Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

"Paitsi että ei käyty mitään erokeskusteluja. Ei keskusteltu meidän erosta, vaan asioista joita ero aikaansai. Niin kuin tarvetta selvitellä omaisuudenjaot, lasten asiat jne. Ja kun sopuisasti erottiin niin tokihan me siinä ohessa juteltiin muutenkin kuulumiset."

Ja kuitenkin tunnet vielä syyllisyyttä siitä että mies oli yksinäinen lapsettomalla viikolla ja menetti kotinsa, vaikka hänellä on jo uusi puolisokin? Tai yleensä tunsit syyllisyyttä miksi kun selvästi ette yhtään sopineet yhteen ja sai uuden paremmin omaan mieleen olevan.

Kummasta taidat kuvitella että maailma pyörii sun ympärillä ja sen että sä et ollut  kuten muut vaimot. Uusi ilmiö pick me vaimo.

Eiköhän kummatkin kokolailla tiedä kun erotilanne tulee mistä kaikesta eropäätös on koostunut ja mitä suhteessa on tapahtunut. Tuskin on jäänyt miettimään puuttuvia erokeskusteluja jos on jo uuden kumppaninkin kanssa ollut pitkään. 

En oikein ole tajunnut ennen, että niin monille tai joillekin eron syy jää niin epäselväksi tai sanotaan epätoivotuksi tapahtumaksi kuin nyt täällä tuntuu olevan. Luulisi jotain enteitä olevan miltei kaikilla. Jotenkin käytös ja puheet muuttuneet. Joko itsellä tai toisella tai molemmillakin. 

Onhan joku yhteenveto tai keskustelu hyvä käydä. Mutta ei ne useinkaan mitään uutta mukanaan tuo. 

Vierailija kirjoitti:

"Paitsi että ei käyty mitään erokeskusteluja. Ei keskusteltu meidän erosta, vaan asioista joita ero aikaansai. Niin kuin tarvetta selvitellä omaisuudenjaot, lasten asiat jne. Ja kun sopuisasti erottiin niin tokihan me siinä ohessa juteltiin muutenkin kuulumiset."

Ja kuitenkin tunnet vielä syyllisyyttä siitä että mies oli yksinäinen lapsettomalla viikolla ja menetti kotinsa, vaikka hänellä on jo uusi puolisokin? Tai yleensä tunsit syyllisyyttä miksi kun selvästi ette yhtään sopineet yhteen ja sai uuden paremmin omaan mieleen olevan.

Kummasta taidat kuvitella että maailma pyörii sun ympärillä ja sen että sä et ollut  kuten muut vaimot. Uusi ilmiö pick me vaimo.

Hohhoijjaa, eikö sulla ole parempaa tekemistä kuin haastaa riitaa vieraan ihmisen kanssa jossain nettipalstalla. En nyt tartu täkyyn, tyydyn toteamaan että olen harmissani siitä että aiheutin rakkaalle ihmiselle surua ja myös onnellinen että hän löysi ennen pitkää uuden kumppanin jonka kanssa vaikuttaa tyytyväiselle.

Anteeksiannosta ja vihassa marinoitumisesta tuli mieleen muutaman vuoden takaa..

Puolisoni jätti silloisen naisystävänsä aloittaakseen yhteiselämän minun kanssani. Siitä saa kiukustua mulle mutta se ei ole nyt tämän kirjoituksen pääaihe, joten jos vihaiset kommentit siitä asiasta sitten vaikka erikseen.

Naisystävä oli tietysti raivoissaan. Aluksi vihanpurkaukset oli ihan odotettuja ja ymmärrettäviä. Aikaa kului vuosi ja toinenkin, vihaisia solvaavia viestejä tuli aina silloin tällöin. Sitten hiljeni. Seurasin naisen somea joskus ihan uteliaisuudestani ja kerroin miehelle myönteiset uutiset joita sieltä tuli esille, kuten että oli uutta kumppania ja lapsikin syntyi. Meillä elämä asettui uomiinsa, muutettiin yhteen asumaan, mentiin naimisiin, elettiin tavallisen hyvää elämää.

Sitten, 5-6 vuotta eron jälkeen tää nainen tuli mua vastaan ihan randomissa tilaisuudessa. Hän oli aivan yhtä kiehuvan vihainen kuin 5 vuotta aiemmin. Kohtaamisen seurauksena sekä minä, että mies saimme jälleen haukkuja ja syytöksiä viestitse ja pahempaakin, mutta tunnistamisen riskin vuoksi en nyt tarkenna.

Mitään sovintoa ja käden puristusta ei tässä kukaan ole odottanutkaan. Miehen mielestä he eivät olleet toisilleen oikeat kumppanit ja hän on toivonut kädet kyynärpäitä myöten ristissä että nainen saavuttaisi haaveensa ja olisi onnellinen, ilman häntä. Näin tuntui tapahtuvankin. Mutta jotain surullista on siinä, että vihan /katkeruuden tunteet on vielä noin pinnassa puolen vuosikymmenen jälkeen vaikka suuria ja ihania asioita on tapahtunut sillä välin. Onko jollain omakohtaista kokemusta, että mihin sitä tunnetta tarvitsee, vai onko se ennemminkin taakka josta olisi hyvä yrittää päästä irti?

Onko jollain omakohtaista kokemusta, että mihin sitä tunnetta tarvitsee, vai onko se ennemminkin taakka josta olisi hyvä yrittää päästä irti?

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta arvaillahan aina voi😀 Olisiko niin, että vihalla on myös peittää muita tunteita, eli kun pistää vihaksi, ei ole surullinen, pettynyt, satutettu? Tai siis tietenkin on, mutta sen voi peittää vihan alle.

Jotenkin se voisi olla tunne, joka enemmän antaa itselle hallinnan tunnetta, eli kun on vihainen, on enemmän toimija ja kun on surullinen, on enemmän kohde. En tiedä, onko tässä nyt mitään tolkkua, mutta tulipa vain mieleen.

Onhan se totta, että joskus tuntuu, että selviytyäkseen jotkut tarvitsevat suorastaan jos nyt ei vihan, niin kiukun kohteita ja tunteita. Ehkä sekään ei kaikille kuitenkaan ole yhtä rasittava tunne kuin itsestä tuntuisi, mene tiedä.

Voihan sekin olla, että naisen arjessa tämä ei tunnu mitenkään, mutta yllättävä kohtaaminen nosti asiat taas esiin ja hän reagoi tavallaan, jos on sen tyyppinen. Toisaalta tuli vähän mieleen, että onkohan nämä asiat kenenkään kohdalta ihan loppuun käsitelty, jos sinunkin tulee mieleen häntä somessa seurailla ja siitä kotona keskustella?

Jotenkin kyllä tuntuu surulliselta kumminkin jos kummitukset voivat nousta vuosienkin jälkeen esiin.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain omakohtaista kokemusta, että mihin sitä tunnetta tarvitsee, vai onko se ennemminkin taakka josta olisi hyvä yrittää päästä irti?

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta arvaillahan aina voi😀 Olisiko niin, että vihalla on myös peittää muita tunteita, eli kun pistää vihaksi, ei ole surullinen, pettynyt, satutettu? Tai siis tietenkin on, mutta sen voi peittää vihan alle.

Jotenkin se voisi olla tunne, joka enemmän antaa itselle hallinnan tunnetta, eli kun on vihainen, on enemmän toimija ja kun on surullinen, on enemmän kohde. En tiedä, onko tässä nyt mitään tolkkua, mutta tulipa vain mieleen.

Onhan se totta, että joskus tuntuu, että selviytyäkseen jotkut tarvitsevat suorastaan jos nyt ei vihan, niin kiukun kohteita ja tunteita. Ehkä sekään ei kaikille kuitenkaan ole yhtä rasittava tunne kuin itsestä tuntuisi, mene tiedä.

Voihan sekin olla, että naisen arjessa tämä ei tunnu mitenkään, mutt

Miehellä ja eksällään ei tietenkään ollut minkäänlaista asioiden käsittelemistä loppuun tai edes alkuun.. Miehellä oli syyllisyyttä aika paljon alussa ja olin varma että hän seurailee naista somessa nähdäkseen miten hänellä menee. Halusin alussa tietää mitä kaikkea siellä on mistä mies saattaisi taas masentua ja sitten se jäi varmaan tavaksi. Naisen lapsen saaminen oli ainakin miehelle täysi yllätys kun kerroin siitä hänelle huomatessani synnäri- päivityksen jokunen kk lapsen synnyttyä, erostaan oli siinä vaiheessa reilu 4v.

Käyn minä toisaalta joskus stalkkaamassa esimerkiksi jotain vanhaa työkaveriakin jos tulee mieleen, ehkä olen vain utelias.

Mutta itse olen enemmän sellainen luonteeltani, että luulisin uuden elämän löydettyäni ajattelevani jostain menneestä petturista että good riddons, onneksi pääsin ajoissa eroon. Siksi tunne oli vähän pettynyt ja niin, lähinnä pettynyt, että hänellä oli vielä niin pinnalla se vihantunne. Jotenkin oli ajatellut itse, että nonni, kaikki osapuolet on tyytyväisempiä lopulta näin. Miehen puolesta oli kiva kuvitella että hänen eksänsäkin kannalta lopputulos oli kuitenkin parempi, vaikka siihen päästiinkin satuttamalla häntä pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain omakohtaista kokemusta, että mihin sitä tunnetta tarvitsee, vai onko se ennemminkin taakka josta olisi hyvä yrittää päästä irti?

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta arvaillahan aina voi😀 Olisiko niin, että vihalla on myös peittää muita tunteita, eli kun pistää vihaksi, ei ole surullinen, pettynyt, satutettu? Tai siis tietenkin on, mutta sen voi peittää vihan alle.

Jotenkin se voisi olla tunne, joka enemmän antaa itselle hallinnan tunnetta, eli kun on vihainen, on enemmän toimija ja kun on surullinen, on enemmän kohde. En tiedä, onko tässä nyt mitään tolkkua, mutta tulipa vain mieleen.

Onhan se totta, että joskus tuntuu, että selviytyäkseen jotkut tarvitsevat suorastaan jos nyt ei vihan, niin kiukun kohteita ja tunteita. Ehkä sekään ei kaikille kuitenkaan ole yhtä rasittava tunne kuin itsestä tuntuisi, mene tiedä.

Voihan sekin olla, et

No, siitähän tuo tietysti johtuu, että asiaa ei ole käsitelty mitenkään ja kieltämättä juuri tätä keskustelussa olenkin ihmetellyt, tai siis, omassa elämässä ei taitaisi onnistua. Siis että asiat vaan jätetään käsittelemättä, mutta toisaalta sitten niissä vellotaan vuosia ellei loppuelämä, toinen syyllisyydessä ja toinen vihassa. Ja mietitään, että kumpi tekee toiselle pahemman tempun, sekö, joka syyllistää, vai se, joka jää vihoittelemaan ja ja. Vaikka molemmathan tässä ovat jättäneet asiat puolitiehen. Tietysti tässäkään tilanteessa ei tainnut jätetylle jäädä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää purkaa mieltään viesteihin tms. jos jättäjä ei muuhun tilaisuutta antanut, vaan aloitti vaan uuden elämän.

Myös tavallaan sinä olet sotkeentunut asiaan, kun edelleen koet tunteita ex-vaimon tunteiden vuoksi. Miksi sinun pitää pettyä jostakin, mitä hän tuntee? Senkö vuoksi, että asiat eivät menneetkään niin kivasti kuin olit suunnitellut? Mutta jos jotain, hän tuskin on sinulle vastuussa tunteistaan. Asia on mielestäni edelleen hänen ja miehen välinen.

Tavallaanhan tuo kuvio on kyllä hyvin looginen. Asiat ovat käsittelemättä, on suuresti satutettu osapuoli ja syyllisyyttä tunteva osapuoli. Ei kai siinä tavallaan ole edes mitään ihmeellistä, että tapaaminen herättää ne vanhat tunteet, koska nehän ovat vielä siellä pakastimessa ihan samat kuin ennenkin. 

En kysele ollakseni ilkeä tai muuten, tämä vaan on itselle jotenkin niin vierasta.

T: MaratonParkuja

No tunnen pettymystä mieheni puolesta, hän toivoisi että ex on onnellinen kun on nyt saanut perheen ja muuta mistä oli haaveillut. Siis mieheni tunteet on vähän niin kuin minunkin tunteita,  vähän mun on vaikea niistä irtisanoutua tai ulkoistaa omaa mieltäni. Outo kysymyskin.

Mistä päättelit ettei mies olisi yrittänyt keskustella erossa, ennen eroa, ennen erohalua? Sehän voi olla toinenkin osapuoli, joka kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, aina kun on puhe kipua tuottavista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain omakohtaista kokemusta, että mihin sitä tunnetta tarvitsee, vai onko se ennemminkin taakka josta olisi hyvä yrittää päästä irti?

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta arvaillahan aina voi😀 Olisiko niin, että vihalla on myös peittää muita tunteita, eli kun pistää vihaksi, ei ole surullinen, pettynyt, satutettu? Tai siis tietenkin on, mutta sen voi peittää vihan alle.

Jotenkin se voisi olla tunne, joka enemmän antaa itselle hallinnan tunnetta, eli kun on vihainen, on enemmän toimija ja kun on surullinen, on enemmän kohde. En tiedä, onko tässä nyt mitään tolkkua, mutta tulipa vain mieleen.

Onhan se totta, että joskus tuntuu, että selviytyäkseen jotkut tarvitsevat suorastaan jos nyt ei vihan, niin kiukun kohteita ja tunteita. Ehkä sekään ei kaikille kuitenkaan ole yhtä rasittava tunne kuin itsestä tu

Mutta jos jotain, hän tuskin on sinulle vastuussa tunteistaan

Aikuinen ihminen on kuitenkin vastuussa omasta käytöksestään. Jos tässä on vuosia myöhemmin räyhätty naiselle johon miesystävä (missä tuossa sanottiin vaimosta edes.?) on vaihtanut niin ei tuo ihan kuulosta että itse pystyisi vastaamaan niistä tunteistaan/ tunnereaktioistaan..

Ottamatta kantaa yksittäisiin tapauksiin totean, että uskon niin, että katkeruuteen jääminen voi olla myös oma valinta. 

Tunnen ihmisiä, jotka ovat valinneet jäädä katkeruuteen vellomaan vuosikausiksi, jopa vuosikymmeniksi riippumatta siitä, miten ero on mennyt. Asioita on saatettu käsitellä entisen puolison kanssa ja terapiassa, mutta silti mikään ei ole auttanut. 

Olen päätellyt niin, että katkeruus on joskus vain yksinkertaisesti oma valinta. Se ilmeisesti palvelee jotain tarkoitusta ihmisellä. Ikään kuin haluaisi edelleen olla jotenkin yhteydessä eksään, vaikka edes vihan kautta. Vaikka oma elämä jäisi elämättä eikä pääsisi eteenpäin. Vaikka lähipiiri kuten lapset kärsisivät tilanteesta kuinka.

Siltä se minusta ulkopuolelta vaikuttaa. Tapauksia on useita ja ne ovat muuten hyvin erilaisia.

Eron sattuessa kannustaisin ihmisiä menemään eteenpäin. Loputon vellominen ja tuskan pitkittäminen ei auta ketään. 

Kuurankukka

Kuurankukan kirjoituksesta tulee mieleen se kuinka paljon pelkäsin itse katkeroituvani. Koin alussa niin paljon huolta, että oma suru jäi "yliymmärtämisen" alle. Ja omassa erossani kun niitä käänteitä tuli uusia kokoajan. Sitten tuli se hetki kun surun lisäksi iski viha, ei erosta vaan niistä valheista. Oli hetkiä kun piti ihan työstää sitä oman pään tunnemeteliä, jotta katkeruus ei iske päälle tai ainakaan jää päälle. Onneksi en ole katkeruuteen taipuvainen ihminen, sillä se jos jokin on sisintä syövä tunne.

Elämässäni eräs henkilö on kovin katkera menneisyyden asioista ja jos puhe hiemankin kääntyy hänen menneisyyteen, niin se katkeruus näkyy jopa hänen olemuksestaan ja eleistään. Puhe on todella rumaa. On todella kurja nähdä, että ihminen on niin kiinni niissä tunteissa eikä pääse irti.

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

No tunnen pettymystä mieheni puolesta, hän toivoisi että ex on onnellinen kun on nyt saanut perheen ja muuta mistä oli haaveillut. Siis mieheni tunteet on vähän niin kuin minunkin tunteita,  vähän mun on vaikea niistä irtisanoutua tai ulkoistaa omaa mieltäni. Outo kysymyskin.

Mistä päättelit ettei mies olisi yrittänyt keskustella erossa, ennen eroa, ennen erohalua? Sehän voi olla toinenkin osapuoli, joka kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, aina kun on puhe kipua tuottavista asioista.

Siitä päättelin, kun sanoit Miehellä ja eksällään ei tietenkään ollut minkäänlaista asioiden käsittelemistä loppuun tai edes alkuun.. Voi olla, että tulkitsin väärin, mutta tulkitsin, että kumpikaan ei käsitellyt asioita. Mutta oikeastaan se ei ole olennaista, olennaistahan on, että asiat ovat käsittelemättä ja puhumatta.

Ymmärrän pettymyksesi miehen puolesta, mutta silti olen sitä mieltä, että tuossa tilanteessa olisi nyt hyvä - siis tämä todella on vain oma mielipiteeni - että jokainen huolehtisi ensisijaisesti ja vain omista tunteistaan. Puhuisi niistä suoraan kyllä, mutta ei ikään kuin lähtisi tuntemaan toisen puolesta. Tuo on ollut ikävä kolmio, ei kai sitä kukaan kiellä? Ja näemmä ex-vaimo on vieläkin niissä tunteissa kiinni.

En tiedä, miten ikäväksi asiat menivät, eli mikä oli tilanne, jossa ero lopulta tuli. Siinäkin on erilaisia tasoja kuitenkin. Mutta seuraan nyt vierestä aika ikävää juttua, joka tietysti vaikuttaa mielipiteisiini, myönnän sen. Siinäkin näkisin, että avainasemassa olisi, että jokainen tuntee ne omat tunteensa, sillä ainakin siinä näyttää nyt käyvän siten klassisesti, että miestä ymmärtää kaikki, suree hänen puolestaan, pettyy hänen puolestaan ja huolehtii oman hyvinvoinnin kustannuksella miehen tunteista. Etenkään vaimo ei saa minkäänlaista sympatiaa, vaan hänestä on tehty se pahis, joka ei ymmärrä, missä mennään ja jolle ei tehtävänanto mene perille.

Siitä siis toteamukseni, jonka olisin toki voinut muotoilla perustellummin, että ei ex-vaimo ole sinulle vastuussa tunteistaan, eikä olekaan mielestäni. Jokaisen pitää vastata niistä itselleen etunenässä. Toki käytös toisia kohtaan pitäisi aina olla asiallista, mutta kyllähän me ihmiset aika tunteellisia olentoja vaan olemme.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tunnen pettymystä mieheni puolesta, hän toivoisi että ex on onnellinen kun on nyt saanut perheen ja muuta mistä oli haaveillut. Siis mieheni tunteet on vähän niin kuin minunkin tunteita,  vähän mun on vaikea niistä irtisanoutua tai ulkoistaa omaa mieltäni. Outo kysymyskin.

Mistä päättelit ettei mies olisi yrittänyt keskustella erossa, ennen eroa, ennen erohalua? Sehän voi olla toinenkin osapuoli, joka kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, aina kun on puhe kipua tuottavista asioista.

Siitä päättelin, kun sanoit Miehellä ja eksällään ei tietenkään ollut minkäänlaista asioiden käsittelemistä loppuun tai edes alkuun.. Voi olla, että tulkitsin väärin, mutta tulkitsin, että kumpikaan ei käsitellyt asioita. Mutta oikeastaan se ei ole olennaista, olennaistahan on, että asiat ovat käsittelemättä ja puhumatta.

Ymmärrän pettymykses

En voi välttyä tunteelta että toistat tarkoituksella sanaa vaimo, kun on monta kertaa puhuttu naisystävästä. Joskus aiemminkin on mielestäni sinulle huomautettu siitä, että vääristelet toisten kirjoittajien kertomuksia muuttamalla avainsanoja niin että kokonaiskuva muuttuu ihan merkittävästi.

Kyse oli muutaman vuoden kestäneestä on-off etäsuhteesta. Lopullisesta erosta oli tuossa kohtaamisessa yhtä kauan aikaa kuin he ehtivät yhteensä tuntea toisiaan. Ero pitäisi pystyä tekemään ryhdikkäästi ja rehellisesti olipa kyse sitten lyhyestä tahi pitkästä suhteesta, mutta sanotaan näin, että monessa kohtaa tämä kaipaisi juuri sitä suostumusta siihen erokeskusteluun puolin toisin. Mites aikaansaat keskustelun kun osapuolet ovat fyysisesti eri nurkilla maata ja molemmilla valta ja voima irtisanoutua puhelin/viestikeskusteluista joiden sisältö ei miellytä.

Tottakai olen aina pettynyt kun mieheni on pahalla mielellä. Sellainen minä vaan olen läheisiä ihmisiä kohtaan, että tunnen heidän surunsa ja ilonsa viereltä käsin. Ja voin luvata, ettei ex-"vaimo" ole vastuussa minulle tunteistaan, eikä edes reaktioistaan -hänen tapoihinsa ei kuulu ottaa vastuuta, koska hän on kertomansa mukaan "herkkä ja tuntee voimakkaasti"

En voi välttyä tunteelta että toistat tarkoituksella sanaa vaimo, kun on monta kertaa puhuttu naisystävästä. Joskus aiemminkin on mielestäni sinulle huomautettu siitä, että vääristelet toisten kirjoittajien kertomuksia muuttamalla avainsanoja niin että kokonaiskuva muuttuu ihan merkittävästi.

Tämä on nyt todellakin mennyt minulta ohi. Itse en näe, että merkitystä on kovasti sillä, onko kysymyksessä vaimo vaiko naisystävä ja lähdin nyt ruotimaan tätä asiaa niillä tiedoilla, joita minulla oli. Tässäkin, kuten muissakin keskusteluissa, yksityiskohtia tippuu keskustelun myötä ja en voi välttyä tunteelta, että kovasti närkästytään siitä, kun toinen kirjoittaja ei ole näistä perillä.  Ja tosiaan: ihan sama kai sen loukkaantuneen titteli on?

Nyt on tullut selväksi, että miehesi pahoittaa mielensä ja sinä hänen myötään tämän ikävän ihmisen takia, joka on hankala, suhde on ollut huono ja sitä paitsi lähes mitätön. Sen vuoksi kysymykseksi jääkin, miksi tätä ihmistä ei vaan estetä ja miksi hänen somessaan pyöritään ja jatketaan keskustelua teidän hyvässä suhteessa hänestä? 

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

En voi välttyä tunteelta että toistat tarkoituksella sanaa vaimo, kun on monta kertaa puhuttu naisystävästä. Joskus aiemminkin on mielestäni sinulle huomautettu siitä, että vääristelet toisten kirjoittajien kertomuksia muuttamalla avainsanoja niin että kokonaiskuva muuttuu ihan merkittävästi.

Tämä on nyt todellakin mennyt minulta ohi. Itse en näe, että merkitystä on kovasti sillä, onko kysymyksessä vaimo vaiko naisystävä ja lähdin nyt ruotimaan tätä asiaa niillä tiedoilla, joita minulla oli. Tässäkin, kuten muissakin keskusteluissa, yksityiskohtia tippuu keskustelun myötä ja en voi välttyä tunteelta, että kovasti närkästytään siitä, kun toinen kirjoittaja ei ole näistä perillä.  Ja tosiaan: ihan sama kai sen loukkaantuneen titteli on?

Nyt on tullut selväksi, että miehesi pahoittaa mielensä ja sinä hänen myötään tämän ikävän ihmisen takia, joka on hankala, suhde on ollut huono ja sitä paitsi läh

Muistaakseni en maininnut missään kohtaa että suhde olisi ollut huono. Tehdäänkö niin, että sinä myös lakkaat tekemästä tulkintoja toisten kirjoittajien kertomuksista oman näkökulmasi pohjalta :) Olen yrittänyt hyvin selkeästi kertoa, että mies on pettynyt kun tämä hänen eksänsä, jonka puolesta mies oli jo hyvin iloinen, ei olekaan niin onnellinen elämässään saavuttamiinsa ilon aiheisiin, että se olisi saanut vuosia vanhan mielipahan hieman laantumaan. Näin usein on, että ihminen toivoo läheisille ja entisille läheisille hyviä asioita ja tuntee murhetta jos hyvät asiat eivät toteudukaan. Jos emme olisi koskaan kohdanneet, ei mies olisi ollut tietoinen tästä edelleen hyvin akuutista mieliharmin tunteesta.

Siinähän sinä ja minä olemme hyvin samoilla linjoilla, että olisi ollut suuresti kannatettavaa tämän naisen käydä se useaan otteeseen tarjottu erokeskustelu ja päästä siitä saaduin eväin käsittelemään eronsa terveellä tavalla.

Saattaa muuten olla että olen sillä tavalla harvinainen tapaus täällä netissä aikaansa viettävien, omien ja tuttavien asioita vieraiden kirjoittajien kanssa ruotivien, joukossa, että minä tosiaan kurkin ihmisten sometilejä. Uteliaisuudestani. Sovitaan, että tämä on täysin poikkeavaa, voin ottaa sen vastaan että outohan minä olen tässä suhteessa. Aika monella tulee jätetyksi se sometili julkiseksi, ilmeisesti huomaamatta että sehän on silloin avoin nähtäväksi myös muille kuin seuraajille. Joka ei toki haittaa koska eihän kukaan minun lisäkseni koskaan käy katsomassa muita sometilejä kuin itse seuraamiaan :)

Mp-stä on tullut kunnon provo 😝 Tuskin on enää sama tyyppi kun ketjun alusa

Aviovaimo

Olen yrittänyt hyvin selkeästi kertoa, että mies on pettynyt kun tämä hänen eksänsä, jonka puolesta mies oli jo hyvin iloinen, ei olekaan niin onnellinen elämässään saavuttamiinsa ilon aiheisiin, että se olisi saanut vuosia vanhan mielipahan hieman laantumaan. Näin usein on, että ihminen toivoo läheisille ja entisille läheisille hyviä asioita ja tuntee murhetta jos hyvät asiat eivät toteudukaan. Jos emme olisi koskaan kohdanneet, ei mies olisi ollut tietoinen tästä edelleen hyvin akuutista mieliharmin tunteesta.

Ymmärrän, kuten sanoin. Mutta kysynpä minäkin uudelleen, kun tuntuu, että minun pointtini ei mene nyt läpi yhtään sen enempää kuin sinunkaan minulle:-)

Kysyn, mitä järkeä teidän on lähteä mukaan tähän vellomiseen? Edelleen en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta viittasit, että "pahempaakin" kuin pelkät vihaiset viestit on  hänen taholtaan tullut. Jokainen meistä kai tosiaan katselee milloin kenenkin somea, mutta sen oman mielenrauhan vuoksi kannattaisiko juuri hänen somensa jättää katselematta?

Kun näyttäisi, että teilläkin on vielä irtipäästämistä tekemättä. Suoraan sanottuna kun sen ex-naisystävän onni ei oikeastaan kuulu teille mitenkään, ei ilostua eikä pettyä. Toisekseen, siitähän ei mitään edes tiedetä. Hänhän voi olla ihan ok noin yleisesti, mutta yllättävä kohtaaminen vain laukaisi jonkun vanhan pskan. Ties vaikka jo itsekin sitä katuu.

Mies voisi mielestäni jatkaa rauhassa omaa elämäänsä siinäkin tapauksessa, että ex-naisystävä on syvästi onneton - ellei sitten ota asiakseen käydä nyt ne keskustelut, pitää yhteyttä, alkaa ystäväksi ja tukijaksi...mutta ehkä ei?

Elämässä kun on joskus hyväksyttävä juuri se, että se ei ole täydellistä. Joskus menneisyyteen jää ikäviä, harmittavia juttuja. Surullisia ja toivoo, että ne olisivat menneet jotenkin toisin. Mutta pakkohan sitä olisi vaan eteenpäin jatkaa.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt hyvin selkeästi kertoa, että mies on pettynyt kun tämä hänen eksänsä, jonka puolesta mies oli jo hyvin iloinen, ei olekaan niin onnellinen elämässään saavuttamiinsa ilon aiheisiin, että se olisi saanut vuosia vanhan mielipahan hieman laantumaan. Näin usein on, että ihminen toivoo läheisille ja entisille läheisille hyviä asioita ja tuntee murhetta jos hyvät asiat eivät toteudukaan. Jos emme olisi koskaan kohdanneet, ei mies olisi ollut tietoinen tästä edelleen hyvin akuutista mieliharmin tunteesta.

Ymmärrän, kuten sanoin. Mutta kysynpä minäkin uudelleen, kun tuntuu, että minun pointtini ei mene nyt läpi yhtään sen enempää kuin sinunkaan minulle:-)

Kysyn, mitä järkeä teidän on lähteä mukaan tähän vellomiseen? Edelleen en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta viittasit, että "pahempaakin" kuin pelkät vihaiset viestit on  hänen taholtaan tullut. Jokainen meistä kai tosiaan katselee milloin kenenkin

Niin, missäänhän ei ole kerrottu koska sitä sen naisen somea on katsottu ja koska ei, eikä myöskään kuinka.  Avaan sen verran, että somessa on ryhmiä. Minä olen jäsen sellaisisissa ryhmissä joiden sisältö kiinnostaa minua, ja mies sellaisissa joiden sisältö kiinnostaa häntä. Mitenkähän osaisit kuvitella, että mulle saattaisi tulla sellainen ajatus, että tuon menneisyydestä tutun naisen elämässä saattaa olla tapahtunut jotain suurta, josta olisi kiva jakaa tieto myös miehelle jota se ilahduttaa olipa se sinusta normaalia tai ei? Ja sitten tarkistan hänen omasta somestaan pitääkö asia paikkaansa.

Ja voisiko miehellä olla ollut jokin muukin syy alussa seurata eksänsä julkaisuja kuin vain huoli että onhan hän kunnossa? Mutta enpä nyt tarkenna sen enempää koska sittenhän tulisi sanottua että ihminen on huono tai käytöksensä moitittavaa ja näinhän ei voi olla koska hän tuli jätetyksi suhteessaan ja on siis pyhimys. Outoa ettei jätetyksi tuleminen tehnyt minua pyhimykseksi, tai ehkä on niin että olin sellainen, mutta tipahdin alttarilta kun aloitin suhteen eron keskellä olevaan mieheen.

Ja voisiko miehellä olla ollut jokin muukin syy alussa seurata eksänsä julkaisuja kuin vain huoli että onhan hän kunnossa? 

Kuule, mitenkään en voi tietää. Parempi, että minä en sano mitään, koska missäänhän ei ole sanottu että. Minä en todellakaan voi tietää teidän eksakti tilanteenne on. Tuntuu jopa siltä, että haluat tulkita kaikkea sanomaani hyvin kirjaimellisesti. 

En minä tiedä tosiaankaan miksi seuraatte, miksi mies on pettynyt ja pahoilla mielen ja miksi sinä vieressä olet myös pettynyt ja pahoilla mielin.

Oma kantani vain on, että kun jutut on menneisyyttä voisi ajatella, että omaa energiaa kannattaa jonkin verran säännöstellä siten, että ei kauheasti ilostu, pety ja pahoita mieltään asioista, jotka siellä menneisyydessä ovat. Yleensä kun ovat siellä vielä syystä.

Go, nyt tullee taas joku uusi kierre, jossa pääset kertomaan, mikä viestinnässäni on vialla. Siihenhän tämä tähtää?

T: MaratonParkuja