Millä saan lapsen tottelemaan?

Luin koko ketjun. Aika eriäviä neuvoja ja näkemyksiä. Jonkun mielestä lisää rangaistuksia, jonkun mielestä ei yhtään saa rangaista. Ei ihme, että ap:kaan ei tiedä mitä tehdä. Kun ei näköjään kukaan tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Luin koko ketjun. Aika eriäviä neuvoja ja näkemyksiä. Jonkun mielestä lisää rangaistuksia, jonkun mielestä ei yhtään saa rangaista. Ei ihme, että ap:kaan ei tiedä mitä tehdä. Kun ei näköjään kukaan tiedä.

Se riippuu niin lapsesta, että mikä toimii. Joku juttu voi toimia oikein hyvin meidän Eetu-Sofian kanssa, mutta naapurin Nico-Jannica taas tarvitsee ihan erilaiset kasvatusmenetelmät. Näin esimerkkinä siis.

Toki pakkaa sekoittavat vielä kaikenlaiset kasvatusaatteet ja muut periaatteelliset kysymykset, joita nykyisin on hyvin paljon.

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Paljon on erilaisia neuvoja.. Minusta kuulostaa siltä että lapsi kaipaa enemmän huomiota äidiltä ja yrittää sitä tuolla käytöksellä saada. Eli jos pystyt niin laita isä viettämään vapaa-ajallaan enemmän aikaa lapsen kanssa ja itsekin nipistä esim kotitöistä ja yritä olla tosi läsnä lapselle ja saada positiivisia kokemuksia jostain kivasta yhdessä tekemisestä että tuo taistelutanner jää taka-alalle. Yleensä lapset oireilee jostain syystä eikä vain pahuuttaan. 

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka tottelisi toista ihmistä, tuosta noin vain ja jatkuvasti. Tottelisitko sinä itse? Ei ihmistä kohdella noin. Se vain ei onnistu, kenenkään kohdalla. Tästä on monen kymmenen vuoden kokemus. Kommunikointi on vaikein laji ikinä. Ei sitä juuri monikaan osaa. Kommunikoinnilla voisi parhaimmillaan saada selville mikä toisella on hätänä,

Kuuntele, kuuntele, kuuntele ja kunnioita lasta. Tuollaiset ei-ohjeet voit heittää roska lavalle. Vaikka lapsi tottelisi, niin lopputulos ei ole toivottu. Myöhemmin tulee vielä suuremmat ongelmat.

Lapsella saattaa olla joku hätä. Se pitäisi selvittää.

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka tottelisi toista ihmistä, tuosta noin vain ja jatkuvasti. Tottelisitko sinä itse? Ei ihmistä kohdella noin. Se vain ei onnistu, kenenkään kohdalla. Tästä on monen kymmenen vuoden kokemus. Kommunikointi on vaikein laji ikinä. Ei sitä juuri monikaan osaa. Kommunikoinnilla voisi parhaimmillaan saada selville mikä toisella on hätänä,

Kuuntele, kuuntele, kuuntele ja kunnioita lasta. Tuollaiset ei-ohjeet voit heittää roska lavalle. Vaikka lapsi tottelisi, niin lopputulos ei ole toivottu. Myöhemmin tulee vielä suuremmat ongelmat.

Lapsella saattaa olla joku hätä. Se pitäisi selvittää.

Tästä kirjoituksesta ei erkkikään ota selvää. Ja mitkä ei-ohjeet?

Vierailija kirjoitti:

Paljon on erilaisia neuvoja.. Minusta kuulostaa siltä että lapsi kaipaa enemmän huomiota äidiltä ja yrittää sitä tuolla käytöksellä saada. Eli jos pystyt niin laita isä viettämään vapaa-ajallaan enemmän aikaa lapsen kanssa ja itsekin nipistä esim kotitöistä ja yritä olla tosi läsnä lapselle ja saada positiivisia kokemuksia jostain kivasta yhdessä tekemisestä että tuo taistelutanner jää taka-alalle. Yleensä lapset oireilee jostain syystä eikä vain pahuuttaan. 

Lapset yrittävät päästä päättämään asiat. Pahuutta se ei ole yleensä, kuten ei myöskään oireilua. Se on vain luonnollista yksilön oman tahdon toteuttamista. Käytännön syistä varsinkaan pienen lapsen ei kuitenkaan voi antaa päättää asioita kovinkaan paljon, vaan lapsi on vaan opetettava tottelemaan. Pohjimmiltaan myös lapsi itse kokee olonsa turvalliseksi, kun on aikuinen joka ohjaa häntä ja tarvittaessa pakottaa tottelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Paljon on erilaisia neuvoja.. Minusta kuulostaa siltä että lapsi kaipaa enemmän huomiota äidiltä ja yrittää sitä tuolla käytöksellä saada. Eli jos pystyt niin laita isä viettämään vapaa-ajallaan enemmän aikaa lapsen kanssa ja itsekin nipistä esim kotitöistä ja yritä olla tosi läsnä lapselle ja saada positiivisia kokemuksia jostain kivasta yhdessä tekemisestä että tuo taistelutanner jää taka-alalle. Yleensä lapset oireilee jostain syystä eikä vain pahuuttaan. 

Ei kai kukaan epäillytkään, että pahuuttaan olisi tottelematta. Ap itse kuvasi lasta omapäiseksi, jolle on tärkeää päättää kaikki itse. Onko se oireilua sitten vai luonteenpiirre?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Eli sinun konkreettinen ehdotuksesi on mikä? Kuria on pidetty koko ajan. Ongelmana on se, että mitään sellaista (lain sallimaa) kurinpitokeinoa, kannustinta tai muuta kasvatuskeinoa ei löytynyt, jonka myötä lapsi _sisäistäisi_ kodin säännöt ja alkaisi _omaehtoisesti_ noudattaa niitä. Ja tämän asian kanssa palataan aina siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaa päättää itse. Me aikuiset kyllä siis saamme lopulta tahtomme läpi, eli hampaat pestään, pikkusisarusta ei saa haukkua, kouluun pitää lähteä ajoissa jne. jne. Ongelmana ei siis ole kurinpidon toimimattomuus vaan se, että perhe-elämä on rankkaa ja riitaisaa, kun lähes jokaisesta perusasiasta on väännettävä kättä lähes joka päivä.

Toivo elää, että lapsi iän karttuessa huomaa, että

1) aika moni sääntö on oikeastaan aika järkevä ja hyvä, joten niitä kannattaa noudattaa (esim. sääntö, että ketään ei saa haukkua, suojaa myös häntä)

2) hän tekee _omankin_ elämänsä varsin hankalaksi tottelemattomuudellaan ja siitä koituvilla seuraamuksilla, ja vastaavasti sääntöjä noudattamalla hän voi saada monia positiivisia asioita elämäänsä,

Tällä hetkellä ollaan kuitekin edelleen tilanteessa, että lapsi jostain syystä pitää vastarinnan osoittamista itselleen tärkeimpänä ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Hän ei osaa itsekään selittää miksi ja on välillä hyvin surullinen tilanteesta.

Jos lähtee valtataisteluun lapsen kanssa niin se kannattaa tehdä siten, että ylivoima on murskaava ja taistelu viedään ratkaisuunsa huusi lapsi sitten miten kovaa tahansa. Jos homma juuttuu asemasodaksi liejuisten juoksuhautojen pohjalle niin sellaisessa sodassa ei ole oikeita voittajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Eli sinun konkreettinen ehdotuksesi on mikä? Kuria on pidetty koko ajan. Ongelmana on se, että mitään sellaista (lain sallimaa) kurinpitokeinoa, kannustinta tai muuta kasvatuskeinoa ei löytynyt, jonka myötä lapsi _sisäistäisi_ kodin säännöt ja alkaisi _omaehtoisesti_ noudattaa niitä. Ja tämän asian kanssa palataan aina siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaa päättää itse. Me aikuiset kyllä siis saamme lopulta tahtomme läpi, eli hampaat pestään, pikkusisarusta ei saa haukkua, kouluun pitää lähteä ajoissa jne. jne. Ongelmana ei siis ole kurinpidon toimimattomuus vaan se, että perhe-elämä on rankkaa ja riitaisaa, kun lähes jokaisesta perusasiasta on väännettävä kättä lähes joka päivä.

Toivo elää, että lapsi iän karttuessa huomaa, että

1) aika moni sääntö on oikeastaan aika järkevä ja hyvä, joten niitä kannattaa noudattaa (esim. sääntö, että ketään ei saa haukkua, suojaa myös häntä)

2) hän tekee _omankin_ elämänsä varsin hankalaksi tottelemattomuudellaan ja siitä koituvilla seuraamuksilla, ja vastaavasti sääntöjä noudattamalla hän voi saada monia positiivisia asioita elämäänsä,

Tällä hetkellä ollaan kuitekin edelleen tilanteessa, että lapsi jostain syystä pitää vastarinnan osoittamista itselleen tärkeimpänä ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Hän ei osaa itsekään selittää miksi ja on välillä hyvin surullinen tilanteesta.

Jos Suomen laki estää toimivan kurinpidon niin eihän sellaisessa laissa ole mitään järkeä. Tuo on samaa sarjaa kuin se, että kiellettäisiin vankilat ja mietittäisiin sitten, että miksi ihmeessä rikollisuus räjähti käsiin.

... Tosin en usko, että ap on oikeasti kokeillut kaikkia lain sallimia keinoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Eli sinun konkreettinen ehdotuksesi on mikä? Kuria on pidetty koko ajan. Ongelmana on se, että mitään sellaista (lain sallimaa) kurinpitokeinoa, kannustinta tai muuta kasvatuskeinoa ei löytynyt, jonka myötä lapsi _sisäistäisi_ kodin säännöt ja alkaisi _omaehtoisesti_ noudattaa niitä. Ja tämän asian kanssa palataan aina siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaa päättää itse. Me aikuiset kyllä siis saamme lopulta tahtomme läpi, eli hampaat pestään, pikkusisarusta ei saa haukkua, kouluun pitää lähteä ajoissa jne. jne. Ongelmana ei siis ole kurinpidon toimimattomuus vaan se, että perhe-elämä on rankkaa ja riitaisaa, kun lähes jokaisesta perusasiasta on väännettävä kättä lähes joka päivä.

Toivo elää, että lapsi iän karttuessa huomaa, että

1) aika moni sääntö on oikeastaan aika järkevä ja hyvä, joten niitä kannattaa noudattaa (esim. sääntö, että ketään ei saa haukkua, suojaa myös häntä)

2) hän tekee _omankin_ elämänsä varsin hankalaksi tottelemattomuudellaan ja siitä koituvilla seuraamuksilla, ja vastaavasti sääntöjä noudattamalla hän voi saada monia positiivisia asioita elämäänsä,

Tällä hetkellä ollaan kuitekin edelleen tilanteessa, että lapsi jostain syystä pitää vastarinnan osoittamista itselleen tärkeimpänä ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Hän ei osaa itsekään selittää miksi ja on välillä hyvin surullinen tilanteesta.

Tuo negatiivinen kehä pitäisi jotenkin saada poikki. Anteeksi en osaa neuvoa miten. Mutta jos lapsi saisi toistuvia onnistumisen kokemuksia siitä, että on mukava totella, niin tilanne voisi lähteä purkautumaan ja päästä positiiviselle kehälle, siis koko perhe dynamiikaltaan.

Tuli mieleen ihan villi idea. Mitähän kävisi, jos lapsi saisi testimielessä päättää aivan kaikki teidän perheessä parin päivän ajan (vaikka kesälomalla). Siis aivan kaikki. Isot ja pienet asiat. Tietäisi siis, että kyseessä on kokeilu. Tulisikohan yliannostus päättämisestä? Ja huomaisi, että ei se päättäminen välttämättä niin kivaa ole, kun valtaan kuuluu aina myös tietyt seuraukset ja vastuukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Eli sinun konkreettinen ehdotuksesi on mikä? Kuria on pidetty koko ajan. Ongelmana on se, että mitään sellaista (lain sallimaa) kurinpitokeinoa, kannustinta tai muuta kasvatuskeinoa ei löytynyt, jonka myötä lapsi _sisäistäisi_ kodin säännöt ja alkaisi _omaehtoisesti_ noudattaa niitä. Ja tämän asian kanssa palataan aina siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaa päättää itse. Me aikuiset kyllä siis saamme lopulta tahtomme läpi, eli hampaat pestään, pikkusisarusta ei saa haukkua, kouluun pitää lähteä ajoissa jne. jne. Ongelmana ei siis ole kurinpidon toimimattomuus vaan se, että perhe-elämä on rankkaa ja riitaisaa, kun lähes jokaisesta perusasiasta on väännettävä kättä lähes joka päivä.

Toivo elää, että lapsi iän karttuessa huomaa, että

1) aika moni sääntö on oikeastaan aika järkevä ja hyvä, joten niitä kannattaa noudattaa (esim. sääntö, että ketään ei saa haukkua, suojaa myös häntä)

2) hän tekee _omankin_ elämänsä varsin hankalaksi tottelemattomuudellaan ja siitä koituvilla seuraamuksilla, ja vastaavasti sääntöjä noudattamalla hän voi saada monia positiivisia asioita elämäänsä,

Tällä hetkellä ollaan kuitekin edelleen tilanteessa, että lapsi jostain syystä pitää vastarinnan osoittamista itselleen tärkeimpänä ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Hän ei osaa itsekään selittää miksi ja on välillä hyvin surullinen tilanteesta.

Jos Suomen laki estää toimivan kurinpidon niin eihän sellaisessa laissa ole mitään järkeä. Tuo on samaa sarjaa kuin se, että kiellettäisiin vankilat ja mietittäisiin sitten, että miksi ihmeessä rikollisuus räjähti käsiin.

... Tosin en usko, että ap on oikeasti kokeillut kaikkia lain sallimia keinoja.

Unohtui laittaa tuohon yllä olevaan viestiin, että en puhunut ap:n tilanteesta vaan olen tuo sama, joka ekaksi lainatussa viestissä kuvasi tilannetta 8-vuotiaan jääräpään kanssa. En osaa ottaa kantaa, onko ap kokeillut jo kaikkea mahdollista.

Sen tiedän omasta lapsestani, että rangaistusten koventaminen ei ole auttanut, se yleensä vain lisää uhmaa. En siis ole ollenkaan varma, että koivuniemenherrat ja muut vanhat kurinpitokeinotkaan olisivat avuksi. Voisihan se olla, että siinä tulisi lapsella raja vastaan, että sen jälkeen alkaisi totella. Tai sitten lapsi toteaisi Koskelan Akselin tapaan, että en tottele, vaikka tappaisitte. Ei se siis mikään takuuvarma konsti ole sekään. Itse olen kuitenkin pitänyt kiinni siitä, että lasta en koskaan fyysisesti kurita. Luulen sen kuitenkin hänelle tuovan turvaa. Ja ylipäänsä koko homman pointti on se, että lapsi tottelisi omasta halustaan (koska pitää sääntöjä reiluina ja näkee niiden noudattamisen edut) eikä pelkästä väkivallan pelosta.

Mitä enemmän panostaa hyvään huomioon ja positiiviseen vuorovaikutukseen sekä yhdessä tekemiseen, sen parempi tilanne yleensä on tämän meidän tapauksemme kanssa. Eivät mitään ihmelääkkeitä toistaiseksi nekään ole olleet, mutta jossain määrin lievittävät tilannetta, pitävät sen siedettävänä ja mahdollistavat riittävän hyvän suhteen lapseen. Se on hyvin tärkeää, ettei lapselle syntyisi uhmakkuushäiriötä. (Ainakaan toistaiseksi meidän lapsemme ei ole tätäkään diagnoosia saanut.)

Pitää vain sinnikkäästi käskeä.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vain sinnikkäästi käskeä.

Eikä pidä. Jos homma menee silkaksi jankutukseksi niin ei sitä ota enää vakavasti lapsi eikä vanhempikaan.

Meillä on myös itsepäinen, omapäinen ja päättäväinen 6-vuotias, joka ei usko kun sanotaan. Ainoa, mikä toimii on syy-seuraus. Enkä puhu mistään luvatun palkinnon menettämisestä.

Jos lapsi esim tahtoo leipoa ja pyydän toistuvasti siirtämään kulhoa pois pöydän reunalta, eikä mitään tapahdu, niin odotan että kulho tippuu ja ojennan lapselle rätin. Joskus saatan jopa avittaa sitä kulhoa vähän. Tämä vain esimerkkinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä on hyvin samanlainen tilanne. Lapsi nyt 8 v. Toistaiseksi ei ole löytynyt tilanteeseen selkeää muutosta mistään ammattiavusta (käyty on mm. perheneuvola, neuvolapsykologi, esiopetuksen kuraattori, toimintaterapeutin arvio ja nyt yksityinen psykologi). Monenlaista on kokeiltu, mutta aina palataan siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaisi itse päättää. Lapsi on hyvin fiksu ja huomaa kyllä ennen pitkää kaikki ammattilaisten meille vinkkaamat kiertotiet, jolla häntä yritetään saada jokin asia tekemään (leikin tai leikkimielisen kilpailun kautta, yhdessä tekemällä, hassutellen, ajastinta käyttäen, kuvakorttien avulla jne. jne.). Jonkin verran on ollut apua erilaisista kompromissi-/neuvottelutekniikoista, mutta ei kovin paljoa.

Jonkinlainen yhteys lapseen on säilynyt, ja ammattilaiset ovat itse asiassa kehuneetkin vuorovaikutustamme lapsen kanssa.  Tilanne on kuormittava mutta ei täysin mahdoton, joten tällä hetkellä annetaan nyt vain mennä näillä... Ammattilaisten arvio siis on, että lapsi nyt vaan sattuu olemaan hyvin voimakastahtoinen ja omaehtoinen, ja siksi tavallista haasteellisempi kasvatettava. Johdonmukaisuuden ja säännöistä kiinnipitämisen lisäksi positiivisen yhteyden ja palautteen säilyttäminen tärkeää, että vältettäisiin uhmakkuushäiriön syntyminen.

Lapsi on pärjännyt aika hyvin päiväkodissa ja koulussa. Eskarista alkaen on kyllä ollut selkeästi nähtävissä, että häntä kuormittaa se, kun pitää hoito/koulupäivän ajan kuunnella aikuisten ohjeita, noudattaa yhteisiä aikatauluja jne. Hän tavallaan saa kodin ulkopuolisessa maailmassa kiintiönsä tottelua täyteen ja sitä ei jää kotiin, vaan koko päivän pinnistely purkautuu lähes kaiken vastustamisena kotona. Nepsy-mahdollisuutta on kyllä pohdittu usean ammattilaisen suunnalta, mutta toistaiseksi varsinaisiin nepsy-arviointeihin ei olla päästy.

Voi kyllä miettiä sitäkin, että kuinka paljon asioita on järkeä lähteä tällä tavalla "medikalisoimaan" eli ottamaan terapianäkökulmaa ja miettimään kaikenlaisten häiriöiden ja diagnoosien mahdollisuuksia. Ammattilaiset sitä toki mielellään tekevät koska se on heidän työtään, mutta monesti kokonaisuuden kannalta hedelmällisin lähestymistapa on kuitenkin se perinteinen kurinpitonäkökulma.

Eli ei pyöritellä gordionin solmua loputtomiin hyppysissä kaikenlaisia teorioita mietiskellen, vaan vetäistään ongelmakohta halki ja käytetään säästynyt aika johonkin muuhun.

Eli sinun konkreettinen ehdotuksesi on mikä? Kuria on pidetty koko ajan. Ongelmana on se, että mitään sellaista (lain sallimaa) kurinpitokeinoa, kannustinta tai muuta kasvatuskeinoa ei löytynyt, jonka myötä lapsi _sisäistäisi_ kodin säännöt ja alkaisi _omaehtoisesti_ noudattaa niitä. Ja tämän asian kanssa palataan aina siihen perusongelmaan, että lapsi ei halua totella vaan haluaa päättää itse. Me aikuiset kyllä siis saamme lopulta tahtomme läpi, eli hampaat pestään, pikkusisarusta ei saa haukkua, kouluun pitää lähteä ajoissa jne. jne. Ongelmana ei siis ole kurinpidon toimimattomuus vaan se, että perhe-elämä on rankkaa ja riitaisaa, kun lähes jokaisesta perusasiasta on väännettävä kättä lähes joka päivä.

Toivo elää, että lapsi iän karttuessa huomaa, että

1) aika moni sääntö on oikeastaan aika järkevä ja hyvä, joten niitä kannattaa noudattaa (esim. sääntö, että ketään ei saa haukkua, suojaa myös häntä)

2) hän tekee _omankin_ elämänsä varsin hankalaksi tottelemattomuudellaan ja siitä koituvilla seuraamuksilla, ja vastaavasti sääntöjä noudattamalla hän voi saada monia positiivisia asioita elämäänsä,

Tällä hetkellä ollaan kuitekin edelleen tilanteessa, että lapsi jostain syystä pitää vastarinnan osoittamista itselleen tärkeimpänä ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Hän ei osaa itsekään selittää miksi ja on välillä hyvin surullinen tilanteesta.

Tuo negatiivinen kehä pitäisi jotenkin saada poikki. Anteeksi en osaa neuvoa miten. Mutta jos lapsi saisi toistuvia onnistumisen kokemuksia siitä, että on mukava totella, niin tilanne voisi lähteä purkautumaan ja päästä positiiviselle kehälle, siis koko perhe dynamiikaltaan.

Tuli mieleen ihan villi idea. Mitähän kävisi, jos lapsi saisi testimielessä päättää aivan kaikki teidän perheessä parin päivän ajan (vaikka kesälomalla). Siis aivan kaikki. Isot ja pienet asiat. Tietäisi siis, että kyseessä on kokeilu. Tulisikohan yliannostus päättämisestä? Ja huomaisi, että ei se päättäminen välttämättä niin kivaa ole, kun valtaan kuuluu aina myös tietyt seuraukset ja vastuukin.

Kiitos kommentista! (En siis ole ap vaan tuo 8-v:n äiti.) Tuota negatiivisuuden kehää ei ole toistaiseksi ammattilaisten avullakaan saatu rikottua. Mutta on kuitenkin siinä mielessä hyvä tilanne, että se ei ole huonommaksikaan mennyt ja tosiaan ammattilaisetkin arvioivat suhteessamme ja vuorovaikutuksessamme olevan vielä riittävästi positiivista. Tavoitteena olisi toki lisätä tuota positiivista osuutta entisestään, ja sen eteen yritän tehdä töitä.

Hieman pienemmässä mittakaavassa on tuota ehdottamaasi testiä tehty. Perheneuvolasta saimme jo vuosia sitten vinkin järjestää lapsen kanssa päivittäin n. 30 min yhteinen hetki, jonka aikana lapsi saa vapaasti päättää mitä puuhataan. Se vaikutti hyvältä idealta, mutta idea karahti kiville heti ensi minuutilla. Lapsi halusi syödä kilon karkkia ja katsoa jotakin ikärajojen puolesta hänelle liian hurjaa ohjelmaa :D . (Ei siis edes osannut nimetä mitään tiettyä ohjelmaa, vaan tärkeää olisi ollut vain päästä rikkomaan ikärajoja.) Emme tietenkään voineet myöntyä tällaiseen, vaan jouduimme toteamaan, että lapsi saa päättää yhteisen hetken sisällön kotimme tavallisten sääntöjen puitteissa. Lapsi pettyi kovasti, koska hän ei taaskaan päässyt oikeasti päättämään vapaasti. (Yhteisiä hetkiä on silti kyllä pidetty, eli lapsi pääsi lopulta yli pettymyksestään.)

Mutta tämä oli mainio juttu, koska sain tästä uuden idean. Jos laittaisikin lapsen vahtimaan jonkin kodin säännön toteutumista? Esim. voisi antaa tehtäväksi pitää kirjaa, jos joku meistää alkaa huutamaan ikävästi tai nimittelemään toisia. Se voisi motivoida häntä noudattamaan sääntöä, kun ei ehkä haluaisi itselleen niitä merkintöjä tehdä. Tai sitten ei. Tämän lapsen kanssa ei etukäteen tiedä, mikä toimii. Mutta kaikkea kannattaa kokeilla...

Jos ongelma kilpistyy juuri ruuanlaittoon, niin pitäkää siitä vähän taukoa. Ostakaa piknikeväät ja menkää ulos syömään, tai eineksiä muutama päivä. Kierre kannattaa katkaista. En usko yhtikäs yhtään mihinkään valtataisteluihin tai siihen että jollain konstilla voisit nyt saada lapsen vaan tottelemaan. Lapsella on jokin tarve, mutta hän ei osaa ilmaista sitä paremmin. Aikuisen tehtävä on ottaa selvää, mikä juttu tää nyt on. Ja ihan oikeastiko lapsi mieluummin roikkuu lattialla jalassa kuin on tuolilla sun vieressä tekemässä jotain, mitä hän voi tehdä?

Minkälaista palautetta on tullut päiväkodista, kuinka siellä käyttäytyy? Osaako toimia ohjeiden mukaan ym. Siellähän on mahdollista saada erilaisia tukipalveluita ja neuvoja, oletko heiltä, ammattilaisilta kysynyt?