Lue keskustelun säännöt.
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Jos ei ole tunteita ja kemiaa niin ei ole suhdetta.
Pelkällä kaverisuhteella arkea ei pyöritetä..oli kulissit mitkä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin tulevan vaimon kovaksi alkoholin käyttäjäksi, mutta uskoin käytön pysyvän kuitenkin jonkinlaisissa rajoissa ja kontrollissa. Erehdyin.
Vaimolla oli takanaan traumaattinen lapsuus ja nuoruus, johon kuului myös insestia. Näitä asioita ei oltu mitenkään käsitelty missään terapiassa tai muutenkaan, vaan asia oli aina haudattu yhä uudelleen puhumattomaksi. -Aina kun tuli arkielämään kuuluvia muita (normaalejakin) paineita, alituinen alkoholinkäyttö riistäytyi päiviä tai viikkojakin kestäväksi ryyppykierteeksi jossa hän kiereskeli menneisyyden kokemuksissaan ja itsesäälissä aikomattakaan hakea apua menneisyytensä käsittelemiseksi pois päiväjärjestyksestä.
Olen aivan varma, että jos hän olisi hakenut apua itselleen, hoitanut itsensä ja asiansa menneisyytensä suhteen, minä olisin ollut valmis odottamaan häntä. Kun juomakierteelle jokaisessa elämän kääntökohdassa ei tullut loppua, totesin että jätän arvon rouvan huolehtimaan itse itsestään. En voinut antaa hänen pilata myös minun elämääni vain siksi, että hän ei hoitanut itseään kuntoon.
Hänen myöhemmät miessuhteensa ovat päättyneet samasta syystä. kaikki menee ensi alkuun hyvin, mutta sitten mies huomaa ryyppykaudet ja saa kuulla syyt niihin. Kun edelleenkään nainen ei hakeudu asianmukaiseen hoitoon, uudetkin miessuhteet ovat päättyneet lyhyeen, ja itsesäälin kierre jatkuu ja vain syvenee ja pahenee.
Näitä ihmisiä on paljon, jotka kantaa mukanaan jotain käsittelemättömiä traumoja. Se ei sinänsä ole suhteessa vältämättä ongelma, kaikilla on menneisyydestä jonkinasteisia taakkoja. Ongelma se on sitten, jos traumoja ei ole millään tavalla käsitelty eikä suostuta käsittelemään.
Jokainen ihminen tekee omat valintansa. Myös se, että ei tee mitään, on valinta. Ja niillä valinnoilla on seurauksensa.
Minulla terapia ja traumojen käsittely nimenomaan johti avioliiton päättymiseen. Joskus näinkin päin.
Avioero tuli kun vaihdoin polttomoottoriauton sähköautoon.
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Siinä vaiheessa sitten selviää, onko mies suhteessa ihmisen kanssa, vai onko nainen vain seksilelu.
Eipä miestenkään kaikki ominaisuudet säily. Luuletko etteivätkö naiset pidä nuoren miehen kehoa puoleensavetävämpänä kuin vanhan miehen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.
Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.
Vierailija kirjoitti:
Vältä addiktikot, esim. viina ja pelaaminen.
Mikä toimii; suunnitelmaa yhteisestä tulevaisuudesta, luottamuus, omat harrastukset ja menot.Keskustelkaa ja pussatkaa päivittäin.
Omat menot? Tulen kotiin klo 17, työt vie siis paljon aikaa. Jos lyhyen illan käytän omiin menoihini ja omiin kavereihini, milloin sitä miestä oli tarkoitus nähdä? Tai missä välissä seksiä harrastetaan? Viikonloppuisin sitten tyttöjen illat ja poikien reissut? Ei sovi ainakaan minulle, tai sinkkuaikana kyllä.
Täällä oli eri aloitus saman tyyppisestä aiheesta ja eniten tykkäyksiä (yli 800) sai aina kommentit joissa mainittiin, että asioita tehdään paljon yhdessä, ruokaa, harrastetaan ja on yhteisiä kavereitakin. Muistaakseni keskustelut puolison kanssa oli myös koettu tärkeiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.
Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.
Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat.
50 vuotta täytettyäni panetus pikkuhiljaa väheni. Ja seksin vuoksi olin vaimoani sietänyt siihen asti, joten sen jälkeen ei ollut enää mitään syytä pysyä yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Siinä vaiheessa sitten selviää, onko mies suhteessa ihmisen kanssa, vai onko nainen vain seksilelu.
Eipä miestenkään kaikki ominaisuudet säily. Luuletko etteivätkö naiset pidä nuoren miehen kehoa puoleensavetävämpänä kuin vanhan miehen?
Tämän takia naisten kannattaa avioitua vasta keski-iässä. Niin moni tulee jätetyksi kun kauneus katoaa. Mieluummin kannattaa käyttää nuoruus opiskeluun ja uraan. Kauneuden mentyä on aidon rakkauden vuoro, sellaisen rakkauden joka ei perustu ulkonäköön vaan sisimpään ja sen vuoksi sillä on edellytykset kestää loppuiän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies vaihtoi lennosta toiseen. En olisi ikinä uskonut hänestä. En ikinä. Hän oli niin kunnollinen ja vahti minua (mustasukkainen).
Mitä olisin tehnyt toisin? Olisin jo heti alkumetreillä torpannut hänen ystävyytensä tämän naisen kanssa. Luulin, että ovat vain harrastuskavereita ja sattumalta samaa illanviettoporukkaa. Annoin heidän olla ystäviä, koska en olisi uskonut miehestäni, koska on niin kunnollinen.
Siis kadut, ettet väkisin pitänyt miestä itselläsi? Ihme ajattelutapa.
Mietin ihan samaa. Minun miehelläni on jotain naispuoleisia kavereita, ja olen aivan varma että jos yrittäisin torpata hänen ystävyyssuhteitaan, se olisi sama kuin ajaisin hänet luotani pois. En edes keksi mitään sanoja millä voisin vaatia häntä lopettamaan tapaamasta ystäviään kuulostamatta umpihullulta.
Olen mustasukkainen joskus, kyllä. Mutta se on minun ongelmani. Mieluummin valitsen luottaa mieheen ja erota jos luottamus petetään, kuin elää suhteessa jossa toinen pysyy vain vangittuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.
Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.
Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat.
Kuten sanoin, tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes olet siinä tilanteessa, että suhteessa on oikeasti jatkuvasti paha olla ja siitä huolimatta kitkuttelet siinä loppuun saakka. Sitten voit tulla pätemään.
Mies halusi eron koska hänen seksuaalisuutensa oli liian yhdyntä- ja peniskeskeistä. Ei pystynyt yhdyntään koska koki häpeää liian aikaisesta tulemistesta. Itseäni ei se haitannut koska tulin joka kerta. Miksi miesten seksuaalisuus määräytyy yhden elimen perusteella ja suorituskyvyllä? Eikö ole muita muotoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.
Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.
Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat.
Kuten sanoin, tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes olet siinä tilanteessa, että suhteessa on oikeasti jatkuvasti paha olla ja siitä huolimatta kitkuttelet siinä loppuun saakka. Sitten voit tulla pätemään.
Paha olo on lähtöisin sinusta itsestäsi, ei suhteesta. Opettele tuntemaan itsesi ja se mikä tuo sinulle pahaa oloa. Tämä olisi tietty paras tehdä ennen kuin menee parisuhteeseen, kuten minä tein. Jos sinä hyppäät kaivoon, ei muiden tarvitse tehdä samaa voidakseen sanoa, että kaivoon hyppääminen on typerää.
Arjen raskaus ja se että vanhempani sekaantuivat avioliittooni, pyytämättä monta kertaa! Se sai puolisoni lähtemään matkoihinsa. Meillä on ex-puolison kanssa kuitenkin nyt paljon paremmat välit kuin vuosikausiin kun tilanne on rauhoittunut ja ollaan päästy keskustelemaan asioista rauhassa ilman että sukulaisetkaan enää ovat hääräämässä tässä, kun ymmärtävät mitä pahaa saivat aikaan. Ja nyt näyttää siltä että sanan "ex" voi ex-puolisosta kohta tiputtaa pois käytöstä, kun tämä on jo käytännössä uusi parisuhde saman henkilön kanssa jonka kanssa olin 15 vuotta. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata parisuhdettansa, sen sanon rohkaisuksi muillekin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies30v kirjoitti:
Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.
Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.
Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.
Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.
Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.
Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.
Onnittelut sinulle, olet ymmärtänyt enemmän kuin mitä 95% av-mammoista tulee ikänään ymmärtämään.
Mutta kun tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes sitä todella testataan. Ja se todellinen testi ei ole mikään alkuhuuman korvautuminen pidempiaikaisella, tasaisemmalla kiintymyksellä ja välittämisellä. Harva sen 6-12 kk alkuhuuman aikana naimisiin ehtii, lapsista puhumattakaan. Todellinen testi on se, kun se kiintymyskin kuolee. Ihminen, johon olet sitoutunut alkaa tuntua fyysisesti ja henkisesti vastenmieliseltä. Kavahdat kosketusta. Tai olet se, jonka kosketusta kavahdetaan. Ja siinä vaiheessa pitäisi jaksaa jatkaa pelkällä tahdonvoimalla, koska tunteet on vaan tunteita, ei niillä ole mitään väliä. Ei, vaikka jokainen päivä siinä suhteessa tuntuisi pahalta.
Minun puolisoni meni aikanaan naimisiin ihmisen kanssa, joka vannoi ettei eroa vaikka rakkauden tunne loppuisikin. Valitettavasti en sitten ollutkaan niin vahva kuin luulin.
Olet tuuliviiri kuten useimmat naiset. No, lapsethan sen suurimman laskun ailahtelustasi maksavat.
Kuten sanoin, tuo on pelkkää puhetta niin kauan kunnes olet siinä tilanteessa, että suhteessa on oikeasti jatkuvasti paha olla ja siitä huolimatta kitkuttelet siinä loppuun saakka. Sitten voit tulla pätemään.
Paha olo on lähtöisin sinusta itsestäsi, ei suhteesta. Opettele tuntemaan itsesi ja se mikä tuo sinulle pahaa oloa. Tämä olisi tietty paras tehdä ennen kuin menee parisuhteeseen, kuten minä tein. Jos sinä hyppäät kaivoon, ei muiden tarvitse tehdä samaa voidakseen sanoa, että kaivoon hyppääminen on typerää.
Niin, eli et tiedä mistä puhut. Et ole ollut suhteessa, jossa kiintymyksen tunteet on kuolleet ja tilalle on tullut vastenmielisyys. Silloin on vähän tekopyhää rehvastella sitoutuneensa tunteista riippumatta. Kuten sanoin, ei sitä silloin testata kun suhde tuntuu hyvältä vaan silloin kun se tuntuu ihan h*lvetin pahalta.
Ja tuossa ensimmäisessä lauseessa olet kyllä osittain väärässä. Kyllä se paha olo on joskus lähtöisin nimenomaan siitä suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Mies halusi eron koska hänen seksuaalisuutensa oli liian yhdyntä- ja peniskeskeistä. Ei pystynyt yhdyntään koska koki häpeää liian aikaisesta tulemistesta. Itseäni ei se haitannut koska tulin joka kerta. Miksi miesten seksuaalisuus määräytyy yhden elimen perusteella ja suorituskyvyllä? Eikö ole muita muotoja?
Etenkin, kun viimestään viiden kympin kieppeillä yhdyntäseksi pitäisi nostaa sivuun, edes hetkeksi. Ottaa tilaa muulle kosketukselle ja aistien herättelylle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?
Rakkaus pitäisi olla tahtotila.
Rakkaus ei nimenomaan ole tahtotila, eikä mikään pysyvä oikeus toista kohtaan.
Rakkaus on rajallista, ja se muuttaa muotoaan, rakkaus on toisinaan sidoksissa myös seksuaaliseen vetovoimaan.
Uskon, että rakkaus on ikuista, sen kohde muuttaa muotoaan, rakkaus voi myös laajentua. Monogaaminen alkaa rakastaa useampaa. Siinä se rakkaus punnitaan.
Jos vaikkapa monogaamisessa suhteessa, mies avaa suhteen, ja jos vaimo ei tai puoliso ei rakasta häntä sellaisenaan, vaikka hän rakastaa useampaa, onko alunperinkään rakkaus perustunut tasa-arvolle ?
Rakkaus on tahtotila nimenomaan pidemmässä parisuhteessa. Avoimet suhteet ovat täysin ok jos niistä sovitaan puhumalla suhteen alussa.
On narsistisia piirteitä osoittavaa käytöstä jos ensin ns koukutetaan valheellisesti toinen monogaamiseen suhteeseen ja sitten myöhemmin esim avioliittoon menemisen jälkeen aletaan vaatimaan ja puolittain pakottamaan juuri tuon kommentin kaltaisella syyllistämisellä toista avoimeem suhteeseen.
Se kertoo avoimen suhteen haluajan henkisestä epärehellisyydestä sekä riippuvuudesta toisen hyväksynnälle.
Eli ole avoin siitä mitä haluat suhteelta heti alussa niin sinulla on mahdollisuus siihen että saat rakkautta sellaisenaan. Epärehellinen ja tunteitaan sekä tarpeitaan piilotteleva ihminen ei ole rakkauden arvoinen vaan ansaitsee pikemminkin halveksuntaa muilta.
Olen eri, ja avoimista suhteista aika pitkälti samaa mieltä. Ne taipumukset olisi reilua tunnistaa itsessään jo ennen vakavaan suhteeseen sitoutumista.
Sen sijaan rakkaudesta tahtotilana olen nykyisin eri mieltä. Puhuin juuri noin yhdeksän ensimmäistä vuotta kymmenvuotisesta avioliitostani, kunnes se rakkaus sitten loppui ja tajusin ettei se tahtomalla tule takaisin. Kaikki mihin uskoin meni uusiksi.
Sillä tahtotilalla tarkoitetaan yleensä sitoutumista avoimeen kommunikointiin omista tunteistaan ja tarpeistaan sekä sitotumista yhdessä kasvamaan ihmisinä ja sitten arviodaan suhdetta.
Pitkässä suhteessa olo ei ole pelkästään leijalemista alkuhuuman omaisessa hattaramaisessa dopamiinikuplassa. Ihminen joka ei tätä ymmärrä on kelvoton parisuhteisiin. En sano että sinä olisit sellainen mutta on sellaisiakin jotka kuvittelevat niin. Yleensä sellaisilla on oikeasti heikko itsetunto ja hauras minäkuva vaikka esittäisivät kaikista riippumattominta. Kun sellaisen ihmisen elämänhistoriaa ymmärtää paremmln niin näkee kaavan mistä syystä toimii niinkuin toimii. Rikkinäisiä pohjilmiltaan eikä kukaan pysty heitä ehjäksi edes pyytettömällä rakkaudella tekemään. Siksi heidän laisiaan tulee välttää.
Kyllä. Jos vaatii kuin iskemässä, että toinen ei koskaan muuttua saa, ollaan pahasti hukassa. Toinen muuttuu jos on muuttuakseen. Sitä vastaan haraava ei hyväksy omaakaan muutostaan.
Mistä sitä nuorena tietää, mitä vanhetessaan haluaa? Asioista pitää puhua eikä olettaa ja määrätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.
Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.
Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.
Oma kokemukseni on taas se, että eroperheiden naiset yrittää pitää kynsin hampain kiinni niistä ydinperheiden puolisoistaan ja ne ydinperheessä kasvaneet miehet haluaa erota.
Samoin, ihan omakohtaisesti koettuna. Nyt sitten toisella kierroksella toisen vanhempiensa eron kokeneen kanssa. Onpahan iha eri lailla kykyä ja motivaatiota keskustella
"Pitkässä suhteessa olo ei ole pelkästään leijalemista alkuhuuman omaisessa hattaramaisessa dopamiinikuplassa. Ihminen joka ei tätä ymmärrä on kelvoton parisuhteisiin."
Tämä olisi vielä pari vuotta sitten voinut olla suoraan minun näppikseltäni. Aika vastaavia kommentteja taisin silloin näihin keskusteluihin kirjoittaakin. Mutta jotain tapahtui, rakkaus tunteena loppui. Enkä pystynytkään jatkamaan pelkällä tahdonvoimalla, vaikka tunteiden loppumisen takia eroaminen oli alunperin vastoin kaikkea mihin uskoin. Varsinkin lapsiperheessä.
Olen kyllä viime aikoina paljon miettinytkin sitä, että todella olen kykenemätön parisuhteisiin. Olisi vaan pitänyt tajuta se aiemmin.