Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Yrittäisit siis itsesi ja lastesi vuoksi olla yhdistämättå heitä mielessäsi exääsi, jota kohtaan sulla ei ole oikein positiivisia tunteita. Missä he asuvat, ajattelisit, että he ovat kasvunsa parhaiten mahdollistavassa ympäristössä, ei 'sen ihmishirviön' luona.

Tämä mua nyt vähän ihmetyttää. Siis että mistä on sulla peräisin se tieto, että lapset ovat nyt kasvunsa parhaiten mahdollistavassa ympäristössä??

Entäs, jos tuo ei pidä yhtään paikkaansa, vaan lapset ovat nyt kasvunsa tuhoavassa ympäristössä? Neuvotko sittenkin vain sokeasti teeskentelmään itselleenkin, että näin ei ole? Että voi heittää lapset mielestään, koska helpompaahan se tietysti on,  olla ajattelematta, mitä oikeasti koko ajan tapahtuu, uskotella, että isän kasvatusmenetelmät on ihan ok.

Muistanko oikein et lapset on itse valinneet asua isällä? Voiko se sitten kovin huonokaan olla kotina ja siellä on muistaakseni pienempiäkin lapsia (?)

Mitä hyvää saavuttaa ajattelemalla että tässä on nyt lapsi, jonka kauan tuntemani mies, josta 2 vuotta olen ajatellut todella synkkää, on aivopessyt minua vastaan?

No itse tuumaan, että ei kai sitä voi tosiasioita alkaa sepustamaan mielessään sellaiseksi, josta "saavuttaa hyvää".

Minä olen lukenut APn kirjoituksia siten, että ei hän erityisesti tavoittele mitään, vaan on joutunut vain toteamaan tapahtuneen ja tosiasiat. Hänellä on aika vähän vaihtoehtoja, eikä varmastikaan niin paljon hyviä vaihtoehtoja kuin toivoisi. Jotkut asiat vain ovat sellaisia, että ne eivät millään määrällä positiivista ajattelua muutu toisiksi tai parane.

Elämää on vain elettävä eeenpäin itsensä kanssa töitä tehden ja parempaan huomiseen, siihen, että asiat joskus ehkä muuttuvat uskoen. 

Mutta pidän kohtuuttomana sitä, että kun hän kertoo tästä, siis miten asiat ovat, purkaa mieltään meille, vastauksena on ivaa, epäuskoa, syyttelyä uhriutumisesta jne. 

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että tilanne on vähän eri silloin kun lapset ovat pieniä. 28 v poika on jo täysi-ikäistymässä ja sen vuoksi hänen suhteensa isäänsä alkaa olla enemmän jo kahden aikuisen välinen, tuskin siihen voi edes äiti enää erityisesti vaikuttaa. 

Enkeli sitä kai olisi, jos oikeasti ei edes näissä anonyymeissa kommenteissa ikinä lipsauttaisi mitään kitkerää, kun aiheesta puhutaan. Siis tilanteessa, joka todellakin on aivan eri kuin mistä Totuudentorvi puhuu, eli kyse ei ollut väljähtäneen liiton loppumisesta. 

Epäilen, että 28 v ajattelee suht harvoin koko exää tai hänen kuvioitaan. Mutta itselläkin tämä ketju nostaa aina välillä vielä tosi vanhoja muistoja pintaan. On kyllä ihan mielenkiintoistakin, miten tavallaan ne muistot muuttavat muotoaan, kun niitä nyt ikään kuin vähän uudelleen ja uudesta näkökulmasta tarkastelee. Sikälikin ketju on itselleni merkityksekäs.

T: MaratonParkuja

Kiitos MaratonParkuja jälleen. Kun palstalla käy vilkas keskustelu niin sitä onnistuneesti kirjoitellaan "samaan aikaan" ja siis edellistä tekstiäni kirjoittaessa en ollut nähnyt tätä. Asiaa kirjoitit.

Poikani täyttää tässä kuussa 19 vuotta, eli poika ja isänsä sopivat tapaamisensa yms keskenään. Niistä en tietäisi mitään jos poika ei kertoisi mitään. Olen kuitenkin aina antanut pojan puhua minulle kaikesta, mutta itse en kysele mitään.

Ja exää en todellakaan ajattele tai menneisyyttä, syksyllä kieltäydyin sienestysreissuilta ja sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä.

Ja jatkan kyllä samaan malliin.

28 v yhdessä 

Ps. minäkin istuin kampaajani tuolissa eilen pari tuntia, ajattelin loppuun asti, että varauskirjassa joku virhe, että eihän 1.1 pyhänä kampaajat ole auki. 

Vierailija kirjoitti:

"Olen käynyt kolmen vuoden kuntoutuspsykoterapian, harrastanut itsetutkiskelua ja löytänyt, jos nyt en vastauksia, niin ainakin hyviä kysymyksiä. Käytännön toiminta on silti edelleen sitä samaa, eli lamaannun epäasiallisen kohtelun edessä ja/tai hylkäämisen pelon yllättäessä alistun ja miellytän."

Ihmettelen kyllä, mitä siinä kuntoutuspsykoterapiassa tehtiin ja mikä oli diagnoosi? Ja mitkä olivat terapian tavoitteet, jos eivät nuo kertomasi ongelmat? Käytkö AAL:ssä vertaistuessa? Esim. Miki Liukkosellahan oli väärä diagnoosi ekassa terapiassa ja uuteen terapiaan olisi tarvittu viiden (5) vuoden etäisyys. Jos et saa uutta terapiaa tuettuna, voin suositella perheasian neuvottelukeskusta. Se on maksuton ja siellä on ihan ammattilaiset. Itse kävin siellä vajaat kaksi vuotta vaikeassa elämäntilanteessa ja sain suuren avun. Minun ongelmani ei liittynyt parisuhteeseen, mutta hyvin hyvin läheiseen ihmissuhteeseen kuitenkin.

"Palvelu

Diagnooseina oli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja myöhemmin lievä masennus. Jälkikäteen toki olisi voitu lyödä perään vaikka minkälaista lyhennettä PTSD:stä tai CPTSD:stä kenties aina epävakaaseen persoonallisuushäiriön asti. Kun on jatkuvasti toimintakykyinen ja hyvä puhumaan ihmisiä pyörryksiin (ml. itsensä), ei ongelmien juurisyiden määrittäminen ole aina yksinkertaista, saati oikean hoidon löytäminen. Terapian tavoitteetkin kokivat melkoisen muodonmuutoksen matkalla, jossain vaiheessa tärkeimmäksi muodostui vain hengissä pysyminen...

AAL on käynyt mielessä, mutta havahduin ongelmiin valitettavasti korona-aikana, jolloin kynnys lähteä mukaan toimintaan oli turhan korkea. Olen kyllä harkinnut sitä, ja tuo kirkon toimintakin kuulostaa kokeilemisen arvoiselta. Kiitos siis vinkeistä! Kuluvan vuoden lopulla tulee myös 5 vuotta ensimmäisen terapian päättymisestä, joten uudella tiedolla ja kokemuksella voisi terapeutin ja terapiasuuntauksenkin valinta onnistua paremmin.

Sen verran joudun kuitenkin toteamaan, että itse en pidä terapiaa ihmelääkkeenä. Tiedän monen saaneen apuja, ja yhtä monen terapian epäonnistuneen tai jääneen vaikutuksiltaan vajavaisiksi. Psykoterapian taustalla oleva tietopohja täydentyy koko ajan, ja minusta tuntuu, että vasta aivan viime aikoina on havahduttu traumojen kehollisuuteen ja mieli-keho-yhteyden olennaisuuteen. Olen itse kokeillut mm. erilaisia joogamuotoja ja tärinäterapiaa (TRE), sekä lukenut kaikkea mahdollista mielen hyvinvointiin, tunnetaitoihin ja eri menetelmiin liittyvää kirjallisuutta. 

Mitä ikinä menetelmiä käyttääkään, lopulta työ on tehtävä itse. Ja aina siinä tarvitsee tukea kanssaihmisiltä, minkä vuoksi silkalla sattumalla ja onnellakin on sormensa pelissä siinä, millaisia oppaita ja apua matkalle osuu. En yhtään väheksy vauva-palstan voimaa tässä suhteessa :)

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Moi Liekki, 

Kiitos kirjoituksestasi. Painin samojen ongelmien kanssa, oli tosi mielenkiintoista ja helpottavaakin lukea, kun joku toinen sanoittaa itselle tuttuja tunteita. Minä olen minä vain yksin ollessa, muiden seurassa hylkäämisen pelko muokkaa käytöstäni aivan liikaa. Lisäksi elämäni miehet ovat aina toimineet niin, että pelko on vain vahvistunut (pettämällä, jättämällä). Ratkaisuni on ollut elää yksin mutta mielestäni tämä on pelkuruutta ainakin osittain. 

Jään odottamaan hyvää keskustelua. 

Hei, on yhtä aikaa mukavaa ja surullista, että meitä on muitakin. Joten kiitos viestistä. Sen verran puutun, että näkisin kaikkien ihmissuhteiden olevan kahden kauppa. Toisten tekemistä ei voi kontrolloida, mutta itse näen omaa osuuttani siinä, millaisia miehiä valitsen ja miten osoitan (tai olen osoittamatta, huokaus) rajani heille. Itse olen kohdannut hyviäkin miehiä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että toisen jatkuva alistuminen ja miellyttäminen ei kutsu tervettä mieltä parisuhteeseen. Joten ikävästi katse kohdistuu taas peiliin.

Ei kuitenkaan olla liian ankaria itsellemme: ihminen osaa pelätä vain sellaista, minkä on kokenut. On inhimillistä kavahtaa kipua. Se ei tee sinusta eikä kenestäkään meistä huonompaa ihmistä. Pitää vain löytää parempia tapoja tulla toimeen noiden tunteiden kanssa... ehkä löydämme vastauksia yhdessä.

-Liekki

Totuudentorvi,

En yhdistä lapsia exääni. Lapseni ovat lapsiani ja ex on jotain mikä häilyy siellä taustalla. En ajattele kuten tekstissäsi kuvasit. En ajattele lapsistani mitään pahaa. En näe lapsissani exääni, vaan lapseni. Rakennan suhdetta heihin kokoajan. Eikä tähän liity ex mitenkään. Lapsilleni en puhu exästä. Kuuntelen kyllä heidän puhuessa, puhuminen ei ole kiellettyä. 

Lapseni tietävät, että vanhempien välit on huonot. Mutta he tietävät myös, että vanhempien välit ja heidän välit vanhempiinsa on eri asioita.

Tällä hetkellä mulla on asian kanssa tosi tasanen fiilis. Kaikki on hyvin. Kaikki menee kokoajan parempaan ja entisestään olemassa ollut hyvä suhde kantaa ja vahvistuu. Välillä hyvin hissukseen, välillä tulee takapakkia, välillä edetään isoin harppauksin.

Siihen, mikä kasvuympäristö on hyväksi, en nyt ota mitään kantaa. En just nyt jaksa. En myöskään ota kantaa siihen, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. En jaksa sitäkään. Eikä sillä ole enää mitään väliä. Nyt elätään tätä hetkeä ja eletään sen mukaisesti kun tilanne vaatii. Se, että eron alkuaikoina minun rikkinäisyys oli varmasti lapsille pelottavaa on aivan totta. Samoin minun reaktiot kaiken alkaessa ei ollut aina järkeviä. Olin hajalla. Se näkyi. Se varmasti pelotti. Isä oli se sama mikä oli aina ollut, paitsi iloisempi. Se, että olen joutunut käymään valtavan tunteiden myrskyn tämän kaiken keskellä, joutunut menemään syvälle itseeni ja tilanteeseen. Ajattelemaan asiaa monelta eri kantilta päästäkseni tähän tilanteeseen, sekin on totta. Se ei kuitenkaan ole nykyisyys. Tilanne on nykyisin aivan eri. Menneessä roikkuminen ei auta mitään eikä ketään. Kaikkea on tapahtunut, mutta niissä vellominen ei vie ketään eteenpäin. Nyt on vaan pakko hyväksyä tilanne tämmöisenään ja tehdä parhaansa. Enempää en jaksa syitä enkä seurauksia nyt ruotia. Olen ruotinut niitä paljon, ja tiedän varsin hyvin mikä tässä on kuvio. 

Vanhempana minä olen vastuussa siitä, että ylläpidän ja parannan suhdetta lapsiini. Juuri nyt minulla on vahva luotto tulevaan.  Vanhempana minä voin tehdä vain ja ainoastaan oman osani. Se mitä ex tekee ei jaksa enää kiinnostaa. Tiedän toki toimintansa. En vaan jaksa enää käyttää yhtään energiaani siihen, koska en voi sille yhtään mitään. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei Liekki!

Kannattaa etsiä joku toinen ryhmä, jos haluat järkeviä vastauksia ja päästä elämässä eteenpäin. 

Kuten huomaat, niin täällä ap miettii vielä 2.5 vuoden jälkeen mitä exä puhuu tai on puhumatta. 28 ei ole saanut exän kanssa omistamaa asuntoa myyntiin. Asuu siis exän puoliksi omistamassa asunnossa jo toista vuotta.

Oma kokemukseni on, että minkä tahansa läheisen ihmissuhteen purkaminen ja ongelmien työstäminen vaatii aikaa. Sekä ap että 28 v ovat tehneet loistokasta työtä ketjun aikajanan huomioon ottaen.

Mieli suojaa itseään liian kipeiltä asioilta ja paljastaa niitä vasta sitten, kun ne on joko pakko kohdata tai sitten on itse valmis. Minä en tajunnut kuin vasta 35-vuotiaana, että äitini on alkoholisti. Rakkaistaan haluaa ajatella parasta, ja alitajunta ja tunne ohittavat järjen heittämällä fiksullakin ihmisellä, eikä totuuksien paiskominen ulkopuolelta useinkaan tuota toivottua tulosta, ainakaan kerrasta.

Minusta esimerkiksi MaratonParkuja ja Kuurankukka tekivät ansiokkaan suoraa ja samaan aikaan hellää ravistelua sekä ap:lle että 28 veelle ennen miesten sivusuhteiden paljastumista. Sivusta asiat näkee usein selkeämmin, ja voi olla turhauttavaa seurata, miten joku venyy ja vanuu tilanteessa, joka itsestä vaikuttaa ilmiselvältä. Pyytäisin kuitenkin armoa ja ymmärrystä sekä itselleni että muille sisäistä kamppailua käyville - näitä asioita ei valitettavasti voi tai pidäkään määräänsä enempää nopeuttaa. Ja jos yrittää, seuraukset voivat olla mielenterveydelle tuhoisia. On nimittäin kokeiltu.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

No pisteet sulle rehellisyydestä. Mutta muuten ... kulutat kyllä itseäsi tolkuttomasti.

Muistan (olen mies) kun itse roikuin suhteessa. Se kulutti. Ja siitä jää haavoja vielä pitkäksi aikaa suhteen jälkeenkin ... todennäköisesti sitä pidemmäksi ajaksi miten annat tämän välitilan jatkua.

Jos kirjoitit minulle, niin tämä välitila on siis nyt jatkunut kolmisen viikkoa ja suurelta osin näinkin pitkään logistisista syistä. Eron tekeminen ei tosiaan ole mikään ongelma, mutta se, että jään suhteen jälkeen henkisesti kiinni toiseen, sitäkin suurempi. Suhteesta "toipumiseen" menee siis tavallisesti tolkuttoman pitkä aika verrattuna sen kestoon.

-Liekki

Iltaa kaikille. Nyt oli kommentteja tullut niin valtava määrä, että kesti useampi päivä, että ehdin lukemaan itseni taas ajantasalle. Paljon hyvää ja painavaa asiaa pienen hieman kärkkäämänkin sanailun seassa. Erityisesti yksi kommentti meni minulla ihon alle. Siinä kirjoittaja kertoi vältelleensä tekstieni lukemista. Kiitos sinulle, että lopulta päätit kuitenkin kirjoittaa minulle! Ap:n tyyli kirjoittaa on puolestaan jotenkin hyvin rauhoittava ja saan hänen kommenteistaan usein mielenrauhaa. Hän puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Itselläni on mennyt paremmin ja huonommin. Yhden romahduksen kävin läpi viime viikolla, mutta olemme mieheni kanssa saanut käytyä läpi myös pitkän ja asiallisen keskustelun tilanteestamme. Tällä hänen ystävättärellään on herännyt vahvoja tunteita ja heidän yhteydenpitonsa on nyt täysin tauolla toistaiseksi, jotta nainen saa ajatuksilleen tilaa. Mieheni itse viihtyy naisen seurassa hyvin ja tahtoisi jatkossakin olla naisen kaveri, mutta oli nyt kehottanut häntä ottamaan aikaa omille ajatuksilleen ja miettimään onko hänestä siihen. Lisäksi oli kokenut minun tarvitsevan pientä aikalisää tilanteesta. Hän sanoi oman lähtökohtansa olevan se, että hän on minun mieheni ja sellaisena tahtoo pysyä. Uutta parisuhdetta hän ei etsi, mutta kokee edelleen kaipaavansa vapautta ja hauskanpitoa muiden kanssa. Kertoi ymmärtävänsä täysin, jos haluan tästä suhteesta lähteä. Ei tahtoisi satuttaa ja loukata, mutta koska tietää niin kuitenkin tekevänsä, kokee satunnaisilla valheilla suojelevansa. Yrittää kuitenkin panostaa rehellisyyteen ja kertoa lopulta totuuden. 

 

Itselläni on tässä siis tehtävänä jäsennellä mitä omalta elämältäni haluan ja mikä painaa vaakakupissa eniten. Olen varannut ajan psykologille josko se toisi selkeyttä ja varmuutta ajatuksiini.

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moi Liekki, 

Kiitos kirjoituksestasi. Painin samojen ongelmien kanssa, oli tosi mielenkiintoista ja helpottavaakin lukea, kun joku toinen sanoittaa itselle tuttuja tunteita. Minä olen minä vain yksin ollessa, muiden seurassa hylkäämisen pelko muokkaa käytöstäni aivan liikaa. Lisäksi elämäni miehet ovat aina toimineet niin, että pelko on vain vahvistunut (pettämällä, jättämällä). Ratkaisuni on ollut elää yksin mutta mielestäni tämä on pelkuruutta ainakin osittain. 

Jään odottamaan hyvää keskustelua. 

          Hylkäämisen pelko vahvistuu niin kauan kun et paranna/ käsittele sitä alkusyytä miksi tunnet niin. Puhun kokemuksesta, 

Syy toki on tiedossa, mutta sen tiedostaminen ei vaikuta olevan autuus ja onni. Kiinnostaisi kuulla, miten olet itse onnistunut parantamaan alkusyyn, ja mitä tarkoitat tässä yhteydessä käsittelyllä?

-Liekki

Ja Liekki! Hieno homma, että uskalsit kirjoittaa. Olet selvästi tehnyt jo valtavasti töitä itsesi kanssa ja hyvin tietoinen monista mielesi sopukoista. Oma mieheni on kasvanut myös alkoholistiperheessä, joten olen miettinyt hänenkin osaltaan paljon sitä, kuinka paljon se lapsuus vaikuttaa hänen toimintaansa ja ajatustensa kriiseihin. Tsemppiä sulle matkallesi!

- Hukassa

Terapiasta ja terapeutista. 

Olen kokeillut monenlaisia terapiota ja terapeutteja ja toki niillä päässyt aina eteenpäin, mutta vasta nyt olen uskaltanut kohdata syvällä olevia asioista. Traumaterapia on tuonut turvaa, jotta olen pystynyt ne kohtaamaan. Tunnen jokaisen käynnin jälkeen edistyneen ja prosessi jatkuu aina seuraavaan käyntiin asti (en käy viikottain). Kaikkia matkalla olleita terapioita ja menetelmiä olen tarvinnut, mutta tämä on vienyt valtavasti eteenpäin. Voin suositella! Jokaisen on kuitenkin löydettävä omansa niin suuntauksen kuin terapeutin.

Olen tehnyt paljon itsetutkiskelua ja huomannut, että alkuun perinteinen terapia oli hyvä, mutta aloin kaivata kehollisempia menetelmiä. Samaa olen kuullut monelta muultakin. Uskon myös, että monet muistot ja traumat ovat kehollisia ja erityisesti varhaislapsuuden kokemukset eikä niitä käsitellä puhumalla, vaan tuntemalla ja luomalla korjaavia kokemuksia. 

Käpy 

Vierailija kirjoitti:

Totuudentorvi,

En yhdistä lapsia exääni. Lapseni ovat lapsiani ja ex on jotain mikä häilyy siellä taustalla. En ajattele kuten tekstissäsi kuvasit. En ajattele lapsistani mitään pahaa. En näe lapsissani exääni, vaan lapseni. Rakennan suhdetta heihin kokoajan. Eikä tähän liity ex mitenkään. Lapsilleni en puhu exästä. Kuuntelen kyllä heidän puhuessa, puhuminen ei ole kiellettyä. 

Lapseni tietävät, että vanhempien välit on huonot. Mutta he tietävät myös, että vanhempien välit ja heidän välit vanhempiinsa on eri asioita.

Tällä hetkellä mulla on asian kanssa tosi tasanen fiilis. Kaikki on hyvin. Kaikki menee kokoajan parempaan ja entisestään olemassa ollut hyvä suhde kantaa ja vahvistuu. Välillä hyvin hissukseen, välillä tulee takapakkia, välillä edetään isoin harppauksin.

Siihen, mikä kasvuympäristö on hyväksi, en nyt ota mitään kantaa. En just nyt jaksa. En myöskään ota kantaa siihen, m

Mainiota! Juuri sitä mitä itsekin ajattelen, joten ollaan joko molemmat oikeilla jäljillä tai molemmat yhtä väärässä 😅 Harvoin tulee luettua niin voin hattu kourassa myöntää että käsitykseni saattoi hyvin perustua johonkin vuoden takaisiin juttuihin ja en ole huomannut tilanteen (sinun) kehitystä sen jälkeen. Hyvä siitä tulee.

-tt

Ei kannattaisi kenenkään perustaa perhettä teinirakkautensa kanssa. Se johtaa perheen hajoamiseen lähes kaikilla. Tulee pettämistä, sivusuhteita, uusia rakkauksia, kriiseilyä. Jostain syystä Hukassa ja miehensä itsepäisesti yrittävät pysyä yhdessä ja seilata vastatuuleen, vaikka kaikki järkiseikat puhuvat eron puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannattaisi kenenkään perustaa perhettä teinirakkautensa kanssa. Se johtaa perheen hajoamiseen lähes kaikilla. Tulee pettämistä, sivusuhteita, uusia rakkauksia, kriiseilyä. Jostain syystä Hukassa ja miehensä itsepäisesti yrittävät pysyä yhdessä ja seilata vastatuuleen, vaikka kaikki järkiseikat puhuvat eron puolesta.

Kyllä minunkin mielestäni olisi parempi, että hurvittelut olisi hurviteltu jo nuorena. Toisaalta taas ehkä säästynyt paljolta, kun on se epävakaisimman iän ollut turvallisesti parisuhteessa ja elänyt aika rauhallista nuoruutta. Enhän sitä silloin nuorena ole ajatellut, että tuossa on mies, joka tulee olemaan lasteni isä. Sitä on vain tykätty toisistamme ja niin siinä sitten on lopulta käynyt. Olimme kuitenkin yhdessä vuosia ennen naimisiinmenoa ja ensimmäistä lasta. Eipä sitä tullut nuorena aikuisena mieleen ryhtyä eroa tekemään siksi, että on satuttu rakastumaan teineinä. Meidän välinen tunneyhteytemme on edelleen todella vahva ja niitä hyviä hetkiä on niin paljon, että kai sen vuoksi yrittää taistella tämän vaikean ajan läpi vaikka väkisin. Ja toki myös lapset painavat vaakakupissa paljon. Tiedostan myös sen, että joskus olisi vain järkevämpi luovuttaa, mutta en ole sitä pistettä toistaiseksi saavuttanut.

- Hukassa

Hukassa olevan mies varmaan nyt tuntee jotain vallan huumaa pompotellessaan naisiaan oman fiiliksensä mukaan. Tuo vallantunne on se johon hän on nyt ihastunut ja ei tietenkään halua siitä luopua. Nyt oltuaan jonkin aikaa seksisuhteessa viimeisimmän ihastuksensa kanssa ja naiselle on tullut tunteita niin mies haluaakin muuttaa konseptia yksipuolisesti ja olla vain kaveri. Oman kertomansa mukaan. Onko sitten totta vai ei.  Joko on kyllästynyt tai ei halua sitoutua sen enempää tai kaikki jatkuu kuten ennenkin. Mutta, kuten on Hukassa olevalle sanonut, edelleen haluaa pitää hauskaa ja olla vapaa. Ei siis aikomusta sitoutua takaisin Hukassa olevankaan kanssa pelkästään. 

Mirs ei siis nyt välitä sen kummemmin kenestäkään naisesta vaan siitä, että saa itse päättää ja puhua mitä haluaa ja olla se joka tätä kokoelmaa pyörittää. Missä kokoonpanossa kulloinkin. Pitääkö mahdollisimman monia vai heivaako jonkun toisinaan pois. Hukassa olevan tietenkin pitää mukavuussyistä niin kauan kuin se onnistuu. Ja mieshän toimii ja puhuu parhaansa mukaan Hukassa olevan suuntaan sillätavoin, että se mukana pito onnistuisi mahdollisimman pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Hukassa olevan mies varmaan nyt tuntee jotain vallan huumaa pompotellessaan naisiaan oman fiiliksensä mukaan. Tuo vallantunne on se johon hän on nyt ihastunut ja ei tietenkään halua siitä luopua. Nyt oltuaan jonkin aikaa seksisuhteessa viimeisimmän ihastuksensa kanssa ja naiselle on tullut tunteita niin mies haluaakin muuttaa konseptia yksipuolisesti ja olla vain kaveri. Oman kertomansa mukaan. Onko sitten totta vai ei.  Joko on kyllästynyt tai ei halua sitoutua sen enempää tai kaikki jatkuu kuten ennenkin. Mutta, kuten on Hukassa olevalle sanonut, edelleen haluaa pitää hauskaa ja olla vapaa. Ei siis aikomusta sitoutua takaisin Hukassa olevankaan kanssa pelkästään. 

Mirs ei siis nyt välitä sen kummemmin kenestäkään naisesta vaan siitä, että saa itse päättää ja puhua mitä haluaa ja olla se joka tätä kokoelmaa pyörittää. Missä kokoonpanossa kulloinkin. Pitääkö mahdollisimman monia vai heivaako jonkun toisinaan pois. Hukassa olevan

Mitäpä jos leikitellään ajatuksella, että mies on alusta asti tehnyt tälle toiselle naiselle selväksi, ettei hae mitään hauskanpitoa vakavampaa? Eikös silloin ole aika reilua viheltää peli tauolle, kun huomaa toisen haaveilevan muusta ja herättää hänet samalla todellisuuteen? Miehet ylipäätään suhatutuvat näihin asioihin pääsääntöisesti viileämmin kuin naiset ja tällainen läheinen suhde ilman romanttista tarkoitusperää voi hyvin olla mahdollinen. Jos nainen on tiennyt mihin lähtee, ei kai siinä ole nokan koputtamista. Samoin mies on tehnyt Hukassalle selväksi missä mennään ja vaimo ihan itse valitsee pysyä suhteessa. Miksi syytämme miestä, joka elää omaa elämäänsä omien toiveidensa mukaisesti? Naisilla on molemmilla vapaus tehdä ihan samoja ratkaisuja omista lähtökohdistaan. Ei heitä kukaan pakota tuollaista miestä katselemaan jollei kiinnosta. Näköjään molempia kiinnostaa kovastikin, mutta ei siitä oikein miestäkään voi syyttää

Ja mistähän syystä mies haluaa Hukassa olevan kuviossa vielä pitää? Luulisi pääsevän helpommalla jos ei tarvitsisi katsoa surumielistä vaimoa eikä myöskään potea syyllisyyttä. Voisi rauhassa elellä villiä sinkkuelämää ja aina toisinaan ottaa lapset kylään. Kukaan ei tuomitsisi tai olisi syyllistämässä kun ottais avioeron. Ei tarvis selitellä ja kertoa vaikeita totuuksia kotona saatika valehdella

No se vanha perinteinen malli, moni  haluaa pitää ihanan oman vaimon, elämän perusturvallisuuden julkisivuineen ja "koskaan et muuttua" saa - meiningin. mutta " menojalkaa vipattaa, ja "sille ei vaan voi mitään".. Niin moni mies on nk. munastavedettävä ja munankuljettama. Ja näitä sitten joko naiset sitten sietää tai sitten ei. Miehen egoa imartelee suuresti kun useampi nainen heitä yhtäaikaa halajaa. Kertoo vaan siitä,  että jotain perusturvallisuutta tai kannustamisen/ihailun puutetta  on lapsena jäänyt vaille, ja tunne elämä on jäänyt jonnekin 20v- teini-iän tasolle. Ja toki näin varmaan onkin, koska esim  70-luvuilla ja sitä aiemminkin kasvaneilla ei kasvatukseen kuulunut juurikaan omien lasten "palvontaa" tai edes kannustamista .  Surullista sinänsä mutta kyllä näistä aikuisen ihmisen pitäisi  itse osata kasvaa yli. Minulla oli aikoinaan erästä tällainen mies elämässäni, joka ihan ääneen sanoi että hän tarvitsee paljon ihailua ja palvontaa. No minä en ollut itsekään kovin hyvä palvomaan ja ihailemaan ääliötä, niin sinnehän lähti kiertoon ja taitaa edelleen kiertää omalla radallaan kunnes raketista loppuu polttoaine . Itse onneksi löysin sitten myöhemmin rinnalleni ihan aikuisen ihmisen ,semmoisiakin vielä on.

Kuulostaa perinteiseltä: Aviomies menee avoimesti "kehoterapiaan", nainen itkeskelee ja päätyy oikeaan terapiaan. Oikeesti surettaa, suututtaa ja ällöttää. Ja ulkopuolisesta puhutaan perhepiirissä "avoimesti" perheen ja parisuhteen lisäarvona ilmeisesti.