Vinkkejä ystävyyden lopettamiseen

Jos kiinnostukset ja ajatusmaailmat jne. eivät kohtaa enää niin tuskinpa aloittajan kannattaa jatkaa ystävyyden teeskentelyä. Sitä en kylläkään ymmärrä miksi hän on kuuliaisesti suostunut joka tapaamispyyntöön. Vieläpä parin viikon välein.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä ihmetellään niin kauheasti että miksi ap haluaa jättää kivan ihmisen.

Jokainen meistä tuntee ihmisen jossa ei ole yhtään mitään vikaa,mutta juttua ei oikein ( enää) synny, on väkinäistä ja puheenaiheet ei kiinnosta. Itsekin mietin vanhan opiskelukaverini tavattuani että hän on muuttunut niin työkeskeiseksi että en enää viihdy hänen seurassaan kun puhe kääntyy aina töihin. Tai vaikka shoppailuihin tai lasten harrastuksiin. Opiskeluajan naurut ja höpöttelyt ovat jääneet taakse

Ja jos on toistuvasti voimakas tunne että en oikeastaan haluaisikaan tavata häntä, ystävyys alkaa olla tiensä päässä. Kurjaa jos toinen ei koe samoin ja haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka toinen ajattelee mielessään että " max kerran vuoteen voin tuonkin nähdä".

Eikö niitä opiskeluajan juttuja voi muistella jatkossakin? Vanhat hyvät ajat...

Vierailija kirjoitti:

Itse taidan juuri olla tälläisen viivyttelyn-hivuttelun kohteena, eipä mitään, olen lopettanut turhat ehdottelut tapaamisista( muutama krt/vuosi). Jännä kyllä että kun "ystävällä" pukkaa kriisiä niin alkaa wa soimaan vaikka klo 22 illalla. Mut elämä on, ihmissuhteet elää ja hiipuu. Saa nähdä muuttuuko tilanne sitten kun ystävä ei ole enää parisuhteessa. Itselläni parisuhde ei estänyt tapaamisia enkä sinkkuna ole näitä normaalia enemmän ehdotellut. 

Mulle on tehnyt molempien kummilasten äidit  näin kun lapset ovat tulleet teini-ikään. Toisen heistä olen tuntenut yläasteelta asti, ja toisen parikymppisestä. Olisi ollut mukavampi jos olisi sanottu ihan suoraan, koska en näe miten se olisi mitenkään voinut loukata enemmän kuin tällainen vuoden mittainen hivuttautuminen niin että minä ihmettelen miksi kaverit on alkaneet vältellä, mutta suoraan ei sanota. Ikään kuin pitkä ystävyytemme ei olisi edes sen arvoinen, vaan toinen haluaa päästä mahdollisimman vähällä, ja itselleen helpolla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse katkaista välejä perusmukavaan ihmiseen vaan viilennellä välinne ystävyydestä tuttavuudeksi.

Tuo on sama kuin välien katkaisu. Siis jos enää ei olla tekemisissä.

Ei tuttavalliset välit tarkoita välien katkaisua vaan sitä, ettei olla enää jatkuvasti ja läheisesti tekemisissä. Vaan jutellaan välillä somessa ja moikataan ja vaihdetaan pari sanaa kun satutaan nokakkain vaikkapa kaupungilla tai kaupassa.

Kun paras ystäväni feidasi minut pikkuhiljaa, niin en todellakaan sen jälkeen jäänyt hänen kanssaan somettelemaan silloin tällöin tai höpöttelemään kaupungilla kohdatessa  tuttavallisesti, vaan jos nähtiin, niin minulla oli aina "Heihei kiva nähdä, vitsi kun on niin kamala kiire nyt, täytyy mennä". Somessa en seuraa häntä, laitoin niihin aikoihin facen pois, ja otin instan tilalle, niin tämä meni luonnollisesti.

Ei minulle ole oikein mitään asiaa enää sellaiselle joka tunsi minut läpikotaisin, mutta joka ei halunnut tuntea minua enää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä ihmetellään niin kauheasti että miksi ap haluaa jättää kivan ihmisen.

Jokainen meistä tuntee ihmisen jossa ei ole yhtään mitään vikaa,mutta juttua ei oikein ( enää) synny, on väkinäistä ja puheenaiheet ei kiinnosta. Itsekin mietin vanhan opiskelukaverini tavattuani että hän on muuttunut niin työkeskeiseksi että en enää viihdy hänen seurassaan kun puhe kääntyy aina töihin. Tai vaikka shoppailuihin tai lasten harrastuksiin. Opiskeluajan naurut ja höpöttelyt ovat jääneet taakse

Ja jos on toistuvasti voimakas tunne että en oikeastaan haluaisikaan tavata häntä, ystävyys alkaa olla tiensä päässä. Kurjaa jos toinen ei koe samoin ja haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka toinen ajattelee mielessään että " max kerran vuoteen voin tuonkin nähdä".

No mutta eihän se toinen enää ole kiva ihminen, vaan tylsä

Rehellisyyttä siis penäisin ap:lta. Okei, et voi täräyttää toiselle että olet muuttunut tylsimykseksi, mutta jotenkin se pitäisi ilmaista ettei enää tulla juttuun. Muuten kohtelet entistä ystävää aika arvottomasti jos vaan yhtäkkiä feidaat

Vierailija kirjoitti:

Itse en tällaista ymmärrä, mutta olen tullut siihen tulokseen että itse ajattelen ystävyydestä syvemmin kuin nämä jotka pitää kavereita vaan elämäntapaseurana. Itsellä on yksi ystävä jonka kanssa elämäntilanteet on monesti ihan erilaiset eikä se ole koskaan haitannut. Hän on ystäväni, vaikka joskus nähtäisiinkin harvoin.

Sama. Paras ystäväni asuu isossa kaupungissa, ja on vela. Minulla on yksi jo aikuinen lapsi, ja asun maalla. Rakastan saunomista ja mökkeilyä, ja inhoan pölyisiä betonihevlettejä, hän inhoaa mökkeilyä ja saunomista, ja mtakustelee paljon eri kaupungeissa maailmalla. Hän harrastaa urheilua ja pitää itseään sillä tavoin kunnossa, itse olen fyysisesti hieman vammainen, ja harrastan aivan jotain muuta kuin liikuntaa. Hän on hyvässä työssä, ja akateeminen, itse olen amislainen, ja tälläkin hetkellä "osa"eläkkeellä.

Olemme käytännössä katsoen aivan erilaisia todella monessa asiassa, mutta ei se ole näiden lähes 30v aikana ystävyyttä mitenkään muuttanut.

En usko elämäntilanneystävyyteen, vaan ihan oikeaan ystävyyteen joka kestää läpi elämän.

Ystävistä nimen omaan saa voimaa ja energiaa, ja heihin voi luottaa kaikissa elämän varrella vastaan tulevissa tilanteissa. 

Jos joku ystävänäni pitämä haluaa lopettaa ystävyyden, niin näen asian niin että olen alunperinkin erehtynyt siitä että hän olisi ystäväni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en tällaista ymmärrä, mutta olen tullut siihen tulokseen että itse ajattelen ystävyydestä syvemmin kuin nämä jotka pitää kavereita vaan elämäntapaseurana. Itsellä on yksi ystävä jonka kanssa elämäntilanteet on monesti ihan erilaiset eikä se ole koskaan haitannut. Hän on ystäväni, vaikka joskus nähtäisiinkin harvoin.

Sama. Paras ystäväni asuu isossa kaupungissa, ja on vela. Minulla on yksi jo aikuinen lapsi, ja asun maalla. Rakastan saunomista ja mökkeilyä, ja inhoan pölyisiä betonihevlettejä, hän inhoaa mökkeilyä ja saunomista, ja mtakustelee paljon eri kaupungeissa maailmalla. Hän harrastaa urheilua ja pitää itseään sillä tavoin kunnossa, itse olen fyysisesti hieman vammainen, ja harrastan aivan jotain muuta kuin liikuntaa. Hän on hyvässä työssä, ja akateeminen, itse olen amislainen, ja tälläkin hetkellä "osa"eläkkeellä.

Olemme käytännössä katsoen aivan erilaisia todella monessa asiassa, mutta ei se ole näiden lähes 30v aikana ystävyyttä mitenkään muuttanut.

En usko elämäntilanneystävyyteen, vaan ihan oikeaan ystävyyteen joka kestää läpi elämän.

Ystävistä nimen omaan saa voimaa ja energiaa, ja heihin voi luottaa kaikissa elämän varrella vastaan tulevissa tilanteissa. 

Jos joku ystävänäni pitämä haluaa lopettaa ystävyyden, niin näen asian niin että olen alunperinkin erehtynyt siitä että hän olisi ystäväni.

Ihan juuri samoin ajattelen. Olen myös sanonut ex-ystäville, etten tervehdi teitä enää; te olette valinneet näin, ja asia on tätä myöten aika mustavalkoinen. En usko hyvänpäiväntuttavuuteen tai hyötysuhdeystävyyteen; meitä ei enää ole toisillemme. Se on valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä ihmetellään niin kauheasti että miksi ap haluaa jättää kivan ihmisen.

Jokainen meistä tuntee ihmisen jossa ei ole yhtään mitään vikaa,mutta juttua ei oikein ( enää) synny, on väkinäistä ja puheenaiheet ei kiinnosta. Itsekin mietin vanhan opiskelukaverini tavattuani että hän on muuttunut niin työkeskeiseksi että en enää viihdy hänen seurassaan kun puhe kääntyy aina töihin. Tai vaikka shoppailuihin tai lasten harrastuksiin. Opiskeluajan naurut ja höpöttelyt ovat jääneet taakse

Ja jos on toistuvasti voimakas tunne että en oikeastaan haluaisikaan tavata häntä, ystävyys alkaa olla tiensä päässä. Kurjaa jos toinen ei koe samoin ja haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka toinen ajattelee mielessään että " max kerran vuoteen voin tuonkin nähdä".

No mutta eihän se toinen enää ole kiva ihminen, vaan tylsä

Sama tuli itsellä mieleen tuosta lainaamastasi viestistä: eihän tuossa esimerkissä se toinen ole enää "kiva tyyppi ja ystävä", vaan nimenomaan on muututtu vuosien aikana niin paljon, että ei ole enää yhteistä puhuttavaa eikä toisen seurassa edes viihdy. Kyllä sen saa myöntää itselleen, ettei jostain ystävästä näin vuosien jälkeen enää oikein pidä.

Eli tiivistetysti: ei se toinen ole enää itselle sopiva ja kiva ystävä, jos näkemisen järjestäminen / yhteydenpito aiheuttaa vaan negatiivisia tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en tällaista ymmärrä, mutta olen tullut siihen tulokseen että itse ajattelen ystävyydestä syvemmin kuin nämä jotka pitää kavereita vaan elämäntapaseurana. Itsellä on yksi ystävä jonka kanssa elämäntilanteet on monesti ihan erilaiset eikä se ole koskaan haitannut. Hän on ystäväni, vaikka joskus nähtäisiinkin harvoin.

Sama. Paras ystäväni asuu isossa kaupungissa, ja on vela. Minulla on yksi jo aikuinen lapsi, ja asun maalla. Rakastan saunomista ja mökkeilyä, ja inhoan pölyisiä betonihevlettejä, hän inhoaa mökkeilyä ja saunomista, ja mtakustelee paljon eri kaupungeissa maailmalla. Hän harrastaa urheilua ja pitää itseään sillä tavoin kunnossa, itse olen fyysisesti hieman vammainen, ja harrastan aivan jotain muuta kuin liikuntaa. Hän on hyvässä työssä, ja akateeminen, itse olen amislainen, ja tälläkin hetkellä "osa"eläkkeellä.

Olemme käytännössä katsoen aivan erilaisia todella monessa asiassa, mutta ei se ole näiden lähes 30v aikana ystävyyttä mitenkään muuttanut.

En usko elämäntilanneystävyyteen, vaan ihan oikeaan ystävyyteen joka kestää läpi elämän.

Ystävistä nimen omaan saa voimaa ja energiaa, ja heihin voi luottaa kaikissa elämän varrella vastaan tulevissa tilanteissa. 

Jos joku ystävänäni pitämä haluaa lopettaa ystävyyden, niin näen asian niin että olen alunperinkin erehtynyt siitä että hän olisi ystäväni.

Ihan juuri samoin ajattelen. Olen myös sanonut ex-ystäville, etten tervehdi teitä enää; te olette valinneet näin, ja asia on tätä myöten aika mustavalkoinen. En usko hyvänpäiväntuttavuuteen tai hyötysuhdeystävyyteen; meitä ei enää ole toisillemme. Se on valinta.

Itse en ole ihan noin raju, mutta en jää tuttavaksi päivittelemään asioitani enää sellaiselle ihmiselle joka on halunnut lopettaa kanssani kaverina olemisen. Ja uudestaan en tuollaisen jälkeen enää kaveriksi ala. Eri asia on jos elämä on kuljettanut kavereita eri suuntiin, ja sitten myöhemmin löydetään toisemme uudestaan, mutta jos ystävänäni pitämäni ihminen haluaa lopettaa ystävyyden, nbiin kyllä se on sitten sitä myöten siinä. Lopuksi elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä ihmetellään niin kauheasti että miksi ap haluaa jättää kivan ihmisen.

Jokainen meistä tuntee ihmisen jossa ei ole yhtään mitään vikaa,mutta juttua ei oikein ( enää) synny, on väkinäistä ja puheenaiheet ei kiinnosta. Itsekin mietin vanhan opiskelukaverini tavattuani että hän on muuttunut niin työkeskeiseksi että en enää viihdy hänen seurassaan kun puhe kääntyy aina töihin. Tai vaikka shoppailuihin tai lasten harrastuksiin. Opiskeluajan naurut ja höpöttelyt ovat jääneet taakse

Ja jos on toistuvasti voimakas tunne että en oikeastaan haluaisikaan tavata häntä, ystävyys alkaa olla tiensä päässä. Kurjaa jos toinen ei koe samoin ja haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka toinen ajattelee mielessään että " max kerran vuoteen voin tuonkin nähdä".

No mutta eihän se toinen enää ole kiva ihminen, vaan tylsä

Sama tuli itsellä mieleen tuosta lainaamastasi viestistä: eihän tuossa esimerkissä se toinen ole enää "kiva tyyppi ja ystävä", vaan nimenomaan on muututtu vuosien aikana niin paljon, että ei ole enää yhteistä puhuttavaa eikä toisen seurassa edes viihdy. Kyllä sen saa myöntää itselleen, ettei jostain ystävästä näin vuosien jälkeen enää oikein pidä.

Eli tiivistetysti: ei se toinen ole enää itselle sopiva ja kiva ystävä, jos näkemisen järjestäminen / yhteydenpito aiheuttaa vaan negatiivisia tunteita.

Niimpä, ei olekaan. Ja siksi juuri onkin outoa että joku kuitenkin esittää kaveria ihmiselle jonka kanssa ei enää halua olla tekemisissä. Vähän selkärankaa pitää olla, että ilmaisee ettei enää ole halua tai aikaa tai kiinnostusta pitää yhteyksiä kuten ennen. Ja hyväksyä että ei voi syödä koko kakkua, eli välit luultavasti menee sii. Jos toiselle on esitetty ystävää ja yhtäkkiä sen katkaisee niin se oli siinä, tuskin hyvänpäiväntuttuus kiinnostaa enää.

Itsellä on ollut kavereita joiden kanssa erkaannuttu luonnostaan. Koin että opiskelukaveristani tuli juuri vähän tylsä, hän oli tosi urakeskeinen ja halusi puhua vaan aina työjutuista ja mitä seuraavaksi aion tehdä yms. En aikonut tehdä juuri mitään, olin ihan tyytyväinen omaan alaan ja uraan (tai sen puutteeseen). Sitten kun hän ilmaisi että on kiireitä, sanoin että ei se mitään, toivotin jaksamisia ja annoin olla.

Sitten on tilanteita joissa luulen että olen ystävä jonkun kanssa ja toinen yksipuolisesti alkaakin ajatella minusta jotain ikävää ja feidailee, on tyly yhtäkkiä jne. Se tuntuu pahalta. Että sanoisi edes jotain. Ei tunnu että ystävyyttä olisi koskaan ollutkaan sen toisen puolelta. On jotenkin outo tilanne jos vaan toinen haluaa yhtäkkiä katkaista kaveruuden ja toinen ei. Sellaista tapahtuu ja minkä sille voi, mutta voisi se jättävä osapuoli hylätä ystävyyden edes rehdisti:sanoo ettei halua olla enää kaveria, eikä jätä minua roikkumaan varalle. En ole mikään varaystävä joka jää odottamaan koska taas kelpaan.

Onneksi on myös ihmisiä joiden kanssa voi olla pitkääkin taukoa kiireiden takia mutta ei kukaan feidaa, ei ala inhota, ei pidetä toisiamme tylsänä. Ystävyys ei kaadu vaikka elämäntilanteet on ihan erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä ihmetellään niin kauheasti että miksi ap haluaa jättää kivan ihmisen.

Jokainen meistä tuntee ihmisen jossa ei ole yhtään mitään vikaa,mutta juttua ei oikein ( enää) synny, on väkinäistä ja puheenaiheet ei kiinnosta. Itsekin mietin vanhan opiskelukaverini tavattuani että hän on muuttunut niin työkeskeiseksi että en enää viihdy hänen seurassaan kun puhe kääntyy aina töihin. Tai vaikka shoppailuihin tai lasten harrastuksiin. Opiskeluajan naurut ja höpöttelyt ovat jääneet taakse

Ja jos on toistuvasti voimakas tunne että en oikeastaan haluaisikaan tavata häntä, ystävyys alkaa olla tiensä päässä. Kurjaa jos toinen ei koe samoin ja haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka toinen ajattelee mielessään että " max kerran vuoteen voin tuonkin nähdä".

No mutta eihän se toinen enää ole kiva ihminen, vaan tylsä

Sama tuli itsellä mieleen tuosta lainaamastasi viestistä: eihän tuossa esimerkissä se toinen ole enää "kiva tyyppi ja ystävä", vaan nimenomaan on muututtu vuosien aikana niin paljon, että ei ole enää yhteistä puhuttavaa eikä toisen seurassa edes viihdy. Kyllä sen saa myöntää itselleen, ettei jostain ystävästä näin vuosien jälkeen enää oikein pidä.

Eli tiivistetysti: ei se toinen ole enää itselle sopiva ja kiva ystävä, jos näkemisen järjestäminen / yhteydenpito aiheuttaa vaan negatiivisia tunteita.

Niimpä, ei olekaan. Ja siksi juuri onkin outoa että joku kuitenkin esittää kaveria ihmiselle jonka kanssa ei enää halua olla tekemisissä. Vähän selkärankaa pitää olla, että ilmaisee ettei enää ole halua tai aikaa tai kiinnostusta pitää yhteyksiä kuten ennen. Ja hyväksyä että ei voi syödä koko kakkua, eli välit luultavasti menee sii. Jos toiselle on esitetty ystävää ja yhtäkkiä sen katkaisee niin se oli siinä, tuskin hyvänpäiväntuttuus kiinnostaa enää.

Samaa mieltä! En myöskään ymmärrä tätä nykyajan feidaamista asiassa kuin asiassa. Parempi sanoa asiasta asiallisesti suoraan, niin se toinen osapuoli ei käytä turhaan aikaa ystävyyssuhteen ylläpitämiseen.

Ja tottakai on eri asia, jos molemmin puolin se yhteydenpito vain jää ja sitä myöten se ystävyys ns. kuihtuu. Mutta tällainen tietoinen feidaaminen on jotenkin alentavaa sitä toista osapuolta kohtaan.

Tuossakin siis luulen että opiskelukaverini ajatteli minusta ihan samalla tavalla että ei enää jutut natsaa. Hänkin vähän feidaili, mutta sanoi lopulta suoraan niin että ymmärsin ettei halua enää nähdä ja minä olin oikeastaan samaa mieltä. Etääntyminen oli luonnollinen ja en ajattele hänestä että oli paha ihminen. Tuo että sanoi suoraan eikä yhtään tylysti teki sen.

Ihan mielenkiinnosta kysyn: te, jotka ehdotatte rehellisyyttä ja suoraan puhumista, onko teille kerrottu suoraan ystävyyssuhteen päättymisestä ja miltä se tuntui? Pääsikö siitä nopeasti yli vai jäikö kuitenkin ikävä tunne pitkäksi aikaa? Vai onko niin, että kuitenkaan tällaisesta ei ole kokemusta?

Itse kannatan sitä, että kieltäytyy tapaamisista, vastaa lyhyemmin tai välillä jättää vastaamatta. Kyllä silloin toinen väkisinkin jossain vaiheessa ymmärtää olla ottamatta yhteyttä.

Minulla ei ole kokemusta suoraan puhumisesta ystävyyden lopettamisen yhteydessä, mutta kyllä vaan moni muu kommentti ja rehellisyyden ilmaus on jäänyt mieleen vuosien aikana. Eikä mitenkään positiivisella tavalla. Sen sijaan useampi ystävyys on hiipunut kun olen huomannut että toinen keksii tekosyitä, peruu tapaamisia eikä ole aloitteellinen, ja se on ollut aina tosi luontevaa, toki hieman harmillista, mutta koskaan ei ole jäänyt negatiivisia muistoja tai niitä suoraan puhuttuja lauseita kaikumaan päähän vuosikausiksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on ollut kavereita joiden kanssa erkaannuttu luonnostaan. Koin että opiskelukaveristani tuli juuri vähän tylsä, hän oli tosi urakeskeinen ja halusi puhua vaan aina työjutuista ja mitä seuraavaksi aion tehdä yms. En aikonut tehdä juuri mitään, olin ihan tyytyväinen omaan alaan ja uraan (tai sen puutteeseen). Sitten kun hän ilmaisi että on kiireitä, sanoin että ei se mitään, toivotin jaksamisia ja annoin olla.

Sitten on tilanteita joissa luulen että olen ystävä jonkun kanssa ja toinen yksipuolisesti alkaakin ajatella minusta jotain ikävää ja feidailee, on tyly yhtäkkiä jne. Se tuntuu pahalta. Että sanoisi edes jotain. Ei tunnu että ystävyyttä olisi koskaan ollutkaan sen toisen puolelta. On jotenkin outo tilanne jos vaan toinen haluaa yhtäkkiä katkaista kaveruuden ja toinen ei. Sellaista tapahtuu ja minkä sille voi, mutta voisi se jättävä osapuoli hylätä ystävyyden edes rehdisti:sanoo ettei halua olla enää kaveria, eikä jätä minua roikkumaan varalle. En ole mikään varaystävä joka jää odottamaan koska taas kelpaan.

Onneksi on myös ihmisiä joiden kanssa voi olla pitkääkin taukoa kiireiden takia mutta ei kukaan feidaa, ei ala inhota, ei pidetä toisiamme tylsänä. Ystävyys ei kaadu vaikka elämäntilanteet on ihan erilaiset.

Olen samaa mieltä että ystävyys ei kaadu, mutta tuosta että on niin kiire, olen eri mieltä. Jos kerkeää  vauvapalstailla, kerkeää laittaa ystävälle myös viestin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on ollut kavereita joiden kanssa erkaannuttu luonnostaan. Koin että opiskelukaveristani tuli juuri vähän tylsä, hän oli tosi urakeskeinen ja halusi puhua vaan aina työjutuista ja mitä seuraavaksi aion tehdä yms. En aikonut tehdä juuri mitään, olin ihan tyytyväinen omaan alaan ja uraan (tai sen puutteeseen). Sitten kun hän ilmaisi että on kiireitä, sanoin että ei se mitään, toivotin jaksamisia ja annoin olla.

Sitten on tilanteita joissa luulen että olen ystävä jonkun kanssa ja toinen yksipuolisesti alkaakin ajatella minusta jotain ikävää ja feidailee, on tyly yhtäkkiä jne. Se tuntuu pahalta. Että sanoisi edes jotain. Ei tunnu että ystävyyttä olisi koskaan ollutkaan sen toisen puolelta. On jotenkin outo tilanne jos vaan toinen haluaa yhtäkkiä katkaista kaveruuden ja toinen ei. Sellaista tapahtuu ja minkä sille voi, mutta voisi se jättävä osapuoli hylätä ystävyyden edes rehdisti:sanoo ettei halua olla enää kaveria, eikä jätä minua roikkumaan varalle. En ole mikään varaystävä joka jää odottamaan koska taas kelpaan.

Onneksi on myös ihmisiä joiden kanssa voi olla pitkääkin taukoa kiireiden takia mutta ei kukaan feidaa, ei ala inhota, ei pidetä toisiamme tylsänä. Ystävyys ei kaadu vaikka elämäntilanteet on ihan erilaiset.

Olen samaa mieltä että ystävyys ei kaadu, mutta tuosta että on niin kiire, olen eri mieltä. Jos kerkeää  vauvapalstailla, kerkeää laittaa ystävälle myös viestin.

Viestin kerkeääkin laittaa, itse puhuin tapaamisesta. Se voi olla vähän haastavaa järjestää kun on kokopäivätyö ja pieniä lapsia.

Itse ehdottomasti haluan kuulla suoraan. Juuri tuo feidailu ja viesteihin vastaamatta jättämisen jättää oikeastaan tosi närkästyneen olon. Sitä on aluksi silleen että häh, unohtikohan se vaan, mehän ollaan kavereita että tuskin se tahallaan jätti vastaamatta. Ja mehän ollaan kavereita, kyllä uskon kun hän sanoo viime tingassa olevansa kipeä. Kun noita toistuu enemmän alkaa vasta tajuta että hei... mikäs tässä nyt on. Että vähän helpommalla varmaan kaikki pääsisi kun ilmaisee heti suoremmin ettei enää oikein kiinnosta. Liekö sit toi että osa haluaa roikottaa ihmisiä varalla etteivät sano suoraan, kun välithän siinä silti menee vaikkei jäisi pahaa mieltä.

Kun "ystäväsi" soittaa, katkaise puhelu ja laita numero estolistalle. Näin helppoa se on. Ja jos tapaat hänet kasvotusten, et jää kuuntelemaa, vaan jatkat matkaa. Kyllä ne tyhmimmätkin "ystävät" tajuaa ennen pitkää, ettet halua olla enää heidän kanssaan tekemisissä.

Minusta taas olisi kurja kuulla kaverin sanovan minulle suoraan: olet muuttunut tylsäksi eikä meillä ole enää mitään yhteistä. En halua tavata sinus enkä olla yhteydessä sinuun.

Vastaisin hänelle varmaan, että haista p-a ja ihmettelisin muille, mitä hänelle on tapahtunut.

Mutta tietenkään en enää ottaisi häneen mitään yhteyttä, joten olisi tehokasta toimintaa.

Minäkin kuulun yhteydenpidon harventaneisiin. Ikää on jo yli 60v ja vuosikymmenten saatossa monikin ystävyyssuhde on jäänyt taakse. Koskaan en kuitenkaan ole nk polttanut siltoja takanani. Ja hyvä niin, koska viime syksynä eräs vanha ystäväni, josta en ollut kuullut mitään yli 20:een vuoteen, yllättäen soitti. Juteltiin puhelimessa pari tuntia ja sen jälkeen ollaan oltu yhteydessä parin kuukauden välein. Muitakin vanhoja ystäviä on viime vuosina tullut esiin. Suurimmaksi osaksi varmaan siksi, että kaikilla on jo aikuiset lapset eikä perhe-elämä vie enää vapaa-aikaa kuten aiemmin.