Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö mielestänne paikkansa, että "ystäviä kyllä saa, jos haluaa"?
16.05.2022 |
Ovatko ns. "yksinäiset" usein sellaisia, joilla ei ole erityisemmin tarvettakaan saada ystäviä, vaan viihtyvät mieluummin omissa oloissaan?
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
En vieläkään ole tajunnut mikä siinä toisten seurassa on hienoa. Se tuntuu kuluttavalta.
Tämä ei ilmeisesti näy, koska ihmiset aina pyrkivät seuraani.
Usein menee niin, että kun viihtyy itsensä seurassa niin silloin viihtyvät muutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ainakin pitää osata nähdä vaivaa sen eteen eikä olettaa, että ystäviä tulee kuin itsestään.
No kuinkahan moni näin edes olettaa?
Jos tarkoitus on saada juttukavereita, niin kaikki saavat tuollaisia ystäviä.Ei tarvitse kuin alkaa pelata jotain nettipeliä verkossa ja voi jutella samojen tyyppien kanssa tunteja päivässä.
Jos taas kyse on siitä, että sinulla on ihminen joka saapuu paikalle vaikka aamuyöstä, koska sinulle on tapahtunut jotain, eikä hän vastaa vain soita ambulanssi tms. tai ei ehkä edes vaivaudu vastaamaan, niin ei.
Kaikki eivät saa koskaan sellaisia ystäviä. Oikeastaan aika harva onnistuu saamaan sellaisia.
Mulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita. Kokemuksen myötä olen kuitenkin huomannut etten tarvi niitä. Tykkään enemmän tehdä asioita yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kavereita kyllä, mutta ei ystäviä. Ystävyys vaatii huomattavasti enemmän mm. luottamusta ja toisen ymmärtämistä kuin kaveruus.
Näin juuri ja ystävyys vaatii myös sen, että itse uskaltaa päästää jonkun lähelle. Tässä asiassa mulla sakkaa. Olen liian varautunut huonojen ihmissuhdekokemusteni ja masennukseni takia. Aina kun joku ihminen alkaa vaikuttaa liian läheiseltä, alan työntää häntä pois. En vain osaa enää ystävystyä. Ei minusta varmaan kummoista ystävää saisikaan, koska en pidä yhteyttä kehenkään, en vastaa puhelimeen koskaan, en ole missään somessa (sellaisessa jossa ollaan omalla nimellä) ja olen vaan täysin erakoitunut. Ystävyydessä on se, että kaikilla on omat ongelmansa. Mä en jotenkin jaksa muiden ongelmia kun vellon liikaa omissani. Jotenkin minusta tuntuu, että masennus on tehnyt minusta empatiakyvyttömämmän ja katkeramman kuin mitä olin ennen. Mun on vaikea sympatisoida muiden ongelmia, kun mietin vaan itsekkäästi kuinka paljon pahempia omani ovat. Ystävyydessä ei saisi kuitenkaan kilpailuttaa omia ongelmiaan toisen ongelmien kanssa. Ne toisen ongelmat ovat ihan yhtä aitoja, vaikkei ne olisikaan samoja kuin itsellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla on se, että viihdyn liikaa omissa oloissani. Mulla on ollut nuorempana ystäviä joita kertyi kouluajoilta, mutta en vaan jaksanut olla aktiivinen yhteydenpidossa, joten ne hyytyi pikkuhiljaa. Tiedän, oma vika.
Välillä on yksinäinen olo, mutta kuitenkaan en tee asialle mitään. Jälleen oma vika..
Mutta minusta sellainen on todella surullista, mitä täältäkin olen usein lukenut, että joku on kovasti yrittänyt saada ystäviä, mutta ei ole onnistunut. Kaikki eivät ole yksin viihtyviä introvertteja.
Kyllähän jonkinlaisia kavereita voi saada, mutta ystävyys on jotain syvempää. Esimerkiksi työkaveri ei ole sama asia kuin ystävä, ellei sen työkaverin kanssa erikseen ystävysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti on vaikeampaa toisille, kuten juuri autismin kirjolaisille ja traumataustaisille. Itse olen yksin asuvana koittanut saada mahdollisimman paljon tuttavia/kavereita, jolloin jollakin on yleensä aikaa käydä kahvilla, kävelyllä tms. Perheellisillä ei tosiaan ole usein aikaa ja/tai voimia tavata kovin usein. Ihan ystäväksi asti päätyy minulla ne, joiden kanssa syystä tai toisesta (en oikein tiedä mikä ominaisuus se on) on luontevaa olla.
Miksi toisen pitää olla naamani edessä ollakseen sinun kaveri?
Paras ystäväni asuu Suomen toisella ja näemme ehkä kerran vuodessa, mutta juttelemme paljon puhelimessa, joskus jopa useamman kerran viikossa. Puhelu voi kestää helposti vaikka kolme tuntia.
Vierailija kirjoitti:
"Ystäviä saa, jos vain kykenee itse olemaan ystävä.
Ystävyys ei katso ikää tai muita asioita, mutta tämä asia unohtuu todella usealta ystävää etsivältä. Monilla ystävättömillä on ystävälle tiukat kriteerit ja oletetaan, että ystävä on kuin peilikuva itsestä"
Minusta tämäkin on väärin sanottu siinä mielessä, että monella ikävälläkin ihmisellä on silti ystäviä. En koe itseni olevan mikään kamala ihminen, vaikka ystäviä ei olekaan. Siinä mielessä kykenisin olemaan ystävä, mutta sitten moni muu asia vaikuttaa kaikkeen. Minulla ei myöskään ole mitään suurempia kriteereitä ystävälle. Vaikea ja tuttu asia silti.
Tää on muuten totta. Ei se ystävien saaminen aina vaadi hyvää luonnetta, onhan kaikilla kauheilla tyypeilläkin aina se hännystelijäporukka. Esimerkiksi veljeni on aina ollut tosi itsekäs, päsmäröivä, provosoiva, suorastaan ärsyttävä ja aika narsistinen luonne. Ja hänellä on aina ollut paljon ystäviä ja seurustelukumppaneita. Ne hänen kaverinsa on kuin jotain juoksupoikia, valmiita tekemään mitä tahansa hänen puolesta. Olen aina ihmetellyt mistä se johtuu, sillä hän on niin töykeä heitäkin kohtaan aina.
No jos jotain hyvää veljestäni sanon, niin hän on ainakin brutaalin rehellinen aina. Eli hän sanoo asiat just niin kuin ajattelee, muiden tunteita säästelemättä. Mua vaan on aina ihmetyttänyt, että miksi hänelle annetaan se kaikki anteeksi? En ikinä voisi itse käyttäytyä kuin hän ja kaikki vaan palvoisi mua silti. Onko kaikki lopulta kiinni jostain luontaisesta karismasta?
Itselläni on aina mennyt toisin, olin meistä se kiltti ja miellyttämishaluinen, joka varoo joka sanaansa ettei vaan loukkaa ketään. Jännästi sellainen varautuneisuus ei tee ihmisiin mitään vaikutusta. Sitä jää seinäruusuksi.
Meidän nuoruudessa oli hittileffa se Vaihdetaan vapaalle, Ferris, niin mä olin juuri kuin se Ferrisin sisko, joka jäi täysin veljensä varjoon. Kaikki palvoi mun veljeä ja jos joku halusi olla mun kaveri, niin usein se johtui vain siitä, että ne työt halusi päästä käsiksi veljeeni. Ja hän on edelleen keski-ikäisenä ukkona hyvin suosittu seuramies. Ja minä edelleen se seinäruusu 😄.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä ystäviä on todella hankala saada.
Saisin varmasti halutessani vaikka kuinka paljon ystäviä ja kavereita, mutta en vain kaipaa sellaisia. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja rasittavia. Yksin on niin paljon helpompaa ja mukavampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita. Kokemuksen myötä olen kuitenkin huomannut etten tarvi niitä. Tykkään enemmän tehdä asioita yksin.
Mielestäni kavereita onkin paljon helpompi saada kuin ystäviä. Ystävät ovat asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ystäviä saa, jos vain kykenee itse olemaan ystävä.
Ystävyys ei katso ikää tai muita asioita, mutta tämä asia unohtuu todella usealta ystävää etsivältä. Monilla ystävättömillä on ystävälle tiukat kriteerit ja oletetaan, että ystävä on kuin peilikuva itsestä"
Minusta tämäkin on väärin sanottu siinä mielessä, että monella ikävälläkin ihmisellä on silti ystäviä. En koe itseni olevan mikään kamala ihminen, vaikka ystäviä ei olekaan. Siinä mielessä kykenisin olemaan ystävä, mutta sitten moni muu asia vaikuttaa kaikkeen. Minulla ei myöskään ole mitään suurempia kriteereitä ystävälle. Vaikea ja tuttu asia silti.
Tää on muuten totta. Ei se ystävien saaminen aina vaadi hyvää luonnetta, onhan kaikilla kauheilla tyypeilläkin aina se hännystelijäporukka. Esimerkiksi veljeni on aina ollut tosi itsekäs, päsmäröivä, provosoiva, suorastaan ärsyttävä ja aika narsistinen luonne. Ja hänellä on aina ollut paljon ystäviä ja seurustelukumppaneita. Ne hänen kaverinsa on kuin jotain juoksupoikia, valmiita tekemään mitä tahansa hänen puolesta. Olen aina ihmetellyt mistä se johtuu, sillä hän on niin töykeä heitäkin kohtaan aina.
No jos jotain hyvää veljestäni sanon, niin hän on ainakin brutaalin rehellinen aina. Eli hän sanoo asiat just niin kuin ajattelee, muiden tunteita säästelemättä. Mua vaan on aina ihmetyttänyt, että miksi hänelle annetaan se kaikki anteeksi? En ikinä voisi itse käyttäytyä kuin hän ja kaikki vaan palvoisi mua silti. Onko kaikki lopulta kiinni jostain luontaisesta karismasta?
Itselläni on aina mennyt toisin, olin meistä se kiltti ja miellyttämishaluinen, joka varoo joka sanaansa ettei vaan loukkaa ketään. Jännästi sellainen varautuneisuus ei tee ihmisiin mitään vaikutusta. Sitä jää seinäruusuksi.
Meidän nuoruudessa oli hittileffa se Vaihdetaan vapaalle, Ferris, niin mä olin juuri kuin se Ferrisin sisko, joka jäi täysin veljensä varjoon. Kaikki palvoi mun veljeä ja jos joku halusi olla mun kaveri, niin usein se johtui vain siitä, että ne työt halusi päästä käsiksi veljeeni. Ja hän on edelleen keski-ikäisenä ukkona hyvin suosittu seuramies. Ja minä edelleen se seinäruusu 😄.
Sekoitatteko oikeasti aidot ystävät ja hännystelijät? Pelottavaa.
Ja kyllä joillakin (ilmeisesti useallakin, kun tätäkin ketjua lukee) on kriteereitä ystäville, tai tuleville mahdollisille ystäville oikeastaan. Ehkä tyypit eivät myönnä sitä, mutta silti he odottavat ystävän olevan tietynlainen. Ei pelkästään luonteeltaan, vaan myös muilta osin. On niin helppo alkaa luettelemaan, että "ystävän pitää lähteä kävelemään ja kahville, ystävällä pitää olla aikaa nähdä, hänen pitää osata keskustella itseä kiinnostavista asioista ja harrastukset pitää olla ainakin joiltakin osin samat, hänen pitää yleensäkin osata keskustella ja kuunnella, ymmärtää ja kun vähän sormia napsauttaa, niin ystävän pitää jättää kaikki muu ja saapua juoksujalkaa, ystävä ei saa olla liian kaunis ja rikkaampi kuin itse, hänellä ei saa olla muita ystäviä, hänen pitää ystävä ei saa missään nimessä valittaa mistään, vaan olla aina hymyssä suin tuli mitä tuli, hänen pitää myös hyväksyä toinen täysin ehdoitta ja ymmärtää kaikenlaisia omituisia juttuja tai jos hän ei ymmärrä, niin hän ei ole ystävä" jne. Teillä on ystävälle lukuisia erilaisia ehtoja.
Tämäkin tyyppi, joka koko ajan tunkee keskusteluun Mistä tunnet sä ystävän -laulua, on juuri tällainen tyyppi, jolle ei mikään kelpaa. Jos sen laulun sanoja kopioi suoraan, niin mielestäni ne ovat ihan kamalat:
"Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna meren se selvittää
Kuka viereesi jää
Ja jos silloin kun myrsky soi
Vain sun kumppanis vaikeroi
Vene lähimpään rantaan vie
Jääköön pois mikä lie"
Minulla on ystäviä. Pari ystävää on ollut ystävä lapsesta saakka, mutta suurin osa on tullut ystäväksi aikuisena. Yksi ystäväni asuu toisella puolella maapalloa ja silti hän on ehdottomasti ystäväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita. Kokemuksen myötä olen kuitenkin huomannut etten tarvi niitä. Tykkään enemmän tehdä asioita yksin.
Mielestäni kavereita onkin paljon helpompi saada kuin ystäviä. Ystävät ovat asia erikseen.
Kaverit ovat kavereita, eli sellaisia tuttuja ihanbkelpo kavereita, joiden kanssa voi silloin tällöin hengata, mutta enempää ei tarvitse ja jaksa. He eivät ole ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Saisin varmasti halutessani vaikka kuinka paljon ystäviä ja kavereita, mutta en vain kaipaa sellaisia. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja rasittavia. Yksin on niin paljon helpompaa ja mukavampaa.
Sinä et tiedä mitä on aito oikea ystävyys. Jos et sitä teidän, niin et tule välttämättä joskaan tietämäänkään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän jonkinlaisia kavereita voi saada, mutta ystävyys on jotain syvempää. Esimerkiksi työkaveri ei ole sama asia kuin ystävä, ellei sen työkaverin kanssa erikseen ystävysty.
No työkaveri on työkaveri, ka-ve-ri. Minä olen saanut kahdesta työkaverista todellisia ystäviä. Toisen kanssa ystävyys on vielä enemmän kuin toisen, mutta he molemmat ovat Ystäviä ja ehdottoman rakkaita minulle. Mieheni on paras ystäväni. Hänen paikkaa ei vie kukaan varmasti koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei saa. Kuulun facen ystäväryhmiin, olen hakenut netin kaverihausta. Olen aktiivinen. En vain saa ystäviä edes siten, että tavattaisiin, vaan ollut osti viestiä ja loppu. Mitään netti tuttuja en halua, vaan pitää tavata nokatusten. En käsitä yhtään. Olen myös menettänyt ystäviä. Olen paljon aktiivisempi ottamaan yhteyttä kuin ne vähäiset ystävät mitä on ollut.
Me voitais olla kavereita. 😁
Olen sosiaalisesti lahjakas ihminen ja kavereita kyllä löytyy. Tulen helposti juttuun oikeastaan lähes kaikkien kanssa ja ihmiset usein sanovatkin, että minua on helppo lähestyä ja seurani on mukavaa. Silti todella läheisiä ystäviä ei oikein ole. Tuntuu, että ihmiset ovat vain jotenkin todella kiireisiä tai sitten vain itsekkäitä (ottavat yhteyttä vain kun itse tarvitsevat jotain). Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hankalammaksi ystävien löytäminen tulee; tuntuu, että kaikilla on jo ystävät, perhe, harrastukset jne...
Okei, eli sinä olet hyvä, mutta muut ovat pahoja? Sinä olet sosiaalinen ja kaikkea ihanaa, mutta niin kuin sanoit, muut ovat itsekkäitä, kiireisiä ja muuta ikävää.
Ei tuolla tavalla saa ystäviä. Asennekysymys.
Näin. Tasavallan presidentti Niinistöä mukaillen: Jos niin kävisi, että ette saa ystäviä, niin vastaukseni (ystävättömälle) olisi, että te aiheutitte tämän. Katsokaa peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei ole koskaan ollut vaikeaa saada kavereita. Kokemuksen myötä olen kuitenkin huomannut etten tarvi niitä. Tykkään enemmän tehdä asioita yksin.
Tässä puhuttiin ystävistä.
Ystäviä saa, jos haluaa, kykenee (ihmissuhdetaidot, vastavuoroisuus), tutustuu uusiin ihmisiin aktiivisesti ja elämässä on tilaa uusille ystäville.
Jos esim. haluaa kovasti ystäviä, mutta kaikki aika menee töissä ja kaikki loppu aika lasten tai kumppanin kanssa kotona, niin eihän se sitten niin helposti käy. Sitten elämään pitäisi tehdä aikaa sellaisille asioille, joissa uusiin ihmisiin voi tutustua ja niille alkaville ystävyyksille.
Aktiivista elämää elävälle ja harrastuksissa paljon käyvälle lapsettomalle henkilölle on uusien ystävien saaminen helppoa tai tämä on ainakin oma kokemukseni. Itse en esim. valitettavasti ehdi ja pysty ottamaan elämääni kaikkia, jotka haluaisivat minut kaverikseni/ystäväkseni.
"Ystäviä saa, jos vain kykenee itse olemaan ystävä.
Ystävyys ei katso ikää tai muita asioita, mutta tämä asia unohtuu todella usealta ystävää etsivältä. Monilla ystävättömillä on ystävälle tiukat kriteerit ja oletetaan, että ystävä on kuin peilikuva itsestä"
Minusta tämäkin on väärin sanottu siinä mielessä, että monella ikävälläkin ihmisellä on silti ystäviä. En koe itseni olevan mikään kamala ihminen, vaikka ystäviä ei olekaan. Siinä mielessä kykenisin olemaan ystävä, mutta sitten moni muu asia vaikuttaa kaikkeen. Minulla ei myöskään ole mitään suurempia kriteereitä ystävälle. Vaikea ja tuttu asia silti.