Ero tuli, 23 aviovuoden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä 2kk sitten eronnut, miehen jättämä 40 vuoden jälkeen. En osannut yhtään aavistaa eroa ja olen vieläkin aivan rikki siitä. Mies osti omakotitalosta ulos ja ostin kerrostalokämpän. Kaikki tosiaan tapahtui nopeasti, pitkäperjantaina mies sanoi haluavansa erota ja lähti vosulleen. Ei keskustellut aiheesta, vaan jätti minut shokkitilaan yksin. Sahasi kodin ja vosunsa väliä ja kai huonoa omaatuntoa potien alkoi sentään auttaa asunnon etsimisessä ja huonekalujen hankkimisessa. Olen edelleen niin järkyttynyt ettei mistän tahdo tulla mitään, ruoka ei maistu, laihduin, olen todella surullinen, ahdistunut ja itken yksin kämpässäni. En todellakaan olisi halunnut erota, rakastin kotiamme ja miestä. Ei suuria riitoja, tasaista eläkeläisten elämää. Nyt 64 vuotiaana tunnen suurta tyhjyyttä ja antaisin mitä tahansa jos kaikki olisi ennallaan. Miehelle tuli varmaan ikäkriisi ja pelko elämän loppuun kulumisesta, mutta olisi sitä kriisiä voinut  kanssani hoitaa, olen hyvä kuuntelija. Olen varmaan läheisriippuvainen, mutta kaipaan miestäni suunnattomasti ja ottaisin hänet takaisin heti. Yksinäisyys pelottaa, kaikki tuntuu mustalta ja vaikealta. En tiedä mitä tehdä, olen täysin aloitekyvytön. Anteeksi pitkä sepustus, mutta oli pakko avautua jonnekin.

Voi ei, iso halaus sinulle! Miehesi hoiti tilanteen ihan hirvittävän huonosti, olisit todellakin ansainnut parempaa kohtelua! Olen itse eroamassa vuosikymmenten suhteesta ja erossa aloitteellinen (miehellä riippuvuuksia, joita ei suostu hoitamaan), mutta silti olen aivan pirstaleina ja suren kaikkea: kodin menetystä, miehen pärjäämistä, omaa epävarmaa tulevaisuutta. Yksinäisyys pelottaa minuakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä 2kk sitten eronnut, miehen jättämä 40 vuoden jälkeen. En osannut yhtään aavistaa eroa ja olen vieläkin aivan rikki siitä. Mies osti omakotitalosta ulos ja ostin kerrostalokämpän. Kaikki tosiaan tapahtui nopeasti, pitkäperjantaina mies sanoi haluavansa erota ja lähti vosulleen. Ei keskustellut aiheesta, vaan jätti minut shokkitilaan yksin. Sahasi kodin ja vosunsa väliä ja kai huonoa omaatuntoa potien alkoi sentään auttaa asunnon etsimisessä ja huonekalujen hankkimisessa. Olen edelleen niin järkyttynyt ettei mistän tahdo tulla mitään, ruoka ei maistu, laihduin, olen todella surullinen, ahdistunut ja itken yksin kämpässäni. En todellakaan olisi halunnut erota, rakastin kotiamme ja miestä. Ei suuria riitoja, tasaista eläkeläisten elämää. Nyt 64 vuotiaana tunnen suurta tyhjyyttä ja antaisin mitä tahansa jos kaikki olisi ennallaan. Miehelle tuli varmaan ikäkriisi ja pelko elämän loppuun kulumisesta, mutta olisi sitä kriisiä voinut  kanssani hoitaa, olen hyvä kuuntelija. Olen varmaan läheisriippuvainen, mutta kaipaan miestäni suunnattomasti ja ottaisin hänet takaisin heti. Yksinäisyys pelottaa, kaikki tuntuu mustalta ja vaikealta. En tiedä mitä tehdä, olen täysin aloitekyvytön. Anteeksi pitkä sepustus, mutta oli pakko avautua jonnekin.

Voi ei, iso halaus sinulle! Miehesi hoiti tilanteen ihan hirvittävän huonosti, olisit todellakin ansainnut parempaa kohtelua! Olen itse eroamassa vuosikymmenten suhteesta ja erossa aloitteellinen (miehellä riippuvuuksia, joita ei suostu hoitamaan), mutta silti olen aivan pirstaleina ja suren kaikkea: kodin menetystä, miehen pärjäämistä, omaa epävarmaa tulevaisuutta. Yksinäisyys pelottaa minuakin.

Itse samassa tilanteessa (toki suhde "vain" vuosikymmen). Nyt jo uudessa asunnossa ja silti surettaa menetetty elämä ja miten toinen pärjää. Missä kohtaa sen pohja tulee vastaan vai tuleeko ikinä..

Itse olen ollut hyvin avoin asian kanssa läheisille ja myös miehen perheen kanssa avoimet hyvät välit ja tuetaan toinen toisiamme. Kun tilanne on täysin mahdoton, niin ei syyllisiä, ainoastaan uhreja. Toivoisi vain, että pystyisi keskustelemaan asiasta ja ei jäisi tällaiseen limboon, mutta kun riippuvaisen kanssa se ei ole mahdollista. Toivon sydämestä, että se joku päivä vielä onnistuu.