Lue keskustelun säännöt.
Puolisoni tuntuu välttelevän töitä kaikin keinoin
25.05.2022 |
Puolisoni jäi vuosia sitten pitkälle sairaslomalle sairastuessaan. Teki keikkahommia tuolloin, mutta nyt kun hänen sairautensa on hyvässä hoitotasapainossa eikä esteitä työn jatkamiselle ole (lääkäri ihan todennut), ei hän ole halukas palaamaan työelämään. Opiskelut hänellä myös on mielessä, mutta niihin ei ole hakeutunut.
Minä taas olen vakinaisessa työsuhteessa, päälle olen hakenut korkeakoulusta paikkaa. Olen yrittänyt kannustaa ja keskustella puolisoni kanssa opiskelujen jatkamisesta tai työn etsimisestä. Tulosta ei ole tähän asti tullut.
Jos olen ehdottanut hänelle jotain verkko-opintoja, niin yleinen vastaus on "tuo koulutus ei kiinnosta", "en tuossa alassa kestä syytä X, Z ja Å". Samoiten jos ehdotan hänelle entisen ammattinsa töitä tai muita työpaikkoja, ne eivät joko kiinnosta tai hän ei suostu jostain syystä työskentelemään kyseisessä paikassa.
Minulla alkaa nyt mennä asian suhteen kuppi nurin. Asiasta on vuosien varrella monet kerrat niin hyvässä kuin pahassa sävyssä keskustelu. Eilen taas kysyin yhdestä työpaikasta jonka hänelle vinkkasin, että kiinnostaako se ja olisiko hakemassa. Ei ole, ei kiinnosta. Tämän jälkeen sanoin, että en jaksa tätä kohta enää ja joku suunnitelma hänellä pitäisi olla tulevaisuudelle. Tästä suuttui.
Onko tässä muuta vaihtoehtoa kuin ero? Tähän asti olen ottanut töissä extra vuoroja vapaapäiville tai pitkiä päiviä, että meillä riittää raha elämiseen. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa ja ennen seuraavaa palkkaani (tai hänen tukiaan) menee aikalailla kädestä suuhun eläessä. Nyt kuitenkin oma terveyteni ei anna enää periksi venyä ja paukkua töissä, koska vapaata ei hirveästi ole palautumista ajatellen.
Kommentit (98)
Jokainen on vastuussa itsestään. Millainen olisi tilanne, josta te molemmat hyötyisitte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Miksi oletat minun puhuvan itsestäni? Mikset koe itse olevasi vastuussa omasta toimeentulostasi? Miksi suljet silmäsi siltä, että on hyvinkin mahdollista, ettei kumppanisi ole kykenevä vetämään hyväksikäytölle rajaa?
Koska et selvästi kykene hahmottamaan, ettet tiedä meidän tilanteestamme mitään, ja kirjoitukseni herättävät sinussa voimakkaan tunnereaktion.
Voin kertoa, että olen itse ollut lapsuuden traumojeni vuoksi se kynnysmatto. Siksi sairastuin. Minulla on ihan tarpeeksi työtä omasta terveydestäni huolehtimisessa, puoliso kantakoon vastuun hänen terveydestään.
Tiedän teidän tilanteesta sen, mitä olet kertonut. Omasta elämästäni en ole kertonut mitään vaan kaikki on sinun omaa tulkintaasi minusta ja minun elämästäni.
Kirjoituksissasi ärsyttää se, kuinka oletat muiden pitävän niin tiukkoja rajoja parisuhteissaan, ettei työhaluttoman tarvitse rajata omaa puolison hyväksikäyttöään mitenkään.
En oleta pitävän. Fakta on kuitenkin se, että toista ei voi muuttaa. Joko toisen hyväksyy puutteineen ja rajoitteineen tai etsii itselleen uuden kumppanin. Jos rajoja ei osaa pitää, se pitää opetella. Siihen saa apua esimerkiksi terapiasta.
On laiska.ja sinä ap mahdollistat sen.
Vierailija kirjoitti:
Tee miehestäsi kotiäiti (ilman lapsia). Laita tekemään kaikki kotityöt, kunnes löytää työn. Eiköhän tuo itse osaa lähteä sitten.
Minulla on vaimo, hän on siis nainen! Ap.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Minulla hieman sama tilanne. Tosin olen osatyökykyinen, ja opiskelen uutta tutkintoa kuntoutusmielessä työmarkkinatuella. On tehty kaikki erityisen tuen opiskelun paperit, kun en kykene täysiin päiviin.
Mutta jos nyt saavuttaisin 100% toimintakyvyn ihmeparanemisen kautta, en todellakaan lähtisi mihin hyvänsä hommiin. Tällä hetkellä somaattinen sairaus heikentää toimintakykyäni, mutta kaikki aikanaan alkoi burn outista. Olen kertaalleen uhrannut mielenterveyteni työelämälle ja sen perusteella mitä olen sivusta seurannut, poissaoloaikanani on peli vain kovennut. Todennäköisyys uudelleenflippaamiselle olisi siis erittäin suuri.
Sekin näkökohta on, että pitkä aukko cv:ssa tekisi työpaikan saamisen hyvin epätodennäköiseksi. Myös ap:n puolisolla. Voi olla, että pelkää torjuntaa, eikä siksi edes tahdo hakea mitään.
Ap, kovistelemalla ja jankuttamalla et missään tapauksessa saavuta mitään. Puolisosi on aikuinen ja tekee itse omat päätöksensä. Tee sinä omasi: joko katselet hänen touhuaan tai et katsele. Siinä ovat sinun vaihtoehtosi. Kukaan puolisosi tilanteessa oleva ihminen ei muutu siksi, että toinen nalkuttaa.
Toisekseen, teette jotain väärin jos sinä joudut raataamaan ja joudutte venyttämään penniä. Kannattaa aloittaa budjetin teosta, siinä häviää sitten yksi stressinaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Miksi oletat minun puhuvan itsestäni? Mikset koe itse olevasi vastuussa omasta toimeentulostasi? Miksi suljet silmäsi siltä, että on hyvinkin mahdollista, ettei kumppanisi ole kykenevä vetämään hyväksikäytölle rajaa?
Koska et selvästi kykene hahmottamaan, ettet tiedä meidän tilanteestamme mitään, ja kirjoitukseni herättävät sinussa voimakkaan tunnereaktion.
Voin kertoa, että olen itse ollut lapsuuden traumojeni vuoksi se kynnysmatto. Siksi sairastuin. Minulla on ihan tarpeeksi työtä omasta terveydestäni huolehtimisessa, puoliso kantakoon vastuun hänen terveydestään.
Tiedän teidän tilanteesta sen, mitä olet kertonut. Omasta elämästäni en ole kertonut mitään vaan kaikki on sinun omaa tulkintaasi minusta ja minun elämästäni.
Kirjoituksissasi ärsyttää se, kuinka oletat muiden pitävän niin tiukkoja rajoja parisuhteissaan, ettei työhaluttoman tarvitse rajata omaa puolison hyväksikäyttöään mitenkään.
En oleta pitävän. Fakta on kuitenkin se, että toista ei voi muuttaa. Joko toisen hyväksyy puutteineen ja rajoitteineen tai etsii itselleen uuden kumppanin. Jos rajoja ei osaa pitää, se pitää opetella. Siihen saa apua esimerkiksi terapiasta.
Toista ei voi muuttaa, mutta jokainen ihminen muuttuu. Puoliso tulee lähtökohtaisesti ottaa huomioon suurissa päätöksissä kuten työelämän ulkopuolelle jättäytymisessä. Muuten ei ole kysymyksessä parisuhde, eikä suhdetta kannata jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos järjestely sopii pariskunnan molemmille osapuolille ja vieläpä työkkärillekin, mitä se sinun pyllyäsi kutittaa?
Eiköhän jokainen, joka on joutunut burn outin (seurausta vaativasta ja suorituskeskeisestä luonteesta, jolla EI ole helppoa ruveta oloneuvokseksi) takia pois työelämästä, ole kipuillut sen päiväiset syyllisyydentunteet kotona "makaamisesta", että siinä ei kukaan muu pysty sitä taakkaa enää lisäämään. Tarkoitan tällä sitä, että homma on oikeutettua, koska mikään muu ei ole vaihtoehto. Puoliso toki voi lähteä vapaasti lätkimään jos tahtoo.
Kysyisitkö neliraajahalvaantuneelta, miten hän oikeuttaa sen, että on taakkana puolisolleen? Mielen vaivat voivat aiheuttaa vähintään yhtä suurta kärsimystä, koska taakkana on se ikuinen nalkuttava ääni päässä: "Pystyt kyllä, kunhan vaan yrität enemmän, senkin laiskuri". Tiedättehän, se ääni joka sinut alunperin ajoi sairauteen.
Minun mieheni kerran kun tätä syyllisyyttäni kipuilin, totesi lempeästi: "Minusta on kiva, kun olet kotona."
-eri-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos järjestely sopii pariskunnan molemmille osapuolille ja vieläpä työkkärillekin, mitä se sinun pyllyäsi kutittaa?
Eiköhän jokainen, joka on joutunut burn outin (seurausta vaativasta ja suorituskeskeisestä luonteesta, jolla EI ole helppoa ruveta oloneuvokseksi) takia pois työelämästä, ole kipuillut sen päiväiset syyllisyydentunteet kotona "makaamisesta", että siinä ei kukaan muu pysty sitä taakkaa enää lisäämään. Tarkoitan tällä sitä, että homma on oikeutettua, koska mikään muu ei ole vaihtoehto. Puoliso toki voi lähteä vapaasti lätkimään jos tahtoo.
Kysyisitkö neliraajahalvaantuneelta, miten hän oikeuttaa sen, että on taakkana puolisolleen? Mielen vaivat voivat aiheuttaa vähintään yhtä suurta kärsimystä, koska taakkana on se ikuinen nalkuttava ääni päässä: "Pystyt kyllä, kunhan vaan yrität enemmän, senkin laiskuri". Tiedättehän, se ääni joka sinut alunperin ajoi sairauteen.
Minun mieheni kerran kun tätä syyllisyyttäni kipuilin, totesi lempeästi: "Minusta on kiva, kun olet kotona."
-eri-
Ap:n tilanteessa tilanne ei ollut ok molemmille, emmekä tällaisesta tilanteesta keskustelleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos järjestely sopii pariskunnan molemmille osapuolille ja vieläpä työkkärillekin, mitä se sinun pyllyäsi kutittaa?
Eiköhän jokainen, joka on joutunut burn outin (seurausta vaativasta ja suorituskeskeisestä luonteesta, jolla EI ole helppoa ruveta oloneuvokseksi) takia pois työelämästä, ole kipuillut sen päiväiset syyllisyydentunteet kotona "makaamisesta", että siinä ei kukaan muu pysty sitä taakkaa enää lisäämään. Tarkoitan tällä sitä, että homma on oikeutettua, koska mikään muu ei ole vaihtoehto. Puoliso toki voi lähteä vapaasti lätkimään jos tahtoo.
Kysyisitkö neliraajahalvaantuneelta, miten hän oikeuttaa sen, että on taakkana puolisolleen? Mielen vaivat voivat aiheuttaa vähintään yhtä suurta kärsimystä, koska taakkana on se ikuinen nalkuttava ääni päässä: "Pystyt kyllä, kunhan vaan yrität enemmän, senkin laiskuri". Tiedättehän, se ääni joka sinut alunperin ajoi sairauteen.
Minun mieheni kerran kun tätä syyllisyyttäni kipuilin, totesi lempeästi: "Minusta on kiva, kun olet kotona."
-eri-
Ap:n tilanteessa tilanne ei ollut ok molemmille, emmekä tällaisesta tilanteesta keskustelleet.
Totta. Keskustelitte minun tilanteestani olettaen, ettei se ole ok puolisolleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään voi pakottaa töihin, mutta ei sinun tarvitse myöskään maksaa hänen menojaan. Jos puolisosi pystyy elämään ihan tyytyväisenä peruspäivärahalla niin senkun. Meillä on vähän sama tilanne. Minä teen töitä freelancerluontoisesti, saan niistä kuusta riippuen noin 500-900e kk enkä mitään tukia päälle. Tämä riittää hyvin nykyiseen elintasoon, olen tyytyväinen ja aikaa jää kaikenlaiseen mukavaan puuhasteluun. Puoliso on hyväksynyt tämän. Meillä on omat rahat. Mutta ei minusta ole maksamaan farmariautoa, kesämökkiä, omakotitaloa ja etelänmatkoja monta kertaa vuodessa. Jos haaveilee sellaisesta keskiluokkaisesta elämästä niin sitten joutuu etsimään jonkun muun kumppanin.
Tuossa käy sitten niin että jos kumppani tienaa paremmin, hänkin joutuu luopumaan monesta asiasta tai maksamaan huonommin tienaavan puolesta. Ja jos ei halua maksaa, käytännössä pitää matkustella tai harrastaa tai käydä ravintoloissa yksin. Tai laittaa rahat säästöön eikä voi oikein käyttää niitä mihinkään.
Moniko huonommin tienaava haluaisi,että kumppani aina tarjoaisi? autonsa käyttöön,maksaa ravintola-,lomamatkoja? ettei parina eläessä tarvitsisi yksin matkustaa...itse en pystyisi elämään ainakaan eri elintasoissa niin, etten pystyisi itse kustantamaan omaa osaani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään voi pakottaa töihin, mutta ei sinun tarvitse myöskään maksaa hänen menojaan. Jos puolisosi pystyy elämään ihan tyytyväisenä peruspäivärahalla niin senkun. Meillä on vähän sama tilanne. Minä teen töitä freelancerluontoisesti, saan niistä kuusta riippuen noin 500-900e kk enkä mitään tukia päälle. Tämä riittää hyvin nykyiseen elintasoon, olen tyytyväinen ja aikaa jää kaikenlaiseen mukavaan puuhasteluun. Puoliso on hyväksynyt tämän. Meillä on omat rahat. Mutta ei minusta ole maksamaan farmariautoa, kesämökkiä, omakotitaloa ja etelänmatkoja monta kertaa vuodessa. Jos haaveilee sellaisesta keskiluokkaisesta elämästä niin sitten joutuu etsimään jonkun muun kumppanin.
Jos asuisi vielä puolison omistamassa asunnossa,500-900€ /kk voisi riittääkin,eikä omistaisi autoa,eikä kävisi ravintoloissa syömässä,eikä lomailisi,eikä kampaajalla,ei ostaisi joka kuukausi uusia vaatteita...
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään voi pakottaa töihin, mutta ei sinun tarvitse myöskään maksaa hänen menojaan. Jos puolisosi pystyy elämään ihan tyytyväisenä peruspäivärahalla niin senkun. Meillä on vähän sama tilanne. Minä teen töitä freelancerluontoisesti, saan niistä kuusta riippuen noin 500-900e kk enkä mitään tukia päälle. Tämä riittää hyvin nykyiseen elintasoon, olen tyytyväinen ja aikaa jää kaikenlaiseen mukavaan puuhasteluun. Puoliso on hyväksynyt tämän. Meillä on omat rahat. Mutta ei minusta ole maksamaan farmariautoa, kesämökkiä, omakotitaloa ja etelänmatkoja monta kertaa vuodessa. Jos haaveilee sellaisesta keskiluokkaisesta elämästä niin sitten joutuu etsimään jonkun muun kumppanin.
Hmmm.... eikös aviopuolisoilla ole elatusvelvollisuus? Siis jos ovat naimisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee miehestäsi kotiäiti (ilman lapsia). Laita tekemään kaikki kotityöt, kunnes löytää työn. Eiköhän tuo itse osaa lähteä sitten.
Minulla on vaimo, hän on siis nainen! Ap.
No ei sukupuolella ole väliä. Jos asutte yhdessä, niin molempien on kannettava kortensa kekoon. Jos toinen ei käy töissä, niin hoitaa sitten kaikki kotityöt.
Miehelläni on aivovamma ja hän on masentunut ja ahdistunut sekä kovalla lääkityksellä. Käy koulussa ja työharjoittelussa kyllä. Mikä tuntuu raskaalta on se, että olen itsekin masentunut ja ahdistunut, mutta pärjään kuitenkin ja usein unilääkkeiden voimalla.
Tuntuu epäreilulta, että loppuviimeksi minun on pakko olla meistä se joka pärjää ja jaksaa. Jonkun pitää maksaa laskut, ostaa ja tehdä ruokaa. Osaa miehenikin kyllä ja osallistuu, mutta lopulta minä sairas ihminen joudun väkisin pärjäämään.
Työharjoittelussa kiitellään miten jaksan ja kouluni ja työni ovat menneet hyvin. Silti tuntuu joka päivä siltä työmatkoilla, että menen junan alle, ei tarvitsisi enää jaksaa raataa ja herätä joka toinen viikko aamulla neljältä.
Vierailija kirjoitti:
Mikä puolisosi elämässä kaihertaa? Onko teidän välit millaiset? Millaiset välit hänellä on vanhempiinsa ja sisaruksiinsa? Entä ystäviin? Onko hänellä sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Miksi hän syrjäytyy? Mikä häntä pelottaa?
Ap täällä.
En tiedä mikä kaihertaa, koska ei oikein puhu näistä asioista. Aina on suhteessa sanonut, että kommunikaatio on minun puolelta hukassa vaikka olen nykyään ymmärtänyt, että hänen puolelta se ei toimi. Hän ei kerro oikein ajatuksistaan tai mistään, mikä voisi suhdetta viedä eteenpäin.
Meidän välit on mielestäni ihan ok, rakastetaan toisia. Vanhempiinsa välit ovat hyvät ja on tiiviisti heidän kanssa tekemisissä, kuten minä olen omiini. Sisaruksiin ei hirveästi pidä yhteyttä, mutta ovat kyllä väleissä. Ystäviin ei kauheasti pidä yhteyttä, tapaa satunnaisesti.
En noihin muihin asioihin osaa vastata, koska kuten totesin, hän ei puhu oikein omista tuntemuksistaan.
Se, joka täällä esittää olevansa minä, niin lopeta. En ole lukenut ketjua kuin nyt enkä vastannut kuin vasta nyt
Itseasiassa avioliiton elatusvelvollisuus ymmärretään usein väärin.
Elatusvelvollisuus merkitsee avioliitossa sitä, että puolisot ovat velvollisia osallistumaan kykyjään vastaavalla tavalla perheen yhteiseen talouteen ja toistensa elatukseen.
Siis molemmat puolisot. Ei niin että yhden velvollisuus on elättää toista.
Mikä puolisosi elämässä kaihertaa? Onko teidän välit millaiset? Millaiset välit hänellä on vanhempiinsa ja sisaruksiinsa? Entä ystäviin? Onko hänellä sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Miksi hän syrjäytyy? Mikä häntä pelottaa?