Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12644)
Kyllähän se on niin, että jos on kumppani tai joku suhde niin silloin joutuu tekemään jonkinlaisia kompromisseja ja aikatauluista pitää ilmoittaa, lomia ja muita vapaa-aikoja pitää sopia yms. Oli se sitten kuinka helppo tai huomaamaton ihminen hyvänsä. Ei häntä kokonaan voi lakaista olemattomiin. Kyllä se ihminen jotenkin pitää huomioida.
Kun on kokonaan yksin niin kotiin ja vapaa-aikaan liittyvät päätökset ja aikataulut yms. voi tehdä kokonaan itseään ajatellen. Ei tarvitse ilmoittaa, sopia tai neuvotella asioista. Tietysti on muita kuin suhteeseen liittyviä sidonnaisuuksia ja sopimisia, mutta niitähän on kaikilla. Oli kumppani tai ei.
Lähinnä ehkä tarkoitetasn tämäntyylisiä juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole sillä tavalla ajatellut millainen parisuhteen pitäisi olla ikäänkuin normien mukaan vaan lähden siitä minkälainen minun ja kumppanini on olla parisuhteessa. Onko meillä parisuhteessa hyvä, turvallinen ja tasa-arvoinen olotila. Tietysti myös perheenä. Myös en ajattele, että ihminen on arvokas ainoastaan kun täyttää jotkut määrätyt normit. Esimerkisi juuri, että normi on elää parisuhteessa ja perheenä.
Olen itse elänyt hyvinkin erilaisia kausia elämässäni. Nuoruuden pitempi avioliitto ja perhe, ero, sinkkuaikaa, seurustelua, aikuisen iän avoliitto, ero siitä ja nyt pitempi aika yksin eläjänä. On ollut mikä tahansa aikaa tai on meneillään niin se on ollut sen hetkistä elämääni. En ole ajatellut mitään normeja, elämä nyt on mennyt kulloinkin kuinka on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ole sillä tavalla ajatellut millainen parisuhteen pitäisi olla ikäänkuin normien mukaan vaan lähden siitä minkälainen minun ja kumppanini on olla parisuhteessa. Onko meillä parisuhteessa hyvä, turvallinen ja tasa-arvoinen olotila. Tietysti myös perheenä. Myös en ajattele, että ihminen on arvokas ainoastaan kun täyttää jotkut määrätyt normit. Esimerkisi juuri, että normi on elää parisuhteessa ja perheenä.
Olen itse elänyt hyvinkin erilaisia kausia elämässäni. Nuoruuden pitempi avioliitto ja perhe, ero, sinkkuaikaa, seurustelua, aikuisen iän avoliitto, ero siitä ja nyt pitempi aika yksin eläjänä. On ollut mikä tahansa aikaa tai on meneillään niin se on ollut sen hetkistä elämääni. En ole ajatellut mitään normeja, elämä nyt on mennyt kulloinkin kuinka on mennyt.
Minusta tämä on erittäin hyvä kirjoitus. Kun elettyä elämää on hieman enemmän takana niin siihen mahtuu erilaisia kausia ja elämäntilanteita. Itselläni oli se nuoruuden aika erinpituisilla seurustelusuhteilla (välillä sinkkuaikaa), sitten 28 vuotta kestänyt parisuhde (johon syntyi lapsi) ja nyt eron jälkeinen aika johon nykyään kuuluu miesystävä. Näin elämä on minua kuljettanut ja tulevaisuudesta ei tiedä. Jokaisella on vastuu ensisijaisesti itsestä ja jos parisuhteessa on niin toista pitää kohdella niin kuin toivoisi itseänsä kohdeltavan. Toki molempien toiveet parisuhteesta pitää käydä läpi. Ymmärrän hyvin, että toisilla on hyvä olla yksin ja on yksinäisiä ihmisiä, jotka toivoisivat parisuhdetta.
Ihmiset on erilaisia toiveineen ja toiveetkin muuttuvat elämän varrella. 18 vuotiaan haaveet parisuhteesta voi olla erinlaiset kuin 50 vuotiaan, tai kun elämä kolhiin niin ajatukset voi muuttua. Tärkeintä on muistaa, että ihmiset ei ole "pelinappuloita".
28 v yhdessä
Mielenkiintoisia ajatuksia eron jälkeisestä vapaudesta. En tiedä, johtuuko oma näkökantani siitä, että olen kuitenkin aikuiselämästäni pidemmän ajan elänyt sinkkuna kuin suhteissa, että en osaa arvostaa eron jälkeistä vapautta. Hankalasti ilmaistu, mutta toivottavasti välittyy, mitä yritän sanoa. En laske suhteiksi minäkään jotain alle tai vähän päälle parikymppisenä "yhdessä olemisia".
Lisäksi varmaan se vaikuttaa, että lapsia ei kuvioissa ole, eli totta kai se tekee kaikkien asioiden sopimisesta hirveästi paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, useammat asiat ovat ilmoituksia, eivät sovittelemisia.
Kenties minulla onkin toisin päin: pitkien vapausaikojen jälkeen arvostan sitä, että en tule tyhjään kotiin, jossa olen vain itsekseni!
T: MaratonParkuja
Ilmaisin itseni tuolla aiemmin hieman huonosti, kun aloitin keskustelun tästä yksinolemisen ihanuudesta suhteiden jälkeen. Olen 45 + ikäinen.
Mulla on siis takana pitkä avioliitto (josta jouduin jätetyksi miehen hommattua salarakkaan), sekä eripituisia (kuukausista vuosiin) seurusteluita sitä ennen.
Yritin siis korostaa sitä, että näiden erojen jälkeen en ole ikinä halunnut laastarisuhdetta, olin sitten itse se jättäjä tai että minut on jätetty.
Olen halunnut käydä sen parisuhteen ja eroon johtaneet syyt läpi rauhassa yksin, en siten, että jonkun laastarin voimalla pääsen eroon edellisestä. Nimittäin tuota laastaria niin monet käyttävät ja mulle se on aivan vieras jo ajatuksenakin. Monilla on ajatus ja sanovatkin sen ihan ääneen, että nyt otan äkkiä jonkun miehen, että pääsen henkisesti eroon edellisestäni (mikäli hänet on jätetty). Tai ottavat uuden miehen, jos on sellainen vaikea on - off suhde, jossa ei millään päästä eroon siitä miehestä, kun aina mennään takas, niin tollaisissa suhteissa monet yrittää uuden miehen avulla riuhtasta ittensä irti, kun eivät osaa olla yksin tai muuten menevät takaisin siihen samaan.
Erojen jälkeen jätettynä olen siis käynyt täysin pohjamudissa, hyvä, jos sängystä olen päässyt ylös joinakin päivinä. Enkä ole todellakaan halunnut laastaria siihen katsomaan kamppailuani.
Toki, jos tuollaisessa tilanteessa ottaisi laastarin, pitäisi peittää ne omat tunteet osittain, eikä vain vollotella edellistä suhdetta laastarille. Mikä tarkoittaisi, että et pääsisi kunnolla käsittelemään edellisen suhteesi kipukohtia, et pääsisi oppimaan mitään virheistä ja siten toisit kaiken taakan uuteen suhteeseen käsittelemättä ja uusi suhde mahdollisesti kaatuisi taas samaan.
Siksipä mun tyyliin on aina sopinut, että nuolen haavani yksinäni ilman laastareita, kunnes olen kokenut olevani valmis uuteen suhteeseen siten, että ketään en menneisyydestä enää kaipaa.
Ja monesti on tullut pitkäkin sinkkuaika ihan omasta tahdostani ja kun tuon pohjamutavaiheen olen rypenyt, vasta sen jälkeen olen nauttinut siitä vapaudesta jne. mitä tuolla aiemmin kuvailin. Se tyytyväisyys olla yksin eikä kaivata ketään, se on ollut mulle se juttu. Nyt tällä hetkellä olen tyytyväisenä yksin ilman miestä, enkä halua miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä tulee pohdittua niin monenlaisia asioita. Kuten vaikka miten monesti mä olen kironnut sitä, että joudun siivoamaan miehen jälkiä. Kun se ei kertakaikkiaan opi että jos ottaa leipäpussista viimeisen leivän, niin sen pussi laitetaan roskiin eikä jätetä pöydille pyörimään. Tai jos syö vaikka konvehdin keittiössä tiskialtaan vieressä, niin ottaa askeleen heittääkseen sen konvehtipaperin ruokapöydälle, sen sijaan että askelta ottamatta laittaisi sen roskikseen. Tai jos syö tv:tä katsellessa jotain niin vie sen lautasen keittiön pienelle ruokapöydälle, ei suinkaan suoraan tiskialtaaseen. Tai jos joskus harvoin imuroi niin heittää sohvan alta löytyneet sukat vaikka sohvapöydälle 😂 eikä vie niitä suoraan pyykkikoriin. Tekee koko ajan sellaista turhaa työtä (suoraan roskiin laittamalla pääsisi paljon helpommalla) ja minä siivoan jälkiään ja kiroan, ja välillä raivostuttaa yli kaiken, että joudun häntä passaamaan.
Mutta sitten. Mulla on hyvinkin rikkinäinen kroppa ja olen joutunut olemaan paljon sairauslomilla. Nyt olin pitkään (kaksi vuotta) hyvässä kunnossa, niin "totuus" pääsi unohtumaan. Ja nyt makaan sohvalla peiton alla ja kohta kipulääkkeet alkaa huippaamaan päässä. Niin mitä tekee se "raivostuttava mies"? On tehnyt kaikki lumityöt 3 viikon ajan, on imuroinut, tiskannut, käynyt kaupassa, lämmittänyt taloa ja tehnyt ruokaa. Järjesti työvuoronsa niin että pääsi viemään mua lääkäriin ja sama ensi viikolla. On lenkittänyt koiran. Kun lähtee töihin, katsoo että sisällä on riittävä määrä puita, ettei mun todellakaan tarvitse puita vajasta hakea. Ja just tällä hetkellä on kävelemässä korjaamolle, josta hakee mun autoni. Lista on loputon ja hän tekee mukisematta kaiken ja on tehnyt kaikki nämä vuodet aina kun olen taas kipeänä, pitkiä aikoja. Eikä koskaan ole sanonut puoltakaan negatiivista sanaa sairastelustani.
Että ehkä mä jaksan niitä leipäpusseja siivoilla, kun taas olen paremmassa kunnossa 😉
Toki, jos tuollaisessa tilanteessa ottaisi laastarin, pitäisi peittää ne omat tunteet osittain, eikä vain vollotella edellistä suhdetta laastarille. Mikä tarkoittaisi, että et pääsisi kunnolla käsittelemään edellisen suhteesi kipukohtia, et pääsisi oppimaan mitään virheistä ja siten toisit kaiken taakan uuteen suhteeseen käsittelemättä ja uusi suhde mahdollisesti kaatuisi taas samaan.
Sehän se olisi mahtavaa, kun osaisi tässä pitää balanssin! Tarkoitan, että itselläni taisi mennä vähän pitkäksi tuo käsittely ja kääntyä jo itseään vastaan. Toin sitten ne taakat suhteeseen juuri sen takia, että olin mälvännyt ne niin sataan kertaan puhki ja tehnyt päätelmät, mistä mikin johtui, etenkin, mitä vikoja minussa on, mitä virheitä tein ja teen, mitä mielestäni olen oppinut ja mitä ainakaan ikinä enää en ja mitä ainakin tästä lähtien aina.
Vollottamaan en jäänyt kuin pariksi päiväksi totaalisesti niin, että en töihin päässyt (siitä muuten nimimerkki), mutta muutoin onnistuin kapseloimaan itseni ja suruni ja pettymykseni ja kiukkuni ja käsittelyni niin totaalisesti, että melkein jäljestäpäin sanon, että laastari olisi tehnyt eetvarttia. Siis, jos olisin uskaltanut ja älynnyt lähteä liikkeelle rehellisesti noin vaan.
Välttämättä en tarkoita edes seksiä, vaan yleensä kohtaamista, viihtymistä, elämistä. Enkä ole varma, että laastarisuhteessa olisi pakko peittää omat tunteet, miksi pitäisi. Siis jos on paha mieli tai suru, niin miksi sitä ei voisi laastarillekin näyttää. Kyllähän siellä laastarissakin, vaikka ajatus onkin, että tämä on kevyttä, on toinen ihminen vastassa. Voihan sitä kaksi laastaria ihan kokoontua vollottamaan edellisiä suhteitaan.
Enkä ihan allekirjoita sitäkään, että sen vuoksi, että olisin ottanut huilia kevyellä suhteella niistä tunteistani, ne olisi jäänyt käsittelemättä. Tai ainakaan enemmän käsittelemättä, kuin ne sitten joka tapauksessa jäivät. Jäähän semmoiset tunteet käsittelemättä, joita et tajua tai uskalla edes itsellesi myöntää. Ne saattaa laastari jopa osoittaa tai sohaista niihin oikein.
Tässä asiassa tämän ketjun myötä (tässäkin) mieleni on heittänyt ihan häränpeppua ja olen aivan eri mieltä kuin 5 v sitten erottuani olen. Osansa on kyllä uudella suhteellakin, joka tuli osoittaneeksi, että juurikaan hyötyä siitä itselleni ei ollut, että kiltisti jäin eroa yksin käsittelemään🤣
T: MaratonParkuja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tukahduttaa tunteensa eikä kykene suremaan suhteen päättymistä, kannattaa hakeutua maksuttomaan kirkon perheasiain terapeutille. Ei toista ihmistä saa pitää kaatopaikkana. Niin kuin ei myöskään hyväksi käyttää. Eikä semmoinen ole viisasta. Pelkkä rationaalinen pähkäily yksin ei vie minnekään. Eikä kukaan ystävääkään saa semmoiseen käyttää. Siis aikuiset.
Toisille myös on itsestäänselvyys, että suhde on sellainen, että toisen kotona ollessa voi olla ihan samalla tavalla kuin silloin, kun on ihan itsekseen kotona. Sitä varmaan on vaikea tajuta, ellei semmoista ole kokenut.
Mä en tajua kyllä. Ei meidän 120 neliön yhden kerroksen omakotitalo ole ollenkaan riittävän kokoinen siihen, että voisin teeskennellä ettei puoliso ole kotona. Ei meillä ole kuin yksi keittiö ja yksi telkkari, joten kyllä siihen toiseen ja sen kotonaoloon törmää väkisinkin jossain iltapalaa laittaessa tai miettiessä mitä haluaa telkkarista katsoa (kun se toinen haluaisi myös katsoa jotakin). Kyllä se toinen myös mulle jotain välillä puhuu. Tai puhuu koiralle ja kuulen sen äänen.
Mulle ainakin yksinolo tarkoittaa yksinoloa. Sitä ettei toista tarvitse huomioida mitenkään, edes väistää oviaukossa vastaan tullessa. Ei tarvitse kuunnella kaappien ovien kolinoita, niiskutusta, työpuheluita. Ei tarvitse ilmoittaa että hei mä lähden nyt lenkille. Tai kysellä että mihis aikaan sulle sopisi että sauna lämmitetään. Minä siis saan olla ihan oma itseni ollessani puolisoni kanssa, meillä on hyvä suhde, ei tapella, tullaan kivasti toimeen, yhdessäoloa on ollut yli 20 vuotta. Mutta ei se silti ole sama kuin olla ihan itsekseen kotona. On ihanaa kun välillä saa olla pari päivää niin ettei kukaan puhu mulle, ja mun ei tarvi puhua kenellekään. Paitsi koiralle. Mutta se on eri asia, se ei odota mielipiteitä ja kannanottoja mihinkään, sen kanssa ei tarvi neuvotella mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laastarisuhteita on turha ihmetellä. Ihmiset on erilaisia, suhteet ovat erilaisia, ja niiden suhteiden päättymiset ovat erilaisia. Kaikkien näiden kolmen tekijän erilaisista kombinaatioista, joita on lukemattomia, muodostuu se lopputulos, joka määrittää kuka kaipaa laastarisuhdetta ja kuka ei. Kyse ei tosiaan ole mistään kovin yksioikoisesta asiasta, vaan niitä psykologisia tekijöitä taustalla on ihan valtavan paljon.
Vierailija kirjoitti:
Toisille myös on itsestäänselvyys, että suhde on sellainen, että toisen kotona ollessa voi olla ihan samalla tavalla kuin silloin, kun on ihan itsekseen kotona. Sitä varmaan on vaikea tajuta, ellei semmoista ole kokenut.
Mä en tajua kyllä. Ei meidän 120 neliön yhden kerroksen omakotitalo ole ollenkaan riittävän kokoinen siihen, että voisin teeskennellä ettei puoliso ole kotona. Ei meillä ole kuin yksi keittiö ja yksi telkkari, joten kyllä siihen toiseen ja sen kotonaoloon törmää väkisinkin jossain iltapalaa laittaessa tai miettiessä mitä haluaa telkkarista katsoa (kun se toinen haluaisi myös katsoa jotakin). Kyllä se toinen myös mulle jotain välillä puhuu. Tai puhuu koiralle ja kuulen sen äänen.Mulle ainakin yksinolo tarkoittaa yksinoloa. Sitä ettei toista tarvitse huomioida mitenkään, edes väistää oviaukossa vastaan tullessa. Ei tarvitse kuunnella kaappien ovien kolinoita, niiskutusta, työpuheluita. Ei tarvitse
No meillä esim. voi toinen katsoa telkkaria ja toinen istua sohvan nurkassa tai toisessa huoneessa vastamelukuulokkeilla katselemassa suoratoistoa tai nukkua päikkäreitä, jos ei kiinnosta telkkariohjelma. Hirveästi ei arki-iltoina pulista, koska molemmat on töistä väsyneitä.
Oviaukkoihin tai keittiöön iltapalaa ei tungeta yhtä aikaa, juuri siksi, että ahdastahan siinä tulee. Lenkillä tms. käydään omaan tahtiin yleensä päivällä, ruokiksen yhteydessä, ei me niistä raportoida. Ovi voi käydä ja siitä tietää, että toinen lähti jonnekin. Erikoiisemmat menot kerrotaan, mutta ei sitä, jos lähtee lenkille tai pyörähtää jossain. Se on myönnettävä myös, että en mä edes kuule, siis aktiivisesti, jos toinen kolauttaa kaapin ovea, puhuu työpuhelua tai niiskuttaa. Ei siis ylity ärsytyskynnys mitenkään. Kissallekin höpötykset menee samaan.
Viikonloppuina sitten seurustellaan senkin edestä, katotaan yhdessä dokkareita, kuunnellaan musaa, tehdään ruokaa...
Eli edelleen en voi kuvitella, mikä taianomainen vapaus mulle nyt koittaisi jos tämä 30+ vuotta kestänyt suhde loppuisi. Ettei vaan kävis niin, että enemmän tulisi näitä ääniä ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3692: ehkä sulle vastamelukuulokkeet on sama asia kuin yksinolo, mulle ne ei ole. Minä tarvitsen oikeaa yksinoloa ladatakseni akkujani. Toisen ihmisen pelkkä läsnäolo kuluttaa niitä akkuja, siis pelkästään tietoisuus siitä, että se toinen on jossain lähistöllä ja saattaa sanoa mulle jotain jossain kohtaa. Olen erittäin syvästi introvertti luonne. En minä tätä parisuhdetta lopettaa halua, saan siitä kuitenkin enemmän kuin mitä menetän, mutta on ne yksinäiset illat silti taianomaista vapautta. Yleensä unohdan puhelimenkin äänettömälle jonnekin laukun pohjalle niinä iltoina. Mutta ehkä minä sitten olen sinun mielestäsi jotenkin huonompi ihminen kun vastamelukuulokkeet ei riitä yksinoloksi. Sellainen olo ainakin viestistäsi tulee. Että yksinolon kaipaaminen on jotenkin parisuhteessa väärin, paitsi jos parisuhde on huono.
3692 ja 3693 viesteistä lukee juuri sen kuinka erilaisia me ihmiset ollaan erinlaisine tarpeinemme. Toinen tarvitsee sitä yksinoloa ladatakseen akkuja ja toinen ei osaa sitä kaivata. Ei ole oikeata tai väärää tapaa tässäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä tulee pohdittua niin monenlaisia asioita. Kuten vaikka miten monesti mä olen kironnut sitä, että joudun siivoamaan miehen jälkiä. Kun se ei kertakaikkiaan opi että jos ottaa leipäpussista viimeisen leivän, niin sen pussi laitetaan roskiin eikä jätetä pöydille pyörimään. Tai jos syö vaikka konvehdin keittiössä tiskialtaan vieressä, niin ottaa askeleen heittääkseen sen konvehtipaperin ruokapöydälle, sen sijaan että askelta ottamatta laittaisi sen roskikseen. Tai jos syö tv:tä katsellessa jotain niin vie sen lautasen keittiön pienelle ruokapöydälle, ei suinkaan suoraan tiskialtaaseen. Tai jos joskus harvoin imuroi niin heittää sohvan alta löytyneet sukat vaikka sohvapöydälle 😂 eikä vie niitä suoraan pyykkikoriin. Tekee koko ajan sellaista turhaa työtä (suoraan roskiin laittamalla pääsisi paljon helpommalla) ja minä siivoan jälkiään ja kiroan, ja välillä raivostuttaa yli kaiken, että joudun häntä passaamaan.
Mutta sitten. Mulla on hyvinkin rikkinäinen kroppa ja olen joutunut olemaan paljon sairauslomilla. Nyt olin pitkään (kaksi vuotta) hyvässä kunnossa, niin "totuus" pääsi unohtumaan. Ja nyt makaan sohvalla peiton alla ja kohta kipulääkkeet alkaa huippaamaan päässä. Niin mitä tekee se "raivostuttava mies"? On tehnyt kaikki lumityöt 3 viikon ajan, on imuroinut, tiskannut, käynyt kaupassa, lämmittänyt taloa ja tehnyt ruokaa. Järjesti työvuoronsa niin että pääsi viemään mua lääkäriin ja sama ensi viikolla. On lenkittänyt koiran. Kun lähtee töihin, katsoo että sisällä on riittävä määrä puita, ettei mun todellakaan tarvitse puita vajasta hakea. Ja just tällä hetkellä on kävelemässä korjaamolle, josta hakee mun autoni. Lista on loputon ja hän tekee mukisematta kaiken ja on tehnyt kaikki nämä vuodet aina kun olen taas kipeänä, pitkiä aikoja. Eikä koskaan ole sanonut puoltakaan negatiivista sanaa sairastelustani.
Että ehkä mä jaksan niitä leipäpusseja siivoilla, kun taas olen paremmassa kunnossa 😉
Tämä oli liikuttavaa luettavaa, tuli hyvä mieli. Se sai minut suurella hellyydellä ajattelemaan mieheni iltaisin lattialle ruttuun jättämiä farkkuja. Hänellä on niin kiire sukeltaa viereeni peiton alle, että housut jäävät keskelle lattiaa :D
Koska siinä samassa tilassa on kuitenkin joku muu ihminen kuin pelkästään sinä. Vaikka hän ainoastaan hengittäisi. Näin karrikoidusti sanottuna. Yksin jossain tilassa oleminen on eri kuin kaksin siinä oleminen. Se on se tunne: tämä on nyt minun kotini ja tilani. Minun ei tarvitse neuvotella tai miettiä muuta kuin omaa olemistani ja miten voin parhaiten. Saan olla myös miettimättä yhtään mitään niin kauan kuin huvittaa. Vain olla ja kukaan ei keskeytä mitään. Saan olla reilusti itsekäs ja ottaa huomioon vain itseni. Olen pelkästään omaa itseäni varten.
Vierailija kirjoitti:
3692 ja 3693 viesteistä lukee juuri sen kuinka erilaisia me ihmiset ollaan erinlaisine tarpeinemme. Toinen tarvitsee sitä yksinoloa ladatakseen akkuja ja toinen ei osaa sitä kaivata. Ei ole oikeata tai väärää tapaa tässäkään.
En minäkään noita niin lukenut, että joku haluaisi olla parempi ihminen, kunhan toinenkin kertoi, mitä itselle nämä asiat merkkaa. Ehkä näitä ei tarvitse ottaa niin itseensä, kivahan se on, että ihmiset kertovat erilaisia kokemuksia ja kertomuksia!
Juonnehan oikeastaan lähti kevytsuhteista, joita verrattiin sitten yksinolon kanssa.
Tottakai olemme erilaisia, myös siinä paljonko halutaan olla yksin. Ja halutaanko olla yksin, kaikilla sitä tarvetta ei ole.
Me ollaan nyt miehen kanssa vietetty kaksi viikkoa yhdessä sairastellen. Nukuttu vierekkäin sängyssä, siirrytty aamupalalle sohvalle, jossa loikoiltu, naurettu, juteltu, katsottu tv:tä iltaan saakka, jolloin yhdessä nukkumaan. Ja on ollut molempien mielestä ihanaa! Harmi ettei tätä voi vaan jatkaa ikuisuuksiin.
Kaikki lomat matkaillaan retkeilyautolla, eli ollaan pienessä autossa tai käydään yhdessä patikoimassa tms, viikkokausia. Kertaakaan ei tule oloa että saisipa olla hetken yksin, päinvastoin.
Ja asumme 33 neliön tupakeittiö+makkari-asunnossa, eikä ole ollenkaan liian pieni. Ollaan kuitenkin aina samassa tilassa, jos ollaan molemmat kotona 😄
Jotkut kaverit on suoraan sanoneet etteivät selviäisi järjissään näin. He reissaavat erikseen, naiset käy kavereiden kanssa rantalomilla ja miehet kavereiden kanssa kalareissuilla. Meille taas tuollainen on täysin vieras ajatus 😄
Ei tässä kyse ole siitä, että ei saisi viihtyä keskenään, kun on jo naimisissa. Käsittääkseni keskustelu yksinolosta lähti siitä, että jotkut haluavat olla yksin ja vapaita eron jälkeen. Eivät halua hankkia heti uutta suhdetta. Esimerkiksi kevyt- tai laastarisuhdetta. Haluavat nauttia vapaudestaan. Jotkut tas ovat sitä mieltä, että eivät kaipaa mitään " vapauden huumaa" vaan on sama ja se, vailka ottaakin siihen miehen pyörimään kuvioon. Että voivat olla samaan aikaan vapaita ja yksin vaikka on jonkinlaisessa suhteessa miehen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
M45, se miksi polyamoria ajatuksena herättää täällä negatiivisia tunteita johtunee siitä, että täällä kirjoittavat ajattelevat tuollaisen kuvion kaikkia osapuolia ja heidän tunteitaan. Kirjoituksestasi paistaa kova tarve puolustella ratkaisua vain omasta näkökulmastasi. Esitin sinulle muutaman kysymyksen, joihin jätit vastaamatta. Kysynkin nyt vain, että jos polymoria on niin ihanaa eikä siinä ole mitään väärää, niin varmaankin sallit muut kumppanit myös vaimollesi ja ihastuksellesi ilomielin?
Ihmisillä on myös tunteet.
Kuurankukka
Kyse ei ole suhdekisasta. Minusta olisi hienoa vastuullinen ja avoin vuorovaikutus.
Kutsutaan sitä vaikka kahden väliseksi, tai miedoksi polysuhteeksi. Se voisi olla rajoitetusti avoin suhde, pitkässä juoksussa polysuhde.
Ellei käy, mahdolliselta eroltaan hyvin hoidettu ihmissuhde, tai ystävyys suhde.
---
Olen ehdottanut toki vaimolleni, että kävisi välillä sipaisemassa. Testaamassa naiseuttaan ja naisena olemista.
Ei ole lähtenyt.
Olen jopa kannustanut hänen naispuoleisiaan kavereitaan, että edes hieman irroittelisivat.
Yhden miehen tiedän kuka ilmoitti ihastuneensa vaimooni, hänelle ilmoitin, että edes kokeilee.
Näen elämän liian lyhyenä, liialliseen mustasukkaisuuteen.
Haluaisin niin vaimonikin tähden, että edes hieman kokeilisi rakkautta eri muodoissaan.
---
Kolikon kääntöpuoli on se, että mm. läheisyys on vähentynyt 20 vuoden aikana roimasti, kuin myös seksi.
Seksin vähentäminen asteittain ja naureskelu miehen libidolle, on muuten tehokas keino vetää määrätyllä tavalla miestä tai oikeastaan parisuhteen silmukkaa tiukemmalle. Siihen kun lisätään tietyntyyppinen välinpitämättömyys.
Ja turha sanoa, etteikö ole viety tapahtumiin, syömään, huomioitu tms. kyllä sitä on tehty. Ja niistä hän nauttii. Kyse ei ole siitä, ettenkö yksipuolisesti pysty täyttämään hänen nautinnon tarvettaan, kyllä pystyn. Enkä tarvi edes itselleni vastanautintoa.
Mutta se mitä toivon, on vastavuoroisuus, en edellytä edes tasa-arvoa, vaikka annan enemmän. Toivon tasapainoa.
Ja kyse ei ole siitä ettenkö rakasta, rakastan kyllä, mutta rakkauteni muuttuu. Monestakin tekijästä johtuen.
Haluaisin antaa luvan itselleni rakastaa.
Haaveilen myös jälkeläisistä.
Joku kirjoittajista sanoi, että kelpaan lähinnä hetken hupiin. Näin varmasti myöskin on. Toiveena on toki löytää hetken hupiakin vakavampi suhde.
Mutta kyllä tietysti toivoo rakastavaa suhdetta. Olkoonkin ikäeroa vaikka 10-15 vuotta.
Useampi nuorempi nainen on kyllä lähestynyt. Sanotaanko et yleensä siinä noin 30 ikävuoden kohdilla on kypsyyttä. 2 - kymppisistä monet eivät tiedä mitä hakevat elämältään.
Mutta tahdon, että aaltopituus on yhdensuuntainen, ja elämän perusarvot olisi samansuuntaisia, hyvä itsetunto ja tasapainoisuus. Hommaa ei edes tehdä mikään polyamoria edellä. En halua rakastua pelkkään ulkonäköön, se ei johda mihinkään.
Kiitoksia kommenteista.
Terveiset Rukalta! Lunta on !
M45
Ymmärrän kyllä. Mutta se ei silti ole sama asia kuin olla ihan vain itsekseen. On olemassa ihmisiä, kotka eivät ole likimain koskaan asuneet yksin. Ainakaan pitempiä aikoja, ovat hankkinert aina nopeasti jonkinlaisen suhteen. Sitten on niitä, jotka haluavat, oli se kumppani miten helppo tahansa, kuitenkin asua ja olla itsekseen toisinaan. Kysymys ei siis ole siitä, etteivätkö nämä persoonat tajuaisi, että miehen kanssa voi olla niinkuin miestä ei olisikaan, vaan asia on juuri, että se on kuitenkin eri asia.
Jos joillekin on se ja sama vaikka on kumppani niin toisille se ei ole se ja sama. Yksinolo on yksinoloa ja elämistä, kumppanin kanssa on kumppanin kanssa oloa ja elämistä. Minun mielestäni näillä on kyllä vissi ero.