Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (11044)
Miksi itse haluaisin saada tietää, jos kumppanini vaikka nyt yht äkkiä ilmoittaisi, ettei rakasta minua enää ja haluaa eron? Jäin tätäkin pohtimaan. Ensinnäkin työstän emotionaalista tuskaani ja tunteitani saamani tiedon avulla. Mitä enemmän tiedän, sitä helpompi minun on hahmottaa kokonaisuus ja syy-seuraussuhteet ja sitä helpompaa minun on mennä eteenpäin. Saisin myös arvokasta tietoa sekä minusta, että toisesta ihmisestä ja oppisin taas lisää sekä itsestäni, että ylipäätänsä ihmissuhteista. Voisin vaikka jatkossa yrittää välttää toistamasta samoja virheitä ja minulla olisi mahdollisuus sitä kautta kehittyä ihmisenä. Siksi pidän omalla kohdallani tietoa tärkeänä. Jos pystyisin vain toteamaan, että selvä, suhde loppuu ja sillä hyvä, niin se (huom, omalla kohdallani) tarkoittaisi vain sitä, etten koskaan olisi rakastanutkaan.
- Käpybara
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt kyllä ihan näe tätä syyllistämislogiikkaa tässä laisinkaan. Siis sitä, että jos joku haluaa tai ei halua keskustelua, miksi siinä täytyy vetää näitä yhtäläisyysviivoja siihen, kuka on syyllinen. Eihän siitä ole kyse.
Minä olen halunnut keskustella ihan itseni vuoksi. En saadakseni toisen jäämään, en saadakseni toisen syylliseksi, jos itse haluan lähteä, vaan sen vuoksi, että mieleni arkisto (joka oli upea ilmaisu!) tulisi selkeämmäksi. Jotta ymmärtäisin edes vähän enemmän sitä taksonomiaa, millä asioita mieleeni on tallennettu.
Tietysti jos toinen jyrkästi kieltäytyisi, enhän voisi tai edes haluaisi pakottaa. Sille, että joku ghostaisi en edes voisi mitään. Onneksi näin ei ole käynyt, varsinaisesti, vaikkakin viimeisin loppunut suhde olisi voinut loppua toisissakin merkeissä. Ja sen vuoksihan se kyllä jäikin kummittelemaan.
Jos nyt heittäisin tähän vallalla olevan sarkasmivaiheen, toteaisin, että sehän on tietysti heidän tarkoituksensakin, jotka eivät suostu keskustelemaan. Käyttää valtaansa vielä suhteen jälkeenkin, varmistaa, että edes jollain tavalla toinen vielä ajattelee minua. Tai edes sitä, että mitä hvettiä tapahtui.
T: MaratonParkuja
Vierailija kirjoitti:
Onko sitten näillä, jotka kaipaavat laajaa selvitystä syynä se, että he eivät kykene hyväksymään toisen eropäätöstä. Tai ajattelevat, että eihän tuo voi minusta noin vain erota. Onko niin, että vaikka toinen on miettinyt eroa jo kauan niin toinen luulee, että se on joku hetken höyrähdys tai mielenhäiriö haluta erota. Ja keskustelulla saa mielen muuttumaan. Kun itse ei ole valmistautunut eroon, niin luulee ettei se toinenkaan ole perusteellisesti miettinyt. Vai onko se vain sokin torjumista, että keskustellaan nyt kuitenkin mistä nyt on oikein kysymys. Jospa tämä onkin joku väärinkäsitys
Minulle tulee mieleen, että haluavat jotenkin kyseenalaistaa toisen tunteet ja päätöksen: oletkohan kuitenkaan nyt miettinyt riittävästi.
Itselläni ei ainakaan näin ole, tai ole ollut. Ja olen se jättäjäkin tainnut olla ainakin yhtä useasti, kuin että molemmilla erohalut tai jätetty.
Koen, että jos haluan erota, niin haluan antaa toiselle aika selvän kuvan syistä ja omista lähtökohdistani. (Silloin hänelläkin on paremmat työkalut käsitellä eroa.) Sama myös tietenkin toisinpäin myös, eli näin toivon itsellenikin.
Aina ei tietenkään ole mikään ihannetilanne kyseessä erossa, kuten monessa kohtaa on tullut jo selväksi, niin ei itsellänikään ole aina ollut. Paras tilanne on kyllä mielestäni se, että voidaan keskustella ihan pitkänkin kaavan mukaan ilman suurempia sarvia ja hampaita. Kuitenkin lähtökohtainen minimi asioiden käsittelyssä yhdessä sekä toiselle kertomisessa mielestäni olisi se, että suhteen olennaisimmat asiat ja pääsyyt on erotessa molemmille jokseenkin selvillä, ja jos vaikka toisella on joku tärkeä kysymys, niin siihen vastataan (rehellisesti). Eli niitä isoja epätietoisuuksia ei silti jäisi kummallekaan.
En näe mitään mieltä siinä, että haluaisin "käännyttää" ketään olemaan kanssani. Sen verran on ihan jo omanarvontuontoakin. Eli se on hyvin vieras konsepti itselleni. (vaikka "älä koskaan sano ei koskaan", ehkä joskus ruokoilen vielä toista antamaan vaikkapa minulle jotain isoa mokaa anteeksi.)
Mutta kyllä minulle aivan oleellinen seikka suhteen perustana on se, että molemmat todella haluavat ja ihan itse omaehtoisesti valitsevat olla toistensa kanssa suhteessa. Keskustelun merkittävyys on siis muissa asioissa. Näen keskustelun erotessa samalla tavalla merkittävänä, kuin keskustelun muistakin oleellisista isommista asioita tärkeissä ihmissuhteissa ja elämässä.
Minusta taas nämä, jotka kovin tarkkaan haluavat analysoida ja pyytää selityksiä ja syitä haluavat käyttää juuri valtaansa. Ehkä alitajuisestikin: no nyt kun vielä olet siinä, niin totisesti puristan sinulta selityksiä ja et perkules pääse minusta niin vähillä eroon. Kyllä siinä taustalla on, jo tullutkin esille, että jättäjä on jotenkin "selityksen velkaa". Vaikka mitkään selitykset, jos niikseen on, eivät koskaan joillekin tule tätä velkaa kuittaamaan.
Minulla on se käsitys, voin olla väärässäkin, että vaikka jättäjä kuinka perusteellisesti ja nöyrästi kävisi eron syitä läpi, niin ne jäävät joitain jätettyjä silti pohdituttamaan ja epäilyttämään oliko se nyt kuitenkaan niin tai miksi se nyt muka niin olisi ollut. Heitä jäytää ero sen oman aikansa, oli erokeskustelu miten laaja tai suppeampi tahansa.
Tämä on ilmeisesti ihan ihmistyyppikysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esim omalla kohdalla sanoisin, jos pitäisi sanoa, että yökötys miehen lähes joka viikonloppuiseen tissutteluun ja sitä kautta, nyt menee jo vaikeammaksi sanallistaa, johonkin outoon tulkitsemaani loputtomaan nautinnon haluun, ajoi omat tunteeni mutaan. Vielä tänäkin päivänä kun suljen silmäni ja mietin häntä, näen hänen pitelevän viinilasia toisessa kädessään ja savuketta toisessa jotenkin inhottavan pitkien ja naismaisten sormien välissä, kasvoillaan sellainen vähän pökertyneen mairea ilme. Olisiko yleinen moraalisääntö edellyttänyt, että kerron tuon miehelle kun ei nyt muuta erityistä tullut mieleen? Vai mennäänkö sillä ikäkriisillä?
En menisi ikäkriisillä, koska silloin valehtelisin toiselle ja kieltäisin itseäni oikeuden kertoa totuuden.
Harvemmin toisaalta saa erolle yhtä selkeää syytä kuin
10820 kysymyksiin.
Sanoin ettei oikein suju ja ei tämä taida tästä paremmaksi kääntyä. Ei kysynyt syitä.
Ei ollut ymmällään koska eihän meillä oikein sujunut.
Myöhemmin oon ajatellut että taustalla oli jo olevinaan vuosia aiemmin puhuttu ja selvitetty tilanne ja siitä jäänyt epäluottamus. Tilanteeseen liittyi alkoholi. Mies ei ollut lojaali mulle vaan kääntyi minua vastaan jos mulla oli edes kuviteltu ristiriita hänen perheensä tai jonkun ystävän kanssa. Pieniä ohimeneviä arkisia tilanteita tuon yhden tapahtuman jälkeen. Minusta hällä oli joku alemmuudentunne. Hänen näkemys on varmaan toisenlainen.
Mutta oliko todella kyse tuosta vai onko se vaan jotain mitä myöhemmin aloin miettiä jotta saisin syyn pois itsestä. Kerro sinä mp kun sulla on kaikki vastaukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse silloin kun olin naimisissa monesti sanonut ääneen ja miettinyt itsekseni, että en minä nyt oikein kummoinenkaan vaimo taida oikein olla. En tarkoita alemmuudentunnetta itsestäni vaan iesimerkiksi käytännöllisyyttä ja perinteistä vaimon mallia, joka en suinkaan ollut. Olin todella epäkäytännöllinen, hajamielinen, uppoutunut omiin ajatuksiini kirja nenässä kiinni jne. En siis koko aikana luullut suuria itsestäni. Näin omat ärsyttävyyteni, koska mies oli aivan erityyppinen. En tosin kovin yrittänyt itseäni muuttaakaan. Siksi ero ei ollut minulle järkytys enkä pannut hanttiin enkä vaatinut erittelyjä.
Varmaan ne, jotka ovet kokeneet olevansa ns. "Hyviä vaimoja" tai "Hyviä miehiä", kokevat että eivät olisi voineet toimia paremmin tai toisin, ovat kovemmilla jos toinen haluaa erota. Silloin varmaan jäytää paljonkin miksi ja keskusteluntarve on silloin paljon isompi.
Vierailija kirjoitti:
Jäin miettimään omaa suhdettani armollisuuteen. En koe tarvetta armollisuudelle sellaisissa tapauksissa, missä ihminen syystä taikka toisesta perseilee toista ihmistä kohtaan, eikä suostu kohtaamaan asiaa, kieltää oman toimintansa, pakenee tekojaan ja itseään. Voi olla, että omaan näkemykseeni vaikuttaa se, että eräs lapsuuden perheeni jäsen on toistuvasti jäänyt kiinni samanlaisista rikoksista toisia ihmisiä kohtaan ja aina sekä tuomionsa aikana että sen jälkeen käyttää yhtenä manipuloinnin keinona tuota armollisuuden, tai hyvittämisen käsitettä (hän on rangaistuksensa jo kärsinyt, hän oli olosuhteiden uhri jne jne). Armollisuus tekee alttiiksi manipuloinnille ja hyväksikäytölle, ellei sitä sido ihmisen tekoihin kiinni ja siihen, osaako toinen katua ja ottaa aidosti vastuuta omista teoistaan. On myös huomattavasti helpompaa jatkaa omaa perseilevää käyttäytymistä, ellei sitä kykene kohtaamaan. Totuus tekee tietyllä tapaa vapaaksi ja totuud
Anteeksianto ei ole lahja toiselle, vaan itselle. Tämä on todella monen vaikeaa sisäistää. Luulisin että siksi koska anteeksiantoon liittyy luopuminen ja siihen moni ei tule valmiiksi. Katkeruudesta tai vihasta kiinnipitäminen on sekin kiinnipitämistä. Luopuminen kokonaan on kai liian vaikeaa, vaikka pitkän päälle se olisi kyllä se kevyempi tie. Toisen voi toki säilyttää elämässään ikuisesti vaikkei koskaan enää puhuisi tai tapaisi. Jonkinlaista konttollintarvetta kai sekin osoittaa; minä päätän koska tämä on loppu, et sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin miettimään omaa suhdettani armollisuuteen. En koe tarvetta armollisuudelle sellaisissa tapauksissa, missä ihminen syystä taikka toisesta perseilee toista ihmistä kohtaan, eikä suostu kohtaamaan asiaa, kieltää oman toimintansa, pakenee tekojaan ja itseään. Voi olla, että omaan näkemykseeni vaikuttaa se, että eräs lapsuuden perheeni jäsen on toistuvasti jäänyt kiinni samanlaisista rikoksista toisia ihmisiä kohtaan ja aina sekä tuomionsa aikana että sen jälkeen käyttää yhtenä manipuloinnin keinona tuota armollisuuden, tai hyvittämisen käsitettä (hän on rangaistuksensa jo kärsinyt, hän oli olosuhteiden uhri jne jne). Armollisuus tekee alttiiksi manipuloinnille ja hyväksikäytölle, ellei sitä sido ihmisen tekoihin kiinni ja siihen, osaako toinen katua ja ottaa aidosti vastuuta omista teoistaan. On myös huomattavasti helpompaa jatkaa omaa perseilevää käyttäytymistä, ellei sitä kykene kohtaam
Se ettei anna anteeksi, ei todellakaan tarkoita sitä, että jäisi vihaan, tai katkeruuteen kiinni. Tämä on jokin perin kristillinen opetus ja pelkokäsitys siitä, että ellei anna anteeksi, niin oma elämä jotenkin saastuisi siinä ja olisi pilalla elämän loppuun saakka. Mielestäni on tärkeintä käsitellä tapahtumia ja ajan myötä hyväksyä, että näin ja näin on tapahtunut. Sitä kautta pääsee eteenpäin, eikä vihaan ja katkeruuteen jää kiinni. Vihaakin on muuten äärimmäisen tärkeä tuntea, ei ole olemassa hyviä ja huonoja tunteita itsessään, vaan jokaisella tunteella on oma merkityksensä. Viha auttaa suojelemaan ja suojaamaan, olemaan itsensä puolella.
Kaikkia asioita ei todellakaan tarvitse antaa anteeksi. Ja silti voi päästä elämässä eteenpäin, ihan ilman kaunoja. Tapahtumakulkuja voi aivan hyvin ymmärtää ja tapahtuneet voi hyväksyä osaksi omaa elämäntarinaa ilman, että antaisi anteeksi. Eikä se ole oikeastaan kenenkään ulkopuolisen tehtävä määritellä, että pitääkö antaa anteeksi vai ei. Anteeksianto tapahtuu tai ei tapahdu ihan yksilön omasta tarpeesta ja prosessoinnista lähtöisin.
- Käpybara
Ymmärrätkö ettei Anteeksianto tarkoita sitä että kävelee toisen osapuolen luokse leuka rinnassa, hurskastakin hurskaampana, ja lausuu 'annan sinulle anteeksi'?
Ei sitä tarvitse toiselle osapuolelle kertoa ollenkaan.
Se on nimenomaan sitä hyväksymistä ja parhaassa tapauksessa ymmärtämistä.
Ettei jää sellaiseen tunteeseen kiinni, että hän, minua, huonosti kohteli, täysi syyttä, ihan vain siksi että minä olin paikalla/mitätön/ansaitsin sen tmv.
Vaan että hän teki niin omista syistään x,y,z ja minä ymmärrän hänen puolestaan miksi. Hän oli heikko/masentunut/väsynyt/itse kaltoinkohtelun uhri/päihdeongelmainen jne jne whatever.
Ymmärrän hänen tekonsa, en hyväksy sitä, mutta hyväksyn että tämä on osa historiaani ja annan anteeksi tapahtuneen.
Ei sillä ole ainakaan mun kohdalla mitään tekemistä kristillisyyden kanssa, kun ei hengellisyydellä oo mitään osaa mun elämässä. Se on vaan ihan puhdasta itsesäilytysvaistoa, oman arvon tuntoa, kieltäytymistä uhriutumiseen ja itserakkautta. Ero on kun yöllä ja päivällä oman elämän jatkumisen kannalta silloin kun en ole antanut anteeksi ja sillon kun olen. Ensimmäinen on asunut vuokravapaasti päässäni, toisesta on tullut etäinen muisto vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minusta taas nämä, jotka kovin tarkkaan haluavat analysoida ja pyytää selityksiä ja syitä haluavat käyttää juuri valtaansa."
Näin se on. Jos haluaa keskustella eron jälkeen se takkaan analysoimista ja selityksien pyytämistä jos on jätetty. Mutta mitäs jos tätä haluaakin jättäjä? Mkäs hän on sitten?
Vierailija kirjoitti:
10820 kysymyksiin.
Sanoin ettei oikein suju ja ei tämä taida tästä paremmaksi kääntyä. Ei kysynyt syitä.
Ei ollut ymmällään koska eihän meillä oikein sujunut.
Myöhemmin oon ajatellut että taustalla oli jo olevinaan vuosia aiemmin puhuttu ja selvitetty tilanne ja siitä jäänyt epäluottamus. Tilanteeseen liittyi alkoholi. Mies ei ollut lojaali mulle vaan kääntyi minua vastaan jos mulla oli edes kuviteltu ristiriita hänen perheensä tai jonkun ystävän kanssa. Pieniä ohimeneviä arkisia tilanteita tuon yhden tapahtuman jälkeen. Minusta hällä oli joku alemmuudentunne. Hänen näkemys on varmaan toisenlainen.
Mutta oliko todella kyse tuosta vai onko se vaan jotain mitä myöhemmin aloin miettiä jotta saisin syyn pois itsestä. Kerro sinä mp kun sulla on kaikki vastaukset.
Kiva kun kerroit. Mulla tulee sellainen kuva, ettei se niukkapuheisuus erossa siis mehelle ehkä sitten ollut mikään varsinainen ongelma, kun hän ei kysellyt tai ihmetellyt. Ehkä hänellä oli mielestään tarpeeksi hyvä tai itselleen riittävän hyvä käsitys ja näkemys teidän tilanteesta jo valmiiksi.
Onhan se varmasti monesti niin, että eron syyt ovat kaukaakin lähteneiden useiden asioden ja silloin jo luotujen suuntaviivojen, kerääntynyt summa. Yhdistettynä sitten vaikka sun mihin ihan omiinkin tai toisen asioihin.
Luottamus on kyllä yksi keskeisimmistä asioista mielestäni parisuhteessa, eli jos siinä on ongelmaa, niin varmasti sellaisella asialla on vaikutuksensa niin suhteeseen kuin suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätkö ettei Anteeksianto tarkoita sitä että kävelee toisen osapuolen luokse leuka rinnassa, hurskastakin hurskaampana, ja lausuu 'annan sinulle anteeksi'?
Ei sitä tarvitse toiselle osapuolelle kertoa ollenkaan.
Se on nimenomaan sitä hyväksymistä ja parhaassa tapauksessa ymmärtämistä.
Ettei jää sellaiseen tunteeseen kiinni, että hän, minua, huonosti kohteli, täysi syyttä, ihan vain siksi että minä olin paikalla/mitätön/ansaitsin sen tmv.
Vaan että hän teki niin omista syistään x,y,z ja minä ymmärrän hänen puolestaan miksi. Hän oli heikko/masentunut/väsynyt/itse kaltoinkohtelun uhri/päihdeongelmainen jne jne whatever.
Ymmärrän hänen tekonsa, en hyväksy sitä, mutta hyväksyn että tämä on osa historiaani ja annan anteeksi tapahtuneen.
Ei sillä ole ainakaan mun kohdalla mitään tekemistä kristillisyyden kanssa, kun ei hengellisyydellä oo mitään osaa mun eläm
Ymmärräthän sinä, että se ei ole uhriutumista tai muutakaan sellaista, jos ei anna anteeksi? Ja että hyväksyntää ja eteenpäin menemistä pystyy tapahtumaan ihan ilmankin anteeksiantoa? Eihän hyväksyntä ja eteenpäin meneminen ole millään tavalla sidoksissa anteeksiantoon (edes mielessä tapahtuvaan), ne ovat kaksi erillistä asiaa, jotka voivat liittyä toisiinsa, tai sitten eivät. Hyväksyntä ja eteenpäin meno ovat nimenomaan sen hyväksymistä, että asia x tapahtui tai meni jollakin tavalla, tai joku teki jotain ja että tapahtuneesta huolimatta elämä jatkuu. Todellakaan kaikkia asioita ei tarvitse antaa anteeksi, eikä se tarkoita uhriutumista, katkeruutta tai vihaa. Ihan voi vain rauhassa hyväksyä, että näin nyt tapahtui ja jatkaa elämäänsä sen jälkeen, kun on käsitellyt asiat itsensä kanssa. Todeta, että tätä minun ei tarvitse antaa anteeksi, pystyn ymmärtämään tapahtumat, mutta anteeksi ei tarvitse antaa ja jatkaa elämistä tapahtumien kanssa. Thats it.
- Käpybara
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin miettimään omaa suhdettani armollisuuteen. En koe tarvetta armollisuudelle sellaisissa tapauksissa, missä ihminen syystä taikka toisesta perseilee toista ihmistä kohtaan, eikä suostu kohtaamaan asiaa, kieltää oman toimintansa, pakenee tekojaan ja itseään. Voi olla, että omaan näkemykseeni vaikuttaa se, että eräs lapsuuden perheeni jäsen on toistuvasti jäänyt kiinni samanlaisista rikoksista toisia ihmisiä kohtaan ja aina sekä tuomionsa aikana että sen jälkeen käyttää yhtenä manipuloinnin keinona tuota armollisuuden, tai hyvittämisen käsitettä (hän on rangaistuksensa jo kärsinyt, hän oli olosuhteiden uhri jne jne). Armollisuus tekee alttiiksi manipuloinnille ja hyväksikäytölle, ellei sitä sido ihmisen tekoihin kiinni ja siihen, osaako toinen katua ja ottaa aidosti vastuuta omista teoistaan. On myös huomattavasti helpompaa jatkaa omaa perseilevää käyttäytymistä, ellei sitä kykene kohtaam
Anteeksianto ei ole lahja toiselle, vaan itselle. Tämä on todella monen vaikeaa sisäistää. Luulisin että siksi koska anteeksiantoon liittyy luopuminen ja siihen moni ei tule valmiiksi. Katkeruudesta tai vihasta kiinnipitäminen on sekin kiinnipitämistä. Luopuminen kokonaan on kai liian vaikeaa, vaikka pitkän päälle se olisi kyllä se kevyempi tie. Toisen voi toki säilyttää elämässään ikuisesti vaikkei koskaan enää puhuisi tai tapaisi. Jonkinlaista konttollintarvetta kai sekin osoittaa; minä päätän koska tämä on loppu, et sinä.
Niin viisaita sanoja. On miehiä (luultavasti naisiakin), joille mikään selitys ei riitä. Vaikka on vuosia tapeltu samoista asioista ja yhä hän vaan uhallaankin jatkaa niin mitä sitten kuvittelee tapahtuvan? On käyty pariterapiassa, mutta hänen vaatimuksesta eri aikaan. Ja kun ero tulee, alkaa jankkaaminen miksi mitä olet tehnyt ja miksi miksi miksi. Ja samalla valtava kostaminen. Lopulta viha, kuvotus ja inho on niin valtavaa, että haluaa pois ihan hinnalla millä hyvänsä. Ei halua enää nähdä, kuulla, tietää koko ihmisen olemassa olosta ja toinen vaan jankkaa..... Ja syyt eivät olleet mitään pikkusyitä vaan kyseessä oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa ja muuta yhtä kuvottavaa.
Kaunasta ja katkeruudesta kiinnipitäminen muuttaa koko persoonallisuutta ja ihminen muuttuu myrkyksi kaikille tulevillekin suhteilleen. Kunnes myrkyllisyys suorastaan loistaa hänestä ja kaikki välttävät tällaista seuraa.
Tässä on todella hyvä podcast: Kuunnelkaa se kaikki kaunan kantajat huolella. Ja miettikää kannattaako yrittää hallita toista vielä vuosien, hulluimmat vuosikymmenten jälkeen oman onnenne hinnalla.
https://open.spotify.com/episode/28To2quuzvmX2fO2JycMZW?si=OikEcdYTRm2K…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta taas nämä, jotka kovin tarkkaan haluavat analysoida ja pyytää selityksiä ja syitä haluavat käyttää juuri valtaansa. Ehkä alitajuisestikin: no nyt kun vielä olet siinä, niin totisesti puristan sinulta selityksiä ja et perkules pääse minusta niin vähillä eroon. Kyllä siinä taustalla on, jo tullutkin esille, että jättäjä on jotenkin "selityksen velkaa". Vaikka mitkään selitykset, jos niikseen on, eivät koskaan joillekin tule tätä velkaa kuittaamaan.
Minulla on se käsitys, voin olla väärässäkin, että vaikka jättäjä kuinka perusteellisesti ja nöyrästi kävisi eron syitä läpi, niin ne jäävät joitain jätettyjä silti pohdituttamaan ja epäilyttämään oliko se nyt kuitenkaan niin tai miksi se nyt muka niin olisi ollut. Heitä jäytää ero sen oman aikansa, oli erokeskustelu miten laaja tai suppeampi tahansa.
Tämä on ilmeisesti ihan ihmistyyppikysymys.
Puhumattomuus voi olla vallankäytön voimakaskin väline niin suhteessa kuin erossakin. Aina puhumattomuudella ei ole tällaista lähtökohtaa, on muitakin syitä.
Onko tässä nyt sellainen ajatus, että pitäisi olla täydellinen keskustelu ja toiselta täydellinen ja mieluisa reaktio siihen, tai sitten ei keskustelua ollenkaan? Itse en näe myöskään keskusteluhaluille mitään tiukkoja linjoja - jättäjä vs. jätetty. Usein myös molemmat ovat pohtineet eroa.
On mielestäni myös hyvin ymmärrettävää ja normaalia, että jotkut asiat erossa jäävät mietityttämään. Eikö itseäsi ole koskaan mikään jäänyt mietityttämään tai vaatinut pureskelua ja sulattelua? Jos ei erossa, niin varmasti jonkin verrokin löydät jostain muusta isommasta tai hankalammasta asiasta elämässä. Tieto usein auttaa pohdinnoissa ja sillä on iso merkitys asioiden käsittelyssä. Keskulusta saa tätä informaatiota.
En oikeastaan ihan ymmärrä myöskään tätä puhetta jostain velasta negatiivisessa mielessä. Sitä että on ihminen ihmiselle hankalammassa tilanteessa. Miksi se tuntuu vastenmieliseltä?
Ketään ei voi myöskään oikein pakottaa puhumaan, joten kyllä se "valta "mielestäni on tällaisessa tilanteessa sillä, joka ei puhu tai kerro asioita toisen toiveesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Olin itse silloin kun olin naimisissa monesti sanonut ääneen ja miettinyt itsekseni, että en minä nyt oikein kummoinenkaan vaimo taida oikein olla. En tarkoita alemmuudentunnetta itsestäni vaan iesimerkiksi käytännöllisyyttä ja perinteistä vaimon mallia, joka en suinkaan ollut. Olin todella epäkäytännöllinen, hajamielinen, uppoutunut omiin ajatuksiini kirja nenässä kiinni jne. En siis koko aikana luullut suuria itsestäni. Näin omat ärsyttävyyteni, koska mies oli aivan erityyppinen. En tosin kovin yrittänyt itseäni muuttaakaan. Siksi ero ei ollut minulle järkytys enkä pannut hanttiin enkä vaatinut erittelyjä.
Varmaan ne, jotka ovet kokeneet olevansa ns. "Hyviä vaimoja" tai "Hyviä miehiä", kokevat että eivät olisi voineet toimia paremmin tai toisin, ovat kovemmilla jos toinen haluaa erota. Silloin varmaan jäytää paljonkin miksi ja keskusteluntarve on silloin paljon isompi.
Onko täällä siis useampikin miettinyt itsestään, "ettei ole kummoinenkaan vaimo " ja sitä sanonut suhteen aikana myös miehelleen? (ja kyse tällaisista erilaisista toiveista.) Toinen jätetty ja toinen jättäjä.
Vierailija kirjoitti:
Niin viisaita sanoja. On miehiä (luultavasti naisiakin), joille mikään selitys ei riitä. Vaikka on vuosia tapeltu samoista asioista ja yhä hän vaan uhallaankin jatkaa niin mitä sitten kuvittelee tapahtuvan? On käyty pariterapiassa, mutta hänen vaatimuksesta eri aikaan. Ja kun ero tulee, alkaa jankkaaminen miksi mitä olet tehnyt ja miksi miksi miksi. Ja samalla valtava kostaminen. Lopulta viha, kuvotus ja inho on niin valtavaa, että haluaa pois ihan hinnalla millä hyvänsä. Ei halua enää nähdä, kuulla, tietää koko ihmisen olemassa olosta ja toinen vaan jankkaa..... Ja syyt eivät olleet mitään pikkusyitä vaan kyseessä oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa ja muuta yhtä kuvottavaa.
Kaunasta ja katkeruudesta kiinnipitäminen muuttaa koko persoonallisuutta ja ihminen muuttuu myrkyksi kaikille tulevillekin suhteilleen. Kunnes myrkyllisyys suorastaan loistaa hänestä ja kaikki välttävät tällaista seuraa.
Tässä on todella hyvä podcast: Kuunnelkaa se kaikki kaunan kantajat huolella. Ja miettikää kannattaako yrittää hallita toista vielä vuosien, hulluimmat vuosikymmenten jälkeen oman onnenne hinnalla.
https://open.spotify.com/episode/28To2quuzvmX2fO2JycMZW?si=OikEcdYTRm2K
Kuulostaa todella kamalalta, haitalliselta ja väkivaltaiselta suhteelta. Sellaiseen ei ole mitään velvollisuutta jäädä selittelemään eroa. "Erokeskustelu"-halunsakin kuulostaa lähinnä rajattomalta piinaamiselta ja pariterapia yhtä manipulointiyritystä. Puhut myös vainoamisesta, josta siitäkin voi onneksi nykyään saada ihan rikostuomion. Hyvä kun pääsit tuosta eroon.
Normaali halu puhua suhteen asioista tai eroasioista on kuitenkin nyt ihan toinen asia. Kuin päivä ja yö.
Mutta oliko todella kyse tuosta vai onko se vaan jotain mitä myöhemmin aloin miettiä jotta saisin syyn pois itsestä. Kerro sinä mp kun sulla on kaikki vastaukset.
Hehe, olisipa kiva jos näin olisi! Mutta tuota jäin miettimään, minkä syyn pois itsestä? Jättämisen vai suhteen aikana tapahtuneet asiat?
Ja sehän siinä on. Kun ero ja sen syyt jää keskustelematta, voi hyvinkin alkaa jälkeen päin miettimään, mikä oikeastaan oli totta, mikä on omaa keksintöä jälkeen päin, oliko syyllinen johonkin jne. Tämän vuoksi sitä keskustelua todellakin jotkut toivoo.
T: MaratonParkuja
Vierailija kirjoitti:
Mutta oliko todella kyse tuosta vai onko se vaan jotain mitä myöhemmin aloin miettiä jotta saisin syyn pois itsestä. Kerro sinä mp kun sulla on kaikki vastaukset.
Hehe, olisipa kiva jos näin olisi! Mutta tuota jäin miettimään, minkä syyn pois itsestä? Jättämisen vai suhteen aikana tapahtuneet asiat?
Ja sehän siinä on. Kun ero ja sen syyt jää keskustelematta, voi hyvinkin alkaa jälkeen päin miettimään, mikä oikeastaan oli totta, mikä on omaa keksintöä jälkeen päin, oliko syyllinen johonkin jne. Tämän vuoksi sitä keskustelua todellakin jotkut toivoo.
T: MaratonParkuja
Niin, jättäjähän saattaa kokea syyllisyyttä koska on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja vienyt häneltä jotain mistä hän olisi halunnut pitää kiinni.
Jospa kokee oivaltavansa jotain vuosia eron jälkeen. Minä olisin toki voinut käydä keskustelua asiasta silloin, jos siitä nyt jollekin olisi jotain hyötyä. Sitä en sitten tiedä mitä exän vaimo tykkäisi sellaisista keskusteluista.
Anteeksianto on henkilökohtainen ja tietoinen prosessi, jossa henkilö vapautuu menneisyyden loukkauksiin liittyvistä negatiivisista tunteista, kuten kaunasta ja vihasta, ja luopuu rangaistuksen tai vahingonkorvauksen vaatimisesta. Se on lahja itselleen, joka auttaa parantumaan, voimaan paremmin ja suuntaamaan kohti tulevaisuutta. Anteeksianto ei ole välttämättä toisen henkilön hyväksymistä tai kaikkien tunteiden unohtamista, vaan se edellyttää tunteiden työstämistä ja irtipäästämistä.
Tietää meille kertoa AI
Joo näin tiedän ainakin yhden erokeskustelun menneen. Jokaisen lauseen kyseenalaistamista tyyliin kuinka voit sanoa noin kun.. oletko nyt aivan varma kun vielä viime kesänä.. Ei se niin mennyt vaan.. eipä se sua häirinnyt ennen että..
Ja kyseenalaistaminen jatkui pitkän aikaa vielä eron jälkeen. Ei siinä mitään, kyllähän maailmaan keskustelua mahtuu. Mutta ihmettelen mikä tuollaisessa on tavoitteena.