaan tai piirteillään ollut mitään arvoa kun koko yhteinen elämä kaatui sitten tuollaiseen.

No, onhan sekin perintö toiselle jättää yhteisen elämän päätteeksi.

Jäin miettimään omaa suhdettani armollisuuteen. En koe tarvetta armollisuudelle sellaisissa tapauksissa, missä ihminen syystä taikka toisesta perseilee toista ihmistä kohtaan, eikä suostu kohtaamaan asiaa, kieltää oman toimintansa, pakenee tekojaan ja itseään. Voi olla, että omaan näkemykseeni vaikuttaa se, että eräs lapsuuden perheeni jäsen on toistuvasti jäänyt kiinni samanlaisista rikoksista toisia ihmisiä kohtaan ja aina sekä tuomionsa aikana että sen jälkeen käyttää yhtenä manipuloinnin keinona tuota armollisuuden, tai hyvittämisen käsitettä (hän on rangaistuksensa jo kärsinyt, hän oli olosuhteiden uhri jne jne). Armollisuus tekee alttiiksi manipuloinnille ja hyväksikäytölle, ellei sitä sido ihmisen tekoihin kiinni ja siihen, osaako toinen katua ja ottaa aidosti vastuuta omista teoistaan. On myös huomattavasti helpompaa jatkaa omaa perseilevää käyttäytymistä, ellei sitä kykene kohtaamaan. Totuus tekee tietyllä tapaa vapaaksi ja totuuden kautta tulee myös armollisuus.

- Käpybara

 

"sillä tavalla rehellinen, että jos kyseessä on sivusuhde (esimerkkinä) niin olisi siitä rehellinen, jotta toinenkin saa oikean, selkeän syyn erosta ja siitä, että on turha haikailla toista takaisin"

No siinähän se tuli. Minä olen yleensä ottanut totena sen mitä toinen mulle kertoo, ilman jotain todisteita. Eli siis jos kumppani lähtee, en jää odottelemaan häntä takaisin. En vaikka ei olisikaan "toista". Eihän miehen tarvii mulle perustella sitäkään miksi hän mua rakastaa, miksi pitäisi sen enempää perustella sitä miksi ei rakasta? Onko se vaikeampi asia ottaa todesta?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin vähän ihmettelen just sitä että eikö se jää aikamoiseksi möykyksi omaan mieleen jos ei yhtään tiedä miksi ero tuli alkoi vaan ällöttää. MP sanoitti taas hyvin.

Mikä möykky siinä itselleen jää? Siinähän on vain tippunut kaikki se hohto pois toisesta ja ei ole mitään syytä jatkaa. Nyt esimerkiksi tuo joka kertoi sammuneesta miesystävästään. 

Alkoi ällöttää toisen alkoholin käyttö sekä muu siitä johtuva käytös ja sen seurauksena omat tunteet loppuivat. Sehän se oli eron syy. Suomeksi toinen alkoi ällöttää. Mutta eihän noilla sanoilla kannata kertoa. Voi sanoa vaikka, että käytät liikaa alkoholia ja voi hyväksyä sitä. Möykky tai harmitus jää ehkä siitä, että edes alkoi suhteeseen. Mutta se hälvenee vähitellen, ei jätä traumaa. Eikä sekään keskustelemalla miksikään muutu. 

Sulle on todella vaikeaa ymmärtää se, että haluun erota voi jollakulla vaan olla niin hämärä nippu asioita, menneitä, nykyisiä, jotain mitä ei edes itse ehkä tiedosta, ettei kertakaikkiaan osaa sanoa kuin tuollaisia yksittäisiä esimerkkejä asioista jotka alkoi nyppimään. 

Oikeastaan tuota ei ole minun vaikea ymmärtää, mutta se on, että joku voi jättää asian tuohon. Minun olisi itseni takia tiedettävä noista syistä enemmän. 

Sen vuoksi varmaan erossa väistämättä antaisinkin jotain muita syitä kuin yksittäisiä ärsyttäviä asioita. Sillä jokuhan siinä on takana, että alkaa suunnattomasti ärsyttää monen vuoden jälkeen jokin toisen yksittäinen tapa, joka ennen vaivannut.

Mutta voinemme todeta, että sinun on todella vaikea ymmärtää minun tapaani ajatella ja päinvastoin. Ihmiset ovat erilaisia.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Minäkin vähän ihmettelen just sitä että eikö se jää aikamoiseksi möykyksi omaan mieleen jos ei yhtään tiedä miksi ero tuli alkoi vaan ällöttää. MP sanoitti taas hyvin.

En todella tiedä. Helppo syy olisi varmaan alkoholisti isä. Ei sekään mitään mitä pitkäaikainen puoliso ei olisi tiennyt, tietenkään. Jännä tosin, että nykyinen, pitkäaikainen puoliso juo myös viiniä, eikä se häiritse :)

Kysytäänpä näin päin; löydättekö te itsestänne syyn miksi vaikka työkaveri Pekka on ihan kiva kaveri, mutta te ette rakasta häntä? Miksei rakkaus puhkea kukkaan välillänne, miksei tunne herää, miksei mitään tapahdu?

Tai Tanja, miksi hän oli läheinen ystävä kolme vuotta sitten mutta sitten ystävyys hiipui? Mitä sisällänne tapahtui että niin kävi, hiljalleen vaan soitot ja viestit harveni ja ei jaksanutkaan lähteä kahville? Vai tekikö Tanja jotain mikä silitti teitä vastakarvaan?

Luulisin, että pystytte varsin tarkkaan oman itsetuntemuksenne kautta analysoimaan kaikki ihmissuhteet ja niiden kehityksen, jotka elämässänne vähänkin pidemmän aikaa ovat läsnä. Voi meitä piruparkoja, joilla ei ole aivan yhtä kirkas ja järjestelmällinen mielen ja sielun arkisto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin vähän ihmettelen just sitä että eikö se jää aikamoiseksi möykyksi omaan mieleen jos ei yhtään tiedä miksi ero tuli alkoi vaan ällöttää. MP sanoitti taas hyvin.

 

Mikä möykky siinä itselleen jää? Siinähän on vain tippunut kaikki se hohto pois toisesta ja ei ole mitään syytä jatkaa. Nyt esimerkiksi tuo joka kertoi sammuneesta miesystävästään. 

Alkoi ällöttää toisen alkoholin käyttö sekä muu siitä johtuva käytös ja sen seurauksena omat tunteet loppuivat. Sehän se oli eron syy. Suomeksi toinen alkoi ällöttää. Mutta eihän noilla sanoilla kannata kertoa. Voi sanoa vaikka, että käytät liikaa alkoholia ja voi hyväksyä sitä. Möykky tai harmitus jää ehkä siitä, että edes alkoi suhteeseen. Mutta se hälvenee vähitellen, ei jätä traumaa. Eikä sekään keskustelemalla miksikään muutu. 

Kun ei hän oikeastaan ehkä käyttänyt liikaa alkoholia. Ehkä hieman enemmän kuin minä, tai nykyinen puolisoni, mutta ei merkittävästi. Tuntuisi melko ristiriitaiselta syyllistää häntä erosta, samalla siemaillen omaa lauantai-iltaista viinilasillistaan. Joku siinä vaan alkoi ällöttää.

Vierailija kirjoitti:

"sillä tavalla rehellinen, että jos kyseessä on sivusuhde (esimerkkinä) niin olisi siitä rehellinen, jotta toinenkin saa oikean, selkeän syyn erosta ja siitä, että on turha haikailla toista takaisin"

No siinähän se tuli. Minä olen yleensä ottanut totena sen mitä toinen mulle kertoo, ilman jotain todisteita. Eli siis jos kumppani lähtee, en jää odottelemaan häntä takaisin. En vaikka ei olisikaan "toista". Eihän miehen tarvii mulle perustella sitäkään miksi hän mua rakastaa, miksi pitäisi sen enempää perustella sitä miksi ei rakasta? Onko se vaikeampi asia ottaa todesta?

Tämä. Minulle riittää selitykseksi kun toinen sanoo, ettei enää rakasta minua. Tai ei enää osaa ajatella elävänsä minun kanssani yhdessä. Tai senkin, että hänellä on toinen. Mitä ihmeen muita perusteluja vaatisin? Ei sillä ole tässä hetkessä enää merkitystä milloin hän lopetti esimerkiksi rakastamisen, eihän se nyt varmaan yhdessä hetkessä tapahtunutkaan. Hän ei enää halua jatkaa suhdetta kanssani. Oli syy mikä hyvänsä miksi jäisin odottelemaan häntä? 

Onko sitten näillä, jotka kaipaavat laajaa selvitystä syynä se, että he eivät kykene hyväksymään toisen eropäätöstä. Tai ajattelevat, että eihän tuo voi minusta noin vain erota. Onko niin, että vaikka toinen on miettinyt eroa jo kauan niin toinen luulee, että se on joku hetken höyrähdys tai mielenhäiriö haluta erota. Ja keskustelulla saa mielen muuttumaan. Kun itse ei ole valmistautunut eroon, niin luulee ettei se toinenkaan ole perusteellisesti miettinyt. Vai onko se vain sokin torjumista, että keskustellaan nyt kuitenkin mistä nyt on oikein kysymys. Jospa tämä onkin joku väärinkäsitys  

Minulle tulee mieleen, että haluavat jotenkin kyseenalaistaa toisen tunteet ja päätöksen: oletkohan kuitenkaan nyt miettinyt riittävästi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan.  Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?

En menisi ikäkriisillä, koska silloin valehtelisin toiselle ja kieltäisin itseäni oikeuden kertoa totuuden. 

Harvemmin toisaalta saa erolle yhtä selkeää syytä kuin tuo, vaikkakin tietysti voi miettiä, miten sen muo

Varmaan tässä nyt on se, että kun en itsekään usko, että se tissuttelu on yksin syy siihen, että halu elää yhdessä loppui mulla hiljalleen piiiiiiitkän suhteen päätteeksi. Näkisin että se alkoi häiritsemään jossain kohtaa enemmän kuin ennen. Sulle on todella vaikeaa ymmärtää se, että haluun erota voi jollakulla vaan olla niin hämärä nippu asioita, menneitä, nykyisiä, jotain mitä ei edes itse ehkä tiedosta, ettei kertakaikkiaan osaa sanoa kuin tuollaisia yksittäisiä esimerkkejä asioista jotka alkoi nyppimään. Sulle ei varmaankaan ole itselle niin käynyt, mutta näinhän se monesti menee; emme ole (kokemus)asiantuntijoita joka maailman tilanteessa, emme varsinkaan toisten ihmisten tunne-elämässä.

Jos olisin tuon selitellyt miehelle eron syynä, niin veikkaampa että hänelle olisi jäänyt siitä käteen, että hänen vika, todella pienestä oli mun rakkauteni sitten kiinni ja eikö millään hänen hyvillä teoillaan tai piirteillään ollut mitään arvoa kun koko yhteinen elämä kaatui sitten tuollaiseen.

No, onhan sekin perintö toiselle jättää yhteisen elämän päätteeksi.

Minulle jäi kiinnostman, että mitä sitten mahdoit sanoa erotessasi? Ja oliko mies ihan ymmällään asiasta ja erosta? Halusiko hän keskutella ja esittikö kysymyksiä ja halusi tietää tarkemmin? Jos, niin vastasitko hänelle? Ei toki tarvi alkaa näitä tarkemmin avaaman, jos ei halua. 

Olen samaa mieltä siinä, ettei eron syyksi kannata sanoa jotain (yksittäistä) asiaa, jos se sitä ei todellisuudessa ole. 

Ja tiedätkö itse myöhemmin eron jälkeen jo paremmin, jos erosta on jo kulunut aikaa, että mitkä ne eroon johtaneet asiat ovat olleet? Joskushan asiat voi nähdä selvemmin myöhemmin, kuin ollessa itse siinä akuutin tilanteen keskellä, ja perspektiiviä jo on, ja ollut aikaa jäsennellä asioita.