Poistaako lapset yksinäisyydentunteen?
Kertokaa mulle rehellisesti vanhemmat, poistaako lapset/perhe yksinäisyyden tunteen?
Olen ihan tavallinen 36-v nainen, ja vaikka olen sosiaalinen, mulla on ystäviä, harrastuksia ja seurustelukumppani niin olen aina kokenut yksinäisyydentunnetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ahdistaa aina kun olen yksin etenkin viikonloppuisin. En ole ikinä oikein halunnut lapsia, äitiys vaikuttaa niin raskaalta, mutta olen kateellinen katsellessani jossain sisäpihoilla monien perheiden yhteisöllisyyttä. Vanhemmat grillaa ja jutustelee keskenään ja lapset kirmailee ympärillä. Lasten kautta tutustuu niin helposti muihin. Mulla ei siis ole vaikeutta tutustua muihin, oon tosi sosiaalinen, mutta silti.
Vai onko se yhteisöllinen näky pihalla harhaa joka haihtuu kun perhe astuu omasta ovesta sisään, muksut tekee omiaan ja puoliso istuu läppärillä?
Mun mielestä ei ole olemassa pyhää syytä miksi lapsia pitäisi tehdä, moni varmaan tekee niitä ihan vaan yksinäisyyttään. Eli en siis haluaisi kuulla mitään "toi ei ole oikea syy tehdä lapsia senkin itsekäs pönö"- kommentteja, vaan omia kokemuksianne.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.Sä oot sosiaalinen luonne, oot löytänyt ystäviä lapsen kautta helposti. Ei todellakaan kaikki löydä, ei kaikki äidit viihdy perhekerhoissa, halua osallistua lapsen harrastustoimintaan ym. Ne sosiaaliset taidot ois hyvä ensin itse oppia ennen kuin tekee lapsia, koska lapsen kehityksen kannalta ois erittäin hyvä, että hän saa osallistua toimintaan muiden lasten ja perheiden kanssa.
Lapsen saadakseen on oltava superihminen koska muuten lapsi kasvaa kieroon. Yhä useampi tiedostaa tämän ja jättää siksi lapset tekemättä.
Kommenttisi sai paljon alapeukkuja, vaikka ihan totta puhut. Tuo on palstan yleinen mielipide äitejä kohtaan. Äitien on oltava korkeasti koulutettuja, hoikkia, kauniita, sosiaalisia ja menestyviä yli-ihmisiä, jotta ansaitsevat synnyttää ja kasvattaa lapsen. Isät saavat ylistystä jos vaihtavat vauvan vaipat aina edes silloin tällöin eivätkä syö lapsen vanukkaita
Käyttäjä42222 kirjoitti:
En mä kaipaa "sitä yhtä ihmistä joka täyttäisi kaikki tarpeet", päinvastoin olen sitä mieltä että esim avoin suhde toimisi monelle paremmin kuin suljettu monogaminen suhde jossa on sitten pettämistä kun se kumppani ei täytäkään kaikkia tarpeita.
AP
Jos kumppani ei täytä kaikkia tarpeita (kellä nyt täyttäisi???), niin miksi ihmeessä se johtaisi pettämiseen? Miksi kumppanin pitäisi täyttää kaikki tarpeet? Miksi elämän pitäisi olla täydellistä, kun se ei vaan ole.
Pettäminen johtuu ihan muista syistä ja varmaankin ennen kaikkea pettäjän itsensä tunnetason ongelmista ja kypsymättömyydestä. Usein taustalla voi olla myös tunneyhteyden katkeaminen ja suhdetta tuhoavat toimintamallit (esim. arvostuksen puute, huomion puute, halveksunta ym.).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Yksinhuoltajana on yksinäistä, koska aikaa muiden ihmissuhteiden ylläpitoon on vain vähän ja ystävien pitäisi jaksaa tehdä kaikki lapsen ehdoilla. Lisäksi mahdollisuudet viettää aikaa paikoissa, joissa ihmiset tutustuvat ovat vähäisemmät (koulu, baarit, tapahtumat, harrastukset jne.).
Tekemistä sinänsä riitti, kun oli aina jotain lapsen ja kavereiden kuskaamisia ja päiväkodin tapahtumia ym. Mutta siinä aina ne ihmiset vaihtuu.
Sain kyllä monia "äitikavereita" ja perhetuttuja lapsen kasvamisen aikana, mutta moni niistä ei jäänyt pitkäaikaiseksi, jos vain lapset oli yhdistävä asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Se on ihan luonnollista, että elämäntilanteet ja piirit muuttuu. Jos ystäväsi eivät ehdi viettää kanssasi aikaa perheellistyttyään, niin silloin luulisi että sinulle jää aikaa esim harrastaa, jolloin tutustut taas uusiin ihmisiin. Miksi jäät surkuttelemaan vanhemmuuteen menetettyjä kavereitasi? Asian voi ottaa myös mahdollisuutena laajentaa sosiaalisia piirejä. Ja vanhatkin ystävät voivat putkahtaa esille kiitollisina vähän myöhemmin, kun lapsikiireet ovat helpottaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Se on ihan luonnollista, että elämäntilanteet ja piirit muuttuu. Jos ystäväsi eivät ehdi viettää kanssasi aikaa perheellistyttyään, niin silloin luulisi että sinulle jää aikaa esim harrastaa, jolloin tutustut taas uusiin ihmisiin. Miksi jäät surkuttelemaan vanhemmuuteen menetettyjä kavereitasi? Asian voi ottaa myös mahdollisuutena laajentaa sosiaalisia piirejä. Ja vanhatkin ystävät voivat putkahtaa esille kiitollisina vähän myöhemmin, kun lapsikiireet ovat helpottaneet.
Minä olen nykyään itse perheellinen, mutta olin pitkään lapseton silloin kun muilla oli perhe, ja olen paljon myös ollut sinkku. Sinulla ei varmaan laan ole itsellä siitä kokemusta. En jää surkuttelemaan, totean vain miten asia on. Kyllä minulla ystäviä on, ja nimenomaan lapsettomia ystäviä voi tavata useinkin, mutta ei kuitenkaan ole luontevaa lomailla tai viettää joulua heidän kanssaan, ehkä siksi että on eri maku näissä asioissa.
Mutta en tiedä mihin voisi "laajentaa piirejä", kun jopa eläkeläiset viettävät juhlapyhät ja lomat lapsenlasten kanssa. Siinä mielessä kyllä oma perhe voi poistaa yksinäisyyttä. Lapset ovat myös hyviä tekemään tuttavuutta. Ehkä lemmikki toimii vähän samoin.
Vierailija kirjoitti:
Yksinhuoltajana on yksinäistä, koska aikaa muiden ihmissuhteiden ylläpitoon on vain vähän ja ystävien pitäisi jaksaa tehdä kaikki lapsen ehdoilla. Lisäksi mahdollisuudet viettää aikaa paikoissa, joissa ihmiset tutustuvat ovat vähäisemmät (koulu, baarit, tapahtumat, harrastukset jne.).
Tekemistä sinänsä riitti, kun oli aina jotain lapsen ja kavereiden kuskaamisia ja päiväkodin tapahtumia ym. Mutta siinä aina ne ihmiset vaihtuu.
Sain kyllä monia "äitikavereita" ja perhetuttuja lapsen kasvamisen aikana, mutta moni niistä ei jäänyt pitkäaikaiseksi, jos vain lapset oli yhdistävä asia.
Musta on paljon luontevampaa lapsen kanssa esimerkiksi seistä pihalla tai kulkea kaupungin puistoissa. Samoin tapahtumissa tulee käytyä jopa enemmän. Yksin ei voi kyllä harrastaa mitään, kun ei ole mitään säännöllistä paikkaa missä lapsi olisi. Yksinoloa kaipaa todella paljon.
Se on taivahan tosi, että ystävät joutuvat tekemään kaiken lasten ehdoilla. Tyyliin nähdään kun herätään päiväunilta, jossain missä lapsi leikkii tyytyväisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on jo aikuiset lapset, joten lapsettomista ajoista on kauan aikaa. En ole varmaan ikinä kokenut yksinäisyyttä, nuorena oli vilkas sosiaalinen opiskelijaelämä, sitten tiivistä perhe-elämää, nyt sitten keski-iässä työ, puoliso, kyläilevät lapset, harrastukset ja ystävät tuovat sopivasti seuraa, kuitenkin jää aikaa itsellekin ja omille ajatuksille, jota ei aiemmin niin jäänyt enkä ehkä kaivannutkaan.
Ehkä sanoisin, että kyllä perhe-elämä poistaa yksinäisyyden, vaikka en siitä varma olekaan.Kommenttisi sai paljon alapeukkuja, vaikka ihan totta puhut. Tuo on palstan yleinen mielipide äitejä kohtaan. Äitien on oltava korkeasti koulutettuja, hoikkia, kauniita, sosiaalisia ja menestyviä yli-ihmisiä, jotta ansaitsevat synnyttää ja kasvattaa lapsen. Isät saavat ylistystä jos vaihtavat vauvan vaipat aina edes silloin tällöin eivätkä syö lapsen vanukkaita
Sä oot sosiaalinen luonne, oot löytänyt ystäviä lapsen kautta helposti. Ei todellakaan kaikki löydä, ei kaikki äidit viihdy perhekerhoissa, halua osallistua lapsen harrastustoimintaan ym. Ne sosiaaliset taidot ois hyvä ensin itse oppia ennen kuin tekee lapsia, koska lapsen kehityksen kannalta ois erittäin hyvä, että hän saa osallistua toimintaan muiden lasten ja perheiden kanssa.
Lapsen saadakseen on oltava superihminen koska muuten lapsi kasvaa kieroon. Yhä useampi tiedostaa tämän ja jättää siksi lapset tekemättä.
On kivempaa olla se superihminen ilman lapsia! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Missä luki että kannattaa rakentaa pitkäkestoista ystävyyttä lisääntyjän kanssa?
Meillä on mahtava lapseton naisporukka, joka pitää huolta toisistaan. Yksi katkaisi jalkansa, niin toiset veivät kauppaostoksia kotiin ja käytiin kahvittelemassa seuraksi, korona-aikana toimi kauppa-apu myöskin! :)
Ollaan kuin ne Tyttökullat, muttei asuta yhdessä (vielä) ja ikääkin on vähemmän. :)
No sen jälkeen kun sain lapsia en ole ollut enää niin riippuvainen ystävistäni. Tunsin olevani todella yksinäinen jos joku ystäväni perui tapaamisen tai en moneen päivään nähnyt ketään. Näen yhä ystäviäni, mutta se ei ole maailman loppu jos he eivät pysty näkemään. Perheeni ja lapseni ovat tavallaan nyt elämäni peruskallio. Vaikea selittää tämän paremmin.
Kyllä sanoisin, että lapset poistavat yksinäisyyden tunteen. Ainakin niin kauan kuin haluavat olla vanhempien kanssa. Sitten jossain vaiheessa voi tulla taas yksinäisyyden tunnetta, mutta toisaalta se voi olla siinä vaiheessa jo ihan kaivattu tunnekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Se on ihan luonnollista, että elämäntilanteet ja piirit muuttuu. Jos ystäväsi eivät ehdi viettää kanssasi aikaa perheellistyttyään, niin silloin luulisi että sinulle jää aikaa esim harrastaa, jolloin tutustut taas uusiin ihmisiin. Miksi jäät surkuttelemaan vanhemmuuteen menetettyjä kavereitasi? Asian voi ottaa myös mahdollisuutena laajentaa sosiaalisia piirejä. Ja vanhatkin ystävät voivat putkahtaa esille kiitollisina vähän myöhemmin, kun lapsikiireet ovat helpottaneet.
Nämä äitiydestä kiitollisina putkahtajat ovat vain usein aika nolostuttavaa seuraa.
Jos esim. tavataan jossain yöelämässä, kuten he useimmiten haluavat, niin ovat jääneet sinne jonneksin parikymppisen sekoiluasteelle ja yrittävät vimmaisesti saada takaisin sitä lapsiperheajan elämätöntä elämää, todistaa viehättävyyttään miehille jne.
Aamuyöstä talutat sitten jalatonta (usein myös kengätöntä), elämäänsä märisevää humalikkoäippää taksitolpalle.
Oli tosi kiva nähdä, äkkiä uusiksi. NOT.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.
Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.
Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä
Kyllä sinkulta aika tehokkaasti lähtevät ystävät parisuhteeseen ja perhe-elämään. Silloin voi nähdä joskus, mutta pikkulapsiaika rakoittaa menemistä erityisesti äitiysloman loputtua, ja sen jälkeen taas alkaa vuosien harrastusrumba. Eikä kuitenkaan koskaan enää voi tavata juhlapyhinä tai lomilla, koska silloin perheitten pitää yrittää ehtiä tavata molempien puolien sukulaiset sekä käydä huvipuistossa.
Eläkkeellä ne ystävät todennäköisesti muuttavat Espanjaan tai hoitavat lapsenlapsia.
Kaunis ajatus, että ystävät korvaavat perheen, mutta vaikea toteuttaa, jos toisilla kuitenkin on se perhe. Sinkkuystävätkin voivat häipyä eri syistä: muuttaa tai upota johonkin harrastukseen. Ystäviä tarvitaan, mutta joulun vietät silti yksin. Lapsen kanssa on hauskaa juhlapyhinä sekä kesällä.
Missä luki että kannattaa rakentaa pitkäkestoista ystävyyttä lisääntyjän kanssa?
Meillä on mahtava lapseton naisporukka, joka pitää huolta toisistaan. Yksi katkaisi jalkansa, niin toiset veivät kauppaostoksia kotiin ja käytiin kahvittelemassa seuraksi, korona-aikana toimi kauppa-apu myöskin! :)
Ollaan kuin ne Tyttökullat, muttei asuta yhdessä (vielä) ja ikääkin on vähemmän. :)
Minulta katosi monet lapsettomat kaverit kun sain lapsia. Sen sijaan he keillä on lapsia jaksavat jopa tavata. Ehkä tuntemani lapsettomat ovat keskivertoa introvertimpiä eikä siinä mitään. Uskallan kuitenkin väittää, että ystävyydestä enemmän on väliä ihmisen luonteella kuin sillä onko hän lisääntyjä vai lisääntymätön.
Vierailija kirjoitti:
No sen jälkeen kun sain lapsia en ole ollut enää niin riippuvainen ystävistäni. Tunsin olevani todella yksinäinen jos joku ystäväni perui tapaamisen tai en moneen päivään nähnyt ketään. Näen yhä ystäviäni, mutta se ei ole maailman loppu jos he eivät pysty näkemään. Perheeni ja lapseni ovat tavallaan nyt elämäni peruskallio. Vaikea selittää tämän paremmin.
Suhteesi perustuvat riippuvuuteen? ystäväsi ovat mahtaneet huokaista helpotuksesta!
Äitiyteen sitä yksinäisyyttä vasta liittyykin, ihan vauvavuodesta alkaen. Ne hiekkalaatikkojutustelut on useimmin vain small talkia, ei mitään syviä ystävyyssuhteita. En ole lasten kautta saanut yhtään uutta ystävää (eli edelleen on se samat, jotka oli ennen lapsiakin). Toki tuttuja tulee lasten kavereiden vanhemmista, mutta jos lapsi vaikka vaihtaa ryhmää, kaveri muuttaa toiselle alueelle tms., yhteydenpito loppuu siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sen jälkeen kun sain lapsia en ole ollut enää niin riippuvainen ystävistäni. Tunsin olevani todella yksinäinen jos joku ystäväni perui tapaamisen tai en moneen päivään nähnyt ketään. Näen yhä ystäviäni, mutta se ei ole maailman loppu jos he eivät pysty näkemään. Perheeni ja lapseni ovat tavallaan nyt elämäni peruskallio. Vaikea selittää tämän paremmin.
Suhteesi perustuvat riippuvuuteen? ystäväsi ovat mahtaneet huokaista helpotuksesta!
Ehkä muotoilun asian hassusti. Tarkoitin, että ennen tulin vähän surulliseksi jos vaikka kaveri perui sovitun tapaamisen. Nyt siitä ei tule paha mieli tai yksinäinen olo koska on kotona seuraa. Enemmän neutraali asia. En toki sillonkaan vellonut päiväkausia surussa :D mutta myönnän että saatoin sen illan olla alakuloinen jos olin odottanut sitä yhteistä juttua innolla
Osittain joillain varmasti poistaakin. Kyllähän vanhemmuus antaa elämälle ihan uuden tarkoituksen ja on kokoajan vieressä joku jonka onnesta on myös itse vastuussa. Kun huolehtii toisesta usein samalla oppii huolehtimaan myös itsestäänkin. Yksinäisyys on kuitenkin tunne jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa oletko oikeasti yksin. Voit elää suurperheessä, hyvässä parisuhteessa, sulla voi olla monia hyviä ystäviä ja voit olla monen ihmisen rakastama ja silti tuntea olosi yksinäiseksi. Toisaalta voit olla myös täysin erakko ilman yhtään ihmiskontaktia ja olla silti onnellinen ja täysin tyytyväinen elämääsi etkä tunee oloasi ollenkaan yksinäiseksi vaikka oletkin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Äitiyteen sitä yksinäisyyttä vasta liittyykin, ihan vauvavuodesta alkaen. Ne hiekkalaatikkojutustelut on useimmin vain small talkia, ei mitään syviä ystävyyssuhteita. En ole lasten kautta saanut yhtään uutta ystävää (eli edelleen on se samat, jotka oli ennen lapsiakin). Toki tuttuja tulee lasten kavereiden vanhemmista, mutta jos lapsi vaikka vaihtaa ryhmää, kaveri muuttaa toiselle alueelle tms., yhteydenpito loppuu siihen.
Minä taas olen saanut sitä kautta hyviäkin ystäviä, mutta meillä on toki ollut muitakin yhteistä kuin lapset. Että se voi olla että saa, mutta voipi olla että ei saa. Sitä ei voi tietää miten kenenkin kohdalla käy *\0/*