Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

_Tuo lainattu pisti taas miettimään. Ymmärrän ajatuksen, mutta näen tuon kyllä vähän kaltevana pintana. Tarkoitan, että vaikka se varmaan säästää itsetuntoa,, se myös tehokkaasti estää käsittelemästä asioita, jotka ehkä olisi hyvä käsitellä.

Nimittäin en itsekään usko, että usein ihmiset nyt pelkkää ilkeyttään tai pahuuttaan, vaan useimmiten silkkaa ajattelemattomuuttaan ja joskus välinpitämättömyyttään. Mutta silti on mielestäni myös jokseenkin arveluttava keino kääntää ne teot itseensä ikään kuin vastakkaisesti: eihän minulla tässä mitään tekemistä ole.

Tavallaan myös ristiriitainen selitysmalli: teko ei kohdistunut lainkaan minuun, syy on vain toisen ajattelumallissa, motiiveissa, jne., mutta minä olen vastuussa siitä, että ymmärrän, selvitän itselleni täysin nuo syyt ja olen ok niiden kanssa. Eli kyse ei ole minusta, mutta minun pitää teot käsitellä ja hyväksyäkin.

Lisäksi pelkään, että tuo ajattelumalli voi johtaa (en sano, että aina johtaa), siihen, että sallii itseään kohtaan huonon käytöksen selittämällä jo etukäteen toiselle paremmat motiivit kuin hänellä oikeastaan on.

Ja eihän toisen pskat temput useinkaan johdu siitä, että toinen olisi yhdentekevä, ruma, jne. Vaan ihan sen toisen omista jutuista johtuvia. _

Komppaan tässä MaratonParkujaa hieman toisesta kulmasta: viha on terve merkki siitä, että joku uhkaa rajojasi. Jos sen tukahduttaa tai jättää ilmaisematta sen vuoksi, että lähtee ymmärtämään toisen motiiveja, tulee helposti hyväksyneeksi huonon käytöksen. Ja se taas johtaa siihen, että ongelmallinen käytös jatkuu.

On palvelus molemmille osapuolille, että huonosta käytöksestä annetaan asianmukainen palaute. Toisaalta se suojaa palautteenantajaa, toisaalta antaa toiselle mahdollisuuden tiedostaa toimintansa haitallisuus ja muuttaa sitä.

Tämä ei toki tarkoita hillittömiä vihanpurkauksia tai katkeruudessa lillumista, vaan sitä ettei yksinkertaisesti lähde sietämään asiatonta toimintaa.

-Liekki (lämmöllä lainaustoiminnon surkeutta vihaten)

Vihasta pitää sitten vapautua eli päästää irti ja antaa surun tulla. Pettymyksen ja kaiken. Siitä se lähtee.

https://areena.yle.fi/podcastit/1-50995033

Asiallinen podcast tunteista. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ymmärtäisin sen syyn, voisin siirtää sen pois itsestäni: siis en olekaan niin yhdentekevä, ruma, ärsyttävä tmv. Minun itsetunnolleni tuo on ollut terveempi ajatusmalli.

Minustakin on ollut erittäin mielenkiintoista lukea näitä pettämiskeskusteluja, antavathan ne raamia ja erilaista ajattelua. Vähän menee tietysti kinasteluksi, nimenomaan juuri siksi, että ihmiset lähestyvät näitä asioita niin eri kantilta ja erilaisilla tunnelatatuksilla. Vaikka nimimerkkejä ei ole, jäin mielikuvaan, että tuota keskustelua käy 3 tai 4 kirjoittajaa, mutta saatanhan olla väärässäkin. AI nyt on taas aika vainoharhainen luulo. Täytyisi olla todella sitoutunut ketjuun:-)

Tuo lainattu pisti taas miettimään. Ymmärrän ajatuksen, mutta näen tuon kyllä vähän kaltevana pintana. Tarkoitan, että vaikka se varmaan säästää itsetuntoa,, se myös tehokkaasti estää käsittelemästä asioita, jotka ehkä olisi hyvä käsitellä.

Nim

ehkä hieman epäselvästi ilmaistu aiemmin. Tarkoitin siis sitä että jos selkeää syytä ei löydy vaikka että no pettihän se tietysti kun itsekin petin, niin sitten syytä lähtee hakemaan omasta habituksesta tai vertaamaan kumppanin uuteen ihastukseen, tai suhtautuu exään niin kuin se olisi jostain syystä tahallaan halunnut rangaista tai kiduttaa tms. Jospa yrittäisi ymmärtää vähä syvällisemmin toisen valintoja ja suhteen tilaa ja vapautuisi itsensä potkimisesta tai koko yhteisen elämän näkemisestä niin synkkänä. Minä en ainakaan suostuisi elämään sellaisessa synkkyydessä, että olen vaan tämmönen, helposti huijattava ja taakse jätettävä.

On palvelus molemmille osapuolille, että huonosta käytöksestä annetaan asianmukainen palaute. Toisaalta se suojaa palautteenantajaa, toisaalta antaa toiselle mahdollisuuden tiedostaa toimintansa haitallisuus ja muuttaa sitä.

Tätä minäkin haipuilin😀, kiitos Liekki!

Lisäisin vielä, kun itselleni on nyt polttopisteessä defenssit yleensäkin. Ensinnäkin on todella ymmärrettävää ja inhimillistä, että mieli niitä pyrkii kehittämään. Joissain tapauksissa niistä on apua ja ne voivat olla hyödyllisiä.

Ongelma on vain siinä, kun ne jää päälle. Ne kun yleensä sitten eivät vain kosketa sitä juttua, minkä vuoksi ne on kehitetty (esim. parisuhteen pettymykset), vaan niiden päälle alkaa rakentumaan muukin minuus ja ehkä jopa identiteetti. Ja tämä kun tapahtuu, sillä alkaa olemaan todella vahingollisia seurauksia.

Kun on sitten rakenneltu se minuus ja identiteetti defenssin päälle, se alkaa toimimaan kaikessa vuorovaikutuksessa ja kaikissa ihmissuhteissa. Otetaan esimerkiksi juuri empaattinen ymmärtäjä: sitä alkaa toimimaan kaikessa, ystävyyssuhteissa, työoloissa, jne. samalla tavalla. Kyllä minä ymmärrän, mitä nyt teit, eihän tässä mitään, jne.

Kyse näissä kuori-identiteeteissä ei ole mielestäni varsinaisessa feikkauksessa, ihminen ei ole teennäinen, hän vain on toiminut jopa tietyllä tavalla rationaalisesti defenssimuuria rakentaessaan = vahvistanut tiettyjä ominaisuuksiaan ja vaimentanut toisia, työntänyt piiloon.

Peruspsykologia taas sanoo, että piilotetut ominaisuudet ja niiden tuottamat tunteet purkautuvat monella haitallisena tavalla, aina passiivisaggressiivisuudesta siihen pahimpaan, eli itsetuhoisuuteen, jossa tietysti on monia tasoja. Yksi taso on se, että sabotoi itseltään varmuuden vuoksi kaiken hyvän, koska eihän siihen oikeasti ole oikeutettu, vaan sekin pieni hyvä, mikä itselle olisi tulossa, varmaan kuuluisi enemmän jollekin toiselle. Tähyillään ympäristöön, että miten toimisin niin, että minä tässä en hyödy vaan joku muu.

Defenssien purkaminen on myös aivan pirullista puuhaa. On ymmärrettävää, että ympäristö ei tajua, miksi ihminen alkaa tai yrittää alkaa toimimaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi tuttu tapaus, eli asetatkin rajat toiseen paikkaan. Siinä onkin keskustelemista, että mikä sille nyt tuli, se on muuttunut tuntemattomaksi ja sitä rataa.

T: MaratonParkuja

Minä en ainakaan suostuisi elämään sellaisessa synkkyydessä, että olen vaan tämmönen, helposti huijattava ja taakse jätettävä.

Taisimme kirjoitella yhtä aikaa ja oma edellinen oli enemmän yleistä pohdintaa kuin varsinaisesti kenellekään suunnattua.

Tähän kuitenkin sanoisin, että en minäkään eläisi tuommoisessa synkkyydessä. Sen sijaan, tilanteen faktoista riippuen tietysti, voisin kyllä nykyään etenkin reilusti ajatella, että se toinen nyt vaan oli tuommoinen, helposti huijaava ja huijattavansa taakseen jättävä. Jos tilanne siis sellainen olisi.

Ei minulla olisi tarvetta kaivella pskasta timanttia, vaan voisin jatkaa eteenpäin ilman sitäkin, että löydän vian omasta habituksestani.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan suostuisi elämään sellaisessa synkkyydessä, että olen vaan tämmönen, helposti huijattava ja taakse jätettävä.

Taisimme kirjoitella yhtä aikaa ja oma edellinen oli enemmän yleistä pohdintaa kuin varsinaisesti kenellekään suunnattua.

Tähän kuitenkin sanoisin, että en minäkään eläisi tuommoisessa synkkyydessä. Sen sijaan, tilanteen faktoista riippuen tietysti, voisin kyllä nykyään etenkin reilusti ajatella, että se toinen nyt vaan oli tuommoinen, helposti huijaava ja huijattavansa taakseen jättävä. Jos tilanne siis sellainen olisi.

Ei minulla olisi tarvetta kaivella pskasta timanttia, vaan voisin jatkaa eteenpäin ilman sitäkin, että löydän vian omasta habituksestani.

T: MaratonParkuja

Kaikella kunnioituksella, ketjussa on useita kirjoittajia, joilla on jäänyt ns päälle joko itsensä vähättely tai entisen kumppanin ja koko yhteisen elämän näkeminen äärimmäisen mustana, tai molemmat. Minusta tuohon on olemassa termikin, sitä kutsutaan uhriutumiseksi. Minä en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään miksi niin moni nainen luopuu omasta toimijuudesta ja alistaa itsensä miehen päätöksiä odottelevaksi lastuksi laineilla. Sitten jos päätökset eivät ole mieleisiä lähes lamaannutaan ja lopulta sytytään palavaan vihaan. Kaipa nuo aikalailla suhteen alussa nuijitaan nuo roolit -voiko odottaa muunlaista toimintaa esim suhteen päättämisen osalta jos koko suhteen ajan toinen on ottanut päätäntävallan [keskustelematta edes asioista yhdessä] kaikesta itselleen, ja toinen vastaavasti pois luovuttanut. Ei se minusta varsinaisesti vahvista toimijuutta ja itseluottamusta että haluaa juuttua ajatukseen, että paska äijä tänään, paska se aina oli. No miksi sinä hyvä nainen sitten 20 vuotta elämästäsi annoit sellaiselle??? Mikä siinä on niin pelottavaa ja vaarallista, että myöntäisi itselleen, että kyllä minä vuosia olin oikein onnellinenkin ja oli siinä suhteessa paljon hyvää? Vaikka se loppu olisikin ruma.

Kyllä minä sen tiedän ihan omakohtaisesti miten vaikeaa on juurikin päästää irti jos molemmilla jonkinlainen halu tuntuu olevan vielä pitää kiinni, etenkin jos se oma halu on yhä elävä rakkaus. Silti se on enemmän omalla vastuulla kuin toisen lähteä suhteesta jossa juuri minä en voi hyvin, vaikka yhä rakastaisin ja vaikka toinen jostain syystä haluaa vaiheilla vielä yhdessä. Ja tämä ihan siltä pohjalta, että tiedän mm lapsettomuuteen pettyneitä naisia, joista osa on lähtenyt läiskimään kun ei ala perheen perustamisen suhteen tapahtua ja osa sitten jäänyt katkeroitumaan suhteeseen. Pahinta on se, että vierestä saattaa nähdä selvästi, ettei mies halua lapsia sinun kanssasi. Myöhemmin perhe on kyllä sitten jonkun toisen kanssa. Käsi sydämelle: kuka haluaisi lähteä itselleen oikeinkin toimivasta suhteesta vain sen vuoksi, ettei aio toteuttaa toisen unelmaa, ainakaan tänään, tuskin huomennakaan? Kaipa sitä ajattelee että no varmaan tuo toinen sitten on tyytynyt siihen, ettei muuteta ulkomaille töihin, tehdä lasta, perusteta hevostallia, olla monogamisia...kun kerran tuohon yhä on vierelle jäänyt.

Kaipa sitä ajattelee että no varmaan tuo toinen sitten on tyytynyt siihen, ettei muuteta ulkomaille töihin, tehdä lasta, perusteta hevostallia, olla monogamisia...kun kerran tuohon yhä on vierelle jäänyt.

En oikein ymmärrä, miten viestisi liittyy minun kirjoitukseeni tai ylipäätään kirjoituksiini "kaikella kunnioituksella".

Tuotahan minä olen sanonut koko ajan, eli että ei jättämisen vastuuta voi sälyttää hänelle, joka on suhteeseen ihan tyytyväinen ja olettaa, että toinenkin on tarpeeksi tyytyväinen, kun ei suhteesta lähde.

Lisäksi olen kyllä sitä mieltä, että jos toinen tekee lähdön törkeästi, eli pitää esim. varasuhdetta vuosia, valehtelee kaikesta, antaa kotona tosiaankin ymmärtää, että kaikki on aivan tarpeeksi hyvin tai jopa todella hyvin, ei ole mitään syytä jäädä penkomaan vikoja itsestään ja syitä, miksi toinen näki hyväksi tehdä minulle näin mitä parhaimmin motiivein.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Kaipa sitä ajattelee että no varmaan tuo toinen sitten on tyytynyt siihen, ettei muuteta ulkomaille töihin, tehdä lasta, perusteta hevostallia, olla monogamisia...kun kerran tuohon yhä on vierelle jäänyt.

En oikein ymmärrä, miten viestisi liittyy minun kirjoitukseeni tai ylipäätään kirjoituksiini "kaikella kunnioituksella".

Tuotahan minä olen sanonut koko ajan, eli että ei jättämisen vastuuta voi sälyttää hänelle, joka on suhteeseen ihan tyytyväinen ja olettaa, että toinenkin on tarpeeksi tyytyväinen, kun ei suhteesta lähde.

Lisäksi olen kyllä sitä mieltä, että jos toinen tekee lähdön törkeästi, eli pitää esim. varasuhdetta vuosia, valehtelee kaikesta, antaa kotona tosiaankin ymmärtää, että kaikki on aivan tarpeeksi hyvin tai jopa todella hyvin, ei ole mitään syytä jäädä penkomaan vikoja itsestään ja syitä, miksi toinen näki hyväksi tehdä minulle näin mitä parhaimmin motiivein.

T:

Ehkä se liittyi siihen paskaan ja timanttiin. Miten siitä aiemmasta timantista tulee sivusuhteen ja eron jälkeen täysi paska. Ei kait siinä, jos se jollekin paremman mielen tuo ajatella, että 20 vuotta meni sitten kiillotellessa paskaa niin more power to them. Ehkäpä seuraavat 20 vuotta älyää viettää paremmassa seurassa. Itsellä tuo ei varsin itsetuntoa ja mieltä kohottaisi miettiä, että joka saamerin aamu 20 vuotta päätin vaan että roikunpa vielä tämänkin päivän kiinni yhteiselämässä täysin epäonnistuneen ihmisen kuvatuksen kanssa ja mitä siitä käteen jäi: hyväksikäytetty hylätty minä. Ehkä koittaisin nähdä hieman itselle armollisemmin ne kauniit muistot ja yhteiset kokemukset. Rehellisesti: kysymys taitaa olla siitä, ettei uskalla nähdä sitä kaunista koska menetys on liian raskas? Paskasta on helpompi päästää irti kuin timantista? Jos se ihmisen kuvatus potkaisisi tyhjää ennen kuin ehtii jäädä kiinni harharetkistään, niin veikkaanpa yleisen elämänkokemuksen pohjalta että timanttina sitä nostettaisi postuumisti jalustalle. Menetys helpompi hyväksyä kun joku kosminen voima sen pois otti, kuin että se halusi itse lähteä?

Ja tuokin sanottuna: voi olla mahdollista että projisoin, koska elämän varrella on tullut vastaan useampikin käsittämätön tapaus, jossa maailman ihanin mies/nainen kääntyy läheisien näkökulmasta hämmästyttävän nopeasti täysin pataluhaksi ja sivusta katsottuna varsin onnellinen suhde kamalaksi, välissä vain suhteen päättyminen.

Toisaalta on erittäin läheltä, liian läheltä, kokemusta myös pettämisdraamoista, joiden tuloksena petetty laulaa vuosi toisensa perään samaa laulua kuinka hän on tällainen pullukka, tai liian vanha, tai köyhä tai tylsä niin kuinka kukaan häntä ikinä voisi haluta. Haluaisin vaan ravistella, että ei se sinua siksi pettänyt tai jättänyt että olisit kaikkea tuote, herranen aika olihan se sinut valinnut ja vierellään pitkään pitänyt! Sillä vaan loppui rakkaus, laimeni mielenkiinto, hetkellisesti tai lopullisesti. Lupaan, kukaan, kukaan, ei pitkässä suhteessa lakkaa rakastamasta siksi että toisesta tuli lihava tai liian kiireinen puunatakseen ulkonäköään!

Täällä tuntuu olevan joitakin kirjoittajia, joiden turvallisuudentunnetta vahvistanee ajatus siitä, että pettäjät voidaan sijoittaa johonkin luokkaan luonteenpiirteiden perusteella. Ihan niin kuin luonteen perusteella voisi päätellä pettääkö ihminen ikinä koskaan missään olosuhteissa.

Elämän ja ihmisten kirjo on kuitenkin hyvin moninainen. Varmaan on ihmisiä, joiden luonteeseen sopii pettäminen ja muunkinlainen epärehellisyys, itsekkyys tai meneminen sieltä mistä aita on matalin. Varmaan on myöskin olosuhteita, jotka voivat altistaa pettämiselle. Esimerkiksi sellainen, että on jo luopunut omasta suhteestaan jollain tasolla, vaikka ei välttämättä ole sitä ehkä edes itselleenkään kyennyt myöntämään tai etsii ulospääsyä mahdottomasta tilanteesta.

Ja sitten on niitä, jotka vain pettävät. Riippumatta luonteen piirteistä, parisuhteen laadusta, olosuhteista. Yllätyksenä ehkä itselleenkin.

Vaikka miten tuntuisi turvalliselta ajatus, että joidenkin otsassa olisi näkyvä merkki siitä, että olen pettäjä ja toisten otsassa merkki, että en koskaan pettäisi, niin ei tämä maailma vain ole sellainen.

Ajattelen niin, että pettäminen on valinta. Vapaassa maailmassa ihmiset tekevät omat valintansa. Jos pettää, olisi kyllä terveellistä käydä läpi itsetutkiskelua, miksi teki tällaisen valinnan.

Kiitos Liekki loistavasta viestistä koskien rajojen asettamista. Jaan joka sanan. 

Mielellään kuulisin kuulumisianne. Erityisesti Liekki, Hukassa ja 28.

Kuurankukka

"Rehellisesti: kysymys taitaa olla siitä, ettei uskalla nähdä sitä kaunista koska menetys on liian raskas? Paskasta on helpompi päästää irti kuin timantista? Jos se ihmisen kuvatus potkaisisi tyhjää ennen kuin ehtii jäädä kiinni harharetkistään, niin veikkaanpa yleisen elämänkokemuksen pohjalta että timanttina sitä nostettaisi postuumisti jalustalle. Menetys helpompi hyväksyä kun joku kosminen voima sen pois otti, kuin että se halusi itse lähteä?"

Ja sitten sellainenkin tapaus lähelläni, että oikein vaativa ja ahnas vaimo hyljeksi miestään kunnolla ja kauhukseni sanoi minulle, että kunpa kuolisi se mies. Ja tunsin miehen hyvin; oikein lehmänhermoinen ja ystävällinen. Sitten mies ihastui heidän yhteiseen ystävään ja vaimo oikein innoitti heitä yhdessä käymään konserteissa ym., koska häntä ei kiinnosta. Kävikin niin, että nämä konsertissa kävijät ihastuivat toisiinsa. Mies sai virtaa ja piristyi. Kertoi sitten avoimesti tämän vaimolleen. No siitä alkoi hirveä valtataistelu. Vaimo haukkui tämän konserttivaimon joka paikassa vaikka miksi, suorastaan mustamaalasi ja häpäisi. Itki ja huusi miehelleen. Minulle kertoi, että ihan laskelmoi, ettei halua jakaa okt:, vapaa-ajan asuntoa ym. Lehmänhermoinen mies luopui ihastuksesta ja kivettyi vuosiksi. - Niin se arvo nousee silläkin, jonka toivoi kuolevan. Siis erotahan ei voinut.

Vierailija kirjoitti:

"Rehellisesti: kysymys taitaa olla siitä, ettei uskalla nähdä sitä kaunista koska menetys on liian raskas? Paskasta on helpompi päästää irti kuin timantista? Jos se ihmisen kuvatus potkaisisi tyhjää ennen kuin ehtii jäädä kiinni harharetkistään, niin veikkaanpa yleisen elämänkokemuksen pohjalta että timanttina sitä nostettaisi postuumisti jalustalle. Menetys helpompi hyväksyä kun joku kosminen voima sen pois otti, kuin että se halusi itse lähteä?"

Ja sitten sellainenkin tapaus lähelläni, että oikein vaativa ja ahnas vaimo hyljeksi miestään kunnolla ja kauhukseni sanoi minulle, että kunpa kuolisi se mies. Ja tunsin miehen hyvin; oikein lehmänhermoinen ja ystävällinen. Sitten mies ihastui heidän yhteiseen ystävään ja vaimo oikein innoitti heitä yhdessä käymään konserteissa ym., koska häntä ei kiinnosta. Kävikin niin, että nämä konsertissa kävijät ihastuivat toisiinsa. Mies sai virtaa ja piristyi. Kertoi sitten avoime

Laskelmointi ja se ettei kestä nöyryytystä

Minä en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään miksi niin moni nainen luopuu omasta toimijuudesta ja alistaa itsensä miehen päätöksiä odottelevaksi lastuksi laineilla.

Ehkä voin lisätä ymmärrystäsi.

Minulle opetettiin 20 ensimmäistä vuotta sanoin ja teoin, että tunteillasi ei ole mitään merkitystä eikä niitä tarvitse ottaa huomioon. Lisäksi, kaikkien muiden tarpeet ovat ensisijaisia suhteessa sinuun. Toisin sanoen: mitä enemmän alistut palvelemaan muiden tarpeita, sitä parempi ihminen olet.

Äitini on ihan suoraan minulle ihastellut myöhemmin, miten "helppo ja itsenäinen" lapsi olin. Arvatkaapa, annettiinko vaihtoehtoja?

Uhriutumisen lopettaminen edellyttää sitä, että tulee tietoiseksi omista haitallisista toimintamalleistaan. Psyyke taas kovasti haraa sitä vastaan, koska siinähän joutuisi äkkiä hyväksymään sen, että oma kuva itsestä, perhesuhteista ja siitä, miten maailma toimii, ei vastaakaan todellisuutta. Usein uhriutujat (minä mukaan lukien) eivät ole käyneet läpi normaalia murrosikää, vaan ovat jollain tapaa jääneet riippuvaisiksi muiden hyväksynnästä - niin kuin lapset ovat suhteessa vanhempiinsa.

Usein tosiasioiden kohtaamisen välttelyyn on ihan hyvät syyt. Totuus nimittäin saattaa olla juuri niin kamala kuin mitä alitajuisesti pelkää. Kun keskustelin äitini kanssa muutama vuosi sitten, sanoin että hän voi valita minut tai alkoholin, mutta molempia ei voi elämässään pitää. Se oli viimeinen kerta, kun olen kuullut hänestä.

Lapsella on vain yksi äiti ja isä. Vaikka olisivat aivan susip*skoja, lapsi on kuitenkin ohjelmoitu biologisesti rakastamaan heitä. Tahattomienkin laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun oivaltaminen loukkaa syvästi, varsinkin jos tajuaa niiden vaikuttaneen omaan elämään äärimmäisen haitallisesti vuosikymmenten ajan. Niinpä on helpompi olla tiedostamatta ongelmia ja niiden juurisyitä, ja jatkaa omassa uhrin roolissaan odottaen elämän tarjoavan korjaavaa kokemusta, jos vielä kerran yrittää ja ymmärtää. On vielä kerran se kiltti ja tottelevainen lapsi, joka tällä kertaa varmasti palkitaan ehdottomalla rakkaudella kaikista tekemistään uhrauksista.

Kuten surullista kyllä tiedämme, maailma ei toimi näin. Vaikka uhriutuminen on raskas piirre aikuisessa ja siitä  irrottautuminen välttämätöntä hyvän elämän saavuttamiseksi, toivoisin että sinänsä äärettömän tarpeellinen herättely tapahtuisi hellästi ja myötätunnolla, ei valmiiksi kohtuuttoman kovia kokeneita tuomiten ja halveksuen. Juuri myötätunnolla koen "alkuperäisten" nimimerkkien toimineen toisiaan kohtaan, ja tätä toivoisin ihan kaikilta.

Palaan omiin kuulumisiini heti vapaan hetken tullen, niitäkin on :) Nyt kuitenkin ruokatauolta kohti työnteon ääntä...

- Liekki

Vierailija kirjoitti:

Täällä tuntuu olevan joitakin kirjoittajia, joiden turvallisuudentunnetta vahvistanee ajatus siitä, että pettäjät voidaan sijoittaa johonkin luokkaan luonteenpiirteiden perusteella. Ihan niin kuin luonteen perusteella voisi päätellä pettääkö ihminen ikinä koskaan missään olosuhteissa.

Elämän ja ihmisten kirjo on kuitenkin hyvin moninainen. Varmaan on ihmisiä, joiden luonteeseen sopii pettäminen ja muunkinlainen epärehellisyys, itsekkyys tai meneminen sieltä mistä aita on matalin. Varmaan on myöskin olosuhteita, jotka voivat altistaa pettämiselle. Esimerkiksi sellainen, että on jo luopunut omasta suhteestaan jollain tasolla, vaikka ei välttämättä ole sitä ehkä edes itselleenkään kyennyt myöntämään tai etsii ulospääsyä mahdottomasta tilanteesta.

Ja sitten on niitä, jotka vain pettävät. Riippumatta luonteen piirteistä, parisuhteen laadusta, olosuhteista. Yllätyksenä ehkä itselleenkin.

Vaikka miten tuntuisi tu

Samaa mieltä. Vähän sama ilmiö kuin koulukiusaamisten selvittelyissä. Osa vanhemmista on sillee, että ei se minun lapseni kyllä mitään. Onko se sitten sen turvallisuudentunteen huijaamista itselleen, että ajattelee että kun minä nyt vaan teen näitä hyviä valintoja ja kaiken kirjaimelleen oikein niin ei elämän ikävyydet minua kosketa. Sitten hirveä kriisi kohdatakin oma epäonnistuminen, vaikkei oikeasti siitä ole edes kysymys. Harvoin on kasvattajan epäonnistumista että lapsi kiusasi. Kaikkea ei vaan voi hallita.

Kannattaisikin panostaa omaan [henkiseen] resilienssiin muotisanaa käyttääkseni mieluummin kuin ympäristön ja ympäröivien ihmisten hallinnan pyrkimykseen ja heidän tekemistensä selittelemiseen parhain päin. Ja siinä paras apu on se ns oma elämä. Työelämän kyydissä pysyminen jollain tasolla, oma toimeentulo edes jollain tasolla, vähän sitä sosiaalista turvaverkkoakin, oman itsensä kehittäminen mielessä loppuun asti.

Mulle tuli olo että täällä keskustelee samat ihmiset eri nimimerkeillä / välillä ilman nimimerkkiä.. Joskus tullut aiemminkin tätä keskustelua seuratessa.

..Oonko ainoa..?

"Lapsella on vain yksi äiti ja isä. Vaikka olisivat aivan susip*skoja, lapsi on kuitenkin ohjelmoitu biologisesti rakastamaan heitä. Tahattomienkin laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun oivaltaminen loukkaa syvästi, varsinkin jos tajuaa niiden vaikuttaneen omaan elämään äärimmäisen haitallisesti vuosikymmenten ajan. Niinpä on helpompi olla tiedostamatta ongelmia ja niiden juurisyitä, ja jatkaa omassa uhrin roolissaan odottaen elämän tarjoavan korjaavaa kokemusta, jos vielä kerran yrittää ja ymmärtää."

Totta kyllä, että lapsi on riippuvainen vanhemmistaan ja siten altis pimittämään karkeaa totuutta. Minä olin äidin kertoman mukaan vahinko ja pilannut syntymällä hänen elämänsä. Tätä sain kuulla niin pienestä asti kuin muistan. Vanhempi siskoni oli hänen palvomansa lapsi. Minä en kuulema ollut edes syntynyt hänestä vaan isästä. Silloin itkin. Kun iso siskoni sitten kerran hakkasi kotiapulaistamme metallisella rikkikakihvelillä ja tämä kertoi sen äidillemme, niin äiti pyysi isosiskoa pyytämään anteeksi tädiltä. Junttura ei suostunut pyytämään, joten kaunis äitini pakotti minut pyytämään anteeksi vaikka tätikin sanoi, etten ollut tehnyt mitään. Se oli traumaattinen herätys noin neljävuotiaalle.

Minun pelastus oli seurakunnan kerhot, kirjasto, kaverit ja koulu, joissa sain olla minä ja iloita kaikesta. Lähdin kotoa pois jo viisitoistavuotiaana ja menin naimisiin varhain. Minusta ei tullut uhriutuja vaan menin terapioihin, joissa käsittelin asioita perin juurin. Siksi minusta tuli innokas opiskelija, lukija, tutkija, kirjoittaja ja optimisti. Siskoni puolestaan, noh, ei käynyt kouluja loppuun, varasteli äidin luottokortit ja isän rahat. Ja sukulaisten korut. Kova ja kylmä, joka vasta myöhäisessä keski-iässä ihmistyi. Niin, ja hänkin pahoinpiteli minua teini-iässä. 

Myös Sirpa Kähkönen on kirjassaan 36 uurnaa kirjoittanut kovasta lapsuudestaan ja sairaasta äidistään. Ja on todella hyvä kirja. Ja kirjoittajan lempeys ja viisaus, ah ihailen!

Vierailija kirjoitti:

Minä en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään miksi niin moni nainen luopuu omasta toimijuudesta ja alistaa itsensä miehen päätöksiä odottelevaksi lastuksi laineilla.

Ehkä voin lisätä ymmärrystäsi.

Minulle opetettiin 20 ensimmäistä vuotta sanoin ja teoin, että tunteillasi ei ole mitään merkitystä eikä niitä tarvitse ottaa huomioon. Lisäksi, kaikkien muiden tarpeet ovat ensisijaisia suhteessa sinuun. Toisin sanoen: mitä enemmän alistut palvelemaan muiden tarpeita, sitä parempi ihminen olet.

Äitini on ihan suoraan minulle ihastellut myöhemmin, miten "helppo ja itsenäinen" lapsi olin. Arvatkaapa, annettiinko vaihtoehtoja?

Uhriutumisen lopettaminen edellyttää sitä, että tulee tietoiseksi omista haitallisista toimintamalleistaan. Psyyke taas kovasti haraa sitä vastaan, koska siinähän joutuisi äkkiä hyväksymään sen, että oma kuva itsestä, perhesuhteista ja siitä, miten maailma toimii, ei vastaakaan

Joo ymmärrän, jokainen on suhteissa omien tunnelukkojensa kanssa (miellyttäjän kumppanihan saattaa olla vaikka välttelijä). Tosin kun se strategia osoittautuu kerta toisensa jälkeen aikaansaamaan itselle kipua ja kriisiä niin miksi sitten ulkoistaa niistä syyllisyys jollekin toiselle, sitä ihmettelen. Vähän kuin joskus aikoinaan mulla oli poikaystävä jolta puuttui mielipiteet.

-Mennäänkö kaupungille ajelemaan vai meille katsomaan elokuvaa?

  -ihan sama päätä sinä

-äiti järjestää grillijuhlat la niin jäädäänkö yöksi vai haluatko kotiin, mulle on ihan sama päätä sinä

  -No mieluummin lähtisin kotiin

     -ok

..

vuosi myöhemmin kun erottiin sain kuulla että olen kontrolloiva ja haluan määrätä aina kaikesta. Miltähän meidän elämä ois näyttänyt jos olisimme eläneet yhdesä ihan aikuisiksi..

Parhaimmillaan se miellyttäjä heittää erossa jättäjän kasvoille: "kaiken jälkeen mitä minä olen sinun vuoksesi tehnyt!" Tuo on ihan eniten /ceestä uhriutujan toiminnassa, ensin antaa ymmärtää että kaikki on hyvin ja kaikki käy, sitten jälkikäteen syyllistää että olisikin halunnut toisin ja koko yhteinen elämä oli ihan yhtä kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli olo että täällä keskustelee samat ihmiset eri nimimerkeillä / välillä ilman nimimerkkiä.. Joskus tullut aiemminkin tätä keskustelua seuratessa.

..Oonko ainoa..?

 

Et ole. Kyllä tulee mieleen, että jotkut keskustelevat monilla eri nimimerkeillä sekä ilman täällä. Miten nyt yhtäkkiä olisi putkahtanut useita hyvin samantyylisiä, hyvinkin pitkiä kommentteja. 

Aletaan päästä syville vesille, kun pohditaan lapsuuden vaikutusta. Olen joskus huomannut, että kun joku ihminen todella ärsyttää minua tai ihmissuhteessa on jotain kummallista sävyä, niin hän muistuttaakin jotenkin jotakin lapsuuden tärkeää ihmistäni. Olen ikään kuin päässäni sijoittanut hänet tiettyyn rooliin, joka on tuttu lapsuudestani, ja se on vaikuttanut ihmissuhteeseen. Peiliin katsomisen paikka siis.

Olen kovasti pahoillani teidän kaikkien puolesta, jotka olette joutuneet kärsimään lapsuudessanne ja joita on kohdeltu kohtuuttomasti ja epäoikeudenmukaisesti. Tuntuu todella pahalta, että lapsia kohdellaan huonosti.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

"Lapsella on vain yksi äiti ja isä. Vaikka olisivat aivan susip*skoja, lapsi on kuitenkin ohjelmoitu biologisesti rakastamaan heitä. Tahattomienkin laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun oivaltaminen loukkaa syvästi, varsinkin jos tajuaa niiden vaikuttaneen omaan elämään äärimmäisen haitallisesti vuosikymmenten ajan. Niinpä on helpompi olla tiedostamatta ongelmia ja niiden juurisyitä, ja jatkaa omassa uhrin roolissaan odottaen elämän tarjoavan korjaavaa kokemusta, jos vielä kerran yrittää ja ymmärtää."

Totta kyllä, että lapsi on riippuvainen vanhemmistaan ja siten altis pimittämään karkeaa totuutta. Minä olin äidin kertoman mukaan vahinko ja pilannut syntymällä hänen elämänsä. Tätä sain kuulla niin pienestä asti kuin muistan. Vanhempi siskoni oli hänen palvomansa lapsi. Minä en kuulema ollut edes syntynyt hänestä vaan isästä. Silloin itkin. Kun iso siskoni sitten kerran hakkasi kotiapulaistamme metallisella rikkikakihvelillä

Menemättä yksityiskohtiin totean, että vanhempani ovat tehneet minulle asioita, joista saisi ihan hyvät tuomiot rikostuomioistuimessa. Eikä minulla ollut nuoruusvuosinani yhtään luotettavaa aikuista tukenani. Hyvä että sinä sait apua ja toimivaa terapiaa, kun niitä tarvitsit. Ei varmaan tarvitse mainita, että meillä kaikilla ei ole ollut samaa onnea matkassa.

Haluaisin myös huomauttaa, että äitini rakasti minua ja kaikesta huolimatta osoitti sitä sanoin ja teoin. On paljon helpompi luopua sellaisesta, missä ei ole mitään hyvää, kuin sellaisesta, jossa hyvä ja huono sekoittuvat. Tutkimusten mukaan kaikista ahdistuneimmat lapset saadaan aikaan epäjohdonmukaisella kasvatuksella, jossa lapsi ei ikinä tiedä, millaisen reaktion hänen toimintansa aiheuttaa. Yhdellä kerralla seurauksena samasta tekemisestä on yhtä, toisella toista.

Jokainen meistä haluaa nähdä itsensä pystyvänä ja kykenevänä, siinä saa vain olla tarkkana, ettei samalla tule asettaneeksi itseään muiden yläpuolelle. Tilanteet ja ihmiset eivät ole vertailukelpoisia. Jotenkin voisin myös kuvitella, ettei siskosikaan osa narsistin lempilampsena ole ollut mitenkään auvoisa, vaikka hän sinua väärin kohtelikin.

Luin myös Kähkösen kirjan, ja vaikka noin periaatteessa ymmärsin viestin, niin täytyi myöntää että oli allekirjoittaneelle hitusen liian korkealentoinen. Lähemmäksi omaa alhaista mielenmaisemaani osui Jennette McCurdin Onneksi äitini kuoli.

-Liekki

Miten siitä aiemmasta timantista tulee sivusuhteen ja eron jälkeen täysi paska. 

Enpä tiedä, miten usein tämä enää kannattaa sanoa ja toistaa. Kun se pska ei tule siitä sivusuhteesta ja erosta, vaan siitä, että saa tietää esimerkiksi toisen järjestelmällisesti valehdelleen, kusettaneen, siirtäneen rahaa syrjään, pettäneen, jne vuosikausi. Siis vuosikausia on ollut sinulle se timantti ja vahvistanut uskoasi, että olet tässä tilmanttisessa liitossa.

Ja sitten päivissä tai muutamassa viikossa se kaikki romahtaa ja alat kelata elämääsi takaisin päin ja miettiä, miten pitkään pitelitkään käsissäsi pskaa, jota sinulle timanttina esiteltiin. Alat miettiä, mitä kaikkea olet itse antanut, tehnyt kompromisseja, joita et olisi todellakaan pskakasan eteen tehnyt - jos vain tiennyt olisit.

Tästä olen siis itse puhunut. Ja siitä, että minkä ihmeen vuoksi pitäisi tälläisen jälkeen jäädä miettimään mitään muuta kuin että noh, tuli iskettyä kätensä siihen ihteensä, käsipesulle ja eteenpäin.

T: MaratonParkuja