Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole tunteita ja kemiaa niin ei ole suhdetta.

Pelkällä kaverisuhteella arkea ei pyöritetä..oli kulissit mitkä vaan.

Vaikka on outo juttu, niin minulla on toinen kokemus tästä. Eukolla tuli teini-ikä kovin myöhään. Oltiin jo liitossa ja pieni lapsikin oli. Vaimo halusi vielä juosta viihteellä kavereiden kanssa. Minä en ole sellainen mies, että alkaisin aikuista ihmistä määräilemään. Etenkin kun olin harrastanut samaa baareissa juoksemista itse ennen lapsen syntymää.

Ei varmaan tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä tapahtui sen jälkeen kun eukko alkoholisoitui ennätysajassa, kiersi jonkun ryyppyporukan kanssa päiväkausien reissuja ja muuttui kännissä aggressiivisimmaksi ja pahantahtoisimmaksi ihmiseksi, jota olen eläessäni nähnyt. Terrorisoi jopa omaa lastaan.

Mutta siinä vaiheessa kun ero oli käsillä ja lastensuojelu tehnyt selväksi, että äidistä ei ole lapsen huoltajaksi, vaimo lopetti juomisen estolääkityksen avulla kuin seinään. Mitä tein minä? No pystytin maailman hienoimmat kulissit ihan vain pientä lasta varten. Nyt kulisseja ei enää vuosiin olisi tarvittu. Silti edelleen ollaan yhdessä. Vaimo on taas se rauhallinen ja iloinen ihminen, jonka kanssa menin avioon. Mutta minulle on mahdotonta jatkaa oikeaa liittoa kaiken sen jälkeen mitä menneisyydessä tapahtui. Arki sujuu hienosti, mutta intiimiä suhdetta ei ole. Iän puolesta halut on vähentyneet ja vaikka niitä vielä on, en ikinä enää tule päästämään toista ihmistä "iholle". Mielummin käytän omaa kättä tai käyn maksullisissa palveluissa.

Vaimolla ei olisi rahan puolesta mahdotonta lähteä lätkimään. Luulen silti että ei halua lähteä koska elintaso laskisi. Minä taas en välitä pätkääkään, koska voin elää omaa elämääni enkä halua suhdetta. Minun ei enää tarvitse tehdä mitään mikä ei kiinnosta. Täydellinen vapaus. Ei minulta silti myötätunto ole kadonnut. En tiedä aina mitä eukon päässä liikkuu, mutta kun hän pyytää apua, autan kykyni mukaan. Alkoholismi on kuitenkin sairaus, ei valinta.

Vaimosta tuli sen sortin ilkeyksien ja nälvimisen mestari, jotta arvelin että tämä riittää. Kauhujen anoppi tarjolla tulevaisuudessa lapsille.

Neuvoja riittää. Oulussa asti peräti käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin tulevan vaimon kovaksi alkoholin käyttäjäksi, mutta uskoin käytön pysyvän kuitenkin jonkinlaisissa rajoissa ja kontrollissa. Erehdyin.

Vaimolla oli takanaan traumaattinen lapsuus ja nuoruus, johon kuului myös insestia. Näitä asioita ei oltu mitenkään käsitelty missään terapiassa tai muutenkaan, vaan asia oli aina haudattu yhä uudelleen puhumattomaksi. -Aina kun tuli arkielämään kuuluvia muita (normaalejakin) paineita, alituinen alkoholinkäyttö riistäytyi päiviä tai viikkojakin kestäväksi ryyppykierteeksi jossa hän kiereskeli menneisyyden kokemuksissaan ja itsesäälissä aikomattakaan hakea apua menneisyytensä käsittelemiseksi pois päiväjärjestyksestä.

Olen aivan varma, että jos hän olisi hakenut apua itselleen, hoitanut itsensä ja asiansa menneisyytensä suhteen, minä olisin ollut valmis odottamaan häntä. Kun juomakierteelle jokaisessa elämän kääntökohdassa ei tullut loppua, totesin että jätän arvon rouvan huolehtimaan itse itsestään. En voinut antaa hänen pilata myös minun elämääni vain siksi, että hän ei hoitanut itseään kuntoon.

Hänen myöhemmät miessuhteensa ovat päättyneet samasta syystä. kaikki menee ensi alkuun hyvin, mutta sitten mies huomaa ryyppykaudet ja saa kuulla syyt niihin. Kun edelleenkään nainen ei hakeudu asianmukaiseen hoitoon, uudetkin miessuhteet ovat päättyneet lyhyeen, ja itsesäälin kierre jatkuu ja vain syvenee ja pahenee.

Näitä ihmisiä on paljon, jotka kantaa mukanaan jotain käsittelemättömiä traumoja. Se ei sinänsä ole suhteessa vältämättä ongelma, kaikilla on menneisyydestä jonkinasteisia taakkoja. Ongelma se on sitten, jos traumoja ei ole millään tavalla käsitelty eikä suostuta käsittelemään.

Jokainen ihminen tekee omat valintansa. Myös se, että ei tee mitään, on valinta. Ja niillä valinnoilla on seurauksensa.

Minulla terapia ja traumojen käsittely nimenomaan johti avioliiton päättymiseen. Joskus näinkin päin.

Pettämisen kautta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole tunteita ja kemiaa niin ei ole suhdetta.

Pelkällä kaverisuhteella arkea ei pyöritetä..oli kulissit mitkä vaan.

Vaikka on outo juttu, niin minulla on toinen kokemus tästä. Eukolla tuli teini-ikä kovin myöhään. Oltiin jo liitossa ja pieni lapsikin oli. Vaimo halusi vielä juosta viihteellä kavereiden kanssa. Minä en ole sellainen mies, että alkaisin aikuista ihmistä määräilemään. Etenkin kun olin harrastanut samaa baareissa juoksemista itse ennen lapsen syntymää.

Ei varmaan tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä tapahtui sen jälkeen kun eukko alkoholisoitui ennätysajassa, kiersi jonkun ryyppyporukan kanssa päiväkausien reissuja ja muuttui kännissä aggressiivisimmaksi ja pahantahtoisimmaksi ihmiseksi, jota olen eläessäni nähnyt. Terrorisoi jopa omaa lastaan.

Mutta siinä vaiheessa kun ero oli käsillä ja lastensuojelu tehnyt selväksi, että äidistä ei ole lapsen huoltajaksi, vaimo lopetti juomisen estolääkityksen avulla kuin seinään. Mitä tein minä? No pystytin maailman hienoimmat kulissit ihan vain pientä lasta varten. Nyt kulisseja ei enää vuosiin olisi tarvittu. Silti edelleen ollaan yhdessä. Vaimo on taas se rauhallinen ja iloinen ihminen, jonka kanssa menin avioon. Mutta minulle on mahdotonta jatkaa oikeaa liittoa kaiken sen jälkeen mitä menneisyydessä tapahtui. Arki sujuu hienosti, mutta intiimiä suhdetta ei ole. Iän puolesta halut on vähentyneet ja vaikka niitä vielä on, en ikinä enää tule päästämään toista ihmistä "iholle". Mielummin käytän omaa kättä tai käyn maksullisissa palveluissa.

Vaimolla ei olisi rahan puolesta mahdotonta lähteä lätkimään. Luulen silti että ei halua lähteä koska elintaso laskisi. Minä taas en välitä pätkääkään, koska voin elää omaa elämääni enkä halua suhdetta. Minun ei enää tarvitse tehdä mitään mikä ei kiinnosta. Täydellinen vapaus. Ei minulta silti myötätunto ole kadonnut. En tiedä aina mitä eukon päässä liikkuu, mutta kun hän pyytää apua, autan kykyni mukaan. Alkoholismi on kuitenkin sairaus, ei valinta.

No on teillä suhde. Kaksi tunnevammaista ja kauhun tasapaino.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Rakkaus ei nimenomaan ole tahtotila, eikä mikään pysyvä oikeus toista kohtaan.

Rakkaus on rajallista, ja se muuttaa muotoaan, rakkaus on toisinaan sidoksissa myös seksuaaliseen vetovoimaan.

Uskon, että rakkaus on ikuista, sen kohde muuttaa muotoaan, rakkaus voi myös laajentua. Monogaaminen alkaa rakastaa useampaa. Siinä se rakkaus punnitaan.

Jos vaikkapa monogaamisessa suhteessa, mies avaa suhteen, ja jos vaimo ei tai puoliso ei rakasta häntä sellaisenaan, vaikka hän rakastaa useampaa, onko alunperinkään rakkaus perustunut tasa-arvolle ?

Rakkaus on tahtotila nimenomaan pidemmässä parisuhteessa. Avoimet suhteet ovat täysin ok jos niistä sovitaan puhumalla suhteen alussa.

On narsistisia piirteitä osoittavaa käytöstä jos ensin ns koukutetaan valheellisesti toinen monogaamiseen suhteeseen ja sitten myöhemmin esim avioliittoon menemisen jälkeen aletaan vaatimaan ja puolittain pakottamaan juuri tuon kommentin kaltaisella syyllistämisellä toista avoimeem suhteeseen.

Se kertoo avoimen suhteen haluajan henkisestä epärehellisyydestä sekä riippuvuudesta toisen hyväksynnälle.

Eli ole avoin siitä mitä haluat suhteelta heti alussa niin sinulla on mahdollisuus siihen että saat rakkautta sellaisenaan. Epärehellinen ja tunteitaan sekä tarpeitaan piilotteleva ihminen ei ole rakkauden arvoinen vaan ansaitsee pikemminkin halveksuntaa muilta.

Olen eri, ja avoimista suhteista aika pitkälti samaa mieltä. Ne taipumukset olisi reilua tunnistaa itsessään jo ennen vakavaan suhteeseen sitoutumista.

Sen sijaan rakkaudesta tahtotilana olen nykyisin eri mieltä. Puhuin juuri noin yhdeksän ensimmäistä vuotta kymmenvuotisesta avioliitostani, kunnes se rakkaus sitten loppui ja tajusin ettei se tahtomalla tule takaisin. Kaikki mihin uskoin meni uusiksi.

Sillä tahtotilalla tarkoitetaan yleensä sitoutumista avoimeen kommunikointiin omista tunteistaan ja tarpeistaan sekä sitotumista yhdessä kasvamaan ihmisinä ja sitten arviodaan suhdetta.

Pitkässä suhteessa olo ei ole pelkästään leijalemista alkuhuuman omaisessa hattaramaisessa dopamiinikuplassa. Ihminen joka ei tätä ymmärrä on kelvoton parisuhteisiin. En sano että sinä olisit sellainen mutta on sellaisiakin jotka kuvittelevat niin. Yleensä sellaisilla on oikeasti heikko itsetunto ja hauras minäkuva vaikka esittäisivät kaikista riippumattominta. Kun sellaisen ihmisen elämänhistoriaa ymmärtää paremmln niin näkee kaavan mistä syystä toimii niinkuin toimii. Rikkinäisiä pohjilmiltaan eikä kukaan pysty heitä ehjäksi edes pyytettömällä rakkaudella tekemään. Siksi heidän laisiaan tulee välttää.

Kyllä. Jos vaatii kuin iskemässä, että toinen ei koskaan muuttua saa, ollaan pahasti hukassa. Toinen muuttuu jos on muuttuakseen. Sitä vastaan haraava ei hyväksy omaakaan muutostaan.

Mistä sitä nuorena tietää, mitä vanhetessaan haluaa? Asioista pitää puhua eikä olettaa ja määrätä.

Tämäpä juuri. Mutta sitten on ihmisiä jotka ovat suhteessa tai avioliitossa niin valheellisia että vaikla puhutaankin niin he oikeasti valehtelevat. He eivät kerro mitä oikeasti tuntevat.

Tätä saattaa jatkua vuosia.

Jossain vaiheessa tällaisella valehtelijalla paine kasvaa sitten pään sisällä liian kovaksi ja hän alkaakin pettämään ja syyttää omasta pettämisestään suhdetta, kumppaniaan, yhteiskunnan parisuhdemalleja sekä oikeastaan mitä tahansa muuta kuin itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies30v kirjoitti:

Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.

Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.

Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.

Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.

Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.

Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.

 

Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.

Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.

Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.

Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat. 

Tuuliviiri, kun rakkaus loppui ajan myötä?

Eli mielipide muuttui kerran?

Voi pyhä isä. Miltä vuosisadalta oikein olet karannut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies30v kirjoitti:

Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.

Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.

Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.

Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.

Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.

Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.

 

Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.

Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.

Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.

Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat. 

Tuuliviiri, kun rakkaus loppui ajan myötä?

Eli mielipide muuttui kerran?

Voi pyhä isä. Miltä vuosisadalta oikein olet karannut?

Ja sinä et ole tainnut kasvaa koskaan henkisesti aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

50 vuotta täytettyäni panetus pikkuhiljaa väheni. Ja seksin vuoksi olin vaimoani sietänyt siihen asti, joten sen jälkeen ei ollut enää mitään syytä pysyä yhdessä.

Niin, kuka nyt sieti ketä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies30v kirjoitti:

Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.

Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.

Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.

Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.

Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.

Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.

 

Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.

Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.

Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.

Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat. 

Tuuliviiri, kun rakkaus loppui ajan myötä?

Eli mielipide muuttui kerran?

Voi pyhä isä. Miltä vuosisadalta oikein olet karannut?

Ja sinä et ole tainnut kasvaa koskaan henkisesti aikuiseksi.

Kyllä olen. Siksi en enää sekaannu luonnevikaisiin miehiin.

Omani päästin ilman roikkumista jatkamaan omaa elämäänsä, jos se vaikka auttaisi häntä toipumaan kriiseistään.

Toisen kunnioittaminen, toisen kuunteleminen, luottaminen, yhteistyö, kotitöiden jakaminen tasan, yhteiset tilit ja rahat, yhteiset harrastukset, alkoholin välttäminen, terveet elintavat. Nämä ovat auttaneet minua. Rakkaus ja ihailu eivät ole koskaan vähentyneet, olen ollut ylpeä puolisostani. Yhteisiä harrastuksia on ollut itse asiassa kaikki harrastukset.

Mutta vaikka olisi kuinka kestävä hyvä liitto, niin toisen kuolema voi silti aiheuttaa eron. Siksi kannattaa pitää yllä omia ystävyyssuhteita. Eläkesäästäminen on hoidettava kuntoon. Seuraava hallitus taas tekee eläkeuudistuksen (= lue eläkkeiden heikentämisen). Yksin jäänyt joutuu yksin maksamaan vuokran, sähkölaskun, nettiyhteydet ym. Talousasiat pitää myös miettiä. Onneksi näin ei käy kaikille.

Kyvyttömyys ymmärtää, edes yrittää omia tunteitaan, reaktioitaan, kipupisteitä, tunnelukkoja saati sitten yrittää keskustella niistä läheisimmän kanssa. Syyllistävät pakkomielle /fantasia tyyppiset kliseet että puoliso pettää (kun on niin paljon fiksumpi, haluttavampi tms. kliseistä) - kuitenkin.

Kukaan ei jaksa, eikä kenenkään pidä enää ikinä tehdä sitä " emotianal work" 70-100%:sti mikä jäi aiempien sukupolvien naisten tehtäväksi kaikenlaisten miesten suhteen 100%:sti!. Kasvakaa vastuullisiksi aikuisiksi miehet ja miesoletetut.

Terve itsetunto ja terve seksuaalinen identiteetti ja identiteetti yleensä on jokaikisen itsensä vastuulla. Uhreja syntyy mutta niistä on opittava. Sitten voi edes harkita yhteiseloa, avioliittoa.

Miehen vei nettiporno,aivan sairasta touhua. Ei kaduta että lähdin.

Meillä ei ollut koko 16 vuoden avioliiton aikana kunnollista keskusteluyhteyttä. Suuri rakkauskin jäi puuttumaan. Aloimme kumpikin ahdistumaan liitossa ja saimme päivittäin raivokohtauksia toisillemme. Lopulta pahimpien riitojen jälkeen vanhin lapsemme rupesi kyselemään että olisiko aika erota. Menimme naimisiin koska halusimme lapsia. Saimme 3 ihanaa lasta eli sen mitä haimmekin. Avioliitto oli vain pakollinen välivaihe kohti tavoitetta.

Mielenkiintoisia nämä "puoliso halusi yllättäen avioeron" tai ero tuli "täysin puskista". Kuitenkin suuri osa näistä yllättäen jätetyistä kertoo että parisuhteessa oli ongelmia tai kommunikaation/tunteiden uupumista, eivät vain ajatelleet että ne voisivat johtaa eroon.

Vierailija kirjoitti:

Eihän ulkonäkö nyt ainoa asia voi olla minkä perusteella mies rakastaisi naista. Eihän naisten kannattaisi sitten alkaa suhteisiin alunperinkään jos pitkästä suhteesta haaveilee. Ulkonäkö katoaa kaikilta jossain vaiheessa.

Ei se olekaan ainoa, mutta jos se ulkonäkö muuttuu merkittävästi naisen omien valintojen seurauksena (esim. kova lihominen tai tukan leikkaaminen tätimalliin), niin eipä enää haluta. Silloin ei ole kyse enää parisuhteesta vaan ystävyyssuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Mikä tämä ihme asia mahtaa olla?

Miehet harmaantuvat, veltostuvat ja väsyvät, pitäisikö vaihtaa nuorempaan? 😅

Olen 60, hiljattain yökerhosta tarttui mukaan 25 vuotias neitokainen (ei rahalla). Näytän nelikymppiseltä, olen hoikka ja hyvässä kunnossa.  Kuinka moni 60v nainen saa mukaansa 25 vuotiaan miehen ravintolasta? 

Vaimo halusi niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joka itse oli todella ylipainoinen, suuttui kun minä (silloin mulla oli painoa 55kg) lihoin raskauden aikana enkä saanut painoa pois synnytyksen jälkeen kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Painoa tuli ylimääräistä noin 15 kiloa, mutta se oli liikaa miehelle. Minä hain avioeroa koska koin todella loukkaavana hänen käytöksensä ja jatkuvan v*ttuilun sekä naljailun. Minua satutti se miten hänestä joka ennen oli ihana ihminen, huomaavainen ja kiltti, yhtäkkiä kuoriutui raivoava sekopää joka vahti jokaista suupalaani kuin haukka ja joka patisti salille vaikka itse vain istui sohvalla, syöden.

Aivan kamalaa tuollainen. Itsellä kans ollut "painonvartija" eksä joka myös lihava (kuten minäkin tuolloin. tosin laihempi miestä, ja paljon) joka syystäkin eksä. Hän veteli esim veriohukaisia 20kpl ja raivosi mulle siitä kun söin 2 veriohukaista.. grillatessa esim en olisi saanut hänen mielestään syödä kuin yhden grillimakkaran kun hän itse veteli 10. tuollaisia tilanteita kun alkoi tapahtumaan niin minä nostin kytkintä!

Olin itse samanlaisessa tilanteessa, tosin omalla kohdallani oli kaksosraskaus jonka vuoksi painoa tuli enemmän + se että olin 2kk petipotilaana raskauden loppupuolella, niin tottakai paino nousi. Tuolloin 20 kiloa nousi paino, vaikken siltikään ollut kuin 75 kiloa (pituuteni 179cm). Miehelle joka ei itse ollut mikään kedon köykäisin mies, hänelle tuo oli kova paikka ja kun kuuntelin sitä valitusta synnytyksen jälkeen pari päivää, niin totesin että voin laihduttaa, jos hänkin nuo ylimääräiset kilonsa tiputtaa kanssani. Aluksi oli vastahankaan, mutta kuitenkin suostui ja yhdessä molemmat laihdutettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Mikä tämä ihme asia mahtaa olla?

Miehet harmaantuvat, veltostuvat ja väsyvät, pitäisikö vaihtaa nuorempaan? 😅

Olen 60, hiljattain yökerhosta tarttui mukaan 25 vuotias neitokainen (ei rahalla). Näytän nelikymppiseltä, olen hoikka ja hyvässä kunnossa.  Kuinka moni 60v nainen saa mukaansa 25 vuotiaan miehen ravintolasta? 

Naisille se on helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ulkonäkö nyt ainoa asia voi olla minkä perusteella mies rakastaisi naista. Eihän naisten kannattaisi sitten alkaa suhteisiin alunperinkään jos pitkästä suhteesta haaveilee. Ulkonäkö katoaa kaikilta jossain vaiheessa.

Ei se olekaan ainoa, mutta jos se ulkonäkö muuttuu merkittävästi naisen omien valintojen seurauksena (esim. kova lihominen tai tukan leikkaaminen tätimalliin), niin eipä enää haluta. Silloin ei ole kyse enää parisuhteesta vaan ystävyyssuhteesta.

:D