Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Maratonparkuja sanoi, että on saatu erilaisia diagnooseja. Älkää välittäkö, niin ovat saaneet roppakaupalla monet nimimerkittömätkin. Aika nopeasti napsahtaa milloin mitäkin "tautia". 

Puhumattakaan heistä, jotka eivät keskusteluun edes osallistu. Minä en itse erikoisesti perusta siitä, että leimataan narsistiksi tuntematon henkilö, hänen pettyneen ex-puolisonsa yksipuolisen kuvauksen perusteella. No, aikuiset keskenään mitä vaan, mutta kun lapsia on kuviossa mukana.. Itse olen omassa elämässäni yrittänyt kannustaa ex-kumppaneita yhteistyöhön, vaikka sitten lakimiesten välityksellä, paitsi kerran; ystäväni erosi ihan ihkaoikeasta narsistista ja sellaisen kanssa ei yhteistyötä voi tehdä. Sitten se on oikeasti lakimiesten ja viranomaisten kautta joka risaus. Jos on minkäänlaisia välejä, kannattaa niitä vaalia, kaikilla ei sitä mahdollisuutta ihan oikeasti ole.

Vierailija kirjoitti:

Lainaamisesta: 

Vaikka olisi useamman lyhyemmänkin viestin lainaamisesta kyse, joskus jää se ketjun viimeisin viesti lainatessa pois, siis just se, mihin viitataan uudessa kommentissa. Tämä jos mikä aiheuttaa sotkua. Seuraavat lukijat ei todellakaan voi tietää, mikä on viimeisin kommentti, mihin vastine kirjoitetaan. Siis pitkät, monen viestin lainausketjut on persiistä !

Varokaa niitä, jos tahdotte välttyä väärinkäsityksiltä :)

Tämä on todellinen ongelma. 

Minusta lainaus toimii hyvin vain yksittäisen suht lyhyen viestin lainaamiseen.

Joku aiemmin oli mieltä, että numerointi ei muuttuisi kun viesti poistuu välistä. Saatan olla väärässä, mutta olisin toista mieltä. Minusta juokseva numero muuttuu.

28 v yhdessä  

Ja olisikohan mahdollista, että kun kirjoittaja "X" sai osakseen näpäytyksen teiltä, parahin Rva Parkuja, hän tai sivullinen lukija koki sen hieman ansiottomana, olihan kirjoittajalla halu vain jakaa omasta elämänkokemuksestaan ja kommentin verran tuoda sitä aloittajan tietoisuuteen.

Myönnän. Ei ole tullut mieleenikään, että olen tehnyt moisen vaikutuksen nimettömänä (joskin nimimerkillä tunnistettavana) kirjoittajaan joskus parisen vuotta sitten. En todellakaan ole hetkeäkään osannut ajatella, mikä vaikutus jollain näpsäytykselläni vauvapalstalla on ollut.

Senkin myönnän, että vilpittömästi, asianosaisen tavoin, kuvittelin, että mahdottomalta tuntuva ei ole mahdollista. Siitäkin huolimatta, että sitä kieltämättä useasti ja aggressiivisesti todeksi kerrottiin. Ja muistan myös riemastuneet reaktiot, kun asiantila avautui.

Asioita kokeneet ovat menneet eteenpäin ja nyt keskustellaan jo uusien ihmisten uusista tilanteista. Olisikohan aika näiden parahien X-kirjoittajien aika tehdä samoin? Vaihtoehtoinen suunnitelma tietysti olisi, että me pidämme kolmen sivun mittaisen anteeksipyyntösikermän ja kukaan  muu ei saa siihen kirjoittaa mitään muuta kuin anteeksipyyntöjä kirjoittajille X, jotka ovat pari vuotta sitten kokeneet kohtuuttoman näpsäytyksen.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Ja olisikohan mahdollista, että kun kirjoittaja "X" sai osakseen näpäytyksen teiltä, parahin Rva Parkuja, hän tai sivullinen lukija koki sen hieman ansiottomana, olihan kirjoittajalla halu vain jakaa omasta elämänkokemuksestaan ja kommentin verran tuoda sitä aloittajan tietoisuuteen.

Myönnän. Ei ole tullut mieleenikään, että olen tehnyt moisen vaikutuksen nimettömänä (joskin nimimerkillä tunnistettavana) kirjoittajaan joskus parisen vuotta sitten. En todellakaan ole hetkeäkään osannut ajatella, mikä vaikutus jollain näpsäytykselläni vauvapalstalla on ollut.

Senkin myönnän, että vilpittömästi, asianosaisen tavoin, kuvittelin, että mahdottomalta tuntuva ei ole mahdollista. Siitäkin huolimatta, että sitä kieltämättä useasti ja aggressiivisesti todeksi kerrottiin. Ja muistan myös riemastuneet reaktiot, kun asiantila avautui.

Asioita kokeneet ovat menneet eteenpäin ja nyt keskustellaan jo uusien ihmisten uusista

Armas MaratonParkuja, nyt jopa minä saatoin tuntea sivullisena pienen nipistyksen näpäytyksestä :D

Ehkä nimimerkittömät voivat jollain tapaa samastua näiden näpäytysten kautta siihen, mille tuntuu saada ikävänsävyisiä kommentteja, kun keskustelee nimimimerkin kautta tunnistettavasti itselleen tärkeistä ja arkaluontoisista asioista niin, että kuka tahansa pääsee kertomaan näkemyksensä? Ei kauhean kivalta, ja kuten huomaamme, sanat voivat jäädä kirvelemään pitkäänkin.

Palautteen laatua ei voi valita, vain sen, miten siihen reagoi.Helpoimmalla pääsee, kun ei ota asioita henkilökohtaisesti ja hyväksyy sen, että kaikilla meillä on huonoja päiviä ja sanavalintoja. Ei vähiten minulla. Anteeksipyyntö toki aina paikallaan, jos yli läikkyy.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Ja olisikohan mahdollista, että kun kirjoittaja "X" sai osakseen näpäytyksen teiltä, parahin Rva Parkuja, hän tai sivullinen lukija koki sen hieman ansiottomana, olihan kirjoittajalla halu vain jakaa omasta elämänkokemuksestaan ja kommentin verran tuoda sitä aloittajan tietoisuuteen.

Myönnän. Ei ole tullut mieleenikään, että olen tehnyt moisen vaikutuksen nimettömänä (joskin nimimerkillä tunnistettavana) kirjoittajaan joskus parisen vuotta sitten. En todellakaan ole hetkeäkään osannut ajatella, mikä vaikutus jollain näpsäytykselläni vauvapalstalla on ollut.

Senkin myönnän, että vilpittömästi, asianosaisen tavoin, kuvittelin, että mahdottomalta tuntuva ei ole mahdollista. Siitäkin huolimatta, että sitä kieltämättä useasti ja aggressiivisesti todeksi kerrottiin. Ja muistan myös riemastuneet reaktiot, kun asiantila avautui.

Asioita kokeneet ovat menneet eteenpäin ja nyt keskustellaan jo uusien ihmisten uusista

On myöskin sellainen mahdollisuus, että kirjoittaja itse noteeraa, että "oho, totta, tulipa arvioitua tilanne väärin aikoinaan ja vähän liian tunteella puolustettua omaa näkemystä. sellaista se toivo ja usko on, jatkossa otan huomioon, etten välttämättä ole aina 100% oikeassa kaikessa". Sen sijaan, että jatkaa vuosi toisensa jälkeen tätä samaa linjaa aggressiivisista jankuttajista ja ketjun paskojista ja siitä kuinka me nimimerkilliset haluamme vain tarjota tukea ja keskustelua emmekä kai sitten näe metsää puilta, ym martyroinnin.

Itse olen niin kalsean rationaalinen, että minusta se ei ole auttamista, että vajoaa mukana synkkyyteen levittelemään käsiään voimattomana kun niin moni sivusta kertoo, että merkit on selvät. Lisäksi minusta on melko kyynistä kertoa toisten ihmisten reaktioiden olleen riemastuneita siitä, että kahden naisen aviomiehillä oli kuin olikin rinnakkaissuhde. Tunne oli enemmän (ainakin minulla) sellainen 'vihdoin se tuli päivänvaloon, nyt on mahdollisuus oikeasti mennä eteenpäin'. Kuten huomaatte, toisen ihmissuhteen esille tuleminen on se käänne, josta se tilanteesta irtautuminen alkaa. Siksi se on oikeasti lopulta myönteinen asia.

Läheltä olen kaksikin kertaa seurannut sitä toivossa roikkumista ja epätoivoon tasaisin väliajoin vajoamista, että pidän sellaista elämäntilannetta aivan hirveänä, en toivoisi sitä kellekään, en myöskään tuntemattomalle ihmiselle netissä. Jokaisella on oma elämäntiensä, omat valinnat, omat virheet, tiedän.. mutta liian pitkälle viety haavoittava elämäntilanne tekee lähes kenet vaan katkeraksi ja sitä kautta vaikuttaa myös niiden lasten elämään. Se on aivan turhaa ja vaan liian surullista. Ja kyllä, voin sanoa käsi sydämellä näin, koska olen se lapsi. Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?

Ohiksena, mutta nämä jotka jää vellomaan johon itseensä kohdistuneeseen loukkaukseen vuositolkuksi ei tokene sadankaan sivun anteeksipyyntelyillä. Olkoon se loukkaus iso pieni totta tai ei nämä kyllä jauhaa siitä lopun ikäänsä.

Sitäpaitsi kukaan kai ei eikä edes ap epäillyt etteikö miehellä todennäköisesti ole toista. Se on 28 v mies josta oli vaikea uskoa. Mutta tosiasioita ei nämä loukkaantujat muista ainoastaan vain sen verisen loukkauksen joka osui muka heihin.

MP taas ilmiselvästi herättää kateutta kun saa niin paljon kehuja kirjoituksistaan. 

"Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?"

Luuletko sinä, että kun ihminen on akuutissa kriisissä, häntä auttaa se, että sinä kerrot totuudet, koska olet kokenut traumaattisen lapsuuden ja siksi aukottomasti tiedät, mitä tässä nyt tapahtuu?  Vai olisiko sittenkin se ihan akuutti tuki, empatia, tsemppaaminen ja kehoittaminen kaikenlaisen avun pariin olisi hyödyllisempää?

Ja täällä tuskin on apn lapset loukkaantumassa siitä, mitä täällä kirjoitetaan. Ja et ehkä nyt tunnekouhussa ehkä muista miten keskustelut on mennyt. MP esim. ei ole narsismista puhunut mitään, ainoastaan antanut tukea ja ihan käytännön neuvoja ja aika neutraalisti kertonut omista kokemuksistaan asioihin liittyen.

Ja kun olen tällainen kyyninen, kylmä, varmaan vahingoniloinenkin, inhorealistinen paske niin jatkanpa spekuloimaan mitä Hukassa on edessään:

Näitten avoimien suhteitten ynnä muiden säätöjen kanssa jahnataan tästä eteenpäin aina pimeimpään syksyyn saakka. Hukassa viettää illan jos toisenkin miettien miksi se mies on näin kauan lenkillä /töissä /salilla ja mitä se nyt puhelimellaan touhuaa kun on noin mairea hymy naamalla. Hukassa tuntee itsensä epävarmaksi ja haavoittuvaksi ja alkaa kysellä, urkkia ja tingata. Missä mennään? Tämä saa aikaan miehessä paineen tunteen. Samaan aikaan painetta tulee kenties myös sivusuhteelta, pitäisi tehdä päätöksiä. "Enpä annakaan huomiota, kivoja viestejä, flirttiä, kauniita sanoja. Alan säännöstellä niitä, palkita toivotusta käytöksestä ja ei-toivotusta ignorata, tarjota pelkkää kylmyyttä tai hiljaisuutta, yhden sanan vastauksia".

Ilmapiiri kotona kiristyy, miestä alkaa óttaa päähän vähän kaikki mitä Hukassa tekee, tai on tekemättä. Myös asiat mitkä eivät vaimoon edes liity, ovat vaimon vika. Riitaisa ilmapiiri huipentuu johonkin "tarvitsen tauon ja aikaa itselleni, muutan hetkeksi mökille" -ratkaisuun. Hukassa epäilee ja vahtii ja selvittelee ja lopulta selviää, että suhde toisen naisen kanssa on päällä ihan täysillä. Välit tulehtuvat täysin, eikä nyt jo väistämättömältä näyttävään eroon liittyviä asioita saada hoidettua. Mies kuvittelee ajan auttavan ja aiheuttavan itselleen vähemmän aineellista menetystä ja heittäytyy täysin aloitekyvyttömäksi. Kevääseen mennessä pari on de facto eronnut, mutta tavaroita ja omaisuutta ei ole saatu jaettua ja käytännön asioista sopiminen on vaikeaa. Luultavasti keskustelijat päätyvät silloin yhdessä diagnosoimaan miehen narsistiksi ja ketjussa jaetaan vinkkejä kuinka Hukassa huolehtii omasta edustaan maksimaalisesti. Hukassa ei tosin pysty näitä neuvoja ottamaan vastaan koska on niin väsynyt, rikki ja miehen henkisen ylivallan lamauttama.

Aivan mahotonta MaratonParkuja ja Liekki, tekee mieleni kaivaa popcornit esiin.

Asiat voivat jäädä kirvelemään pitkäksi aikaa ja todella nostan hattua jokaiselle joka uskaltaa kirjoittaa omista kipeistä asioista silläkin uhalla, että päätyy tikunnokkaan. 

Ja kun päästään tähän anteeksi pyytämisen linjalle niin joku minua näpäytti, että jankutan samoja asioita jo kolmatta vuotta. Niin totta, pyydän anteeksi ja olen kyllä asiasta tietoinen. En kuitenkaan muuta käytöstäni, sillä aina on uusia kirjoittajia / uusia elämäntarinoita. Ja en millään usko, että nyt kelkkaan mukaan tuleva ihminen välttämättä lukee 9044 kirjoitusta (453 sivua). Kirjoitukseni perustuu useimmiten omaan kokemukseeni, ei kokemusasiantuntijan rooliin.

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

"Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?"

Luuletko sinä, että kun ihminen on akuutissa kriisissä, häntä auttaa se, että sinä kerrot totuudet, koska olet kokenut traumaattisen lapsuuden ja siksi aukottomasti tiedät, mitä tässä nyt tapahtuu?  Vai olisiko sittenkin se ihan akuutti tuki, empatia, tsemppaaminen ja kehoittaminen kaikenlaisen avun pariin olisi hyödyllisempää?

Ja täällä tuskin on apn lapset loukkaantumassa siitä, mitä täällä

"MP esim. ei ole narsismista puhunut mitään, ainoastaan antanut tukea ja ihan käytännön neuvoja ja aika neutraalisti kertonut omista kokemuksistaan asioihin liittyen"

Aika kova, että muistat kahden vuoden, vai onko se jo kolme, ajalta ettei ole asiasta puhunut mitään! Kuin apteekin hyllyltä! Minä en herran tähden sentään muista aivan kaikkea mistä joku on kirjoittanut, enkä varsin kaikkea mistä joku Ei ole kirjoittanut, joten myönnän auliisti; voi olla ettei parkuja ole narsismista kirjoittanut.

Pari sanaa vielä omista kuulumisistani ennen hetken hengähdystä muiden aktiviteettien parissa.

Toyboy vietti luonani viimeisen vapaan viikonloppunsa ennen muuttoa toiselle paikkakunnalle. Ja kuinka mukava viikonloppu se olikin: kävelyitä, hyvää ruokaa ja juomaa, elokuvien katselua, keskusteluita ja iholla olemista.

Kysyin Toyboylta, millaiseksi hän tuntee itsensä minun seurassani. "Kokonaiseksi", oli hänen vastauksensa. Sattumalta olin ostanut hänelle ennen vierailua pienen jäähyväislahjan ja kortin, jossa lukee "Ystävä, siellä, missä saan olla kokonainen, löydän aina sinut." Tunne on siis vahvan molemminpuolinen.

MaratonParkuja mielestäni osuvasti totesi, että laput sopivat huonosti ihmissuhteisiin. Sen paremmin minä kuin Toyboykaan emme edelleenkään tiedä, mitä olemme tai olemme olematta toisillemme. Ja näyttää siltä, että tällä erää tarina jää tähän. En edelleenkään tunnista itsessäni ihastumisentunteita, mutta eipä niitä kyllä enää Penakaan herätä. Lisäksi voin helposti sanoa rakastavani Toyboyta, vaikka en ole rakastunut.

Olen tässä pohtinut, tiedänkö minä mitä rakkaus on ja yhdistänkö sen oikeisiin asioihin. Huijaanko itseäni, ja yritän alitajuisesti suojella itseäni kieltämällä ihastuksentunteet Toyboyta kohtaan? En tiedä. Mieleni on usein minulle itsellenikin mysteeri.

Sen tiedän, että yhtään mitään en kuitenkaan kadu. Ikävä tulee, ja suruakin varmasti. Mutta nehän vain kertovat siitä, että minulla on ollut jotain arvokasta. Elämä on tehty elettäväksi, ei pelättäväksi.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?"

Luuletko sinä, että kun ihminen on akuutissa kriisissä, häntä auttaa se, että sinä kerrot totuudet, koska olet kokenut traumaattisen lapsuuden ja siksi aukottomasti tiedät, mitä tässä nyt tapahtuu?  Vai olisiko sittenkin se ihan akuutti tuki, empatia, tsemppaaminen ja kehoittaminen kaikenlaisen avun pariin olisi hyödyllisempää?

Ja täällä tuskin on

Olisikohan sullekin terapeuttisempaa jos keskittyisit kertomaan kokemuksista liittyen avioliiton ongelmiin eroihin jne. sen sijaan että siirryt moittimaan ja tonkimaan toisia kirjoittajiajonkun vuosia sitten sanotun takia?

Vierailija kirjoitti:

"Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?"

Luuletko sinä, että kun ihminen on akuutissa kriisissä, häntä auttaa se, että sinä kerrot totuudet, koska olet kokenut traumaattisen lapsuuden ja siksi aukottomasti tiedät, mitä tässä nyt tapahtuu?  Vai olisiko sittenkin se ihan akuutti tuki, empatia, tsemppaaminen ja kehoittaminen kaikenlaisen avun pariin olisi hyödyllisempää?

Ja täällä tuskin on apn lapset loukkaantumassa siitä, mitä täällä

Kyllä. Olen aivan varma että sen rohkaiseminen että ihminen sellaisessa tilanteessa kuin Ap alkaa rakentaa omaa elämäänsä, edes päänsä sisällä, saa lopulta enemmän apua niin, kuin niin, että kuoro liittyy haukkumaan hänen kumppaniaan ja voivottelemaan kamalaa tilannetta, vältellen kuitenkin sitä faktaa että puolison rakkaus on poissa, eikä se enää palaa. Tuossa tilanteessa ihmisen on kaikkein vaikeinta motivoitua päättämään päässään, että nyt suattaapi olla niin, että elämäni sellaisena kuin olen sen tuntenut on päättymässä. Sitä koittaa olla vaarantamatta sitä pientä toivonrepaletta jossa vielä roikkuu ja alentuu miellyttämään mulkkumaisesti käyttäytyvää kumppania joka on jo päättänyt kävellä pois, ei vaan saa aikaiseksi. Tuo katkeroittaa! Mikä siinä on, ettei voisi vain sanoa, että minua ei kohdella näin ja muuttaa vaikka sinne vierashuoneeseen aluksi??

Kokemukseni mukaan ei voi, koska silloin olisi antanut toiselle luvan ajautua kohti eroa. Ajautua kauemmaksi itsestä ja lähemmäksi Sitä Toista. Pelko ja toivo on se mikä estää toimimasta itse. Eikö ihmistä pitäisi tuossa tilanteessa rohkaista, eikä sementoida pysymään siinä löyhässä hirressä??

Minä olen lähipiirissäni nähnyt suhteita, jotka jatkuvat pitkäaikaisen sivusuhteen jälkeen ja niissä se katkeruus ja epäluottamus on ollut koko ajan määrittävä tunne ainakin vuosia.

Ja olen nähnyt suhteita, jotka ovat päättyneet sivusuhteen vuoksi ja juuri noin kuten tämän ketjun tapaukset. Niissä jätetyksi tulleet ovat itse kertoneet että pahinta oli se turhan toivon antaminen ja eron pitkittäminen. Alentavaa tietää että on joskus saanut seksiä säälistä tai siksi ettei heräisi epäilyksiä. Nöyryyttävää tajuta, että kun itse on roikkunut toivossa niin toinen on vaan vierellä kiemurrellut että miten tästä pääsisi ulos mahdollisimman kivuttomasti.

Jos itse olen joskus vastaavassa tilanteessa niin toivon, että vaikka sitten keskustelupalstan vertaistuki jättää mulle hyvin vähän tilaa itsepetokselle ja tuomio on yksimielinen: miehesi tulee jättämään sinut toisen naisen vuoksi, jollet itse ehdi lähteä ensin.

Ollaanko me luettu ihan eri ketjua kun en muista ollenkaan että esim aplle ei koko ajan olisi tolkutettu että lähde ja hae apua. MUTTA siinä samalla kannustettiin tuettiin ja tsempattiin. 

Ja se on ihan sama missä se ihminen roikkuu jos valmis ei ole tekemään. Siitä tulee vain ahdistuneempi olo kunkaikki ympärillä on niin paljon fiksumpia kuin itse ja tolkottaa sitä. Mulla on tästä vahva kokemus ja kavereitakaan ei enää olla kun tunsin että he vaan pitää mua tyhmänä eikä ymmärrä tunnepuolta ollenkaan.

Voitaisko jättää tämän ketjun menneiden kaivelemiset? 3v eletty, moni asia on muuttunut. Kirjoitetaan omiamme, kannustetaan, herätellään, ollaan samaa/eri mieltä rakentavasti ja 'lainataan', jos osataan :)

Tuumis

Jos itse olen joskus vastaavassa tilanteessa niin toivon, että vaikka sitten keskustelupalstan vertaistuki jättää mulle hyvin vähän tilaa itsepetokselle ja tuomio on yksimielinen: miehesi tulee jättämään sinut toisen naisen vuoksi, jollet itse ehdi lähteä ensin.

Hmm. No, itse ajattelen, että eihän tuo mikään kilpajuoksu ole ja loppupelissä on ihan sama, kuka lähti ja kenen kanssa, jos tuloksena on riitaisa, ahdistava ja huonosti hoidettu ero, joka pahimmillaan traumatisoi vuosiksi.

Näen myös Hukassa tilanteen toisin kuin sinä (jos keskustelen siis saman kanssa, en ole varma), koska siis mitään salasivusuhdettahan ei ole, joten tuskin Hukassa alkaa klassisin merkein kyttäämään miehen menoja. Miksi niin tekisi, kun jo nyt  todennäköisyys on, että ellei Hukassa tiedä, missä mies on, hän on "ystävänaisen" luona. Päinvastoin, uskon, että häneltä tulee loppumaan vähä vähältä kaikki kiinnostus siihen, mitä mies tekee ja eroon päädytään sitä kautta.

Kieltämättä iän myötä olen tullut myös aika allergiseksi kysymykselle "mikä siinä on, että ei voi", kun kyse on toisen elämästä. Siinä voi olla monenmoista ja lopulta vain asianosainen tietää, mikä siinä on.

Itsepetoksesta olen kyllä samaa mieltä kanssasi, ihmisen on kovin helppo uskoa siihen, mitä toivoo. Mutta siinäkin vaiheessa olisi parasta, jos toivon sammumisen voisi käsitellä empatian ja tuen keskellä, ei karusti totuuksia nieleskellen.

Ja kieltämättä nyt kyllä ainakin itseäni vähän puolustan, että en minä ole, enkä koe muidenkaan, kannustaneen ketään jäämään kusettamaan itseään liittoonsa, vaikka olenkin ollut sitä mieltä, että asioita on paras tehdä sitä mukaa kuin on niihin valmis.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

"Luuletko sinä, että minua yhtään on lohduttanut sen esille tuominen, että "mies oli itsekäs sika ja narsisti ja paska joka ei saanut pidettyä hosujaan jalassa"? No ei, se mies on isäni. Minun isä. Ja äidilläni myös on oma vastuunsa aikuisena omassa parisuhteessaan ja perheessään. Minulle, lapselleen, hän ei voi sitä ulkoistaa syyttämällä yksin isää, vaikka se jollekin naisystävälle menisikin niin läpi. Minä kysyn; miksi et lähtenyt? Miksi pistit meidät kuuntelemaan teidän riitelyä ja katselemaan itkeskelyäsi VUOSIA?"

Luuletko sinä, että kun ihminen on akuutissa kriisissä, häntä auttaa se, että sinä kerrot totuudet, koska olet kokenut traumaattisen lapsuuden ja siksi aukottomasti tiedät, mitä tässä nyt tapahtuu?  Vai olisiko sittenkin se ihan akuutti tuki, empatia, tsemppaaminen ja kehoittaminen kaikenlaisen avun pariin olisi hyödyllisempää?

Ja täällä tuskin on apn lapset loukkaantumassa siitä, mitä täällä

MIstä päättelet että lapsuuteni oli jotenkin traumaattinen?

Ei ollut, olin jo teini-ikäinen, mutta oman kokemuksen pohjalta voi toki antaa omassa kriisissään sokeutuneille vanhemmille vinkkejä kuinka tehdä tilanteet lapsilleen kevyemmäksi. Oletan että se on jokaisen vanhemman prioriteetti, minimoida aikuisten murheiden vaikutuksia omien rakkaiden lasten elämään.

Here goes: älä peittele tosiasioita, mutta älä myöskään tee lapsista osapuolia. Lapsi joko on tai ei ole loukkaantunut loukatun vanhemman puolesta. Molempien reaktioiden tulee olla sallittuja, kumpaakaan reaktiota ei tarvitse vanhemman hakemalla hakea. Lasten murhe, taikka edes heidän ymmärrettävissä oleva asia EI ole se kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Oikeaa ja väärää ei monesti edes ole. Jos olet ollut hyvin tolaltasi ja tavoittamaton lapsille niin koita aikuisena nähdä tilanne ymmärtäen, ettei heidän elämänkokemuksensa ja kypsyytensä riitä näkemään asiaa kannaltasi -heille olet vain poissaoleva ja mahdollisesti jopa pelottava vanhempi ja samaan aikaan toinen vanhempi voi olla helposti lähestyttävä ja jopa korostetun mukava. Lapsi luonnollisesti lähenee sitä vanhempaa jota on helpompi lähentyä. Vanhempien tehtävä lasten suhteen on aina ihan pieniä akuutteja hetkiä lukuunottamatta, olla se turvallinen aikuinen joka mahdollistaa lapsen hyvän kasvun. Jos siihen ei pysty, ei mahda mitään, mutta sen seuraukset pitää vaan aikuisen hyväksyä ja koittaa kriisin jälkeen paikata asiaa kun taas jaksaa. Lapsi on 50% sen inhottavan sian geenejä, mutta sen sian teot eivät silti ole lapsen vika, eikä lapsi pysty niitä hyvittämään saati estämään. Lapsella voi olla ja yleensä on myös negatiivisia luonteenpiirteitä, mutta ne eivät taas ole sen enempää sen sian vika kuin sinunkaan, eivätkä myöskään lapsen. Ne ovat niitä kasvunpaikkoja -anna lapselle eväät kasvuun. Lapsella on oma suhteensa molempiin vanhempiinsa. Se ei liity sinun pahaan mieleen, eikä toisen vanhemman sinuun kohdistuneeseen pahaan tekoon, lapsella on oikeus suhteeseen molempien vanhempien kanssa. Lapsi kestää kyllä eron itselleen tuottaman pettymyksen, mutta vain jos ei menetä kumpaakaan vanhempaansa kuin korkeintaan hetkellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Voitaisko jättää tämän ketjun menneiden kaivelemiset? 3v eletty, moni asia on muuttunut. Kirjoitetaan omiamme, kannustetaan, herätellään, ollaan samaa/eri mieltä rakentavasti ja 'lainataan', jos osataan :)

Tuumis

Tämä :)

Sivutolkulla mietitään että miksei kommentoida minun kirjoituksiani ja miten voi lainata oikein jne.. miksei kukin vaan voi ottaa käyttöön nimimerkkiä? Senhän voi keksiä minkälaisen vaan. Olisi niiiiiiin paljon helpompi keskustella ja seurata keskustelua. 

Ja täytyy vielä sanoa naurahdin ääneen kun heti jo joku oli minutkin laittanut jonkun vakkareiden alter-egojen nippuun. Vainoharhaa parhammillaan. Löysin ketjun talvella, kahlasin sen tuhannet viestit läpi n 1,5 viikossa, sitten kirjoitin jonkun lyhyen kommentin (en muista enää todellakaan mitä nimimerkkiä käytin, joku -lintu se taisi sekin olla) jossa sanoin etten ainakaan vielä tohdi kirjoittaa omaa tarinaani. Ja en ole tosiaan tohtinut vieläkään kun riepottelijaa riittää. En jaksa sitä nyt.

Mitä jos vain kaikki kirjoittajat jotka täällä nimimerkittöminä kirjoittavat ottaisivat itselleen nyt jonkun nimimerkin? Ei tarvitsisi enää erotella porukkaa eri leireihin :)

- sinilintu

Vierailija kirjoitti:

Jos itse olen joskus vastaavassa tilanteessa niin toivon, että vaikka sitten keskustelupalstan vertaistuki jättää mulle hyvin vähän tilaa itsepetokselle ja tuomio on yksimielinen: miehesi tulee jättämään sinut toisen naisen vuoksi, jollet itse ehdi lähteä ensin.

Hmm. No, itse ajattelen, että eihän tuo mikään kilpajuoksu ole ja loppupelissä on ihan sama, kuka lähti ja kenen kanssa, jos tuloksena on riitaisa, ahdistava ja huonosti hoidettu ero, joka pahimmillaan traumatisoi vuosiksi.

Näen myös Hukassa tilanteen toisin kuin sinä (jos keskustelen siis saman kanssa, en ole varma), koska siis mitään salasivusuhdettahan ei ole, joten tuskin Hukassa alkaa klassisin merkein kyttäämään miehen menoja. Miksi niin tekisi, kun jo nyt  todennäköisyys on, että ellei Hukassa tiedä, missä mies on, hän on "ystävänaisen" luona. Päinvastoin, uskon, että häneltä tulee loppumaan vähä vähältä kaikki kiinnostus siihen, mitä mies

"eihän tuo mikään kilpajuoksu ole ja loppupelissä on ihan sama, kuka lähti ja kenen kanssa"

Ei niin, mutta kun elää henkisessä sillassa sillä on merkitystä kestääkö se 3 kk vai 3 vuotta. Jos mies vahtii omia etujaan ja on jo tunnemielessä irti niin hänhän jaksaa vaikka vuosia sekoamatta. Miten on sen asiat, joka toivoo ja pettyy, taas saa syytä toivoon ja taas pettyy, jne?

"mitään salasivusuhdettahan ei ole, joten tuskin Hukassa alkaa klassisin merkein kyttäämään miehen menoja"

Johan tuossa on alkanut se kylmää kuumaa -leikki. Välillä on niin ensiarvoisen tärkeää että pitää saada pitää muita suhteita ja välillä hän onkin pistämässä sivusuhdetta telakalle, kun 'toinen nainen vain uskoisi'. Omin silmineni olen tuota nähnyt liian monta kertaa ja miksi se kaava onkin aina tuo sama? En edes tiedä mikä tuohon on syynä, mutta aina sama ralli: kun petetty alkaa menettää toivoaan, raotellaan mahdollisuutta liiton jatkua kuten ennenkin. Sitten kun pöly laskeutuu, tulee pian ilmi taas jotain uutta joka romuttaa tuon toivon. En osaa sanoa onko se syyllisyys joka laittaa välistä hyvittelemään ja lupailemaan kaikenlaista vai onko se ihan kyynisesti vain lepyttely, että omaisuuden jakaminen menisi sopuisammin. Ehkä riippuu henkilöstä. Yhden ainakin tiedän joka kaunisteli totuutta koska ei kestänyt itse mitä peilistään näki. Ihan itse on tämän jälkikäteen kertonut.