Lue keskustelun säännöt.
Törkein/ahnein perinnönjakoon liittyvä tarinasi?
Itsellä se, kun lasten mummi kuoli. Mummilla 6 lastenlasta, joista 4 tyttöä. Meidän 2 lasta ja miehen siskolla 4 lasta.
Miehen sisko ei ollut vuosiin ollut äitiinsä yhteydessä. Mieheni hoiti kaikki asiat: järjesti hoitokotipaikan ja hoiti ylipäätään kaikki käytännön asiat jo silloin, kun mummo asui vielä yksin.
Mummolla oli jotakin koruja, mitkä hän halusi jättää lapsenlapsille ja varsinkin tytöille (aikuisia hekin).
No, kun mummo kuoli, tuli miehen sisko salamana paikalle toiselta paikkakunnalta ja keräsi mukaansa kaikki korut, turkin ja vähänkin arvokkaamman kaman
Niin jäi tytöt ilman perintökoruja.
Kommentit (1715)
Isoäitini kuoltua piti isäni ja tätini tyhjentää isoäidin omakotitalo. Isäni asuu muutaman sadan kilometrin päässä ja tätini tuon omakotitalon naapurissa. Olivat sopineet että tyhjentävät talon isäni ensimmäisellä kesälomaviikolla. Tätini kuitenkin kävi siellä talolla useita kertoja ennen sovittua ajankohtaa hakemassa tavaraa. Kun isäni loma alkoi, ilmoitti tätini hänelle, että isä voisi tyhjentää loput tavarat talosta, kun tätihän oli jo sieltä paljon tavaraa vienyt. Isä myöntyi tähän. Menimme isän kanssa taloa tyhjentämään ja kävi ilmi, että täti oli vienyt sieltä ainostaan kaiken vähänkin arvokkaan, kuten astiastot, huonekaluja, tauluja, uusimmat kodinkoneet ym. Lisäksi kaikki isällenikin tarkeät muistoesineet oli viety. Kun isäni kyseli siskoltaan tavaroiden perään, oli hän kuulemma jakanut ne eteenpäin omille lapsilleen ja myynyt niitä. Kaikki loput tavarat olivat lähinnä arvotonta rojua ja koska aikaa tyhjennykselle oli rajallisesti jouduimme viemään ne suoraan kaatopaikalle. Kaikki kaatopaikkamaksut jäivät isäni kustannettaviksi.
Eli mitään muistoja isälleni tai minulle ei rakkaasta mummolastani jäänyt. Minulle jäi katkeruus tätiäni kohtaan, mutta isäni on liian kiltti ja ei kantanut kaunaa siskolleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tehkää niitä testamentteja niin ei jää väännöille niin paljon tilaa.
Aloitustakaan en ihan ymmärtänyt. Miten mummo ajatteli että omaisuutta menisi lapsenlapsille, jotka eivät ole edes perikunnan osakkaita?
Aloituksessa mummon todellisen perikunnan jäsen keräsi arvokkaat tavarat pesälle talteen, ettei ne katoa "lapsenlapsille"?
Kaikki katosi, jäi vain linkkuveitsi. Katkennut terä ja ruostunutkin. Muisto vaarista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs äidin sukulainen varasti pelastamani ja keräämäni isän suvun valokuvat vanhempieni kuoltua vanhempieni kodista. Kukaan muu ei edes tiedä ketä niissä on. Kaikki sanovat että sukulaisella on oikeus noihin kuviin. Ei ole.
___________________________________________________________________________
Miten ne kaikki ihmiset pääsevät noin vain sukulaistensa kotiin, niitä koruja ja tavaroita varastamaan ja omin lupineen ottamaan?
Antavatko ihmiset avaimia omaan kotiinsa, noin vaan kenelle tahansa?
Tätä en voi lakata ihmettelemästä.
Samaa ihmettelen. Paikalle mennään hakemaan arvotavarat juuri silloin kuin muut istuvat perunkirjoitustilaisuudessa. Onko joku aina vahtimassa kuolinpesää muina aikoina?
Pesänhoitajan ensimmäinen homma on vaihdattaa lukot.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näissä jutuissa sitä, että joku meni ja tyhjensi kaiken arvokkaan pesästä kun toiset olivat perunkirjoituksessa....
Eikös se tyhjentäminen ole kavallusta! Ja varsinkin jos nyt vaikka jotkut jonkin rahan arvoiset korut vie....
Ei näitä juttuja voi kuin ihmetellä, mutta tarinoitahan tuo aloittaja pyysikin kirjoittamaan...
Irtaimistollakin on perunkirjoituksessa jokin rahallinen arvo!
Tietysti se on varkaus tms. mutta milläs todistat, jo pesän omaisuutta ei ole valokuvattu tms. tarkasti, että tiedetään mitä siellä on. Rikosilmoitus on ainoa tapa edetä, mutta ei poliisia kiinnosta, jos ei ole edes kuvia siitä mitä on varastettu.
Irtaimisto on kyllä arvoton. Ei niillä vanhoilla kalustoilla yms. ole mitään arvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytär halusi äitinsä korut, mikä on ihan ok.
Toki hän olisi voinut jutella veljensä kanssa ennen hakemista. Mutta voihan hän itse sitten jättää korut tai osan niistä veljentyttärille. Veli voi neuvotella.
Ei pesästä viedä mitään ilman lupia.
Niin, kyllähän se näin on.
Perunkirjoituksen jälkeen on vuorossa se pesänjako.
Mutta ikävä kyllä, joissakin suvuissa se tosi riitaisiaa ja synkkää aikaa.
Ei kukaan saa mennä ottamaan etukäteen kuolinpesästä yhtään mitään.
Se on aivan yhtä törkeää, kuin että noustaisi luvattomasti rahaa kuolinpesän tililtä.
Aika usein semmoinen arvokaskin omaisuus, joka ei näy missään (kuten raha tilillä näkyy pankin dokumenteissa), jaetaan epävirallisesti perunkirjoituksen ohitse, jotta siitä ei tarvitse maksaa perintöveroa. Toimii etenkin, jos perilliset ovat väleissä ja käsitys arvosta on sama kaikilla.
Ihan turha maksaa kuolleen 3 rembrantista perintöverot, jos ne voi jakaa 3 perilliselle epävirallisesti yksi jokaiselle. :)
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näissä jutuissa sitä, että joku meni ja tyhjensi kaiken arvokkaan pesästä kun toiset olivat perunkirjoituksessa....
Eikös se tyhjentäminen ole kavallusta! Ja varsinkin jos nyt vaikka jotkut jonkin rahan arvoiset korut vie....
Ei näitä juttuja voi kuin ihmetellä, mutta tarinoitahan tuo aloittaja pyysikin kirjoittamaan...
Irtaimistollakin on perunkirjoituksessa jokin rahallinen arvo!
Ja vaikka olisi kavallus mutta milläs todistat mitä kaikkea siellä kuolinpesässä on ollut ja mitä viety?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perikunta oli perunkirjoituksessa. Sillä välin yhden pesän osakkaan vaimo oli putsaamassa vainajan kotia kaikesta arvokkaasta irtaimistosta ja käteisestä. Tämä meni käsittääkseni käräjillekin.
Toinen vastaava: vanhin poika ei vuosikausiin käynyt katsomassa vanhempiaan. Sitä ennen kämppäsi ilmaiseksi vanhemmillaan perheensä kanssa. Muut järjestivät hautajaisia, vanhin poika vei sillä aikaa kaiken arvokkaan. Perinnöstä tapeltiin vaikka kuinka pitkään koska vanhimman pojan katsottiin saaneen kohtuutonta etua vanhempiensa elinaikana asuttuaan vuosia ilmaiseksi. Talo paloi eräänä talvena ja vanhin poika osti tontin pilkkahintaan.
Vanhemmilla kämppääminen aika usein tarkoittaa aika suurta vastuunkantoa ikäihmisten asioiden hoidosta.
Kaiken lisäksi perikunnalle ei kuulu se, miten asumisjärjestelyt on tehty vanhempien elinaikana. Ei ole olemassa mitään "kohtuutonta etua", josta vanhin poika olisi korvausvelvollinen kuolinpesää kohtaan, kun vanhempien elinaikana tällainen asumisjärjestely on sovittu.
Nämä kohtuuttoman edun vaatimuksen liittyen asumiseen koskevat kylläkin tilanteita, joissa kuoleman jälkeen on jääty asumaan kuolinpesään kuuluvaan asuntoon ilman kohtuullista vastiketta.
asianajaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempieni kuollessa selvisi, että tätini oli tyhjentänyt kaikessa hiljaisuudessa vanhusten tilit. Ja tyhjensi asunnon kaikesta arvokkaasta ja vähemmän arvokkaasta. Oma vanhempani ei viitsinyt lähteä riitelemään. Itseäni vähän harmittaa, että serkuille meni kaikki eikä vanhempani pitänyt meidän omien lastensa puolta. Muutaman valokuvan olisin halunnut ja yhden posliiniesineen, ei mitään arvokasta. Kaikki oli riivitty pesästä ja muka luvattu tädin lapsille, tämä siis tädin mukaan. Mitään kirjallista ei ollut.
Tästä on jo aikaa mutta asia hiertää vieläkin suvun välejä koska asia jäi sillon selvittämättä.
Mä asuin toisessa kaupungissa kun isäni ja veljeni. Isä kuoli, veli hoiti asioita. Kun ihmettelin että miten hautajaiset hoidetaan kun eikö niiden aika jo olisi ja miten vuokrakämpän tyhjentäminen jne niin isä oli tuhkattu ja kämppä tyhjätty. Mitään en saanut muistoksi isän kämpästä, en kuvia en mitään. En voi todistaa että veli kämpän käänsi koska ei ole valokuvia mitä kaikkea siellä oli. Mitään valtakirjaa en ollut kirjoittanut joten kyllä tämä on Suomessakin mahdollista.
Onko tästä aikaa? Olen juuri ollut mukana pesässä ja nimenomaan pirun raskasta oli se, että joka paikkaan vaadittiin jokaisen jäsenen allekirjoitusta. Ei olisi ilman päässyt eroon vuokra-asunnosta eikä vakuutuksista. Tyhjentää toki asunnon pystyi.
Meillä ei varsinaisia riitoja ollut, mutta yksi sisar kyllä vei ns arvottomasta ne ainoat, millä jotain arvoa olisi. Muuten toki muisti kysellä, kuka haluaa (tasolla) teippirullan. Muut ei jaksanut tapella tavarasta - sai viedä "arvotavarat", mutta paljastui sisaruksesta sellaisia piirteitä, joita en edes tiennyt olevan olemassa.
Mainittakoon, että tämä henkilö ei tietenkään ole hoitanut pesän asioita muilta osin (aikamoinen paperisota ja selvittely). Onneksi nyt on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Perinnönjako on helpointa, kun mukana ovat vain rintaperilliset, eivät perheenjäsenensä. Vanhempieni kuoleman jälkeen sovittiin ykskantaan, että puolisot, avopuolisot ja lapset puolisoineen ovat kokonaan pesän ulkopuolella, heillä ei ole mitään juridisia oikeuksia, joten me sisarukset sovimme asiat kolmestaan muilta kyselemättä. Eikä tullut muuta riitaa kuin veljen vaimon vaatimus päästä mukaan, koska "Jaakko on semmoinen kiltti hissukka eikä pidä puoliaan". Koska hän ei suostunut poistumaan perukirjoituksesta, päätettiin se tilaisuus siihen ja todettiin, että koska paikalla on ylimääräinen henkilö, niin siirretään tilaisuutta. Sai "Jaakko" sitten puhua vaimolleen järkeä sen verran, että saatiin asiat hoidettua.
Miehen isän kuoltua kotiinsa ryntäsi lapset perheineen ja vaikka miten selitettiin, että koko talo irtaimistoineen on mieheni (osti sen 5 v aikaisemmin), niin sieltä kannettiin pois niin moottorisänkyjä kuin astiastoja. Tulipa veljentyttö meidänkin kotiimme (pihan toisella puolella) kyselemään, että onko meillä kaksi puuttuvaa kahvikuppia ja kolme lautasta, kun ne puuttuivat astiastosta. Vastasin, että ei ole, mutta meillä on kauppakirja, jonka mukaan koko astiasto on jo mieheni ostama eikä kuulu perikunnalle.
Ja te annoitte viedä?!?
Jos kerran irtaimistokin on miehen niin tyydyitte vaan varkauteen??
Itse miehesi sijassa olisin taatusti soittanut poliisille jos yhtäkään kuppia yrittäisi joku varastaa. Eihän sinne pitäisi kenelläkään edes olla mitään oikeutta vain marssia sisäänkään ilman omistajan lupaa!
Kyllä ihmiset on pölhöjä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näissä jutuissa sitä, että joku meni ja tyhjensi kaiken arvokkaan pesästä kun toiset olivat perunkirjoituksessa....
Eikös se tyhjentäminen ole kavallusta! Ja varsinkin jos nyt vaikka jotkut jonkin rahan arvoiset korut vie....
Ei näitä juttuja voi kuin ihmetellä, mutta tarinoitahan tuo aloittaja pyysikin kirjoittamaan...
Irtaimistollakin on perunkirjoituksessa jokin rahallinen arvo!
Ja vaikka olisi kavallus mutta milläs todistat mitä kaikkea siellä kuolinpesässä on ollut ja mitä viety?
Omaisuus kannattaa kuvata yleensäkin varkauksien varalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Serkkuni lähestyi pykälää vääntävän jurristin välityksellä vaatien itselleen puolet mökin tontista ja toisen mökkirakennuksen.
Lähetin juristille kopiot papereista, kehoitin tekemään niistä johtopäätökset ja olemaan ottamatta enää yhteyttä.
Myöhemmin selvisi, että isäni isosisko oli valehdellut lapsilleen silmäänsä räpäyttämättä omistussuhteista ja kertonut heidän joutuneen huijatuiksi.
Ei kehdannut millään tunnustaa, että he olivat myyneet oman mökkirakennuksensa (sijainti isäni omistamalla tontilla) 90-luvun laman kourissa isälleni.
Kumpihan se on oikeasti nolompaa, tämä episodi vai sanoa että hän ja miehensä myi mökin isälleni joskus 90-luvulla?
Samallainen tapaus. Serkun isä oli ostettu ulos maatilasta. Vanhan isännän (yhteinen isänisä) kuoltua serkku tuli lakimiesaviomiehensä kanssa vaatimaan osuutta. Kuuntelin pihakeinussa kun lähtivät. Lakimiessiippa antoi kyllä sellaista agendaa vaimolleen että nauratti.
Mietin tässä, miten tullaan vaatimaan osuutta? Kesäpäivänä kesken riippukeinussa makoilua? Eikö nuo ratkaista perunkirjoituksen yhteydessä?
Jos asiat tehtäis kun pitää, mitään riitojahan ei koskaan olisi! Mutta aina on joku päivänkakkara joka ei [ymmärrä/ei tiedä/tahtoo/tuntee syvästi sisimmässään/on ahne pas**kiainen] joka sotkee. Pahinta on että joskus tällainen hlö voi olla niin raskas että sille annetaan periksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytär halusi äitinsä korut, mikä on ihan ok.
Toki hän olisi voinut jutella veljensä kanssa ennen hakemista. Mutta voihan hän itse sitten jättää korut tai osan niistä veljentyttärille. Veli voi neuvotella.
Ei pesästä viedä mitään ilman lupia.
Niin, kyllähän se näin on.
Perunkirjoituksen jälkeen on vuorossa se pesänjako.
Mutta ikävä kyllä, joissakin suvuissa se tosi riitaisiaa ja synkkää aikaa.
Ei kukaan saa mennä ottamaan etukäteen kuolinpesästä yhtään mitään.
Se on aivan yhtä törkeää, kuin että noustaisi luvattomasti rahaa kuolinpesän tililtä.
Aika usein semmoinen arvokaskin omaisuus, joka ei näy missään (kuten raha tilillä näkyy pankin dokumenteissa), jaetaan epävirallisesti perunkirjoituksen ohitse, jotta siitä ei tarvitse maksaa perintöveroa. Toimii etenkin, jos perilliset ovat väleissä ja käsitys arvosta on sama kaikilla.
Ihan turha maksaa kuolleen 3 rembrantista perintöverot, jos ne voi jakaa 3 perilliselle epävirallisesti yksi jokaiselle. :)
Meillä selvisi isoäidin kuollessa, että pankissa oli isoisän nimellä yli 40 000 euroa tilillä, josta pankki ei suostunut antamaan euroakaan vedoten sukuselvitykseen ennen isoisää kuolleen tyttärensä osalta. Sinne ei mikään viranomaispaperi kelvannut, joten nyt kun isoisän kuolemasta on 4 vuotta ja isoäidin kuolemasta melkein 2 vuotta, niin tuo tili on edelleen pankin tiukassa otteessa, vaikka sinne on toimitettu kohta 10 erilaista sukuselvitystä eri henkilöistä. Aina siellä pankissa joku hoksaa, että hei, ei kelpaa erikseen nämä kaksi eri seurakuntaa, täytyy toimittaa sellainen selvitys, jossa ovat samassa ja sitten tulee tieto, että muuten kiva, mutta tuo yksi selvitys on nyt vanhentunut, tarvitaan uusi...
Juridisesti meillä ei ole enää kuolinpesää isoisän jälkeen, mutta on tili, josta kukaan ei saa rahoja pois. Eikä edes yritetä yksin, lakimies on ollut apuna, mutta pankki pysyy kannassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Serkkuni lähestyi pykälää vääntävän jurristin välityksellä vaatien itselleen puolet mökin tontista ja toisen mökkirakennuksen.
Lähetin juristille kopiot papereista, kehoitin tekemään niistä johtopäätökset ja olemaan ottamatta enää yhteyttä.
Myöhemmin selvisi, että isäni isosisko oli valehdellut lapsilleen silmäänsä räpäyttämättä omistussuhteista ja kertonut heidän joutuneen huijatuiksi.
Ei kehdannut millään tunnustaa, että he olivat myyneet oman mökkirakennuksensa (sijainti isäni omistamalla tontilla) 90-luvun laman kourissa isälleni.
Kumpihan se on oikeasti nolompaa, tämä episodi vai sanoa että hän ja miehensä myi mökin isälleni joskus 90-luvulla?
Samallainen tapaus. Serkun isä oli ostettu ulos maatilasta. Vanhan isännän (yhteinen isänisä) kuoltua serkku tuli lakimiesaviomiehensä kanssa vaatimaan osuutta. Kuuntelin pihakeinussa kun lähtivät. Lakimiessiippa antoi kyllä sellaista agendaa vaimolleen että nauratti.
Mietin tässä, miten tullaan vaatimaan osuutta? Kesäpäivänä kesken riippukeinussa makoilua? Eikö nuo ratkaista perunkirjoituksen yhteydessä?
Jos asiat tehtäis kun pitää, mitään riitojahan ei koskaan olisi! Mutta aina on joku päivänkakkara joka ei [ymmärrä/ei tiedä/tahtoo/tuntee syvästi sisimmässään/on ahne pas**kiainen] joka sotkee. Pahinta on että joskus tällainen hlö voi olla niin raskas että sille annetaan periksi.
Täti-ihminen vieraili kotitalollani mutta ketään ei ollut kotona. Jäi kiinni kun oli kantamassa naapurin mummonmökistä ruukkukasveja autoonsa ;D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perinnönjako on helpointa, kun mukana ovat vain rintaperilliset, eivät perheenjäsenensä. Vanhempieni kuoleman jälkeen sovittiin ykskantaan, että puolisot, avopuolisot ja lapset puolisoineen ovat kokonaan pesän ulkopuolella, heillä ei ole mitään juridisia oikeuksia, joten me sisarukset sovimme asiat kolmestaan muilta kyselemättä. Eikä tullut muuta riitaa kuin veljen vaimon vaatimus päästä mukaan, koska "Jaakko on semmoinen kiltti hissukka eikä pidä puoliaan". Koska hän ei suostunut poistumaan perukirjoituksesta, päätettiin se tilaisuus siihen ja todettiin, että koska paikalla on ylimääräinen henkilö, niin siirretään tilaisuutta. Sai "Jaakko" sitten puhua vaimolleen järkeä sen verran, että saatiin asiat hoidettua.
Miehen isän kuoltua kotiinsa ryntäsi lapset perheineen ja vaikka miten selitettiin, että koko talo irtaimistoineen on mieheni (osti sen 5 v aikaisemmin), niin sieltä kannettiin pois niin moottorisänkyjä kuin astiastoja. Tulipa veljentyttö meidänkin kotiimme (pihan toisella puolella) kyselemään, että onko meillä kaksi puuttuvaa kahvikuppia ja kolme lautasta, kun ne puuttuivat astiastosta. Vastasin, että ei ole, mutta meillä on kauppakirja, jonka mukaan koko astiasto on jo mieheni ostama eikä kuulu perikunnalle.
Ja te annoitte viedä?!?
Jos kerran irtaimistokin on miehen niin tyydyitte vaan varkauteen??
Itse miehesi sijassa olisin taatusti soittanut poliisille jos yhtäkään kuppia yrittäisi joku varastaa. Eihän sinne pitäisi kenelläkään edes olla mitään oikeutta vain marssia sisäänkään ilman omistajan lupaa!
Kyllä ihmiset on pölhöjä...
Annettiin viedä, eihän niille meille ollut mitään todellista arvoa. Meillä on kokonainen koti tässä vieressä, ei tarvetta vanhan miehen tavaroille etenkin kun mies oli etukäteen vienyt sieltä ne esineet, joilla oli hänelle jotain arvoa. Helpottihan se oikeastaan remonttia, kun ei itse tarvinnut kantaa tavaraa kirppikselle. Kauppakirjasta huomauttaminen oli pelkkä näpäytys ahneelle lapsenlapselle, joka luuli saaneensa "ukin ja mummin häälahja-astiaston" vaikka se oli meillä kaapissa.
Jos tavaralla ei ole sinulle muuta arvoa kuin lisävaiva, niin miksipä sitä ei antaisi sukulaisten matkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytär halusi äitinsä korut, mikä on ihan ok.
Toki hän olisi voinut jutella veljensä kanssa ennen hakemista. Mutta voihan hän itse sitten jättää korut tai osan niistä veljentyttärille. Veli voi neuvotella.
Ei pesästä viedä mitään ilman lupia.
Niin, kyllähän se näin on.
Perunkirjoituksen jälkeen on vuorossa se pesänjako.
Mutta ikävä kyllä, joissakin suvuissa se tosi riitaisiaa ja synkkää aikaa.
Ei kukaan saa mennä ottamaan etukäteen kuolinpesästä yhtään mitään.
Se on aivan yhtä törkeää, kuin että noustaisi luvattomasti rahaa kuolinpesän tililtä.
Aika usein semmoinen arvokaskin omaisuus, joka ei näy missään (kuten raha tilillä näkyy pankin dokumenteissa), jaetaan epävirallisesti perunkirjoituksen ohitse, jotta siitä ei tarvitse maksaa perintöveroa. Toimii etenkin, jos perilliset ovat väleissä ja käsitys arvosta on sama kaikilla.
Ihan turha maksaa kuolleen 3 rembrantista perintöverot, jos ne voi jakaa 3 perilliselle epävirallisesti yksi jokaiselle. :)
Meillä selvisi isoäidin kuollessa, että pankissa oli isoisän nimellä yli 40 000 euroa tilillä, josta pankki ei suostunut antamaan euroakaan vedoten sukuselvitykseen ennen isoisää kuolleen tyttärensä osalta. Sinne ei mikään viranomaispaperi kelvannut, joten nyt kun isoisän kuolemasta on 4 vuotta ja isoäidin kuolemasta melkein 2 vuotta, niin tuo tili on edelleen pankin tiukassa otteessa, vaikka sinne on toimitettu kohta 10 erilaista sukuselvitystä eri henkilöistä. Aina siellä pankissa joku hoksaa, että hei, ei kelpaa erikseen nämä kaksi eri seurakuntaa, täytyy toimittaa sellainen selvitys, jossa ovat samassa ja sitten tulee tieto, että muuten kiva, mutta tuo yksi selvitys on nyt vanhentunut, tarvitaan uusi...
Juridisesti meillä ei ole enää kuolinpesää isoisän jälkeen, mutta on tili, josta kukaan ei saa rahoja pois. Eikä edes yritetä yksin, lakimies on ollut apuna, mutta pankki pysyy kannassaan.
Osuuspankki?
Vierailija kirjoitti:
Saavatko adoptoidut lapset perinnön biologisilta vanhemmiltaan? Minusta eivät, miten on.
Nykyaikana eivät saa. Joskus ennen 70-lukua tms (ajankohdasta en ole varma) saivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää niitä testamentteja niin ei jää väännöille niin paljon tilaa.
Aloitustakaan en ihan ymmärtänyt. Miten mummo ajatteli että omaisuutta menisi lapsenlapsille, jotka eivät ole edes perikunnan osakkaita?
Kannattaa perillisenä ottaa selvää miten perimysjärjestys menee. Ei tarvi kuunnella mummojen satavuotta vanhoja juttuja. Ei ne mitään kumminkaan tiedä.
Juu.
Oma äiti 85v joka kerta kun siellä käy on ottanut esille jotain tyyliin vanhoja pöytäliinoja, maljakoita tai muuta kaapin kätköihin unohtunutta, joista pitäisi sitten sopia, kuka meistä kolmesta lapsesta saa minkäkin.
Ei kuitenkaan toki nyt heti. Vaan "ettei sitten tarvitse perinnöstä tapella". Kun ensin sitten käydään jokaisen "tarina" läpi (tosin usein höystettynä toteamuksella "mahtoiko se nyt tämä maljakko ollakaan..." tms) js sen jälkeen sitten pitää kertoa mitkä 1/3 itselleen aikoo haluta. (AIVAN SAMA no vaikkapa tuon....)
Sen jälkeen sitä valitsemaansa ei tokikaan saa, mutta nyt on minun tehtäväni muistaa, kun aika koittaa, miten jako on jo ennakkoon sovittu , ja kertoa se sitten sille sisarukselle, joka ei ikinä paikalla käy, HUOH!
Mutta saattaahan hän vielä niitä kaikkia aarteita tarvita, enkä minä todellakaan kaipaa niitä kotiini, mutta tämä on vain niin kornia, turhauttavaa ja hyödytöntä!!
Ainakin itse todella toivon, ettå jos vanhetessani minulla on vaikkapa rannerengas, jonka haluan päätyvän tyttären tyttärelle, pystyn sen jos siinä vaiheessa antamaan kun vielä ei perinnöstä tapella.
Enkä usko että äitini, minä tai kukaan muukaan miltään pilven reunalta valvoo, ettå jako menee kyseisen perityn mielen mukaan 🙄.
Vierailija kirjoitti:
Pesänhoitajan ensimmäinen homma on vaihdattaa lukot.
Tästä olen itse huolissani. Jos ja kun sisareni kuolee ennen minua (näin voi odottaa tapahtuvaksi, pitkä tarina), haluan välittömästi, samana päivänä vaihdattaa kerrostalossa hänen asuntonsa lukot. Minä olen ainoa perillinen. En tiedä, kenellä kaikilla on hänen asuntonsa avain ja pelkään, että sinne on pääsy ahneille rohmuajille. Kuolintodistuksen saamisessa kestää aikansa - miten todistan heti taloyhtiölle, että a) olen hänen sisarensa ja b) hän on kuollut?
No tuohan on ihan normaalia, että lapsen puoliso rajataan pois perinnöstä. Hän ei ole sukua perinnön jättäjälle. Ei hänellä ole oikeutta toisen suvun perintöön. Siinä ei ole mitään loukkaavaa, että tällainen rajaus tehdään. Miehelläni ei ole mitään oikeutta vanhempieni perintöön, vaikka ihana puoliso onkin. Eikä hän ole tästä mitenkään loukkaantunut. Enkä minä siitä, että minut on rajattu mieheni perinnöstä pois. En näe mitään syytä, miksi tulevaisuudessa lasteni puolisoilla olisi oikeus sukuni perintöön. Välillisesti pääsevät nauttimaan siitä varmasti. Ihan niinkuin mieheni nyt minun perinnöstä. Mahdollisuus elää, ettei joka senttiä tarvitse laskea. Kyllä sitä perintöä perheen yhteiseen arkeen ja hyvään ainakin meillä menee.