Miksi teille tuli avioero?

Humalassa jauhoi tunti tolkulla villeistä vuosista.

Pakkasin kamat ja paperit lähti seuraavana aamuna.

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

P0ron kiinnosti miestä enemmän kuin oikee avioelämä. Lisäksi vaativan persoonallisudden piirteitä tuli ajan kanssa. Ei tasapuolista toimintaa lasten hoidossa tai kodin jutuissa, eikä lopuksi oikein elatuksessakaan.

Vierailija kirjoitti:

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Vieraanttutamisyritykset kummankaan vanhemman puolelta ovat aina huonon vanhemman merkki. Tiedän yhden tapauksen missä lapsen lähivanhempana ollut äiti halusi heittää teini-ikäisen tyttärensä pois kodistaan koska tytär halusi tavata isäänsä juuri tuolla tavalla mutta nukkua yönsä lähivanhemman kotona. Lapsen isälle ja tuolle teinille asia oli ok mutta ei äidille. Äidillä olikin sitten salattu riippuvuusongelma kun asiaa sitten selviteltiin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me erosimme kymmenen vuoden suhteen jälkeen koska mies olisi halunnut lapsia. 

Itse en ole koskaan halunnut ja tein sen selväksi jo 17-vuotiaana kun tapasimme. Mies esitti avioliittoon asti olevansa samaa mieltä, mutta sitten alkoi painostus. Jossain vaiheessa myönsi, että on aina nähnyt itsensä perinteisen ydinperheen isänä, kaksi tai kolme lasta. Oli kuulema aina ajatellut mieleni muuttuvan ja sitten järkyttyi kun se ei muuttunutkaan. Avioliiton viimeiset kaksi vuotta olivat pahimmat. Mies oli onneton ja tyytymätön kaikkeen, pilasin hänen unelmansa ja hänen elämänsä. Hän ehdotti "kompromissia" että synnyttäisin hänelle yhden lapsen, ja hän olisi valmis hylkäämään uransa ja jäämään koti-isäksi heti kun vauva on rinnalta vieroitettu. Olin kuulema kohtuuton kun pidin pääni siitä että en halua koskaan kokea raskautta, synnytystä tai lapsiperhe-elämää. En edes sen yhden lapsen verran. 

Erotessani sain haukut että olen vienyt hänen elämänsä parhaat vuodet ja mahdollisuuden perheeseen. 

Miten kukaan lähtee nuorena pitkäaikaiseen parisuhteeseen oletuksella että voi muuttaa toista? Tuossa tapauksessa vieläpä asiassa joka on ei ole sellainen missä kompromisseja voisi tehdä.

Itse lähdin nuorena pitkällä tähtäimellä suhteeseen, missä kovin yritin muuttaa toista. Syy oli että toinen osapuoli myös itse kovin toivoi muuttuvassa, mutta eihän se sitten kuitenkaan onnistunut. Ajattelin että rakastan toista ja tuen tätä muutosprosessissa. Jälkikäteen en ole varma halusiko kumppani oikeasti edes muutosta. No tulipa koettua se, kuinka toisilleen väärät ihmiset eivät vain sovi yhteen vaikka miten yritettäisiin tai rakastettaisiin.

Niin erilaiset ollaan,ero tuli pitkä liitto kuitenkin,jatkettiin avoparina.Mikään ei muuttunut..välillä olen ihan poikki.Seksiä en kaipaa naisena,loppui jo 2008 se.Oli mies ehdokkaita vähän aikaa,eräs päivä suljin linjan.Yh-isää en huoli,niin ongelmaista, niitä pari tyrkyllä.Molemmilla hirveet vaatimukset,orjaa ne oli vailla,toinen sanoi et oo niin tärkeä kuin mun lapset,toiselle olin lihava,enkä oikeesti oo.Sanoin minulle kaikki läheiset on yhtä rakkaita,toiselle iskin luun kurkkuun loppu.Vonkasi raflassa kun löysin söpön miehen vielä..tein uhalla muutamat muufit.On ollut komeita,itseä nuorempia tosi kivoja miehiä kolmekin tyrkyllä..pitkään soiteltiin ja muuta..Ei jaksa ite lopetin nuo.

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Ai keski-iässä miehet löytävät useinkin uuden nuoremman naisen? Vaikka nuoret naiset on ikäistensä kanssa.

Kun lapset muuttaa kotoa, kyllästynyt nainen ottaa sen eron viimein kun on varaa vain kaksioon ja se riittää sitten sinkkuna.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Oma kokemukseni on taas se, että eroperheiden naiset yrittää pitää kynsin hampain kiinni niistä ydinperheiden puolisoistaan ja ne ydinperheessä kasvaneet miehet haluaa erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Vieraanttutamisyritykset kummankaan vanhemman puolelta ovat aina huonon vanhemman merkki. Tiedän yhden tapauksen missä lapsen lähivanhempana ollut äiti halusi heittää teini-ikäisen tyttärensä pois kodistaan koska tytär halusi tavata isäänsä juuri tuolla tavalla mutta nukkua yönsä lähivanhemman kotona. Lapsen isälle ja tuolle teinille asia oli ok mutta ei äidille. Äidillä olikin sitten salattu riippuvuusongelma kun asiaa sitten selviteltiin enemmän.

Tuohan olisi täydellinen kuvio. Itsekin haluaisin viikko-viikon sijasta nähdä vain silloin tällöin ja muuten olla vapaa velvotteista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Oma kokemukseni on taas se, että eroperheiden naiset yrittää pitää kynsin hampain kiinni niistä ydinperheiden puolisoistaan ja ne ydinperheessä kasvaneet miehet haluaa erota.

Lapsen vanhempien ja isovanhempien avioerot sekä näiden matala koulutustaso ovat kotimaisella aineistolla tehtyje tieteellisten tutkimusten mukaan iso tekijä lapsen eroriskin toteutumiselle aikuisena.

Tässä on jokaisella lapsia omaavalla suuri vastuu. En sano etteikö erota saisi mutta erot jotka tehdään oman identiteettikriisin vuoksi erittäin paljon draamaa sisältävällä tavalla kuten pettämisen ja suhteesta toiseen lennosta vaihtamisen kautta ovat tutkimusten mukaan väkivallan ohella kaikista haitallisimpia lasten psyykkiselle kehitykselle.

Lapsi voi näyttää sopeutuvalta mutta asia koteloituu ja voi purskahtaa esiin hyvin vahingollisella tavalla vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä.

Siksi vanhempien tulisi välttää kaikin tavoin sellaista puhetta tai viestintää joka voi tulla lapsen tietoon että eroaminen on kaikissa tilanteissa vain ja ainoastaan lapsen hyvinvointia lisäävä asia. Tätä väitettä kun ei tiede tue millään tavalla. Sellaisen väitteen julkinen toitottaminen on osittain oman lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Puoliso oli ainaiskiimassa. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä parisuhde romuttui lapsen synnyttyä. Ei tukiverkkoja lainkaan, lapsella ensimmäiset 2 vuotta korvatulehduskierre ja yöt päivät täyttä helvettiä. Molemmilla vaativa työ, joka sisältää matkustusta. Ennen lapsen syntymää suhteemme oli lähes täydellinen, olimme toistemme puolikkaita ja yhdessä kokonaisia. Täyttä rakkautta.

Lapsen ensimmäisen vuoden aikana etäännyimme emotionaalisesti pikkuhiljaa. Ei läheisyyttä, ei keskustelua, ei parisuhde-aikaa. Pelkkää arjesta selviytymistä, katkeruutta, kylmyyttä, muurit päällä. Viimeiset pari vuotta lähinnä vihasimme toisiamme, vaikka kumpikin sisimmässään olisi halunnut sanoa toiselle, että ota lähelle ja rakasta. Emme kommunikaation täydellisesti puuttuessa vain kumpikaan niin toiselle sanoneet. Molemmat ajatteli, että siinä toiselle taas uusi ase käytettäväksi, ja pelko torjutuksi tulemisesta.

Kumpikin tiesi, ettei tämä ole hyvä suhde. Emme jaksaneet / halunneet kuitenkaan enää tehdä asialle mitään, vaikka lapsen kasvettua olisimme saaneet tarvittaessa (tosin äärettömän harvoin) kahden keskistä aikaa. Olimme niin kaukana jo toisistamme, ettei kiinnostanut enää edes ajatus, miksi viettäisin tuon ihmisen kanssa kahdestaan hetkeäkään, ei ole mitään puhuttavaa.

Reilu 4kk sitten mies epäsuorasti ilmaisi halunsa erota. Vajaa kuukausi siitä tapasi naisen, josta hullaantui täysin ja lähti sata lasissa uuteen elämään. Ero oli selvä molemmille, minä tosin olisin halunnut vielä käyttää pariterapia-kortin ja en ollut se, joka erota halusi. Ymmärsin kuitenkin tilanteen. Muutin pois, emme pitäneet mitään yhteyttä kuin pakolliset lapsen asiat. Nyt pari vkoa sitten mies kysyi haluaisinko enää keskustella hänen kanssaan. Oli uudessa suhteessaan huomannut, miten väärin oli minua kohdellut ja saanut valaistuksen, ettei suhdetta korjata suoraan vain eroamalla. Tiesi sisimmässään kuulema koko ajan, että olen tärkeä ja rakas hänelle. Mutta ajatteli, ettei muuta ratkaisua ole kuin erota. Kertoi, että haluaa tehdä kaikkensa ja meillä on rakkauden lisäksi niin paljon muitakin asioita, joita ei kannata heittää roskiin näin. Tiedän, että asia on näin, koska hän saisi lähes kenet tahansa milloin vain. Kuin myös minä. Mutta en halua. Eikä hänkään enää halua. Olen itse samaa mieltä kaikesta, ja minun oma käytökseni on myös ollut todella ikävää miestä kohtaan monta vuotta. Molemmat ovat olleet yhtä kamalia.

Myös minä haluan antaa uudelle alullemme mahdollisuuden. Kumpikin on nyt tahoillaan psykologin / psykoterapeutin kanssa keskustellut omista möykyistään (tulee olemaan säännöllistä, ei kertakäynti) ja menemme myös pariterapiaan. Aloitamme suhteemme alusta, treffejä sovittu ja vain kahden kesken. Minua pelottaa, että mies lähtee uudelleen toisen matkaan. Luottamus on siltä osin mennyt. Muuten perheen isänä täydellisen luotettava ja huolehtiva, ei alkon käyttöä ollenkaan tai mitään muutakaan häiritsevää. Kumppanina minulle turvallinen, ollut aina. Toivon, että olisimme se poikkeus, jossa toisen arvostuksen ja rakkauden huomaa vasta eron jälkeen. Olemme sen huomanneet, opittavaa siinä, kuinka sen pidämme yllä emmekä valu takaisin samaan tilaan, enää koskaan. Ja että uusi alkumme olisi todellakin uusi alku, pysyvä sellainen.

Lisäys: Yhteistä elämää siis takana 8 vuotta, maailman huonointa parisuhdetta kestettiin vajaa 5 vuotta ennen eroa.

Ei se halunnut olla mun kaa enää.

19v yhdessä.

Rakastakaa toisianne, silloinkin kun vihaatte toistenne virheitä. Huutaa saa, mutta puhua täytyy. Puhua niin, ettei jälkikäteen tarvitse kaivella menneitä. Kohdelkaa toisianne kunnioittavasti, tasavertaisina. 37 vuotta yhdessä, 35 niistä naimisissa. Jokaisella parilla on se "jokin" yhdessä pitävä juttu. Sitä eivät sivulliset tiedä tai näe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Oma kokemukseni on taas se, että eroperheiden naiset yrittää pitää kynsin hampain kiinni niistä ydinperheiden puolisoistaan ja ne ydinperheessä kasvaneet miehet haluaa erota.

Lapsen vanhempien ja isovanhempien avioerot sekä näiden matala koulutustaso ovat kotimaisella aineistolla tehtyje tieteellisten tutkimusten mukaan iso tekijä lapsen eroriskin toteutumiselle aikuisena.

Tässä on jokaisella lapsia omaavalla suuri vastuu. En sano etteikö erota saisi mutta erot jotka tehdään oman identiteettikriisin vuoksi erittäin paljon draamaa sisältävällä tavalla kuten pettämisen ja suhteesta toiseen lennosta vaihtamisen kautta ovat tutkimusten mukaan väkivallan ohella kaikista haitallisimpia lasten psyykkiselle kehitykselle.

Lapsi voi näyttää sopeutuvalta mutta asia koteloituu ja voi purskahtaa esiin hyvin vahingollisella tavalla vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä.

Siksi vanhempien tulisi välttää kaikin tavoin sellaista puhetta tai viestintää joka voi tulla lapsen tietoon että eroaminen on kaikissa tilanteissa vain ja ainoastaan lapsen hyvinvointia lisäävä asia. Tätä väitettä kun ei tiede tue millään tavalla. Sellaisen väitteen julkinen toitottaminen on osittain oman lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Vain luuserit jotka eivät kykene kohtamaan itseään sanovat eroamista tuossa kommentissa kuvatulla tavalla tehtynä lapsen tai lapsien hyvinvointia parantavana tekona.

Olen varmaan tämän jo aiemmin jossain maininnut, mutta ex-vaimo oli työtä vieroksuva tapaus. Aina oli joku syy miksi duuni oli pa*kaduuni jota ei kannattanut tehdä.

En tiedä miten on itsensä eron jälkeen elättänyt, eikä oikeastaan kiinnosta. Se kiinnostaa kun elareiden maksu loppuu, niin eipähän käytetä minun rahojani roskaruokaan tai ulkomaanmatkoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Rakkaus ei nimenomaan ole tahtotila, eikä mikään pysyvä oikeus toista kohtaan.

Rakkaus on rajallista, ja se muuttaa muotoaan, rakkaus on toisinaan sidoksissa myös seksuaaliseen vetovoimaan.

Uskon, että rakkaus on ikuista, sen kohde muuttaa muotoaan, rakkaus voi myös laajentua. Monogaaminen alkaa rakastaa useampaa. Siinä se rakkaus punnitaan.

Jos vaikkapa monogaamisessa suhteessa, mies avaa suhteen, ja jos vaimo ei tai puoliso ei rakasta häntä sellaisenaan, vaikka hän rakastaa useampaa, onko alunperinkään rakkaus perustunut tasa-arvolle ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joka itse oli todella ylipainoinen, suuttui kun minä (silloin mulla oli painoa 55kg) lihoin raskauden aikana enkä saanut painoa pois synnytyksen jälkeen kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Painoa tuli ylimääräistä noin 15 kiloa, mutta se oli liikaa miehelle. Minä hain avioeroa koska koin todella loukkaavana hänen käytöksensä ja jatkuvan v*ttuilun sekä naljailun. Minua satutti se miten hänestä joka ennen oli ihana ihminen, huomaavainen ja kiltti, yhtäkkiä kuoriutui raivoava sekopää joka vahti jokaista suupalaani kuin haukka ja joka patisti salille vaikka itse vain istui sohvalla, syöden.

No onhan 15 kiloa painonnousua tosi paljon! En yhtään ihmettele miehesi reaktiota.

Toki 15 kiloa on lisää, mutta kun lapsi syntyy, on selvää että kroppa muuttuu useimmilla, se pitää hyväksyä ja tiedostaa. Vain hyväksyvällä ja empaattisella otteella edetään.

Hyvällä ruokavaliolla ja liikunnalla, homma sitten aikaa myöten korjaantuu, mutta tämänkin kannattaa tehdä lempeästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Rakkaus ei nimenomaan ole tahtotila, eikä mikään pysyvä oikeus toista kohtaan.

Rakkaus on rajallista, ja se muuttaa muotoaan, rakkaus on toisinaan sidoksissa myös seksuaaliseen vetovoimaan.

Uskon, että rakkaus on ikuista, sen kohde muuttaa muotoaan, rakkaus voi myös laajentua. Monogaaminen alkaa rakastaa useampaa. Siinä se rakkaus punnitaan.

Jos vaikkapa monogaamisessa suhteessa, mies avaa suhteen, ja jos vaimo ei tai puoliso ei rakasta häntä sellaisenaan, vaikka hän rakastaa useampaa, onko alunperinkään rakkaus perustunut tasa-arvolle ?

Rakkaus on tahtotila nimenomaan pidemmässä parisuhteessa. Avoimet suhteet ovat täysin ok jos niistä sovitaan puhumalla suhteen alussa.

On narsistisia piirteitä osoittavaa käytöstä jos ensin ns koukutetaan valheellisesti toinen monogaamiseen suhteeseen ja sitten myöhemmin esim avioliittoon menemisen jälkeen aletaan vaatimaan ja puolittain pakottamaan juuri tuon kommentin kaltaisella syyllistämisellä toista avoimeem suhteeseen.

Se kertoo avoimen suhteen haluajan henkisestä epärehellisyydestä sekä riippuvuudesta toisen hyväksynnälle.

Eli ole avoin siitä mitä haluat suhteelta heti alussa niin sinulla on mahdollisuus siihen että saat rakkautta sellaisenaan. Epärehellinen ja tunteitaan sekä tarpeitaan piilotteleva ihminen ei ole rakkauden arvoinen vaan ansaitsee pikemminkin halveksuntaa muilta.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän ihmisurokset luontaisesti ole sellaisia, että viihtyvät pääsääntöisesti yhden naaraan kanssa niin kauan kuin hellyyshormooni oksitosiini tekee heille tepposia. Evoluutio lienee tuo säätänyt siten että aika on suunnilleen se minkä naaras tarvitsee apua pitääkseen jälkeläisensä hengissä??

Eiköhän se evoluutio edellytä myös miehen kehittymistä apinasta ihmiseksi ja aikuiseksi, mihin tämä unohtuu? Miksi vain naisen pitää huolehtia jälkeläisistään aikuisena?