Lue keskustelun säännöt.
Miten yksinäiset pysytte järjissänne?
25.06.2022 |
Mulla alkoi loma. Itsellä riskinä että lipittely kotosalla alkaa hiipiä jokaiseen päivään. Olen lähdössä ensi viikolla reissuun ulkomaille, joka ei jää ainoaksi ulkomaan matkaksi kuukauden aikana.
Nyt hämmentää, kun koronaa ei voi käyttää enää syynä ihmisten välttelyyn. Mulla olisi muutama tyyppi, joihin voisin olla yhteydessä, mutta ei tee mieli. Halusin ottaa heihin etäisyyttä, ja tuntuu edelleen oikealta. Silti nämä yksinäiset hetket (kun mikään puuhailu, rutiini tms ei toimi filtterinä/vie ajatuksia konkretiaan) jysähtävät välillä kipeästi. Olen lapseton, perheetön suvuton ja pitkän linjan semierakko.
Onko teillä vahvat rutiinit arkena ja pyhänä? Lemmikki joka vie ulos? Radiossa jokin ohjelma, mikä luo aikaan rytmiä?
Mulle on aina ollut itse luodut rutiinit haastavia ylläpitää. Olen elänyt nuorempana melko kaoottista elämää syömishäiriön ja alkon kyykyttämänä. Nyt olen periaattessa semmoisessa kunnossa, että noihin ei tarvitse paeta.
Onko teillä yksinolo jotenkin kehittynyt, siis muuttunut mielekkäämmäksi ajan myötä?
Kommentit (97)
Ensinnäkin kun on aina ollut yksin niin on tottunut yksinäisyyteen. Olin lapsena yksin, nuorena yksin ja aikuisena yksin. Syynä outouteni / aspergermäisyys. Työni on kuitenkin sosiaalista joten saan siitä riittävästi ihmisseuraa, se pieni vähä mitä tarvitsen. Joskus kyllä kaihertaa sydämessä tunne siitä kuinka en ole kellekään tärkeä, kukaan ei välitä siitä olenko elossa vai kuollut. Elämä tuntuu jossain määrin turhalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen että olen menettänyt järkeni jo vuosia sitten, mutta en vain sitä huomaa, koska olen yksin eikä ole ketään, joka sen minulle kertoisi. Olen ollut yksin yli 20 vuotta. Ei ole töitä, ei ole opiskelua, ei ole rutiineja. Välillä tapaan kavereita ja joskus näen harrastusporukkaa. Muun ajan olen sitten yksin enkä oikein puhu kenellekään. Kaupan kassalla sanon muutaman sanan ja vanhempieni kanssa puhun myös.
Ehkä on siis parempi, että elämässäni ei ole ketään säännöllistä ihmistä. Ei minusta enää tule normaalia ihmistä tai ihmistä joka sopeutuu toisen ihmisen kanssa elämään. Surullista, mutta miksi kieltää tosiasiaa.
No mutta sulla ON kuitenkin kavereita, parempi kuin ei mitään varmaan.
Kun mies jätti, tajusin, etten tule enää koskaan olemaan kenellekään tärkein, en aikuisille perheellisille lapsilleni, en parisuhteessa oleville perheellisille ystävilleni. Se tuntui julmalta. Mutta kun aloin selviytyä pahimmasta, päätin, että olen sitten itse itselleni se tärkein ihminen. Välillä on vaikeeta, mutta koitan pitää katseen pallossa.
Joo, tiedän, en ole täysin yksinäinen, mutta välillä on yksinäinen olo.
Kiitos aloituksesta, ap.
Puhun itsekseni. Joskus myös julkisilla paikoilla lipsahtaa. Tai lähinnä se on sellaista kuiskailua.
Yritän arvostaa kaikkia kohtaamisia jolloin olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, oli se sitten työkaveri, bussikuski, jne. Sitten olen yrittänyt miettiä mistä oikeasti nautin, mitä veri vetää tekemään. Ja olen löytänyt mm. vaeltamisen. Yksin ollessani myös meditoin ja yritän kehittää ajatteluani positiivisempaan suuntaan.
Minulla on yksi ex-kollega, viiskybäinen hiljainen kiltti heppu (oikeasti, ei mikään hämy), jota näen nykyisen duunipaikan henkilöstöraflassa. Hän on oikeasti todella yksin: ei sisaruksia, vanhemmat kuolleet, ei serkkuja, tätejäsetiä yms. Ei kavereita, hoitaa hommansa duunissa todella hyvin pitkää päivää tehden. Vetäytyy vähän syrjään mutta yllättävän puhelias kun "alkutylyyden" läpi jaksaa jatkaa menemisten kyselyitä.
Olen joskus ihmetellyt miten hän pärjää, siis kun on noin yksin. Toisaalta voisi olla unelmaa olla täysin kaiken oman aikansa ja olemisensa herra, koska kukaan ei ole vaatimassa mitään töiden ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yksi ex-kollega, viiskybäinen hiljainen kiltti heppu (oikeasti, ei mikään hämy), jota näen nykyisen duunipaikan henkilöstöraflassa. Hän on oikeasti todella yksin: ei sisaruksia, vanhemmat kuolleet, ei serkkuja, tätejäsetiä yms. Ei kavereita, hoitaa hommansa duunissa todella hyvin pitkää päivää tehden. Vetäytyy vähän syrjään mutta yllättävän puhelias kun "alkutylyyden" läpi jaksaa jatkaa menemisten kyselyitä.
Olen joskus ihmetellyt miten hän pärjää, siis kun on noin yksin. Toisaalta voisi olla unelmaa olla täysin kaiken oman aikansa ja olemisensa herra, koska kukaan ei ole vaatimassa mitään töiden ulkopuolella.
Oletko ikinä pyytänyt ko henkilöä mihinkään vapaa ajan viettoon vai oletko vaan ihmetellyt toisen kurjaa tilannetta?
Rakastan yksinoloa. Olen niin onnellinen, kun pääsin eroon työyhteisöstä, jossa täytyi olla pakkososiaalinen ja höpötellä teennäisesti. Ihanaa olla kotona yksin, tietäen, että ei ikinä enää tarvitse mennä paskaan duuniin enää ikinä.🥰
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yksi ex-kollega, viiskybäinen hiljainen kiltti heppu (oikeasti, ei mikään hämy), jota näen nykyisen duunipaikan henkilöstöraflassa. Hän on oikeasti todella yksin: ei sisaruksia, vanhemmat kuolleet, ei serkkuja, tätejäsetiä yms. Ei kavereita, hoitaa hommansa duunissa todella hyvin pitkää päivää tehden. Vetäytyy vähän syrjään mutta yllättävän puhelias kun "alkutylyyden" läpi jaksaa jatkaa menemisten kyselyitä.
Olen joskus ihmetellyt miten hän pärjää, siis kun on noin yksin. Toisaalta voisi olla unelmaa olla täysin kaiken oman aikansa ja olemisensa herra, koska kukaan ei ole vaatimassa mitään töiden ulkopuolella.
Oletko ikinä pyytänyt ko henkilöä mihinkään vapaa ajan viettoon vai oletko vaan ihmetellyt toisen kurjaa tilannetta?
Olen, mutta ei lähde.
Puhun ääneen itsekseni. Kuvittelen mielessäni käyväni keskustelua jonkun henkilön kanssa.
Olen työelämässä mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rutiineja pitää olla,samoin jonkinlainen päiväjärjestys. Keksin itselleni tekemistä, mm.siivoamista. Kuuntelen päivittäin radiota,se on minulle seuralainen.
Työssäni olen ihmisten kanssa tekemisissä ja on pakko olla sosiaalinen. Siksi vapaa-aikana on ihanaa olla hiljaisuudessa. Ei minullakaan ole parisuhdetta eikä perhettä,sukulaisten kanssa olen harvoin tekemisissä. Haluaisin kyllä aikuisen parisuhteen mutta kun ei ole löytynyt ketään.
Tykkään olla yksi, se on parempaa kuin huono ystävyys jonkun toisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on netissä ystäviä, joten en tiedä voiko sanoa yksinäiseksi. Mutta "tosielämässä" ei ole muita kuin äitini joita tapaan. Mutta, kuuntelen youtube videoita, varsinkin sellaisia joissa tuntuu että ihminen puhuu juuri sinulle ja kertoo asioita, helpottaa kummasti. Kommentoin ja keskustelen foorumeilla, (niinkuin nytkin teen), katson elokuvia ja sarjoja( joskus niihin jää niin koukkuun että unohtaa kaiken), maalaan ja piirrän(siihenkin uppoudun joskus liikaa!). En tiedä miten selviäisin ilman nettiä, varmaan huonosti. :-/
Itse lievitän yksinäisyyden tuskaa tekemällä töitä mahdollisimman paljon. Tuntuu, että elämä on ohi ja sitä on vielä jäljellä pahimmassa tapauksessa 40-50 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on aina joku fiktiivinen ihastus, jonka kanssa kehittelen päässäni skenaarioita. Elän siis mielikuvitusmaailmassani suuren osan päivistäni.
Nyt ihastukseni kohde/mielikuvituspoikaystäväni on Eddie Munson.
N28
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina joku fiktiivinen ihastus, jonka kanssa kehittelen päässäni skenaarioita. Elän siis mielikuvitusmaailmassani suuren osan päivistäni.
Nyt ihastukseni kohde/mielikuvituspoikaystäväni on Eddie Munson.
N28
Todennäköisesti juuri noiden fiktiivisten ihastusten vuoksi oletkin yksin.
Sain parin kuukauden kesälomasijaisuuden, mikä oli tosi kiva. Kotona aika menee ulkoillessa kissan kanssa ja sarjoja/leffoja katsoessa tai kirjaa lukiessa. Onneksi siskoja asuu samalla paikkakunnalla, tosin nyt lomakautena he eivät välttämättä ole lähettyvillä. Ja vanhemmilleni soittelen, silloin kun jokin mietityttää. N.28
Rakastan olla yksin, tulisin hulluksi jos joutuisin olemaan sosiaalinen. Seuranani on koira ja lataan akkujani omassa rauhassani. On tullut oltua tässä elämässä parisuhteissa monta vuosikymmentä, mutta nyt ajatuskin ahdistaa, ja muutettuani kaupungista toiseen, jätin tietoisesti myös kaverisuhteet taakseni- en vain jaksa ylläpitää niitä. Kotona-aika oli aivan parasta, pystyi lopullisesti eristäytymään omaan kuplaansa.
Mun mielest ap:lla on asiat aika hyvin verrattuna muhun:
13v putkeen työttömänä, rahattomana, ystäviä ja harrastuksia 0. Yksin mun yksiössä odotan että viikatemies tulisi ja noutaisi turhakkeen pois. Se on varma että kukaan työnantaja ei tule palkkaamaan 13v työttömänä ollutta, kukaan ei ole huolinut mua töihin 13v aikana tuhansien hakemusten jälkeen. Deittipalstoille on turha mennä työttömänä, on kokeiltu ja tuloksena 0 matchia.
Miten pysyy järki kasassa? Ei se pysykkään vaan kokoajan hiipii ajatus päähän hypätä ikkunasta alas.
M36
Olen yksin mutta en yksinäinen. Tuhat kertaa mieluummin yksin kuin sen paskan ukon kanssa, josta erosin kauan sitten. Huraa!
Mä luulen että olen menettänyt järkeni jo vuosia sitten, mutta en vain sitä huomaa, koska olen yksin eikä ole ketään, joka sen minulle kertoisi. Olen ollut yksin yli 20 vuotta. Ei ole töitä, ei ole opiskelua, ei ole rutiineja. Välillä tapaan kavereita ja joskus näen harrastusporukkaa. Muun ajan olen sitten yksin enkä oikein puhu kenellekään. Kaupan kassalla sanon muutaman sanan ja vanhempieni kanssa puhun myös.
Ehkä on siis parempi, että elämässäni ei ole ketään säännöllistä ihmistä. Ei minusta enää tule normaalia ihmistä tai ihmistä joka sopeutuu toisen ihmisen kanssa elämään. Surullista, mutta miksi kieltää tosiasiaa.