Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Mies alkoi pitää minua itsestäänselvyytenä eikä halunnut hoitaa suhdetta mitenkään. Kyllästyin sitten odottamaan että suhde paranee itsestään.
Vai oliko 50-v kriisi. Olin 51 kun erosimme. Miehelle tämä tuli toki yllätyksenä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ex avopuolisoni kanssa 14 vuotta. Yksi yhteinen lapsi. Ex mieheni on hyvä isä ja meillä on hyvät välit.
Olin 26 vuotias,kun tapasin hänet .
Erosimme ollessamme 40 vuotiaita. Eron syynä oikeastaan se, että en kokenut enää vetoa miehiin,vaan naisiin.
Oltiin ihan väärät ihmiset toisillemme.
Mitään varsinaista vikaa ei ollut, yhteinen sävel vain puuttui kaikilla rintamilla.
Hölmöyksissäni ja vauvakuumepäissäni vain tulin hänen kanssaan perheen perustaneeksi. Jälkiviisaana koko lisääntymisen olisi voinut jättää väliin.
Vastasin jo toisessa ketjussa mutta tännekin:
Rakkaus vaihtui ystävyyteen. Vuosien varrella emme enää rakastaneet toisiamme vaan meistä tuli hyviä ystäviä jotka asuivat yhdessä. Seksi hiipui siinä samalla ja erosimme jotta pysyisimme hyvinä ystävinä. Sitä olemme tänä päivänä ja esimerkiksi vielä keväällä olemme yhdessä lähdössä lomamatkalle.
Vierailija kirjoitti:
Oltiin ihan väärät ihmiset toisillemme.
Mitään varsinaista vikaa ei ollut, yhteinen sävel vain puuttui kaikilla rintamilla.
Hölmöyksissäni ja vauvakuumepäissäni vain tulin hänen kanssaan perheen perustaneeksi. Jälkiviisaana koko lisääntymisen olisi voinut jättää väliin.
Harvinaista ja kunnioitettavaa että kykenet omistamaan oman osuutesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies alkoi pitää minua itsestäänselvyytenä eikä halunnut hoitaa suhdetta mitenkään. Kyllästyin sitten odottamaan että suhde paranee itsestään.
Vai oliko 50-v kriisi. Olin 51 kun erosimme. Miehelle tämä tuli toki yllätyksenä
Ja sinä selvästikkin panostit suhteeseen?
7v seurusteltiin, sitten avioon ja ero puolen vuoden päästä. Vaimoni halusi "tyttöjen kanssa" ravintolatansseihin.
Sen pituinen se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies pihtasi, eikä huomioinut tarpeeksi.
Jos naiset haluatte, että miehenne vievät rahat vuokratyttöystäville, niin kannattaa laittaa polvet kiinni
Vittuilua, haukkumista, pettämistä vuosien ajan ja sitten homma loppui kun kyllästyin ja ilmoitin lähteväni. No, perään on itketty, on haukuttu, on aneltu takaisin mutta ei kiitos. Hyvissä väleissä ollaan lasten takia ja oli toki hyviäkin aikoja mutta kyllä loppuajan haukkuminen otti itsetunnon päälle ja harmittaa, että en eronnut aikaisemmin. Mies on kyllä pyytänyt anteeksi, ei sillä tavalla ole jäänyt pahaa verta, eteenpäin pitää elämässä mennä ja antaa menneiden olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde tarvisee siulunkumppanin ja toimivan kemian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Miksi ihmeessä sitten naiset ovat miehiä huomattavasti aloitteellisempia hakemaan avioeroa? Ovatkohan syy-seuraussuhteet kuitenkin todellisuudessa ihan päinvastoin kuin esität?
Eivät naiset aloitteellisia ole, he vain esittävät niin koska heitä nolottaa se, että mies vaihtoi heidät nuoreen ja tiimiin.
Että ihan tiimiin. 😄 Hienoa jos löytää tiimillisen suostuvia naisia tai tyttösiä.
Vastaus kysymykseen, naiset ovat ylipäänsä aloitteellisempia, miehet ovat useasti sellaista perässävedettävää mallia, joilla ei ole omaa tahtoa, tai se on yhdellä lauseella murrettavissa. Sitä en tosin koskaan ole ymmärtänyt, kuka sellaisen miehen kanssa haluaa olla. 🤭
Ylipäätään naiset joutuvat vastaamaan metatyöstä perheessä/parisuhteessa paljon enemmän kuin miehet. Ehkä se viimeinen metatyö parisuhteessa - avioerohakemuksen jättäminen - jää tästä syystä useammin naisten harteille, vaikka molemmat (tai jopa pelkkä mies) olisi lopettamassa avioliittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten pinnallista erota kun toinen haluaa enemmän seksiä.
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa miettiä että mitä ihmettä mun päässä oikein liikkui. Oma valinnanköyhyys nolottaa, ihmetyttää itseäkin miten pienin kriteerein eteni elämässä. Lapset kasvavat ja huomaa että jonain päivänä lastenkin kanssa on kypsempää ja hedelmällisempää keskustelua kuin ikinä oman puolison. Ystävyyttä ja tukea elämään on haettava työtovereista, ystävistä, tuttavista oman puolison tuntuessa lähinnä vieraalta ja niinsanotusti mieleltään/ajatuksiltaan köyhältä. Ja hänet minä kuitenkin olen valinnut. Koska hyvältä tuntui, kai.
En ole eronnut. Moni iäkäs nainen elää erottuaan yksin lopulta, vaikka uusia kumppaneita olisikin ilmaantunut. En tiedä haluanko sitäkään. Onko lopulta kaikki yksin, joko yksinään tai parisuhteessa? En jotenkin osaa luottaa että elämä kääntyisi paremmin ja jatkan elämää tässä ihanookoo-elämässä.
Sitä ihmettelen, miksi keski-ikäiset, ja "kypsemmät" naiset eroavat kumppaneistaan, mutta sitten kuitenkin valittelevat yksinäisyyttään. Tuleeko heistä niin laiskoja, että eivät jaksa etsiä uutta kumppania?
Keski-ikäisenähän sitä pitäisi olla PARHAASSA kumppaninetsimisiässä. Siihen ikään tultua lapset ovat kasvaneet, on aikaa, usein raha-asiatkin kunnossa. Elämä seesteisempää, kenties?
Ainakin sen verran kilometrejä takana, että tuntee itsensä ja tietää, millaista seuraa haluaa.
Voisin kuvitella, että tuon ikäisenä osaa jo pärjätä yksinkin, eikä tarvitse leikkiä kotileikkejä tai alkaa uusperhettä perustamaan, jos ei halua.
Joten omanikäisen, kypsän ja miellyttävän kumppanin kanssa voisi viettää sitä laatuaikaa, molempien asuessa omillaan, eikä tulisi turhia riitoja tai ärsytystä. Saisi hyvää seuraa, olisi rakkautta elämässä (keski-ikäinenkin voi rakastua), läheisyyttä, turvaa, ymmärtävä keskustelukumppani ja sydänystävä.
Mutta ei. Sen sijaan käydään töissä, sitten lenkillä, ja illalla kotiin istumaan ja ihmettelemään. Korkeintaan lauantaisin kahvilla tai vaikka konsertissa omanikäisen ystävän kanssa. Ihan ok elämää tuo varmasti on monellekin, mutta miksi silti monet keski-ikäiset eronneet naiset kuitenkin valittavat yksinäisyydestä?
Eivätkä tee asialle mitään?
En jaksa ihmisiä, jotka valittavat elämäntilanteestaan, mutta eivät kuitenkaan tee sille mitään.
Työkaverini oli juuri tällainen. Eronsa jälkeen hän jaksoi valittaa yksinäisyyttään vuosia, kun ainut lapsikin muutti toiselle puolelle Suomea, äitinsä ripustautumisyrityksistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia). Kaikki tuntuu pahalta, elämä on kurjaa, ei ole ketään kenelle jutella, on yksinäistä, kotona ahdistaa, pelottaa jne. Nyt hän on uskaltautunut tapailemaan ikäistään mukavaa miestä, joka on hyvää seuraa. Ja hänen elämänlaatunsa on kohentunut huomattavasti. Mutta oli vaan niin saamaton, että hukkasi 5 kokonaista vuotta yksinäisyydestään valittaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten pinnallista erota kun toinen haluaa enemmän seksiä.
Halujen voimakas eriparisuus on eräs parhaista syistä erota. Etenkin, jos sen tekee ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa miettiä että mitä ihmettä mun päässä oikein liikkui. Oma valinnanköyhyys nolottaa, ihmetyttää itseäkin miten pienin kriteerein eteni elämässä. Lapset kasvavat ja huomaa että jonain päivänä lastenkin kanssa on kypsempää ja hedelmällisempää keskustelua kuin ikinä oman puolison. Ystävyyttä ja tukea elämään on haettava työtovereista, ystävistä, tuttavista oman puolison tuntuessa lähinnä vieraalta ja niinsanotusti mieleltään/ajatuksiltaan köyhältä. Ja hänet minä kuitenkin olen valinnut. Koska hyvältä tuntui, kai.
En ole eronnut. Moni iäkäs nainen elää erottuaan yksin lopulta, vaikka uusia kumppaneita olisikin ilmaantunut. En tiedä haluanko sitäkään. Onko lopulta kaikki yksin, joko yksinään tai parisuhteessa? En jotenkin osaa luottaa että elämä kääntyisi paremmin ja jatkan elämää tässä ihanookoo-elämässä.Sitä ihmettelen, miksi keski-ikäiset, ja "kypsemmät" naiset eroavat kumppaneistaan, mutta sitten kuitenkin valittelevat yksinäisyyttään. Tuleeko heistä niin laiskoja, että eivät jaksa etsiä uutta kumppania?
Keski-ikäisenähän sitä pitäisi olla PARHAASSA kumppaninetsimisiässä. Siihen ikään tultua lapset ovat kasvaneet, on aikaa, usein raha-asiatkin kunnossa. Elämä seesteisempää, kenties?
Ainakin sen verran kilometrejä takana, että tuntee itsensä ja tietää, millaista seuraa haluaa.
Voisin kuvitella, että tuon ikäisenä osaa jo pärjätä yksinkin, eikä tarvitse leikkiä kotileikkejä tai alkaa uusperhettä perustamaan, jos ei halua.
Joten omanikäisen, kypsän ja miellyttävän kumppanin kanssa voisi viettää sitä laatuaikaa, molempien asuessa omillaan, eikä tulisi turhia riitoja tai ärsytystä. Saisi hyvää seuraa, olisi rakkautta elämässä (keski-ikäinenkin voi rakastua), läheisyyttä, turvaa, ymmärtävä keskustelukumppani ja sydänystävä.
Mutta ei. Sen sijaan käydään töissä, sitten lenkillä, ja illalla kotiin istumaan ja ihmettelemään. Korkeintaan lauantaisin kahvilla tai vaikka konsertissa omanikäisen ystävän kanssa. Ihan ok elämää tuo varmasti on monellekin, mutta miksi silti monet keski-ikäiset eronneet naiset kuitenkin valittavat yksinäisyydestä?
Eivätkä tee asialle mitään?
En jaksa ihmisiä, jotka valittavat elämäntilanteestaan, mutta eivät kuitenkaan tee sille mitään.
Työkaverini oli juuri tällainen. Eronsa jälkeen hän jaksoi valittaa yksinäisyyttään vuosia, kun ainut lapsikin muutti toiselle puolelle Suomea, äitinsä ripustautumisyrityksistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia). Kaikki tuntuu pahalta, elämä on kurjaa, ei ole ketään kenelle jutella, on yksinäistä, kotona ahdistaa, pelottaa jne. Nyt hän on uskaltautunut tapailemaan ikäistään mukavaa miestä, joka on hyvää seuraa. Ja hänen elämänlaatunsa on kohentunut huomattavasti. Mutta oli vaan niin saamaton, että hukkasi 5 kokonaista vuotta yksinäisyydestään valittaen.
No olipa melkoine sepustus. Olen itse 46v ja olen eronnut 5v sitten ja seurustellut eron jälkeen 2,5v miehen kanssa, joka lopulta petti. Kyllä tässä olisi miehiä jonoksi asti mutta joko haluavat pelkkää seksiä tai sitten ei vaan itseäni kiinnosta. Ihan sama tilanne useammalla saman ikäisellä ystävällä ja tutulla. On tässä ihmetelty, että missä ne fiksut miehet oikein ovat. On tullut vastaan lähinnä luusereita: petetään, valehdellaan, on raivonhallintaongelmaa, on talousongelmaa, on ties mitä. Kyllä tässä oikein mielellään elelisi kivan miehen kanssa, jos sellainen jostain löytyisi. Ja kyllä minä reissaan, harrastan sen minkä työelämältä ja yhden lapsen kasvatukselta ehdin. En ole jäänyt kotiin istumaan. Mutta ihan mitä tahansa jannua en enää tähän huoli, se on nähty jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa miettiä että mitä ihmettä mun päässä oikein liikkui. Oma valinnanköyhyys nolottaa, ihmetyttää itseäkin miten pienin kriteerein eteni elämässä. Lapset kasvavat ja huomaa että jonain päivänä lastenkin kanssa on kypsempää ja hedelmällisempää keskustelua kuin ikinä oman puolison. Ystävyyttä ja tukea elämään on haettava työtovereista, ystävistä, tuttavista oman puolison tuntuessa lähinnä vieraalta ja niinsanotusti mieleltään/ajatuksiltaan köyhältä. Ja hänet minä kuitenkin olen valinnut. Koska hyvältä tuntui, kai.
En ole eronnut. Moni iäkäs nainen elää erottuaan yksin lopulta, vaikka uusia kumppaneita olisikin ilmaantunut. En tiedä haluanko sitäkään. Onko lopulta kaikki yksin, joko yksinään tai parisuhteessa? En jotenkin osaa luottaa että elämä kääntyisi paremmin ja jatkan elämää tässä ihanookoo-elämässä.Sitä ihmettelen, miksi keski-ikäiset, ja "kypsemmät" naiset eroavat kumppaneistaan, mutta sitten kuitenkin valittelevat yksinäisyyttään. Tuleeko heistä niin laiskoja, että eivät jaksa etsiä uutta kumppania?
Keski-ikäisenähän sitä pitäisi olla PARHAASSA kumppaninetsimisiässä. Siihen ikään tultua lapset ovat kasvaneet, on aikaa, usein raha-asiatkin kunnossa. Elämä seesteisempää, kenties?
Ainakin sen verran kilometrejä takana, että tuntee itsensä ja tietää, millaista seuraa haluaa.
Voisin kuvitella, että tuon ikäisenä osaa jo pärjätä yksinkin, eikä tarvitse leikkiä kotileikkejä tai alkaa uusperhettä perustamaan, jos ei halua.
Joten omanikäisen, kypsän ja miellyttävän kumppanin kanssa voisi viettää sitä laatuaikaa, molempien asuessa omillaan, eikä tulisi turhia riitoja tai ärsytystä. Saisi hyvää seuraa, olisi rakkautta elämässä (keski-ikäinenkin voi rakastua), läheisyyttä, turvaa, ymmärtävä keskustelukumppani ja sydänystävä.
Mutta ei. Sen sijaan käydään töissä, sitten lenkillä, ja illalla kotiin istumaan ja ihmettelemään. Korkeintaan lauantaisin kahvilla tai vaikka konsertissa omanikäisen ystävän kanssa. Ihan ok elämää tuo varmasti on monellekin, mutta miksi silti monet keski-ikäiset eronneet naiset kuitenkin valittavat yksinäisyydestä?
Eivätkä tee asialle mitään?
En jaksa ihmisiä, jotka valittavat elämäntilanteestaan, mutta eivät kuitenkaan tee sille mitään.
Työkaverini oli juuri tällainen. Eronsa jälkeen hän jaksoi valittaa yksinäisyyttään vuosia, kun ainut lapsikin muutti toiselle puolelle Suomea, äitinsä ripustautumisyrityksistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia). Kaikki tuntuu pahalta, elämä on kurjaa, ei ole ketään kenelle jutella, on yksinäistä, kotona ahdistaa, pelottaa jne. Nyt hän on uskaltautunut tapailemaan ikäistään mukavaa miestä, joka on hyvää seuraa. Ja hänen elämänlaatunsa on kohentunut huomattavasti. Mutta oli vaan niin saamaton, että hukkasi 5 kokonaista vuotta yksinäisyydestään valittaen.
No olipa melkoine sepustus. Olen itse 46v ja olen eronnut 5v sitten ja seurustellut eron jälkeen 2,5v miehen kanssa, joka lopulta petti. Kyllä tässä olisi miehiä jonoksi asti mutta joko haluavat pelkkää seksiä tai sitten ei vaan itseäni kiinnosta. Ihan sama tilanne useammalla saman ikäisellä ystävällä ja tutulla. On tässä ihmetelty, että missä ne fiksut miehet oikein ovat. On tullut vastaan lähinnä luusereita: petetään, valehdellaan, on raivonhallintaongelmaa, on talousongelmaa, on ties mitä. Kyllä tässä oikein mielellään elelisi kivan miehen kanssa, jos sellainen jostain löytyisi. Ja kyllä minä reissaan, harrastan sen minkä työelämältä ja yhden lapsen kasvatukselta ehdin. En ole jäänyt kotiin istumaan. Mutta ihan mitä tahansa jannua en enää tähän huoli, se on nähty jo.
Riman pitää olla korkealla.
Vierailija kirjoitti:
Tietyssä iässä on vaara, että vaimo muuttuu anopin kaltaiseksi.
Tietyssä iässä on vaara, että aviomies muuttuu appiukon kaltaiseksi.
Erosin ensimmäisestä miehestä 29-vuotiaana rakastuttuani toiseen mieheen. Ensimmäisessä suhteessa seksi loppui ja halusin enemmän. Menin siis ja petin, en tuntenut edes huonoa omaatuntoa. Seksi oli taivaallista ja muutenkin synkkasi joten oli pakko jättää aviomies. Tästä pettämis-yhdenillanjutustani tuli siis rakastajani ja myöhemmin aviomieheni sillä rakastuminen ei ollut pelkkää himoa.
Alue: Aihe vapaa
Vaimo lihos.. En jaksanu enää kattella, kun ei halunnu tehä mitää muuta ku löhötä sohval ja mussuttaa jäätelöä ja katsoa sarjoja.