Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Erosin ensimmäisestä miehestä 29-vuotiaana rakastuttuani toiseen mieheen. Ensimmäisessä suhteessa seksi loppui ja halusin enemmän. Menin siis ja petin, en tuntenut edes huonoa omaatuntoa. Seksi oli taivaallista ja muutenkin synkkasi joten oli pakko jättää aviomies. Tästä pettämis-yhdenillanjutustani tuli siis rakastajani ja myöhemmin aviomieheni sillä rakastuminen ei ollut pelkkää himoa.

Muutitko miehen perään Ruotsiin?

Mies ajautui pettämään, kun "ei ollut ehtinyt kokea tarpeeksi" ennen meidän suhdettamme. No, pian huomasi ettei se muiden kanssa oleminen ole sen auvoisempaa ja yritti palata takaisin, mutta se juna meni jo. Tämän takia en enää uskalla ottaa miestä, jolle olen ensimmäinen oikea suhde tai seksikumppani.

Mies paljastui vähitellen todella vaikealuonteiseksi vänkääjäksi. Aina jotain on pilalla, puhua saa vain kun on jotain valitettavaa. Negatiivista energiaa huokuva ja masentavaa seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Mies pelleili piereskellessään. Ja pierua tuli jatkuvasti. Nosti seisoessaan toista jalkaansa, sohvalla nosti käsillään itsensä ilmaan, kadulla ja kauppakeskuksissa kävellessämme pieraisi ohittaessamme vastaantulijoita jne.

Kauheaa. Ilmeisesti söikin tahallaan kaikkea pierettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.

Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.

Ah mun mies oikeen suunnittelee tätä... "kato nyt faijaakin..." Joo voisit kattoa sitä niinku ei niin hyvänä esimerkkinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.

Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.

No siltä vähän vaikuttaa. Äitini on mun miehen mielestä aivan ihana ihminen, joten häntä tuskin haittaa jos minä muutun siihen suuntaan. Mieheni isä taas on laiska valittava juntti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.

Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.

No siltä vähän vaikuttaa. Äitini on mun miehen mielestä aivan ihana ihminen, joten häntä tuskin haittaa jos minä muutun siihen suuntaan. Mieheni isä taas on laiska valittava juntti.

Nainen hyvä, mies paha. Yllättäen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.

Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.

No siltä vähän vaikuttaa. Äitini on mun miehen mielestä aivan ihana ihminen, joten häntä tuskin haittaa jos minä muutun siihen suuntaan. Mieheni isä taas on laiska valittava juntti.

Nainen hyvä, mies paha. Yllättäen. 

Ei kaikki. Mieheni mielestä mun isä on huipputyyppi. Mieluummin hengaa hänen kanssaan kuin oman isänsä.

Minun  mieheni rakastui toiseen. En halunnut jatkaa siitä eteenpäin yhtenä perheenä. En tiedä, olinko minä sitten se aktiivisempi osapuoli, kun hain avioero miehen jo odottaessa jälkikasvua toisen kanssa. Itse en olisi ilman tuota eronnut. 

Olihan aika isku, mutta niin vaan siitäkin on selvittyä. 

Heteromiehenä monta parisuhdetta läpikäyneen vastaan kysymykseen.

Nuorena useita vakavia parisuhteita itse lopettaneena ongelma oli aina sama: en pystynyt sitoutua lopullisesti yhteen naiseen, vaikka alkuhuumassa niin uskoin ja siltä tuntui. Sitoutuminen oli helppoa alkuhuumassa, mutta myöhemmin huuman hiipumisen katsoin merkiksi rakkauden loppumisesta. Mieleen hiipi aina ajatuksia, että voisin löytää jotain "parempaa". Joku toinen sytyttäisi rakkauden liekin aina, jos hän olisi vähän kauniimpi, vähän fiksumpi tai vähän mukavampi.

Avioliitto ja sitoutuminen ovat valintoja, joiden tulisi olla lopullisia. Lopullisuudelle pitää antaa sen ansaitsema painoarvo. Pitää mennä täysillä sisään tietäen, että vaihtoehtoja ei enää ole. Tietenkin, jos tulee jotain jatkuvaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, niin poistuminen on ok.

Kun hyväksyy liiton ikuisuuden, on myös paljon sitoutuneempi sen ongelmien ratkomiseen ja itsensä kehittämiseen. Ei katsele enää viereisiin pöytiin. Kun eroaminen ja uuden löytäminen on helppoa, on se myös pienen kynnyksen takana. Ja tämä on mielestäni huono kaikille, ellei ole vakavia syitä erolle.

Nimittäin, kaikki hyvät asiat ottavat aikaa. Kuten sijoitukset, kasvaa myös hyvä parisuhde korkoa korolle ajan kanssa. Sitoutuminen yhteen asiaan pitkäksi aikaa tuo todellisia hyötyjä, mutta sitoutuminen on samalla myös uhraus jostain muusta. Uuden rakastumisen huumasta joutuu luopumaan, mutta vanhemmiten tajuaa, kuinka fragiili elämä on ja pitkäaikainen ystävä ja kumppani on kultaa arvokkaampi.

Neuvoksi avioituville antaisin, että selvittäkää todella kumppaneiltanne ja itseltänne, ymmärrättekö todellakin avioliittoon sitoutumisen merkityksen. Selvittäkää, oletteko samalla aaltopituudella, että tämä oikeasit on ikuinen asia, josta ei erota. Tämä on toki arvoasia, mutta mielestäni ei kannata avioitua, jos ei sitoudu siihen loppuelämäksi. En tekisi lapsiakaan sellaiseen suhteeseen, jossa molemamt eivät ole valmiita olemaan yhdessä huolimatta siitä, miltä toisesta sattuu välillä tuntumaan. Tunteet ovat väistyviä. Valinnat ja niihin sitoutuminen ovat ikuisia.

 

Liikaa alkoholia

Kuten n. 90 % naisista, naisella lopahti into seksiin vajaan 10v yhdessäolon jälkeen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harkitaan vielä, mutta pääsyynä on miehen juoppous. Ei juo päivittäin, mutta siinäkin on riittävästi katseltavaa, kun hän vetää itsensä ihan piippuun viikonloppuisin. Monena päivänä peräkkäin.

Sano hälle että sulkee korkin jos haluaa että suhde jatkuu

Juoppouteen ei auta uhkailu, toivo eikä lahjonta. Ei auttanut muu kuin lähteminen. Sitten joikin itsensä hautaan. Ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 60 vuotias nyt. Menin aika myöhään naimisiin. Olin silloin ehkä 37 vuotias. Vaimo oli 10 v nuorempi. Hän tulee avioeroperheestä (hankalat appivanhemmat, tosi hankalat!). Olen aina ollut ihan seksihullu, suorastaan superpervo. Alussa kaikki meni suht hyvin. Sain seksiä alussa mutten koskaan tarpeeksi. Mutta molemmat oltiin "fiksuja" ja kunnioitettiin toisiamme. En siis hirveästi yrittänyt painostaa puolisoa, ruinasin kyllä vähän joka päivä. Saimme 3 ihanaa lasta. Olisin halunnut neljännen. Tuli selväksi, ettei tule tapahtumaan. Osallistuin kyllä kotitöihin. Olen kokki ammatiltani. Hoidin kokonaan kodin ruokatalouden, keittiön siivouksen, ostokset yms. Pesin myös pyykkiä, siivosin, leikkasin nurmikkoa, hoidin lapsia. Itse asiassa vain minä vein lapsia tapahtumiin, puolisoa ei kiinnostanut. Ei suostunut ajamaan autoa, vaikka kortti oli. Seksi väheni radikaalisti jokaisen lapsen synnyttyä. Kolmannen synnyttyä ei enää herunut. Se johtui "ehkäisy-syistä". Puoliso ei suostunut syömään pillereitä (hormoneja!), eikä Orionin kierukkakan kelvannut (hormoneja!). En tykkää kordareista. Harkitsin vasektomiaa, no problem. Tsekkasin Mehiläisen hinnan 800 €. Ajattelin, että OK. Mutta sitten jotenkin tajusin, että en tule saamaan yhtään enempää seksiä vaikka mitä tekisin! Antaa siis olla. Avioliiton (20 v) n. 6-7 viimeistä vuotta nukuttiin eri makkareissa. Vaimolla oli paha unettomuus-ongelma ja sanoi, että minä haisen niin pahalle ja kuorsaan tai puhisen, tai piereskelen, niin haluaa nukkua yksin. Vaimo myös lihosi kovasti. Pehva, masu ja daisarit pullistui ihanasti vuosi vuodelta. Ja minä kävin vuosi vuodelta kuumempana! Tykkään isoista tytöistä! Erityisesti (pervo kaiketi!?) pullukoista! Minun kuuma himoni oli selvästi super vastenmielistä vaimolleni. Lopulta hän vaihtoi vaatteitaankin vessassa, jotten näkisi yhtään paljasta pintaa ja hullaantuisi jotenkin tms. Meillä oli seksiä muutaman kuukauden välein (vaimo teki käsityöt ja minä nuolin, vaimo sai aina helposti orkun kun nuolin mutta se ei ollut hyvä? Jotain häpeällistä? Trauma? Ei pystytty puhumaan siitä) kunnes 3 viimeistä vuotta ei sitäkään vähää. Ei edes sitä lämmintä kättä! En ole pettäjätyyppiä, en todellakaan. Onhan mulla 2 tervettä kättä ja vilkas mielikuvitus. Ja nettikin toimii.  Lasten takia oltiin sinnikkäästi yhdessä. Kunnes viimein uskalsin ehdottaa avioeroa. Vaimo kuittasi: "Ilomielin!" Lapset ihmetteli, "kun ette koskaan ole edes riidelleet". Oltiinhan me. Muttei koskaan lasten nähden. Ei me olla sekoboltseja. Nyt menee hyvin. Exä asuu vielä kahden nuoremman lapsen kanssa, sinkkuna. Näen lapsia aika usein ja mulla on erinomaiset välit lapsiin. He eivät näytä syyllistävän kumpaakaan, koska pettämisiä ei ollut. Mulla on nyt uusi. Todella isopehvainen herkkupupu, joka ei pihtaa. Suorastaan tyrkyttää! Aina käy kyljykseen duunin jälkeen. Ja nostaa metelin, jos joku päivä kiireiden vuoksi ei muka ennätetä hommailla. Jälkeenpäin ajatellen mielestäni kumpikaan meistä ei ollut väärässä, en minä, eikä exä. Me vaan ei todellakaan kuuluttu saman katon alle! Haluttiin ihan eri asioita! Ero kuin yöllä ja päivällä! Saatiin kyllä yhdessä 3 ihanaa lasta. Ja halutaan edelleen niiden parasta. Siis ei tehdää jäynää toisillemme. Kantsii siis ajatella aivoillaan (ei munillaan!) ennen kuin menee naimisiin. Koska avioliitto on pyhä! Sen on tarkoitettu kestää koko loppuelämä! Me varmaan molemmat ajateltiin alussa, että kun tarpeeksi kovasti rakastetaan toisiamme, niin pystymme muuttamaan toisemme mieleisiksemme. Ei pidä paikkaansa!!! Tässä 20 + vuoden yhteinen taival pähkinänkuoressa. Ehkä hieman oikaistuna ja omasta (itsekkäästä?) näkökulmasta kuvattuna. Ja ehkä ta

as monta riviä kauempana totuutta?

Auta armias!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa miettiä että mitä ihmettä mun päässä oikein liikkui. Oma valinnanköyhyys nolottaa, ihmetyttää itseäkin miten pienin kriteerein eteni elämässä. Lapset kasvavat ja huomaa että jonain päivänä lastenkin kanssa on kypsempää ja hedelmällisempää keskustelua kuin ikinä oman puolison. Ystävyyttä ja tukea elämään on haettava työtovereista, ystävistä, tuttavista oman puolison tuntuessa lähinnä vieraalta ja niinsanotusti mieleltään/ajatuksiltaan köyhältä. Ja hänet minä kuitenkin olen valinnut. Koska hyvältä tuntui, kai.

En ole eronnut. Moni iäkäs nainen elää erottuaan yksin lopulta, vaikka uusia kumppaneita olisikin ilmaantunut. En tiedä haluanko sitäkään. Onko lopulta kaikki yksin, joko yksinään tai parisuhteessa? En jotenkin osaa luottaa että elämä kääntyisi paremmin ja jatkan elämää tässä ihanookoo-elämässä.

Sitä ihmettelen, miksi keski-ikäiset, ja "kypsemmät" naiset eroavat kumppaneistaan, mutta sitten kuitenkin valittelevat yksinäisyyttään. Tuleeko heistä niin laiskoja, että eivät jaksa etsiä uutta kumppania?

Keski-ikäisenähän sitä pitäisi olla PARHAASSA kumppaninetsimisiässä. Siihen ikään tultua lapset ovat kasvaneet, on aikaa, usein raha-asiatkin kunnossa. Elämä seesteisempää, kenties?

Ainakin sen verran kilometrejä takana, että tuntee itsensä ja tietää, millaista seuraa haluaa. 

Voisin kuvitella, että tuon ikäisenä osaa jo pärjätä yksinkin, eikä tarvitse leikkiä kotileikkejä tai alkaa uusperhettä perustamaan, jos ei halua.

Joten omanikäisen, kypsän ja miellyttävän kumppanin kanssa voisi viettää sitä laatuaikaa, molempien asuessa omillaan, eikä tulisi turhia riitoja tai ärsytystä. Saisi hyvää seuraa, olisi rakkautta elämässä (keski-ikäinenkin voi rakastua), läheisyyttä, turvaa, ymmärtävä keskustelukumppani ja sydänystävä.

Mutta ei. Sen sijaan käydään töissä, sitten lenkillä, ja illalla kotiin istumaan ja ihmettelemään. Korkeintaan lauantaisin kahvilla tai vaikka konsertissa omanikäisen ystävän kanssa. Ihan ok elämää tuo varmasti on monellekin, mutta miksi silti monet keski-ikäiset eronneet naiset kuitenkin valittavat yksinäisyydestä?

Eivätkä tee asialle mitään?

En jaksa ihmisiä, jotka valittavat elämäntilanteestaan, mutta eivät kuitenkaan tee sille mitään. 

Työkaverini oli juuri tällainen. Eronsa jälkeen hän jaksoi valittaa yksinäisyyttään vuosia, kun ainut lapsikin muutti toiselle puolelle Suomea, äitinsä ripustautumisyrityksistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia). Kaikki tuntuu pahalta, elämä on kurjaa, ei ole ketään kenelle jutella, on yksinäistä, kotona ahdistaa, pelottaa jne. Nyt hän on uskaltautunut tapailemaan ikäistään mukavaa miestä, joka on hyvää seuraa. Ja hänen elämänlaatunsa on kohentunut huomattavasti. Mutta oli vaan niin saamaton, että hukkasi 5 kokonaista vuotta yksinäisyydestään valittaen.

Missä se mies oli kaikki nämä vuodet?

Hyviä on harvassa. Törppöjä kyllä riittää.

Toisen lapsen jälkeen vaimo laittoi jalkansa ristiin, muukin läheisyys loppui, koskettelu, halaukset ym. Etsin korviketta johon sitten rakastuin.  Kun lapset vähän päällä kaksikymppisenä muuttivat kotoa, läksin minäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Mies joka itse oli todella ylipainoinen, suuttui kun minä (silloin mulla oli painoa 55kg) lihoin raskauden aikana enkä saanut painoa pois synnytyksen jälkeen kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Painoa tuli ylimääräistä noin 15 kiloa, mutta se oli liikaa miehelle. Minä hain avioeroa koska koin todella loukkaavana hänen käytöksensä ja jatkuvan v*ttuilun sekä naljailun. Minua satutti se miten hänestä joka ennen oli ihana ihminen, huomaavainen ja kiltti, yhtäkkiä kuoriutui raivoava sekopää joka vahti jokaista suupalaani kuin haukka ja joka patisti salille vaikka itse vain istui sohvalla, syöden.

Jotkut miehet sekoaa lastensa syntymästä, koska eivät ole enää naisen elämän keskipisteessä. Nainen ei saisi muuttua mitenkään, koska se tarkoittaa elämän muuttumista mikä taas on uhka.

Silti naisen tulisi olla miehelle jonkinlainen äiti, tosin rakastajattaren valepuvussa.

Tai muuttua kohduksi johon voi ryömiä takaisin.

On myös epäkypsiä naisia jotka yrittävät tätä, mutta he roikkuvat enemmän äidissään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.

Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.

45v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joka itse oli todella ylipainoinen, suuttui kun minä (silloin mulla oli painoa 55kg) lihoin raskauden aikana enkä saanut painoa pois synnytyksen jälkeen kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Painoa tuli ylimääräistä noin 15 kiloa, mutta se oli liikaa miehelle. Minä hain avioeroa koska koin todella loukkaavana hänen käytöksensä ja jatkuvan v*ttuilun sekä naljailun. Minua satutti se miten hänestä joka ennen oli ihana ihminen, huomaavainen ja kiltti, yhtäkkiä kuoriutui raivoava sekopää joka vahti jokaista suupalaani kuin haukka ja joka patisti salille vaikka itse vain istui sohvalla, syöden.

Jotkut miehet sekoaa lastensa syntymästä, koska eivät ole enää naisen elämän keskipisteessä. Nainen ei saisi muuttua mitenkään, koska se tarkoittaa elämän muuttumista mikä taas on uhka.

Silti naisen tulisi olla miehelle jonkinlainen äiti, tosin rakastajattaren valepuvussa.

Tai muuttua kohduksi johon voi ryömiä takaisin.

On myös epäkypsiä naisia jotka yrittävät tätä, mutta he roikkuvat enemmän äidissään.

Epäkypsä mies ei edes opi kerrasta vaan tekee saman tempun kahdesti eli pettää ja häipyy lennosta uuteen lapsen ollessa vauva tai taaperoikäinen. Halveksittavaa käytöstä se on eikä tällaiset miehet ole kelvollisia vanhemmaan rooliinkaan.

Mies oli väkivaltainen, mielisairas ja alkoholisti. Olisi pitänyt erota jo silloin kun ensimmäisen kerran eroa mietin eli viikon seurustelun jälkeen. Mutta niin vain olin hänen "hoitajanaan" ja hyväksikäytettävänä yli kymmenen sairasta vuotta. Järjetöntä.