Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12644)
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Minulla oli 15 vuoden liitto ja lapsia. Sitten 8 vuoden liitto. Eli kuka on puhunut muutaman vuoden suhteista?
Kun ihminen tapaa hyvän tyypin, voi ihastua ja rakastua just siihen ihmiseen elikkäs ei suhteeseen vedä muu kuin tuo. Harrastatteko te muut suhteita ihan vain suhteillaksenne?
Kysehän oli siitä vaiheesta, kun vapautunut vanhasta, vaikka olisi 40 vuoden suhde, niin senkin jälkeen tulee se vaihe. Ja siitä nautin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Musta tuo vaihe on ihan parasta ja silloin yleensä keksin jotain uusia harrastuksia ja kaikkea uutta. Ja nauttii itsestään ja omista tekemisistään eikä tarvii huomioida ketään. On tilaa. Mutta kukin tavallaan."
Samanlainen olen. On aivan ihanaa olla yksin suhteen päättymisen jälkeen, ei tarvi ottaa ketään huomioon, ei tarvitse puhua eikä selvitellä välejään mihinkään päin, voi mennä ja tulla ilman mitään raportointivelvollisuutta kenellekkään, voi olla omassa kodissaan just niinku lystää, nukkua miten ja milloin haluaa, syödä ja mennä miten haluaa, siivota vain omat sotkunsa. Se vapaudentunne on jotain huumaavaa.
Kuinka pitkiä suhteita nämä on olleet, joiden jälkeinen elämä on "ihan parasta"?
15 vuoden avioliitto, yksi 6 vuoden suhde, muutamia noin puolen vuoden - vuoden suhteita.
Niitä alle 19-vuotiaana tapahtuneita muutaman kuukauden deittailuja ei lasketa.
Vierailija kirjoitti:
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Minulla oli 15 vuoden liitto ja lapsia. Sitten 8 vuoden liitto. Eli kuka on puhunut muutaman vuoden suhteista?
Kun ihminen tapaa hyvän tyypin, voi ihastua ja rakastua just siihen ihmiseen elikkäs ei suhteeseen vedä muu kuin tuo. Harrastatteko te muut suhteita ihan vain suhteillaksenne?
Kysehän oli siitä vaiheesta, kun vapautunut vanhasta, vaikka olisi 40 vuoden suhde, niin senkin jälkeen tulee se vaihe. Ja siitä nautin!
Katsotaan sitten kun sinulla on kokemusta siitä 40 vuoden suhteesta eroamisesta.
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Ihastuminen ja tykästyminen toiseen. En kevytsuhteile, vaan lähden suhteisiin vasta silloin, kun oikeasti on tunteita toista kohtaan ja lähden ajatuksella, että voidaan olla jopa elämän loppuun asti. Näissä muutaman vuoden suhteissa olen itse tullut jätetyksi. En ole mennyt siis suhteisiin ajatuksella, että olenpa tässä nyt vaikkapa 2 vuotta ja sitten jätän tuon äijän.
Nyt olen ollut sinkkuna muutaman vuoden, enkä halua enää suhteisiin.
"Katsotaan sitten kun sinulla on kokemusta siitä 40 vuoden suhteesta eroamisesta."
Ex-anoppini erosi 45 vuoden avioliitosta ja on nyt ollut uudessa aviossa liki 20 vuotta. Todella säteilevä rouva!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Musta tuo vaihe on ihan parasta ja silloin yleensä keksin jotain uusia harrastuksia ja kaikkea uutta. Ja nauttii itsestään ja omista tekemisistään eikä tarvii huomioida ketään. On tilaa. Mutta kukin tavallaan."
Samanlainen olen. On aivan ihanaa olla yksin suhteen päättymisen jälkeen, ei tarvi ottaa ketään huomioon, ei tarvitse puhua eikä selvitellä välejään mihinkään päin, voi mennä ja tulla ilman mitään raportointivelvollisuutta kenellekkään, voi olla omassa kodissaan just niinku lystää, nukkua miten ja milloin haluaa, syödä ja mennä miten haluaa, siivota vain omat sotkunsa. Se vapaudentunne on jotain huumaavaa.
Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?
En tarkoita olla ilkeä, tämä vaan on taas jota
Miten ikään kuin tätä tekstiä lukiessani tuli olo, että ajattelet jotenkin alitajuisesti, että suhteesi jatkuminen tai päättyminen olisi ainostaan sinun päätettävissä?
Kun se menee niin, että vaikka kuinka sovittelisit elämääsi toisen kanssa yhteen, olisit täysin rehellinen, rakastaisit ihan oikeasti ja tekisit kaikkesi, eikä suunnitelmissasi olisi suinkaan erota missään kohtaa, niin silti voit joutua tahtomattasi jätetyksi muutaman vuoden päästä.
Muistakaa naiset, älkää ottako suhteita älkääkä edes avioliittoa itsestäänselvyytenä.
Ottakaa asenne, että tämä mies voi lähteä rinnaltasi ihan milloin vain, mistä syystä vain, vaikka et olisi pettänyt tai tehnyt mitään pahaa.
Koska suhde ei ole riippuvainen vain sinun päätöksistäsi jatkaa. Jos mies haluaa lähteä ja jättää, hän sen tekee.
Vierailija kirjoitti:
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Minulla oli 15 vuoden liitto ja lapsia. Sitten 8 vuoden liitto. Eli kuka on puhunut muutaman vuoden suhteista?
Kun ihminen tapaa hyvän tyypin, voi ihastua ja rakastua just siihen ihmiseen elikkäs ei suhteeseen vedä muu kuin tuo. Harrastatteko te muut suhteita ihan vain suhteillaksenne?
Kysehän oli siitä vaiheesta, kun vapautunut vanhasta, vaikka olisi 40 vuoden suhde, niin senkin jälkeen tulee se vaihe. Ja siitä nautin!
Vapautunut? Minkälaisia suhteita teillä sitten on, jos niiden loppuminen on vapauttavaa ja siitä nautitaan?
Itselläni on 32 v kestänyt suhde ja en voi kuvitella, että tuntisin nautinnollista vapautta sen loppumisen jälkeen. Tosin maratonparkujan kanssa samaa mieltä, en tässä suhteessakaan joudu miettimään, että en voisi syödä tai nukkua kuten haluan ja sotkuja siivoaa molemmat ja omansa aina. Sen takia en osaa minä kuvitella, mikä tuo ihana vapautumisen vaihe olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Minulla oli 15 vuoden liitto ja lapsia. Sitten 8 vuoden liitto. Eli kuka on puhunut muutaman vuoden suhteista?
Kun ihminen tapaa hyvän tyypin, voi ihastua ja rakastua just siihen ihmiseen elikkäs ei suhteeseen vedä muu kuin tuo. Harrastatteko te muut suhteita ihan vain suhteillaksenne?
Kysehän oli siitä vaiheesta, kun vapautunut vanhasta, vaikka olisi 40 vuoden suhde, niin senkin jälkeen tulee se vaihe. Ja siitä nautin!
Vapautunut? Minkälaisia suhteita teillä sitten on, jos niiden loppuminen on vapauttavaa ja siitä nautitaan?
Itselläni on 32 v kestänyt suhde ja en voi kuvitella, että tuntisin nautinnollista vapautta sen loppumisen jälkeen. Tosin maratonparkujan kanssa samaa mieltä, en tässä suhteessakaan joudu miettimään, että en voisi syödä tai nukkua kuten haluan ja sotkuja siivoaa molemmat ja omansa aina. Sen takia en osaa minä kuvitella, mikä tuo ihana vapautumisen vaihe olisi.
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Se tuo luetun ymmärtäminen. Huumaava on erityisesti se vaihe eli muutos, jos ymmärrät. Eli kun on ollut vaikeaa ja on tunnetyöskennellyt ja lopulta koittaa vapautus. En silloin todellakaan kaipaa toista suhdetta vaan nautin siitä uudesta elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Se tuo luetun ymmärtäminen. Huumaava on erityisesti se vaihe eli muutos, jos ymmärrät. Eli kun on ollut vaikeaa ja on tunnetyöskennellyt ja lopulta koittaa vapautus. En silloin todellakaan kaipaa toista suhdetta vaan nautin siitä uudesta elämästä.
Minä ymmärrän täysin. Koin itsekin tuon vapauden huuman, olin toki avioliitossa vain noin 22 vuotta.
Se vapaus on vaan ihan erilsista kun olet oman itsesi kanssa. Ettei taloudessa ole muita, kuin ehkä lapset, toisilla ei niitäkään. Vaikka se mies (uusi) ei mitenkään rajoittaisi niin se on sittenkin ihan erilaista kuin olla itsekseen kotona. Sitä on vaikea selittää ellei sellaista ole kokenut.
Tämä on varmaan persoonakohtainen asia. Toiset "tarvitsevat" jonkinlaisen suhteen, joko kevyt- tai vakavamman. He eivät tarvitse tätä omaa tilaa niin paljon tai eivät osaa siitä nauttia.
"Muistakaa naiset, älkää ottako suhteita älkääkä edes avioliittoa itsestäänselvyytenä.
Ottakaa asenne, että tämä mies voi lähteä rinnaltasi ihan milloin vain, mistä syystä vain, vaikka et olisi pettänyt tai tehnyt mitään pahaa.
Koska suhde ei ole riippuvainen vain sinun päätöksistäsi jatkaa. Jos mies haluaa lähteä ja jättää, hän sen tekee."
Ensinnäkään, yhtään kenenkään ei pidä ottaa mitään suhdetta itsestäänselvyytenä. Toista pitää kohdella kuin haluaisi itseään kohdeltavan, ja muutenkin suhteesta täytyy molempien huolehtia.
Mutta tuo neuvosi, asenteesta, oli joko hurttia huumoria tai katkeraa hapatusta. Tuollaisella asenteella ei suhteessa kannata olla ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mies joskus tavallisen riidan jälkeen ilmoitti ettei rakasta minua enää ja haluaa erota. Tuli ihan puskista ja niin puskista että koska oltiin oltu kauan yhdessä, tajusin että nyt on jotain muutakin pielessä. Hän oli ollut muutenkin hieman outo jo pidempään ja olin tajunnut jotain olevan pielessä, mutta kiisti aina kaiken.
Odotin seuraavaan päivään, sitten pyysin että jutellaan. Mies ei osannut kertoa erolle oikein mitään syytä, hänestä vaan tuntui siltä. Hän halusi erota ja oli siitä varma. Pyysin että katsottaisiin nyt kuitenkin vielä jonkun aikaa yhdessä ja se hänelle sopi. Pian sen jälkeen hän sairastui henkisesti.
Kyse oli siis vaan omasta väsymisestä, joka taas johtui monesta asiasta. Kun siitä selvisi, oli hyvinkin onnellinen että en vaan "uskonut häntä" ja lähtenyt, päinvastoin olin tukena että hän parani. Elämässä voi tapahtua kaikenlaista.
Minä en kokenut nautinnollista vapauttavaa tunnetta kun eksä halusi erota 28 yhteisen vuoden jälkeen. Olen kuitenkin ihminen, joka on kaivannut myös sitä, että saa olla kotona ihan yksin hiljaisuudessa. Ja harvoin kun eksä jossain oli niin nimenomaan en silloin sopinut itse mitään vaan halusin olla yksin kotona. Silti ero oli alkuun shokki sen jatkuvan yksinolon takia.
Minulle tämä nykyinen elämäntilanne on hyvä = oma koti ja mökkimies. Nyt ollaan vietetty 4,5 viikkoa niin, että ollaan oltu erossa kokonaista 6 päivää, eli todella tiiviisti yhdessä. Nyt siihen tulee taas iso muutos kun mökkimiestä vie työt pitkin Suomea ja välissä ulkomaille myös.
Täällä on nyt keskusteltu paljon laastarisuhteista tai lohtusuhteista. Moni ajatteli, että mökkimies tuli elämääni liian nopeasti. En minä ole elämässäni harrastanut laastarisuhteita, alkuun suhde oli "kevytsuhde" kun tutustuttiin, mutta kyllä siinä oli alusta asti jotain taikaa sen luonnollisuuden takia. Kyllä minä olen tosissani toisen kanssa, mutta elän tässä hetkessä.
Rehellisyyttä, puhehousuja, läheisyyttä ja yhdessä nauramista tarvitaan. Lisäksi toisen hyväksymistä sellaisena kun on.
Viimeiset 1,5 vuotta on kyllä ollut aikamoinen elämän koulu, tämä ketju on kyllä saanut ymmärtämään monia asioita ihan eri kantilta kun ennen. Asiat oli minulle kovin paljon mustavalkoisempia ennen.
28 v yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies joskus tavallisen riidan jälkeen ilmoitti ettei rakasta minua enää ja haluaa erota. Tuli ihan puskista ja niin puskista että koska oltiin oltu kauan yhdessä, tajusin että nyt on jotain muutakin pielessä. Hän oli ollut muutenkin hieman outo jo pidempään ja olin tajunnut jotain olevan pielessä, mutta kiisti aina kaiken.
Odotin seuraavaan päivään, sitten pyysin että jutellaan. Mies ei osannut kertoa erolle oikein mitään syytä, hänestä vaan tuntui siltä. Hän halusi erota ja oli siitä varma. Pyysin että katsottaisiin nyt kuitenkin vielä jonkun aikaa yhdessä ja se hänelle sopi. Pian sen jälkeen hän sairastui henkisesti.
Kyse oli siis vaan omasta väsymisestä, joka taas johtui monesta asiasta. Kun siitä selvisi, oli hyvinkin onnellinen että en vaan "uskonut häntä" ja lähtenyt, päinvastoin olin tukena että hän parani. Elämässä voi tapahtua kaikenlaista.
Veikkaanpa, että kyse oli kuitenkin toisesta naisesta, jonka kanssa meni puihin. Ja hän päätti jäädä tuttuun ja turvalliseen liittoon.
Miehen ilmoitus puskista pitkän liiton päätteeksi, että haluaa eroa eikä enää rakasta tarkoittaa suomeksi sitä, että hän on hommannut naisen selkäsi takana tai ainakin vakavasti otettava sellainen on jo kiikarissa.
^ Veikkauksesi meni pieleen. Toista naista ei ollut eikä kiikarissakaan ja se ei ole uskomus, vaan tieto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minäkin ihmettelen, miten ihminen sitten edes haluaa niihin muutaman vuoden suhteisiin, kun aivan huumaavaa on olla yksin? Toisin sanoen, mikä niihin suhteisiin sitten vetää kuitenkin?"
Se tuo luetun ymmärtäminen. Huumaava on erityisesti se vaihe eli muutos, jos ymmärrät. Eli kun on ollut vaikeaa ja on tunnetyöskennellyt ja lopulta koittaa vapautus. En silloin todellakaan kaipaa toista suhdetta vaan nautin siitä uudesta elämästä.
Minä ymmärrän täysin. Koin itsekin tuon vapauden huuman, olin toki avioliitossa vain noin 22 vuotta.
Se vapaus on vaan ihan erilsista kun olet oman itsesi kanssa. Ettei taloudessa ole muita, kuin ehkä lapset, toisilla ei niitäkään. Vaikka se mies (uusi) ei mitenkään rajoittaisi niin se on sittenkin ihan erilaista kuin olla itsekseen kotona. Sitä on vaikea selittää ellei sellaista ole kok
Toisille myös on itsestäänselvyys, että suhde on sellainen, että toisen kotona ollessa voi olla ihan samalla tavalla kuin silloin, kun on ihan itsekseen kotona. Sitä varmaan on vaikea tajuta, ellei semmoista ole kokenut.
Onpa keskustelu käynyt mielenkiintoisen vilkkaana!
Vastaan tähän minulle vastattuun: Miten ikään kuin tätä tekstiä lukiessani tuli olo, että ajattelet jotenkin alitajuisesti, että suhteesi jatkuminen tai päättyminen olisi ainostaan sinun päätettävissä?
Ei, en todellakaan ajattele noin tietoisesti enkä tietääkseni alitajuisestikaan. Tietenkään ei ole minun päätettävissäni, että suhde jatkuu. Tietysti suhde voi päättyä vaikka mistä syistä hyvänsä. Mutta toivon, että se ei pääty siitä syystä, että minä en kykene vastaamaan toisen henkisiin tarpeisiin sen vuoksi, että kannan vielä jotain taakkoja edellisestä suhteestani. Ja se, että teen töitä sen eteen, että näin ei kävisi, on sentään jonkun verran minun päätettävissäni. Mutta sekin vain jonkun verran, sillä ihminen on ensinnäkin rajallinen olento ja on toisesta kiinni, miten hän tähän reagoi. Ja totta kai meillä on ihan omatkin suhteen ongelmat, kuten jokaisella arjessa on!
Kyllä minä tiedostan, että suhde tai mies ei ole itsestäänselvyys, enkä todellakaan edes kykenisi rakentamaan elämääni miehen tai suhteen varaan kokonaan. Se on jo täysin perusluonteeni vastaista. Sen vuoksi olenkin niin onnellinen, että on löytynyt mies, jolla ainakin on puhehousut. Ja henkistä kapasiteettia kohtaamiseen, mutta en ajattele, että minun tai hänen elämässään suhde olisi ainut asia, vaan enemmänkin se on bonus, ilon lähde.
Mutta tosiaan, mitä kevytsuhteisiin tulee, vaikka minunkaan tapanani ei ole ollut harrastaa muuta kuin ns. vakavia suhteita, niin kyllä minä ajattelen, että siitä sinkkuajasta olisi voinut ottaa ilon irti silläkin tavalla, että olisi ollut avoimempi erilaisiin kohtaamisiin. Nyt ajattelen, että se vetäytyminen itseeni ei ollut tervehdyttävää eikä auttanut minua missään ihmisenä kasvamisessa. Vaikka semmoiseksi se oli tarkoitettu, tietenkin.
Vaan nyt kysyn itseltäni, jälkiviisaana, teinkö sen kuitenkaan itseni vuoksi, oikeasti, vaiko sen vuoksi, että vankka käsitykseni oli, että siten toimii vastuullinen ihminen, joka toimii oikein?
T: MaratonParkuja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin se mies on tyytymätön?
On kenties paljon poissa kotoa koska käy jo toisen naisen luona.
Minuun. Arkeen. Lapsiin. Siihen ettei yhteistä aikaa ole. Teinien kanssa elämä on melkosta vääntämistä. Teen asiat väärin. Mielestään on vain rahottaja. Vaikka minä en ikinä ole häneltä rahaa vailla. Maksan omat ja lasten menot, ja laskut. Kun rahat ei riitä, tingin lähinnä omista menoista. Hän hoitaa lainan lyhennykset. + omat menonsa
Siitäkin on sitä mieltä, että maksaa meidän muiden kiittämättömien asumista. Lapsetkaan eivät osaa olla asiasta kiitollisia.
Mitä ihmettä? Sinä maksat lasten menot ja mies lainanlyhennykset? Asuntohan on siis miehen, koska hän sitä lyhentää? Oletko tullut ajatelleeksi tätä? Eron tullessa mies saa asunnon ja sinulle ei jää käteen muuta kuin lapsiisi kuluneet menot.
Onpa täällä ollut vilkasta keskustelua. Minusta on todella tervetulleita uusia näkökulmia ja tarinoita, joista minä olen ainakin oppinut myös paljon. Esimerkiksi siitä, miten häilyvä käsite ero voi olla, miten erilaisia parisuhteet ja erot.
Tunnistan itseni tuosta eron jälkeisestä vapaudentunteesta. Tunnistan itseni myös siitä, että ajatukseni ovat usein olleet varsin mustavalkoisia joissakin asioissa. Tämä ketju on avannut näkökulmia elämän kirjoon ja moninaisuuteen, mikä on tervetullutta minulle.
Jotkut käsitykseni ovat kuitenkin myös vahvistuneet näitä tarinoita lukiessa. Etenkin se, miten tärkeää on olla rehellinen itselleen ja muille. Tutkia omia tunteitaan ja olla avoin.
En edelleenkään osaa tuomita laastari- tai kevytsuhteita, kunhan vain niissä ollaan rehellisiä itselleen ja toisille. En myöskään ajattele niin, että erolle olisi jotain oikeaa kaavaa tai tapaa edetä.
Sen sijaan ajattelen, että ihmisten ylipäätään kannattaisi tutkistella itseään ja omia ajatuksiaan. Missä määrin meitä ohjaavat todelliset tunteet ja missä määrin esimerkiksi joskus opitut luutuneet käsitykset siitä, miten pitäisi olla ja käyttäytyä missäkin tilanteessa tai millaisia parisuhteiden pitäisi olla.
Ihmisiä kun ollaan, tärkeintä minun mielestäni olisi olla rehellinen ja välttää satuttamasta muita ja itseään.
Kirjoittakaa lisää. Todella mielenkiintoista.
Kuurankukka
Älä hyvä ihminen lue, jos silmiin niin kovasti sattuu.