Poistaako lapset yksinäisyydentunteen?

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdalla poisti, koska muut ihmissuhteeni eivät olleet yhtä syvällisiä. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta tunne tasolla olemme silti etäisiä. En tiedä mistä se johtuu. Samoin on käynyt ystävien ja puolisoiden kanssa, suhteet ovat jääneet pinnallisiksi. Voihan vika olla minussakin. Lasten kanssa suhde on syvällisempi ja aidompi niin hyvässä kuin pahassa. He näyttävät tunteensa sellaisena kun ne on, varsinkin äidille näkyy koko kirjo.. Toisaalta sitten sanovat, että olen heille se kaikista tärkein. Lasten kautta on myös tullut uusia ihmissuhteita. Mutta jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan, joten minun kokemus ei välttämättä päde sinuun.

Onko perimmäinen syy yksinäisyyteen halu olla toiselle ihmiselle kaikista tärkein? Ja jos ei ole kenellekään se numero 1, tuntee itsensä yksinäiseksi?

Minä olin yksinäinen 3-kymppisenä. Sitten löysin miehen ja saimme kaksi lasta. En ole ollut yksinäinen sen jälkeen. Äitiys on minun juttuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdalla poisti, koska muut ihmissuhteeni eivät olleet yhtä syvällisiä. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta tunne tasolla olemme silti etäisiä. En tiedä mistä se johtuu. Samoin on käynyt ystävien ja puolisoiden kanssa, suhteet ovat jääneet pinnallisiksi. Voihan vika olla minussakin. Lasten kanssa suhde on syvällisempi ja aidompi niin hyvässä kuin pahassa. He näyttävät tunteensa sellaisena kun ne on, varsinkin äidille näkyy koko kirjo.. Toisaalta sitten sanovat, että olen heille se kaikista tärkein. Lasten kautta on myös tullut uusia ihmissuhteita. Mutta jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan, joten minun kokemus ei välttämättä päde sinuun.

Onko perimmäinen syy yksinäisyyteen halu olla toiselle ihmiselle kaikista tärkein? Ja jos ei ole kenellekään se numero 1, tuntee itsensä yksinäiseksi?

Joillekin on. Ja kun lapsi sitten tulee aikuiseksi, menee parisuhteeseen ja saa omia lapsia, ei äiti olekaan enää elämän tärkein ihminen. Ja taas äiti on yksinäinen. 

Eivät. Tänään juuri mietin, että elämä tuntuu nykyään pelkältä suorittamiselta.

Taapero sekoilee 24/7, eli en ole hetkeäkään fyysisesti yksin, mutta henkisesti olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin (mies on paljon töissä).

Ei voi enää spontaanisti lähteä vaikka lasilliselle tai harrastukseen.

Perhekerhot kokeiltu, enkä päässyt mukaan porukkaan.

Minulla lapset lisäsivät/aiheuttivat yksinäisyyttä. Yhtäkkiä oli sidottu lapsiin eikä päässyt mihinkään.

Ei poista, muuttaa ja tietysti lievittää.

Lasten myötä ei ole tullut meille sellaisia tuttavaperheitä, joiden kanssa viettäisimme aikaa.

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden tunnetta, viime aikoina erittäin voimakkaastikin.

Täytin juuri 50, eikä kukaan muistanut, paitsi äitini.

Jos lapsi poistaa yksinäisyyden, kyse ei ole ollut alunperinkään yksinäisyydestä vaan oman elämänsä merkittömyyden tai tarpeettomuuden tunteesta. Ei ole  ollut kenellekään kovin tärkeä eikä elämässä muutakaan asiaa, jossa tuntisi itsensä tärkeäksi. 

Lapset ovat tuoneet paljon hyviä asioita elämään, kuten tunteen asioiden merkityksellisyydestä, syvää onnea ja rakkautta, sekä tulevaisuudentoivoa ja jatkumoa sukupolvien ketjussa.

Yksinäisyys on niin henkilökohtainen kokemus, etten osaa sanoa vaikuttaako lapset siihen. Toiset kokevat yksinäisyyttä vaikka olisi paljon ihmisiä ympärillä, ja toiset ei, vaikka olisivatkin yksin.

Elämä on täyttä, kun on perhe ja lapset, välillä väsymykseen asti. Mutta ainakin minulle oma perhe on paras asia maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Sitä on vaan eri tavalla yksinäinen sen jälkeen.

Tämä. Mulla on sama kuin ap:lla. En vain jotenkin sopeudu ihmisjoukkoihin. Mulla on jotenkin niin erilainen ajattelutapa, ettei mun ajatukset aukea muille.

Lasten jälkeen on eri tavalla yksinäinen. Mutta nyt kun lapset on isompia, niin lasten harrastusryhmistä löytyy yllättäen sellaisia ihmisiä joiden kanssa viihdyn. Eivät nyt ehkä ystäviä varsinaisesti, mutta sellaisia että meillä on juteltavaa ja samoja ajatuksia ym. Yleensä puhutaan lasten harrastuksesta, mutta jotenkin silti se on tuonut sitä yhteisöllisyyttä kun ollaan kaukalon laidalla/myyjäisissä/kisoissa/milloin missäkin.

Kyllä minulta ainakin poisti. Itse asiassa niin hyvin, että 30 v. lähestyvät lapseni asuvat yhä kotona 😁

Joo, sitten kun ne on isompia.

Vauvan ja pikkulapsen kanssa yksinäisyyden tunne ja myös yksinäisyys voi sen sijaan syventyä.

Kun lapsi on kouluikäinen voi hänen kanssaan tehdä jo kaikenlaista. Voi jutella asioista ja harrastaa yhdessä. Voi pelata sellaisiakin pelejä jotka on aikuisellekin mielenkiintoisia. Yläkoululaisen kanssa voi olla oikeasti tosi hauskaa.

Minulla poisti, mutta en voi toki luvata samaa kaikille.

Vierailija kirjoitti:

No jonkin aikaa sitä yksinäisyyttä ei yh:na ehtinyt niin paljon ajatella kun lapsi oli pieni ja vaati paljon huomiota. Mutta ei se lapsi mikään seuraneiti ole vaan siitä on aika varhain jo osattava alkaa päästää irti. Kumppanuus pitää löytää siitä parisuhteesta ja ystävyys muista aikuisista. Lapsen pitää saada lähteä maailmalle vapaana kun on sen aika. Ilman huolta takertuvasta äidistä.

Yhdessä tekeminen ei tarkoita, että pitäisi olla takertuva vanhempi.

Päinvastoin, kun yhdessä olo ja lasten kanssa yhdessä asioiden tekeminen on mukavaa ei kenenkään tarvitse takertua, vaan lapsetkin tykkäävät olla yhdessä ja saavat mennä, kun menevät.

Kiinni ei tarvitse pitää, he aivan omasta tahdostaan jatkavat yhteydenpitoa ja yhdessä oloa sen jälkeenkin.

Ehkä sä haluaisit saada lapsia, kun haaveilet perheiden yhteisestä ajanvietosta? Tietenkään perhetuttuja ei niin vaan ilmesty, jos ei ole samassa vaiheessa olevaa ystävää, jolla perhe.

Itse olen aina kokenut jonkinlaista yksinäisyyttä, kun olen ollut eri elämänvaiheessa läheisten kanssa. Nyt lähes nelikymppisenä tuoreena äitinä on tullut sitten uusi läheisyys perheellisten ystävien kanssa. Tämä voi toki olla vain mun päässä, mutta se toki tärkein on - siis oma kokemus. Tunnen edelleen outoa yksinäisyyttä, jos tulee isompi riita miehen kanssa, jolloin muistan sellaisesta joskus kärsineeni.

En mä kaipaa "sitä yhtä ihmistä joka täyttäisi kaikki tarpeet", päinvastoin olen sitä mieltä että esim avoin suhde toimisi monelle paremmin kuin suljettu monogaminen suhde jossa on sitten pettämistä kun se kumppani ei täytäkään kaikkia tarpeita.

AP

Jeesus Kristus ainakin poistaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, sitten kun osaa puhua. Aikuisen seuraakin tarvitsee silti, ja lapsellekin ovat oman ikäiset kaverit tärkeitä. Puhumattoman vauvan kanssa taas on yksinäistä yksin, jos ei näe muita ihmisiä. Vauvan kanssa jossain korvessa asuminen ilman että on lähistöllä tuttavia ei ainakaan minua houkuttelisi. Mutta päivät vauvan kanssa ovat myös mahdollisuus tavata eläkeläissukulaisia ja muita ihmisiä kuin työpaikan väki.

Ei pienen eikä isommankaan lapsen kanssa voi puhua omista asioistaan ja vaikka murheistaan kuten muiden aikuisten kanssa. Eikä lasta saisi aikuisten murheilla kovin kuormittaakaan, vaikka isompi lapsi niitä alkaa kyllä jo enemmän aistimaan ja ymmärtämäänkin..Kyllä ihminen tarvitsee muita aikuisia joten lapsi ei tietyntyyppistä yksinäisyyttä poista lainkaan. Vanhempi on lapsen tukena, ei päinvastoin. Ja ystävät tai muut aikuiset vanhemman tukena (tietysti molemminpuolisesti ts. itsekin on ystävän tukena). Ei ihminen oikein yksin pärjää, lasten kanssa tai ilman. Tietenkin omat lapset ovat tärkeintä ja rakkainta maailmassa ja tuovat suuren merkityksen ja sisällön elämään. Mutta muut aikuiset tuovat omalla tavallaan korvaamatonta iloa, lohtua ja sisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Yksimäisyyden kokemus tulee sisältä ja siihen vaikuttaa monta muutakin tekijää kun varsinaiset sosiaaliset kontaktit, kuten itsetunto tai sen puute ja yksilölliset preferenssit.

Jos sullon huono itsetuhto käsittele se eka, se yksistään voi jo auttaa siihen yksinäisyyden tunteeseen.

Kannattaa alkaa jo varautuun, ilman lapsia merkittävä osa ihmisistä vanhemmiten jää yksin koska ne ei ole prioriteettejä ihmisenä enää kenelläkkään ja se voi olla erittäin raskasta.

Eiköhän juuri yksinäisyyden ehkäisyyn varauduta panostamalla hyviin ystävyyssuhteisiin. Ei lapsia hankkimalla. Lasten tehtävä on itsenäistyä ja irrottautua vanhemmistaan, mikä alkaa tapahtumaan jo murrosiässä, ja sen vastustaminen ts. lapsiin takertuminen aiheuttaa vakavia ongelmia lasten elämään myöhemmin, ja on suoranaista henkistä väkivaltaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun - lausahdus on niin osuva, ja saakin olla kiitollinen kaikesta siitä ajasta, minkä saa lastensa kanssa viettää, kunnes lentävät pesästä ja jatkavat omaa elämäänsä

Vierailija kirjoitti:

Minulta lapset poistivat merkityksettömyyden, tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, jota usein ennen lapsia koin, vaikka kaikki oli teoriassa hyvin ja elin vilkasta, kivaa elämää. Minulle elämä on näyttänyt lasten kautta parhaat puolensa, suurimman rakkauden ja yhteenkuuluvuuden mitä ihminen voi tuntea.

Taas tätä. Jos sinä koet lasten kautta suurimman rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteen, älä yleistä sitä koskemaan koko ihmiskuntaa. Et voi tietää, millaista onnea ja rakkautta joku sinulle vieras ihminen voi kokea. Lapset eivät siihen liity välttämättä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yksinäinen 3-kymppisenä. Sitten löysin miehen ja saimme kaksi lasta. En ole ollut yksinäinen sen jälkeen. Äitiys on minun juttuni.

Entä, kun lapsesi ovat aikuisia? Jos eivät saakaan / haluakaan omia lapsia? Ja jos aikaa ei riitä äidin tapaamiseen kovin usein. Toivottavasti et silloin syyllistä "vakaumuksellisena" äitinä lapsiasi, jos he eläisivätkin eri tavalla. Ja löydät uuden sisällön elämääsi pienten lasten tilalle. Toivottavasti olet niin onnekas, että elämä kaksin miehesi kanssa on silloin edelleen onnellista ja ei yksinäistä. Moni äiti kun joutuu kriisiin lasten lähdettyä omilleen, mikä ei välttämättä ole lapsia kohtaan reilua, jos anellaan jatkuvasti käymään tai tullaan vierailuille enemmän kuin lapsi ehkä haluaisi. Ei tietenkään toinen ääripääkään ole hyvä, jos yhteys katkeaa molemminpuolisesti. On kuitenkin täysin luonnollista, että lapset haluavat aikuisena vähentää yhteydenpitoa, vaikka vanhemmat olisivatkin tärkeitä ja läheisiä.