Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

"Ja tiedän, että ihmiset on myös sitä mieltä, että suhteessa tulleet haavat pitää korjata uudessa, hyvässä suhteessa.

Tuolla aiemmin joku oli myös kommentoinut että ap ei koskaan tule löytämään ketään. Miksi pitäisi löytää joku? Varmaankin jos etsisin ja kaipaisin ihmistä elämääni löytäisin jonkun. Mutta kun ihan aidosti ja oikeasti en halua yhtään minkäänlaista vititelmää elämääni. En kevyttä enkä vakavaa suhdetta. Nautin täysillä olostani, vapaudestani, ystävien seurasta." 

Suhteessa tulleita haavoja ei nimenomaan pidä enää uudessa suhteessa hoitaman. Ne haavat hoidetaan itse tai käydään ammattilaisella.

Tässä ketjussa on todellakin ilmeistä, että mies on se, joka tuo ilon tai surun. Kukaan ei ole puhunut esim. siitä, miten iloitsee uusista opinnoista tai liikunnasta tai harrastuksesta/ystävyydestä ym. Itse olen olen elänyt monenlaista elämää, joten olen silleen ihmeissäni seurannut tätä ketjua. Ihan kuin ihminen ei olisi mitään/kukaan ilman kumppania. No, esim. sivusuhteita pitäväthän tarvitsevat juuri sitä nähdyksi ym. tulemista niin maan ahnaasti. Mulla on yks naisystävä, joka kolmannen liittonsa jälkeen sanoi, että kun hän ei tunne olevansa nainen ilman miestä. Mä oon aina tuntenut olevani nainen ihan ilman miestäkin. Just tuun uimahallista ja kyllä poreilee ilo. Kävin vielä herkkuja kaupasta ja kirjastosta hyvää lukemista. Ihanaa!

"Ohiksena huutelen: mulla ei ole mun mieheni kanssa ollut koskaan mitään suurta tunteiden paloa. Mies oli mun paras ystävä ikävuoden 16-20 ja siinä vaiheessa päätimme katsoa tulisiko parisuhteesta mitään. Nyt olemme olleet yhdessä 23 vuotta. Ehkä suurin tekijä meillä on yhteinen huumorintaju. Hänen kanssaan on sellainen tasaisen tappavan hyvä olla, ja me saamme toisemme nauramaan päivittäin. SE on se liima, mikä meidät pitää yhdessä. Yhdessä vaan on tasaisen hyvä olla. Toki meilläkin on ollut ongelmalle, ja varmasti niitä tulee olemaankin. Mutta se päivittäinen tavallinen elämä on vapaata draamasta, riidasta, ja kaikenlaisesta tunteiden vuoristoradasta. Jollekulle tällainen ei ehkä sovi, mutta en usko että kovinkaan monessa kymmeniä vuosia kestävässä parisuhteessa on jatkuvaa roihua. Sellainen on yleensä aika kuluttavaa, ja vie paljon energiaa."

Tämä olisi minun unelmien parisuhde. Kuvailet tosirakkautta. 

Kiitos Liekki vastauksestasi, selvensi todella paljon tilannettasi.

Itse olen sitä mieltä, että kukin tyylillään. Tapoja elää tätä elämää on yhtä monia kuin meitä ihmisiä. Kunhan kaikki lähtee ihmisestä itsestään, omasta aidosta halusta on se sitten ihan mitä tahansa yksin tai yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

"Ja tiedän, että ihmiset on myös sitä mieltä, että suhteessa tulleet haavat pitää korjata uudessa, hyvässä suhteessa.

Tuolla aiemmin joku oli myös kommentoinut että ap ei koskaan tule löytämään ketään. Miksi pitäisi löytää joku? Varmaankin jos etsisin ja kaipaisin ihmistä elämääni löytäisin jonkun. Mutta kun ihan aidosti ja oikeasti en halua yhtään minkäänlaista vititelmää elämääni. En kevyttä enkä vakavaa suhdetta. Nautin täysillä olostani, vapaudestani, ystävien seurasta." 

Suhteessa tulleita haavoja ei nimenomaan pidä enää uudessa suhteessa hoitaman. Ne haavat hoidetaan itse tai käydään ammattilaisella.

Tässä ketjussa on todellakin ilmeistä, että mies on se, joka tuo ilon tai surun. Kukaan ei ole puhunut esim. siitä, miten iloitsee uusista opinnoista tai liikunnasta tai harrastuksesta/ystävyydestä ym. Itse olen olen elänyt monenlaista elämää, joten olen silleen ihmeissäni

Minulle taas on ammattilainen sanonut, että hyvä suhde voi olla mitä korjaavin kokemus. Toki terapeuttia toisesta ei voi tehdä, mutta tämä suomalainen "pitää pärjätä yksin"-mentaliteetti on nimenomaan se, mikä on minunkin ongelmieni juurisyy. Suunnilleen ainoa kiitos, minkä olen äidiltäni saanut, on kun hän minun ollessani aikuinen totesi, ettei tiedä onko koskaan muistanut sanoa, miten arvostaa minun itsenäisyyttäni ja pärjäävyyttäni. Siinä hetkessä silmieni edessä vilisivät kaikki kerrat, kun olisin tarvinnut hänen apuaan, tukeaan ja läsnäoloaan, enkä koskaan sitä saanut. Opin, että avun pyytäminen ja tunteiden näyttäminen on heikkoutta, ja tässä sitä sitten ollaan matkalla kohti yksinäistä vanhuutta, kun ei ole minkäänlaista kykyä olla terveellä tavalla riippuvainen muista ihmisistä. Tai ajatella, että minunkin tunteillani ja tarpeillani on merkitystä. Mutta hei, terapeuttia varmaan kiinnostaa, kun maksan riittävästi.

Kun ottaa huomioon, että ketju käsittelee irti päästämisen vaikeutta, niin ei ole tässä tullut mieleen jutella ystävistään tai harrastuksistaan - joita molempia kyllä löytyy.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja tiedän, että ihmiset on myös sitä mieltä, että suhteessa tulleet haavat pitää korjata uudessa, hyvässä suhteessa.

Tuolla aiemmin joku oli myös kommentoinut että ap ei koskaan tule löytämään ketään. Miksi pitäisi löytää joku? Varmaankin jos etsisin ja kaipaisin ihmistä elämääni löytäisin jonkun. Mutta kun ihan aidosti ja oikeasti en halua yhtään minkäänlaista vititelmää elämääni. En kevyttä enkä vakavaa suhdetta. Nautin täysillä olostani, vapaudestani, ystävien seurasta." 

Suhteessa tulleita haavoja ei nimenomaan pidä enää uudessa suhteessa hoitaman. Ne haavat hoidetaan itse tai käydään ammattilaisella.

Tässä ketjussa on todellakin ilmeistä, että mies on se, joka tuo ilon tai surun. Kukaan ei ole puhunut esim. siitä, miten iloitsee uusista opinnoista tai liikunnasta tai harrastuksesta/ystävyydestä ym. Itse olen olen elänyt m

No kuule, ihan minä ja monet muutkin ollaan jouduttu terapiassa käymään. Omasta puolestani sanon, että oon saanu apua ja tarvinnutkin paljon. En pelkästään lapsuuden takia. Ja joo, se irti päästäminenkin on helpompaa kun etsii/löytää omia ilojaan/juttujaan. Ja voi olla, että se iloisuus/tyytyväisyys vetää muitakin puoleensa. Tarvitsevuuttahan se terapiaan meneminen juuri osoittaa. Tässä ketjussa tuntuu, että uutta miestä vaan kehiin, ni kyll se siitä taas. Niinhän toi apkin oli saanut sellaisen käsityksen. 

Tämä tuntuu hiukan rusinat pullasta-suhteelta. Otetaan kummatkin hyöty parisuhteenomaisesta suhteesta, muttei haluta ottaa vastuuta parisuhteesta. Mikä estää tuolloin, ettei voida olla nimikkeellä parisuhde? Ei se tarkoita avioliittoa tai ikuista yhteenkuuluvuutta. Niin, mutta kun se rajoittaa ikävästi. Helpompi olla modernisti fwb. 

Niin, miksi suhde miehen kanssa ei saisi olla sellainen, että siitä ottaa vaan rusinat pullasta? Mikä siis on oletus, että jos nainen ryhtyy suhteeseen miehen kanssa, pitää olla mielessä parisuhde ja altis ottamaan siitä vastuu? Ja mikä on se vastuu, joka otetaan?

En hahmota, miksi ei saisi, niin nainen ja tietysti mieskin, todeta, että ei, emme halua nyt sitä mystistä vastuuta ja ennen kaikkea, emme halua, että minua rajoitetaan ikävästi. Haluan olla modernisti fwb!

Tämä kuulostaa minusta ikävästi siltä, että jos ihminen haluaa läheisyyttä, lämpöä, seuraa ja siihen kylkeen ehkä seksiäkin, hänen tulisi olla valmis maksamaan siitä valmiudella vastuun ottoon ja parisuhteeseen. 

Moralisointia, joka ei auta ketään eheytymään ja voimaan paremmin. Päinvastoin. En ihan hahmota sitäkään, miksi automaattisesti uimaharrastus itsekseen olisi terapiamielessä parempi ratkaisu kuin ajanvietto toisen ihmisen kanssa - eikö tämäkin ole yksilöstä kiinni, mikä kenellekin paremman mielen ja eteenpäin viemisen tuo?

Se on tietysti totta, että ei ole hyvä onnellisuuttaan ripustaa kenenkään toiseen. Mutta ei kyllä sekään, että moralisoinnin vuoksi jättää käyttämättä ne keinot, jotka toimii, koska kyllä hyvä nainen tässä maassa on itsenäinen ja yksinäinen toimija. 

Jos ketään ei vahingoita, kuseteta, viilata linssiin, johdeta harhaan jne. niin mikä oikeastaan olisi kauniimpaa kuin se, että kaksi ihmistä auttaa toisiaan eteenpäin rankoissa, synkeissä tilanteissa? 

Antakaapa yksi järjellinen syy, miksi juuri tämä olisi haitallisin toimintatapa!

T: MaratonParkuja

En nyt ihan heti kättelyssä vertaisi uimaharrastusta ja seksin harrastamista keskenään. Vai onko seksi nykyään jo yleistetty samaan harrastuksen piiriin kuin lukeminen, pitsinvirkkaus, ristikoiden täyttäminen, salilla käynti...se on ikäänkuin kansalaisoikeus. 

Olen sitten moralisti, mutta seksisuhteeseen tai siis seksiä harrastetaan säännöllisesti saman henkilön kanssa, kuuluu kyllä myös jonkinlainen vastuunotto. En oikein sitäkään ymmärrä, että ollaan ikäänkuin vakituisessa suhteessa, mutta se kuvataan sanalla fwb eli ei sitten kuitenkaan olla. Ja se oikeuttaa ettei tarvita parisuhteen vastuunottoa. Silloin voi, käsittääkseni, samaan aikaan olla seksisuhteessa jonkun muunkin ihmisen kanssa joka sattuu miellyttämään tai vetämään puoleensa seksuaalisesti. No, ei siinä mitään jos se kummallekkin sopii. Mutta tuoko sekään sitten ihmiselle hyvänolon tunnetta tai mielenrauhaa. 

Vai onko noissa fwb-suhteissa joku uskollisuuspointti kuitenkin? Minusta kyllä tuntuu, että niissä on jokaisella hiukan omat sääntönsä ja säätönsä. Mutta toivottavasti ne, jotka näihin suhteisiin ryhtyvät ovat samoilla ajatuksilla ja tietävät nämä säännöt. 

Minusta kyllä tuntuu, että niissä on jokaisella hiukan omat sääntönsä ja säätönsä. Mutta toivottavasti ne, jotka näihin suhteisiin ryhtyvät ovat samoilla ajatuksilla ja tietävät nämä säännöt. 

Tästähän nimenomaan on kysymys ja kyllä, se on ihan kansalaisoikeus päättää omasta seksielämästään aivan samalla tavalla kuin mistä muustakin elämän osa-alueesta.

Itse ajattelen, että jos tämä suhde päättyy, en halua enää kapseloida itseäni siten kuten edellisen suhteen jälkeen tein. Sen jälkeen käperryin aivan liian pitkäksi aikaa itsesyytöksiin ja keskityin liikaa itsekseni pärjäämiseen. Elin ehdottomasti ihan hyvää elämää ja totisesti pärjäsin itsekseni. En yhtään kaivannut, että olisi joku, enkä ajatellut, että pitäisi olla ketään.

Oikeastaan tällä ketjulla on ollut iso merkitys sille, että olen alkanut ajatella, että ei ollut mitenkään tervettä sekään. Rakentaa elämäänsä juuri siten, että ikään kuin kaikki palikat, jokainen lähtökohta, valittiin siten, että pärjään (ja siis olen) loppuikäni yksin.

Hoin toki, että jos joku tulee vastaan niin saa tulla jne. mutta eihän siinä oikeasti, rehellisesti ollut mitään järkeä. En minä antanut kenellekään mitään realistista mahdollisuutta tulla vastaan. En missään nimessä antautunut mihinkään kohtaamisiin saati kokeiluihin. 

Tiedän menneeni ääripäihin ja tiedän, että tähän on keskitie, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta hell nou kukaan toinen sitä puolestani määrittelee, eli mikä on sopiva määrä mitäkin ja mitkä ovat minun sääntöni ja säätöni.

Sekin vielä, että kyllä, hyvä suhde parantaa entisen haavoja. Ainakin itse katselen mennyttä aikaa paljon valoisammin, näen kyllä omia virheitänikin selkeämmin, mutta osaan olla niitä kohtaan armollisempi. Olen saanut luottamusta itseeni, omaan arvostelukykyyni ja ennen kaikkea toisiin ihmisiin. 

T: MaratonParkuja

Lisään vielä edelliseen unohtuneen:-) Kiinnostaisi tietää, mitä se vastuunotto on, jota otetaan, kun suhde on semmoinen, että sitä pitäisi (vaikka ei edes haluaisi) nimittää parisuhteeksi?

Minusta meillä kaikkien pitää ottaa vastuuta kaikista suhteista ja yleensä ihmisten kanssakäymisestä. Meidän pitää olla rehellisiä, luotettavia, ystävällisiä, ei-ilkeitä, emme saa hyväksikäyttää ketään, emme saa tahallamme pahasti loukata, meidän pitää tähän x ja xx asiaa.

En siis näe, että seksin harrastaminen muuttaa asioita siten, että meidän tulee ottaa jotain erilaista vastuuta kuin otamme muissa ihmissuhteissamme. Tai en siis osaa nähdä, miten ja miksi muuttaa.

T: MaratonParkuja

En voisi olla enempää samoilla linjoilla MaratonParkujan kanssa. Näissä jutuissa pitää kuitenkin varmistua, ettei käytä läheisyyttä ja seksiä omien tunne-elämän ongelmien välttelyssä, mitä olen nuorempana tehnyt paljonkin. Silloin sitä ajatteli, että seksillä ja läheisyydellä on joku itseisarvo vastapuolesta riippumatta.

Ja kyllä, fyysinen läheisyys rentouttaa ja parisuhteessa olevat kestävät ilmeisesti työstressiäkin kolmanneksen paremmin kuin sinkut. Mutta jos on valmis tinkimään omista rajoistaan tai hyväksymään kenet tahansa saadakseen läheisyyttä, ollaan pahasti pielessä. En myöskään usko, että jatkuvasti epäselvät parisuhdetilanteet parantavat kenenkään mielenterveyttä. Varmaan loppujenlopuksi kaikki kuitenkin haluavat olla yhdessä rakastamansa ihmisen kanssa.

Mutta elämä ja kokemukset opettavat, ja sekä ongelmat että ratkaisut löytyvät yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. Itse en lukuisina yksin vietettyinä vuosinani oppinut oikeastaan mitään itsestäni, koska palautetta vuorovaikutuksen ongelmakohdista ei tullut.

Niin että tekipä mitä tahansa, kannustan kuitenkin pysymään liikkeessä ja vuorovaikutussuhteissa, olivatpa ne sitten kumppaniin, ystäviin tai terapeuttiin. Ennen kaikkea kuitenkin omaan itseensä.

-Liekki

"Ja kyllä, fyysinen läheisyys rentouttaa ja parisuhteessa olevat kestävät ilmeisesti työstressiäkin kolmanneksen paremmin kuin sinkut."

Kirjoitat, että ilmeisesti. Tässä ketjussa ei ainakaan mikään viittaa siihen. Laita linkkiä, mikä tutkimus esittää tuollaista. Nykyisin on pikemminkin ruvettu kysymään, että onko työstressi sittenkin parisuhteen ongelmiin liittyvää. Nopeasti googlettamalla tulee linkkejä siitä, miten työstressi vaikuttaa heikentävästi parisuhteeseen.

"Parisuhdeongelmat ovat erittäin yleisiä uupumistapauksissa: Työstressi yltyy, kun parisuhde piiputtaa

"Stressin kanssa pärjää, jos pystyy erottelemaan ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa ja ne, jotka pitää vain hyväksyä", sanoo psykoterapeutti Heikki Kruus."

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/4691c46c-4fe2-51a3-90bb-8…

Parkuja esittää, että ihminen harrastaa uimista/naimista terapeuttisessa mielessä. Liikunta nyt noin yleisesti vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. 

"Huono parisuhde voi todellakin vaikuttaa negatiivisesti terveyteen ja jopa johtaa sairastumiseen. Pitkittynyt stressi, jota huono suhde aiheuttaa, voi heikentää vastustuskykyä, lisätä sairastumisriskiä ja vaikuttaa jopa fyysiseen terveyteen."

Kaiken kaikkiaan tästä ketjusta välittyy käsitys, että parisuhde on avain kaikkeen ongelmiin. Toki hyvä suhde tekee hyvää, ei kai kukaan kiellä sitä. 

Vierailija kirjoitti:

"Ja kyllä, fyysinen läheisyys rentouttaa ja parisuhteessa olevat kestävät ilmeisesti työstressiäkin kolmanneksen paremmin kuin sinkut."

Kirjoitat, että ilmeisesti. Tässä ketjussa ei ainakaan mikään viittaa siihen. Laita linkkiä, mikä tutkimus esittää tuollaista. Nykyisin on pikemminkin ruvettu kysymään, että onko työstressi sittenkin parisuhteen ongelmiin liittyvää. Nopeasti googlettamalla tulee linkkejä siitä, miten työstressi vaikuttaa heikentävästi parisuhteeseen.

"Parisuhdeongelmat ovat erittäin yleisiä uupumistapauksissa: Työstressi yltyy, kun parisuhde piiputtaa

"Stressin kanssa pärjää, jos pystyy erottelemaan ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa ja ne, jotka pitää vain hyväksyä", sanoo psykoterapeutti Heikki Kruus."

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/4691c46c-4fe2-51a3-90bb-8…

Parkuja esittää, että ihminen harrastaa uimista/naimista te

Tutkimus, jota muistelin, on yli 10 vuoden takaa, minkä vuoksi en lainannut sitä suoraan. En nyt äkkiseltään löytänyt sitä, mutta mielestäni oleellinen kiteytyy tuohon lainaamasi uutisen viimeiseen lauseeseen "Toki hyvä suhde tekee hyvää, ei kai kukaan kiellä sitä.". Tuskin meistä kukaan on huonoa parisuhdetta etsimässä. Itse yritin nimenomaan tuossa yllä sanoa, että parisuhteella ei ole itseisarvoa, ainoastaan toimivalla ja hyvällä.

Toki sitä tekisi mieli sinkkuna ajatella, että on onnellisuutensa huipulla keskenään eikä tarvitse ketään tai mitään. Itse joudun kuitenkin myöntämään, että erittäin mielelläni ottaisin hyvän parisuhteen, jos sopiva ihminen kohdalle osuisi.

-Liekki

Onko ap saanut välinsä korjattua lapsiinsa? Kolme vuotta jo mennyt, luulisin jo asian korjaantuneen. Tai sitten välit eivät koskaan palaudu.

Ai että, minuun "kolahtaa" nuo MaratonParkujan tekstit. Kirjoituksesi eilen illalla klo 20.55. Hyvin sanoitettu.

Miksi nykyaikana ei vieläkään ymmärretä, että nainenkin voi haluta hieman kevyempää suhdetta ja nauttia ns. "rusinat pullasta" - suhteesta. Olen aina inhonnut sanontaa, että nainen ANTAA ja mies SAA. Härregood. Molemmat antaa JA saa.

On aivan selvää, että huono parisuhde on valtava rasite kaikkeen muuhunkin elämään ja hyvä parisuhde taas tuo iloa. Liekki sen sanoikin, että tuskin kukaan etsii huonoa parisuhdetta.

Tämä rusinat pullasta toi niin hyvin mieleeni minun ja mökkimiehen tarinan alun. Sitähän se oli itselleni, huumaannuin siitä tunteesta. Lähelläni oli ihminen joka oli aidosti kiinnostunut minusta, kosketus, läheisyys ja mielettömän hyvä seksi. Huh. Se riitti. Sitten tuli se päivä kun mökkimies käytti R-sanaa ensimmäistä kertaa, enkä itse ollut valmis siihen laisinkaan. Emme alkuun puhuneet parisuhteesta laisinkaan ja se sillä hetkellä riitti minulle hyvin. Meidän kohdalla tilanne muuttui, onneksi sekin on sallittua.

28 v yhdessä 

Mutta jos on valmis tinkimään omista rajoistaan tai hyväksymään kenet tahansa saadakseen läheisyyttä, ollaan pahasti pielessä.

Parkuja varsinaisesti esittää, että näin on asia ihan jokaisen asian kanssa. Viikonloppu mökillä hyvässä ystäväseurassa aamukuohareineen rentouttaa ja on terapeuttista, mutta jos kuoharin kittaamisessa tai ystävissä riippumisessa unohtaa omat ja toisten rajat tai on valmis hyväksymään minkä syyn tahansa juoda tai tunkea ystävien seuraan, ollaan pahasti pielessä.

Jos on pakko lähteä 15 km lenkille klo 22 kun ahdistaa, vaikka edellisenkin yön on nukkunut huonosti ja aamulla aikainen herätys töihin, ollaan pahasti pielessä. 

Sen sijaan Parkuja näkee punaista, kun esitetään, että jos nainen sanoo, että rentouttaa ja terapioi reilu, kiva fwb suhde fiksun miehen kanssa, ollaankin heti oitis pahasti pielessä ja kyse on siitä, että nainen ei osaa elää elämää muutoin kuin miesten ja parisuhteen kautta. 

En siis niinkään esitä asioita ainoastaan Liekille ja Liekin kokemuksista, vaan yleensä. Naisen osa näissä helposti nähdään juuri sellaisena, että hän on jossain sekavassa parisuhdetilanteessa ja mies saa kaiken (mitä pitää välttää). Hah!

Mitä tulee siihen, että tässä ketjussa puhutaan paljon parisuhteesta, niin noh. Tämä on ketju parisuhteesta ja erosta ja irtipäästämisestä. Jos olisi ketju ystävyydestä ja vaikeasta tilanteesta ystävän kanssa, ei kai kukaan ihmettelisi, että siinä ei aleta ruotimaan syvällisesti harrastuksia tai parisuhdetta. Siitä lienee vääristymä, että elämässä ei ole muuta kuin miehet ja parisuhde.

Vielä lainaus Liekiltä Toki sitä tekisi mieli sinkkuna ajatella, että on onnellisuutensa huipulla keskenään eikä tarvitse ketään tai mitään. Itse joudun kuitenkin myöntämään, että erittäin mielelläni ottaisin hyvän parisuhteen, jos sopiva ihminen kohdalle osuisi.

Joka mielestäni osuu satanappiin. Voin nimittäin erittäin vankalla kokemuksella sanoa, että ei ne sopivat osu kohdalle, kun mennä porskutat onnesi huipulla katsahtamattakaan sen paremmin vasemmalla kuin oikealla. Ja on helpompaa kertoa itselleen olevansa onnensa huipulla kuin myöntää olevansa ihmispelko, joka ei usko onnistuvansa parisuhteessa, vaikka semmoisen haluaisikin. Ai niin mutku enhän mä halua!

T: MaratonParkuja

Kysyn taas, kun en ole saanut selkeää vastausta: miten pystytte ohjailemaan omaa mieltänne ja tunteitanne, ettette kuitenkaan kiinny tai ihastu näissä vakituisessa panokevytsuhteissanne? Täällä kyllä hehkutetaan näiden suhteiden tarpeellisuutta, terapeuttisuutta ja elämänlaadun lisääntymistä, naisen oikeutta olla sellaisessa suhteessa kuin haluaa, saa valita vakituista tai epävakituista seksiä ilman mitään paineita. Tietenkin saakin. Toisaalta annetaan ymmärtää, että niihin kevytsuhteisiin ei kelpaa kuka tahansa, vaan kumppanin tulee olla fyysisesti ja henkisesti miellyttävä. Niinpä. Mutta missään nimessä ei kuitenkaan merkityksellinen muuhun kuin seksin kautta rentoutumiseen ja stressin purkuun jne. 

Kukaan ei ole kertonut niistä ristiriidoista tai tunnepuolen aaltoiluista kun joutuu muistuttamaan itselleen, ettei kaikesta mukavasta huolimatta tämä ole mikään vakava suhde. Tai jos kuitenkin tuntee mustasukkaisuutta ja muita inhimillisiä tunteita. Kuvittelisin näitäkin hetkiä tulevan. Vaan tarjoillaan tätä seksisuhdetta ikäänkuin jonkinlaisena onnellisuuspillerinä josta ei ole sivuhaittoja. Kuten tiedämme näissäkin sivuhaittoja on, miksei sitten fwb-suhteessa. 

On jossain tutkittu, että hyvä seksi aiheuttaa ihastumista/kiintymistä/rakastumista koska silloin erittyy tiettyjä hormoneja. Olen itse sen verran herkkä, että jos säännöllisesti olisi hyvää seksiä ja muutakin kivaa yhdessäoloa ja juttelua itselleni mieleisen ihmisen kanssa niin kyllä häneen kiintyisin jopa ihastuisin. Vaikka mitä itselleni uskottelisin. 

Mietin kumpi olisi itselleni helpompaa. Olla se aika ilman seksiä kun näin on vai ottaa joku, kuitenkin siis itseäni miellyttävä ihminen, ja olla kevytsuhteessa ristiriitoineen ja tunteiden välttelyineen kaikkineen. Olisiko plussia vai miinuksia enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Onko ap saanut välinsä korjattua lapsiinsa? Kolme vuotta jo mennyt, luulisin jo asian korjaantuneen. Tai sitten välit eivät koskaan palaudu.

Tämä kiinnostaa. Tärkeä ellei tärkein asia.

Minkä ikäinen tämä nainen / äiti on, entä lapset?

Kysyn taas, kun en ole saanut selkeää vastausta: miten pystytte ohjailemaan omaa mieltänne ja tunteitanne, ettette kuitenkaan kiinny tai ihastu näissä vakituisessa panokevytsuhteissanne? 

En ole asiantuntija, mutta vastaan kuitenkin. Olettaisin, että tunteita "ohjaillaan" aivan samalla tavalla kuin muissakin ihmissuhteissa. Esimerkiksi yleensä ihmisillä on ystäviä, joiden kanssa todella hyvin viihtyy ja joita rakastaa, mutta kuitenkin ymmärretään, että nämä ihmiset elävät omaa elämäänsä ja eivät voi esim. etäisyyden tms. vuoksi tavata niin usein kuin molemmat haluaisi. Silloin ei itketä toisen perään, että tule nyt käymään ja mikset tule käymään. Saattaa olla kavereita, joiden kanssa koskaan ei ystävystytä syvällisemmin, pidetään vain hauskaa kuin tavataan, eikä koskaan aleta mihinkään syväluotaavaan keskusteluun jne. On tuttuja, joihin tutustuisi mieluummin vaikka syvällisemmin, mutta he eivät koskaan osoita siihen kiinnostusta, joten itsekään ei tee aloitteita ja rupatellaan vain niitä näitä tavattaessa. Ja tätä rataa.

Ja sitten on tosiaan ihmisiä, joilta ei onnistu näiden erilaisten ihmissuhteiden välillä sokkelointi, he haluavat sen yhden bestiksen, jonka kanssa jaetaan suunnilleen kaikki ja ollaan mustiksia, jos bestis tutustuu uuteen ihmiseen. Ei kiinnosta tutustua töissä kevyesti ihmisiin jne. Ja jotkut ovat sitäkin mieltä, että kun heillä on puoliso, ystäviä ei oikeastaan enää edes tarvita, vaan puoliso riittää kaikkiin tilanteisiin ja tunteisiin.

Olennaisinta on kuitenkin ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät toimi samalla tavalla kuin minä ja silloin heidän on vähän vaikeaa vastata selkeästi kysymykseen, miksi toimit noin kuin toimit ja tunnet, kuten tunnet. Siis siten selkeästi, että minä pohjimmiltani ymmärtäisin, miksi ja miten. Silloin minun on vain tyydyttävä uskomaan, mitä he sanovat ja koetettava nähdä asiat siten kuin he niitä kuvailevat.

Jokaisen on elämässään hyvä pohtia juuri sitä, mikä minulle on plussaa ja miinusta, mutta toisillehan ne ratkaisut eivät aina kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin itselle.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Kysyn taas, kun en ole saanut selkeää vastausta: miten pystytte ohjailemaan omaa mieltänne ja tunteitanne, ettette kuitenkaan kiinny tai ihastu näissä vakituisessa panokevytsuhteissanne? Täällä kyllä hehkutetaan näiden suhteiden tarpeellisuutta, terapeuttisuutta ja elämänlaadun lisääntymistä, naisen oikeutta olla sellaisessa suhteessa kuin haluaa, saa valita vakituista tai epävakituista seksiä ilman mitään paineita. Tietenkin saakin. Toisaalta annetaan ymmärtää, että niihin kevytsuhteisiin ei kelpaa kuka tahansa, vaan kumppanin tulee olla fyysisesti ja henkisesti miellyttävä. Niinpä. Mutta missään nimessä ei kuitenkaan merkityksellinen muuhun kuin seksin kautta rentoutumiseen ja stressin purkuun jne. 

Kukaan ei ole kertonut niistä ristiriidoista tai tunnepuolen aaltoiluista kun joutuu muistuttamaan itselleen, ettei kaikesta mukavasta huolimatta tämä ole mikään vakava suhde. Tai jos kuitenkin tuntee mustasukkaisuutta ja muita inhimilli

Omasta puolestani vastasin tähän kyllä jo aikaisemmin, eli en tarkoituksella lähde panokevytsuhteisiin, mutta että kaikki suhteet eivät vakaviksi kehity - olosuhdesyistä tai muuten. Ja että en koe, että tunteita voisi ohjailla, vaikka en olekaan kovin taipuvainen ihastumaan, jos tiedän alusta pitäen ettei edellytyksiä jatkolle oikein ole.

Ihmiset ovat erilaisia, ja jokainen joutuu ihan itse miettimään, miten haluaa menetellä. Joskus olen onnistunut pitämään hauskaa entisen heilantekeleen kanssa vuosikausia satunnaisesti ilman mitään kipuiluja. Joskus pikainenkin tuttavuus on johtanut sydänsuruihin, kuten Penan kanssa.

Mutta se on aivan varmasti illuusio, että itseensä käpertymällä ja vain ns. tosisuhteita tavoittamalla voisi suojata itsensä pettymyksiltä elämässä: kaikilla suhteilla on mahdollisuus päättyä (myös rumasti), olivatpa alun aikomukset mitkä tahansa. Eikä pitkä hyvä suhdekaan välttämättä pääty kauniisti. Muita ihmisiä kun ei voi hallita, vain itseensä voi vaikuttaa.

Siksi tärkeintä on tunnistaa, mikä itselle kussakin elämäntilanteessa ja tietyn ihmisen kanssa on paras tapa toimia. Ja se, minkälaisia riskejä on valmis ottamaan. Mutta ihmissuhteet ovat aina ja kaikissa muodoissaan paitsi mahdollisuus, myös riski. Sellainen, joka on otettava, jos haluaa elää.

-Liekki

"Voin nimittäin erittäin vankalla kokemuksella sanoa, että ei ne sopivat osu kohdalle, kun mennä porskutat onnesi huipulla katsahtamattakaan sen paremmin vasemmalla kuin oikealla." 

Päinvastoin, juuri silloin niitä tulee lähelle viihtymään ja tutustumaan.