Lue keskustelun säännöt.
Puolisoni tuntuu välttelevän töitä kaikin keinoin
25.05.2022 |
Puolisoni jäi vuosia sitten pitkälle sairaslomalle sairastuessaan. Teki keikkahommia tuolloin, mutta nyt kun hänen sairautensa on hyvässä hoitotasapainossa eikä esteitä työn jatkamiselle ole (lääkäri ihan todennut), ei hän ole halukas palaamaan työelämään. Opiskelut hänellä myös on mielessä, mutta niihin ei ole hakeutunut.
Minä taas olen vakinaisessa työsuhteessa, päälle olen hakenut korkeakoulusta paikkaa. Olen yrittänyt kannustaa ja keskustella puolisoni kanssa opiskelujen jatkamisesta tai työn etsimisestä. Tulosta ei ole tähän asti tullut.
Jos olen ehdottanut hänelle jotain verkko-opintoja, niin yleinen vastaus on "tuo koulutus ei kiinnosta", "en tuossa alassa kestä syytä X, Z ja Å". Samoiten jos ehdotan hänelle entisen ammattinsa töitä tai muita työpaikkoja, ne eivät joko kiinnosta tai hän ei suostu jostain syystä työskentelemään kyseisessä paikassa.
Minulla alkaa nyt mennä asian suhteen kuppi nurin. Asiasta on vuosien varrella monet kerrat niin hyvässä kuin pahassa sävyssä keskustelu. Eilen taas kysyin yhdestä työpaikasta jonka hänelle vinkkasin, että kiinnostaako se ja olisiko hakemassa. Ei ole, ei kiinnosta. Tämän jälkeen sanoin, että en jaksa tätä kohta enää ja joku suunnitelma hänellä pitäisi olla tulevaisuudelle. Tästä suuttui.
Onko tässä muuta vaihtoehtoa kuin ero? Tähän asti olen ottanut töissä extra vuoroja vapaapäiville tai pitkiä päiviä, että meillä riittää raha elämiseen. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa ja ennen seuraavaa palkkaani (tai hänen tukiaan) menee aikalailla kädestä suuhun eläessä. Nyt kuitenkin oma terveyteni ei anna enää periksi venyä ja paukkua töissä, koska vapaata ei hirveästi ole palautumista ajatellen.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
ohis vastaa näin hämärään kysymykseen, koska puoliso. Toisesta pidetään huolta.
Et pysty ymmärtämään, kun et ole koskaan oikeassa rakastavassa parisuhteessa ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä.
Otin äsken ennen lähtöäni puolison kanssa eilisen tokaisun ja tilanteen ylipäätään puheeksi. Hän suuttui silmittömästi ja uhkaili jo itse erolla perustein, että minun ei selkeästi ole hyvä olla tässä suhteessa.
Asiasta keskustellaan myöhemmin, mutta puolisoni selkeä kanta elämänsä suuntaan tuli minulle kyllä selväksi. Olen tosiaan yrittänyt kannustaa ja etsiä hänelle mahdollisesti kiinnostavia paikkoja, mutta suuttumus valaisi sen ettei häntä yksinkertaisesti taida vain työelämä enää kiinnostaa.
Tai sitten taustalla on jotain, mistä hän ei minulle suostu puhumaan.
Minusta homma on mennyt metsään jo siinä kohtaa, kun olet alkanut etsiä ja tarjota puolisollesi työpaikkoja. Suuttuisin itsekin moisesta holhoamisesta. Ero lienee paras ratkaisu kummankin kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään voi pakottaa töihin, mutta ei sinun tarvitse myöskään maksaa hänen menojaan. Jos puolisosi pystyy elämään ihan tyytyväisenä peruspäivärahalla niin senkun. Meillä on vähän sama tilanne. Minä teen töitä freelancerluontoisesti, saan niistä kuusta riippuen noin 500-900e kk enkä mitään tukia päälle. Tämä riittää hyvin nykyiseen elintasoon, olen tyytyväinen ja aikaa jää kaikenlaiseen mukavaan puuhasteluun. Puoliso on hyväksynyt tämän. Meillä on omat rahat. Mutta ei minusta ole maksamaan farmariautoa, kesämökkiä, omakotitaloa ja etelänmatkoja monta kertaa vuodessa. Jos haaveilee sellaisesta keskiluokkaisesta elämästä niin sitten joutuu etsimään jonkun muun kumppanin.
Tuossa käy sitten niin että jos kumppani tienaa paremmin, hänkin joutuu luopumaan monesta asiasta tai maksamaan huonommin tienaavan puolesta. Ja jos ei halua maksaa, käytännössä pitää matkustella tai harrastaa tai käydä ravintoloissa yksin. Tai laittaa rahat säästöön eikä voi oikein käyttää niitä mihinkään.
Siksi kirjoitinkin että jos noista haaveilee niin kannattaa etsiä toinen kumppani. Mielestäni emme elä ankeasti ja elämässä on monenlaisia rikkauksia, mutta ymmärrän että joku toinen kokisi tämän elämäntyylin kurjuutena ja kaipaa enemmän materiaa.
En sanonut pienituloisen elämää kurjuudeksi enkä myöskään puhunut "materiasta" vaan elämyksistä ja kokemuksista. Maailmalla on tarjottavana paljon upeita asioita. Useimmat haluavat nauttia niistä vaikka se maksaakin.
Et sanonutkaan. Kirjoitin että joku voi kokea tällaisen elämän kurjuudeksi. Ei se minua haittaa, olen itsekin elänyt hyvin toisenlaista elämää joskus (ja ollut mm. se joka nauttii niistä huippuhyvistä ravintola-annoksista ja matkustelusta. Edelleen kyllä matkustelen, eri tavalla vaan) Tämä menee nyt vähän sivuraiteille eikä liity apn tilanteeseen. Ilmeisesti viestini tulkittiin jonain hyökkäyksenä keskiluokkaista elämäntyyliä kohtaan vaikka se ei ollut tarkoitus. Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen omaan elämäntyyliini, toivon samaa tyytyväisyyttä muille.
Ei se mikään ihme ole että viestisi tulkittiin hyökkäykseksi. Kyllä sinä tuossa rakensit vastakkainasettelua kun puhuit materian tärkeydestä ja siitä että keskiluokkaiset pitäisivät pienituloisen elämää kurjuutena vrt. elämän oikeat rikkaudet. Tuollaiset sanavalinnat ovat tulenarkoja, erityisesti kun sanoo että jollekin materia on tärkeää on hyvin hyökkäävästi sanottu.
Okei, en kyllä sanonut noin. Sanoin ettei minun tuloillani pysty ostamaan joitain keskiluokkaiseen elämään kuuluvia asioita ja että elämässä on monenlaisia rikkauksia. En sanonut "oikeita rikkauksia" tai parempia rikkauksia vaan monenlaisia. Joku arvostaa enemmän materiaa kuin joku toinen, mikä siinä on vastakkainasettelua? Ei kumpikaan ole tosta vaihtoehtoa parempi tai hyveellisempi.
Toisessa viestissä sanoin että "joku toinen" voisi kokea tämän kurjaksi. En maininnut siinä mitään tuloista tai keskiluokasta. Ihan yhtä hyvin joku tahtomattaan pienituloinen voi kokea tälläisen elintason tosi kurjaksi ja köyhyydeksi. Tarkoitus oli lähinnä tuoda esiin että eri ihmiset on tyytyväisiä eri asioihin ja olen löytänyt itselleni sopivimman tavan olla tässä maailmassa. Keskustelupalstalla kommunikointi on kyllä monimutkaista kun ihmiset tulkitsevat asioita hyvin erilaisin tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä.
Otin äsken ennen lähtöäni puolison kanssa eilisen tokaisun ja tilanteen ylipäätään puheeksi. Hän suuttui silmittömästi ja uhkaili jo itse erolla perustein, että minun ei selkeästi ole hyvä olla tässä suhteessa.
Asiasta keskustellaan myöhemmin, mutta puolisoni selkeä kanta elämänsä suuntaan tuli minulle kyllä selväksi. Olen tosiaan yrittänyt kannustaa ja etsiä hänelle mahdollisesti kiinnostavia paikkoja, mutta suuttumus valaisi sen ettei häntä yksinkertaisesti taida vain työelämä enää kiinnostaa.
Tai sitten taustalla on jotain, mistä hän ei minulle suostu puhumaan.
Toi sais kyllä mut raiteiltaan, jos olisi paukkuja. Mitäs jos käyttäisit tuon ajan itseesi ja tekisit itsellesi mukavia asioita.
Kyllä tää enemmän ja enemmän vaikuttaa siltä, että puoliso on masentunut tavalla tai toisella, jos kerran mikään ei kiinnosta, ei huvita, ei tunnu miltään... Sitten sä tuputat hänelle asioita.
Rittämättömyys masennuksessa on yksi pahimmista. Se ettet kelpaa edes puolisollesi, vaikka tämä kuinka yrittää koko ajan "kannustaa ja etsiä".
Kerran jouduin kuuntelemaan vierestä, kun kaveri nalkutti puolisolleen. Kysäsin sitten jälkeenpäin, että anteeksi, mutta mitä sä kuvittelet tapahtuvan tuommoisen jäätävän nalkutuksen jälkeen? Kaveri meni aivan hämilleen ja ihmetteli, että minkä nalkutuksen? Hän oli kannustavinaan puolisoaan.
Enkä ollut ainoa paikalla oleva, joka oli tuon jäätävän nalkutuksen kuullut. Mentiin porukalla persiilleen, että jos tuo on kannustusta, niin hallelujaa. Saatiin isoja asioita ratkaistua silloin ja kaverikin opetteli kannustamaan toisin. Nyt heillä on zen.
Ymmärrän ap:n taloudellisen taakan ja pitäähän masentuneen ihmisen tämä ymmärtää myös. Silti tuloksia ei tule pelkästään puhumalla ja ymmärtämällä, jos toisella ei ole rakennuspalikoita edes päivästä selviämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä.
Otin äsken ennen lähtöäni puolison kanssa eilisen tokaisun ja tilanteen ylipäätään puheeksi. Hän suuttui silmittömästi ja uhkaili jo itse erolla perustein, että minun ei selkeästi ole hyvä olla tässä suhteessa.
Asiasta keskustellaan myöhemmin, mutta puolisoni selkeä kanta elämänsä suuntaan tuli minulle kyllä selväksi. Olen tosiaan yrittänyt kannustaa ja etsiä hänelle mahdollisesti kiinnostavia paikkoja, mutta suuttumus valaisi sen ettei häntä yksinkertaisesti taida vain työelämä enää kiinnostaa.
Tai sitten taustalla on jotain, mistä hän ei minulle suostu puhumaan.Minusta homma on mennyt metsään jo siinä kohtaa, kun olet alkanut etsiä ja tarjota puolisollesi työpaikkoja. Suuttuisin itsekin moisesta holhoamisesta. Ero lienee paras ratkaisu kummankin kannalta.
Tähän edetään, kun positiivinen kannustaminen ei ole tuottanut pitkällä aikavälillä tulosta ja puoliso epätoivon vimmalla yrittää sitten kahta vahvemmin tukea työhalutonta puolisoa työllistymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmmm kirjoitti:
Mistä hän saa rahaa? Nykyisinhän työttömyyskorvauksen saamiseksi on haettava neljää paikkaa kuukaudessa ja oltava yhteydessä TE-keskukseen.
Hakee vaan kunnanjohtajaksi ja ylilääkäriksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä.
Otin äsken ennen lähtöäni puolison kanssa eilisen tokaisun ja tilanteen ylipäätään puheeksi. Hän suuttui silmittömästi ja uhkaili jo itse erolla perustein, että minun ei selkeästi ole hyvä olla tässä suhteessa.
Asiasta keskustellaan myöhemmin, mutta puolisoni selkeä kanta elämänsä suuntaan tuli minulle kyllä selväksi. Olen tosiaan yrittänyt kannustaa ja etsiä hänelle mahdollisesti kiinnostavia paikkoja, mutta suuttumus valaisi sen ettei häntä yksinkertaisesti taida vain työelämä enää kiinnostaa.
Tai sitten taustalla on jotain, mistä hän ei minulle suostu puhumaan.Minusta homma on mennyt metsään jo siinä kohtaa, kun olet alkanut etsiä ja tarjota puolisollesi työpaikkoja. Suuttuisin itsekin moisesta holhoamisesta. Ero lienee paras ratkaisu kummankin kannalta.
Tähän edetään, kun positiivinen kannustaminen ei ole tuottanut pitkällä aikavälillä tulosta ja puoliso epätoivon vimmalla yrittää sitten kahta vahvemmin tukea työhalutonta puolisoa työllistymään.
Sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee miehestäsi kotiäiti (ilman lapsia). Laita tekemään kaikki kotityöt, kunnes löytää työn. Eiköhän tuo itse osaa lähteä sitten.
Puolisollasi on laiskamato. Ihminen tottuu siihen elämäntilanteeseen, joka hänellä sillä hetkellä on. Siksihän ihmiset jäävät jopa väkivaltaiseen suhteeseen: koska tuttu on kaikesta huolimatta parempi kuin tuntematon, jonka eteen joutuu lisäksi tekemään työtä.
Puolisosi ei millään haluaisi riuhtaista itseään irti lorvimisesta, joka, toisin kuin väkivaltainen suhde, on vieläpä suhteellisen miellyttävää. Tulevaisuus ja jo uuden työpaikan ja uusiin ihmisiin tutustumisen ja aamuheräämisten ajattelu tuntuu täysin mahdottomalta.
Avuksi tuohon ei löydy muu kuin se, että tavalla tai toisella laiskamato pakotetaan pois tutusta ja turvallisesta. Aina pelkkä kannustus ei riitä.
Puoliso pitää nyt kynsin hampain kiinni tutusta elämäntilanteesta, johon hän on sopeutunut ja siihen ei riitä nätti puhe muuttamaan tilannetta ja näithän itsekin, että hän pillastuu kuin nurkkaan ajettu rotta, jos edes otat asian puheeksi.
Nyt kova kovaa vastaan, muu ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinkuin ap huomaat, kaikki työja vaiva, jonka teet puolisosi työllistymisen eteen käännetään työhaluttomien puolelta sinua vastaan. Vaikka elätät ja yrität tukea puolisoasi parhaasi mukaan, sinusta tehdään parisuhteen pahis.
On aika nostaa kytkintä ja jättää puoliso selviämään omillaan. Turha yrittää puolison toivomaa toimettomuuden ja elättäjän osan hyväksymisen linjaa, itse kokeilin lopulta tätäkin vuosikausia, eikä se johtanu työllistymiseen vaan hiljalleen jopa kotitöiden teko oli kyseiseltä sankarilta liikaa vaadittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Miksi oletat minun puhuvan itsestäni? Mikset koe itse olevasi vastuussa omasta toimeentulostasi? Miksi suljet silmäsi siltä, että on hyvinkin mahdollista, ettei kumppanisi ole kykenevä vetämään hyväksikäytölle rajaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään voi pakottaa töihin, mutta ei sinun tarvitse myöskään maksaa hänen menojaan. Jos puolisosi pystyy elämään ihan tyytyväisenä peruspäivärahalla niin senkun. Meillä on vähän sama tilanne. Minä teen töitä freelancerluontoisesti, saan niistä kuusta riippuen noin 500-900e kk enkä mitään tukia päälle. Tämä riittää hyvin nykyiseen elintasoon, olen tyytyväinen ja aikaa jää kaikenlaiseen mukavaan puuhasteluun. Puoliso on hyväksynyt tämän. Meillä on omat rahat. Mutta ei minusta ole maksamaan farmariautoa, kesämökkiä, omakotitaloa ja etelänmatkoja monta kertaa vuodessa. Jos haaveilee sellaisesta keskiluokkaisesta elämästä niin sitten joutuu etsimään jonkun muun kumppanin.
Tuossa käy sitten niin että jos kumppani tienaa paremmin, hänkin joutuu luopumaan monesta asiasta tai maksamaan huonommin tienaavan puolesta. Ja jos ei halua maksaa, käytännössä pitää matkustella tai harrastaa tai käydä ravintoloissa yksin. Tai laittaa rahat säästöön eikä voi oikein käyttää niitä mihinkään.
Siksi kirjoitinkin että jos noista haaveilee niin kannattaa etsiä toinen kumppani. Mielestäni emme elä ankeasti ja elämässä on monenlaisia rikkauksia, mutta ymmärrän että joku toinen kokisi tämän elämäntyylin kurjuutena ja kaipaa enemmän materiaa.
En sanonut pienituloisen elämää kurjuudeksi enkä myöskään puhunut "materiasta" vaan elämyksistä ja kokemuksista. Maailmalla on tarjottavana paljon upeita asioita. Useimmat haluavat nauttia niistä vaikka se maksaakin.
Et sanonutkaan. Kirjoitin että joku voi kokea tällaisen elämän kurjuudeksi. Ei se minua haittaa, olen itsekin elänyt hyvin toisenlaista elämää joskus (ja ollut mm. se joka nauttii niistä huippuhyvistä ravintola-annoksista ja matkustelusta. Edelleen kyllä matkustelen, eri tavalla vaan) Tämä menee nyt vähän sivuraiteille eikä liity apn tilanteeseen. Ilmeisesti viestini tulkittiin jonain hyökkäyksenä keskiluokkaista elämäntyyliä kohtaan vaikka se ei ollut tarkoitus. Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen omaan elämäntyyliini, toivon samaa tyytyväisyyttä muille.
Ei se mikään ihme ole että viestisi tulkittiin hyökkäykseksi. Kyllä sinä tuossa rakensit vastakkainasettelua kun puhuit materian tärkeydestä ja siitä että keskiluokkaiset pitäisivät pienituloisen elämää kurjuutena vrt. elämän oikeat rikkaudet. Tuollaiset sanavalinnat ovat tulenarkoja, erityisesti kun sanoo että jollekin materia on tärkeää on hyvin hyökkäävästi sanottu.
Okei, en kyllä sanonut noin. Sanoin ettei minun tuloillani pysty ostamaan joitain keskiluokkaiseen elämään kuuluvia asioita ja että elämässä on monenlaisia rikkauksia. En sanonut "oikeita rikkauksia" tai parempia rikkauksia vaan monenlaisia. Joku arvostaa enemmän materiaa kuin joku toinen, mikä siinä on vastakkainasettelua? Ei kumpikaan ole tosta vaihtoehtoa parempi tai hyveellisempi.
Toisessa viestissä sanoin että "joku toinen" voisi kokea tämän kurjaksi. En maininnut siinä mitään tuloista tai keskiluokasta. Ihan yhtä hyvin joku tahtomattaan pienituloinen voi kokea tälläisen elintason tosi kurjaksi ja köyhyydeksi. Tarkoitus oli lähinnä tuoda esiin että eri ihmiset on tyytyväisiä eri asioihin ja olen löytänyt itselleni sopivimman tavan olla tässä maailmassa. Keskustelupalstalla kommunikointi on kyllä monimutkaista kun ihmiset tulkitsevat asioita hyvin erilaisin tavoin.
Joo, kommunikointi on monimutkaista. Keskustelupalstalla ja oikeassa elämässä. Tuo materiapuhe särähti siksi, että materiaa arvostavia ihmisiä pidetään yleisesti huonompina kuin niitä jotka eivät arvosta materiaa. Tätä et varmaan kiellä? Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa rahan ja tavaran arvostamista pidetään tuomittavana.
Jos sinusta tuntuu, että vielä rakastat ja ainakin jollain tasolla arvostat puolisoa, voisit antaa hänelle aikalisän. Lupaat, että et kysymättä puutu mitenkään puolison työn- tai koulutuksenhakuun tai (mielen)terveydenhoitoon, mutta X kuukauden päästä puolisolla pitäisi olla jokin suunnitelma käynnissä tulevaisuuden muutokseen, jos hän haluaa pysyä yhdessä. Tai sitten eroatte heti.
Ette ole lähteneet parisuhteeseen sellaisessa asetelmassa, jossa sinä elätät, edes osin, häntä. Olet ymmärrettävästi pettynyt, kun puoliso nyt näyttää tyytyvän elätiksi.
Aikuiset ihmiset yleensä kokevat velvollisuudeksi elättää itse itsensä. Aikuiset ihmiset yleensä pyrkivät parantamaan omaa ja perheensä tilannetta. Hyvin monet kokevat työn tärkeäksi osaksi elämää, tavaksi kehittää itseään, käyttää parhaita ominaisuuksiaan, saada tyydytystä ja onnistumisia ja omalta osaltaan edistää yhteiskuntaa. On poikkeus, että näin ei ole. Apn ei ole mikään pakko mukautua puolison poikkeukselliseen käytökseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Miksi oletat minun puhuvan itsestäni? Mikset koe itse olevasi vastuussa omasta toimeentulostasi? Miksi suljet silmäsi siltä, että on hyvinkin mahdollista, ettei kumppanisi ole kykenevä vetämään hyväksikäytölle rajaa?
Koska et selvästi kykene hahmottamaan, ettet tiedä meidän tilanteestamme mitään, ja kirjoitukseni herättävät sinussa voimakkaan tunnereaktion.
Voin kertoa, että olen itse ollut lapsuuden traumojeni vuoksi se kynnysmatto. Siksi sairastuin. Minulla on ihan tarpeeksi työtä omasta terveydestäni huolehtimisessa, puoliso kantakoon vastuun hänen terveydestään.
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei aina ole masennuksesta vaan joskus se on vaan silkkaa laiskuutta. Tai sitä, että "kun helpommallakin pääsee". Sinä elätät teidät, hänellä on lokoisat oltavat.
Mitä jos kokeilet rahahanojen kiristämistä rankasti? Ruokavalion muutos, tiukka budjetti, jotain ylimääräistä pois, kaikki herkut pois. Ruuan hakeminen sieltä avustuspisteestä jonottamalla - mies toki työttömänä hakee. Mies hoitaa kaikki kotityöt jatkossa, koska ei voi maksaa kuluja muuten. Muuttaminen halvempaan ja huomattavasti pienempään asuntoon, ei autoa tms. Vaikka et olisi tosissasi muuttamassa, esitä että olet. Jos teet sen uskottavasti, ja mies on vain laiska, hän kyllä muuttaa tapojaan.
Minä olen mies, puolisoni on nainen! Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlainen tilanne päällä, mutta puolisosi asemassa.
Omasta puolestani voin sanoa, että mielenterveyden kun on työnteon vuoksi jo kerran menettänyt, tulee aika tarkaksi sen suhteen, millainen työ on riskinoton arvoinen. Mieli tuskin myöskään palaa enää ikinä samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, ja jos ja kun sen tiedostaa, töihinpaluu ja paluussa epäonnistuminen voi myös alkaa pelottaa aika tavalla.
Juttele puolisosi kanssa. Loppujenlopuksi terveydelle ei kuitenkaan voi laittaa hintalappua. Toisin sanoen sinun pitää miettiä, oletko valmis tinkimään elintasostanne, jos puolisosta ei työssäkäyvää enää tule, vai onko parempi erota ja etsiä "tuotteliaampi" kumppani, mikä mahdollistaa sinulle haluamasi elämäntyylin.
Kun kerran olet samassa asemassa, miten oikeutat sen että pidät yllä mielenterveyttäsi puolisosi kustannuksella?
Jos hän kokee tilanteen kuormittavaksi, hän varmaan ottaa vastuun terveydestään eli eron.
Osa ihmisistä on kasvatettu kynnysmatoiksi, jotka jatkavat loputtomiin toisen tukemista oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mikä oikeuttaa sinut hyväksikäyttämään ihmistä, joka ei lapsuuden traumojensa vuoksi kykene pistämään hyväksikäytölle rajoja? Miksi puolisosi pitää olla se, joka asettaa sinulle rajat? Mikset automaattisesti ota puolisoasi huomioon vaan aina tuijotat vain omaan napaasi?
Ymmärrät varmaan, että puhut nyt itsestäsi. Et tiedä meidän tilanteestamme tai meistä ihmisinä mitään.
Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämme ikävä kyllä maailmassa, jossa jokainen on itse vastuussa avun hakemisesta itselleen. Suosittelen.
Miksi oletat minun puhuvan itsestäni? Mikset koe itse olevasi vastuussa omasta toimeentulostasi? Miksi suljet silmäsi siltä, että on hyvinkin mahdollista, ettei kumppanisi ole kykenevä vetämään hyväksikäytölle rajaa?
Koska et selvästi kykene hahmottamaan, ettet tiedä meidän tilanteestamme mitään, ja kirjoitukseni herättävät sinussa voimakkaan tunnereaktion.
Voin kertoa, että olen itse ollut lapsuuden traumojeni vuoksi se kynnysmatto. Siksi sairastuin. Minulla on ihan tarpeeksi työtä omasta terveydestäni huolehtimisessa, puoliso kantakoon vastuun hänen terveydestään.
Tiedän teidän tilanteesta sen, mitä olet kertonut. Omasta elämästäni en ole kertonut mitään vaan kaikki on sinun omaa tulkintaasi minusta ja minun elämästäni.
Kirjoituksissasi ärsyttää se, kuinka oletat muiden pitävän niin tiukkoja rajoja parisuhteissaan, ettei työhaluttoman tarvitse rajata omaa puolison hyväksikäyttöään mitenkään.
Ap täällä.
Otin äsken ennen lähtöäni puolison kanssa eilisen tokaisun ja tilanteen ylipäätään puheeksi. Hän suuttui silmittömästi ja uhkaili jo itse erolla perustein, että minun ei selkeästi ole hyvä olla tässä suhteessa.
Asiasta keskustellaan myöhemmin, mutta puolisoni selkeä kanta elämänsä suuntaan tuli minulle kyllä selväksi. Olen tosiaan yrittänyt kannustaa ja etsiä hänelle mahdollisesti kiinnostavia paikkoja, mutta suuttumus valaisi sen ettei häntä yksinkertaisesti taida vain työelämä enää kiinnostaa.
Tai sitten taustalla on jotain, mistä hän ei minulle suostu puhumaan.