En jaksa tätä perhe-elämää ja nepsysekoilua päivästä toiseen

Oma mielenterveys menee erityislapsen kanssa, jolle om etsitty taisteltu apua vuosien ajan ja sitä saatukin mutta se on niin pinnallista ja mitä tekee yksi tunti viikossa... pieru saharassa. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse tuntuu olevan tahti. Olen niin väsynyt, perhe-elämä aiheuttaa mulle burnoutin. Töissä räpellän minimin, mitään urahaaveita ei enää ole koska voimat eivät riitä. En jaksa eb jaksa. Kirjoitin kaverille itkuisena, ei vastannut edes. Tiedän ettei vuodesta toiseen samaa jaksa mutta on se karua.. Mutta mun pitää jaksaa kun ei ole vaihtoehtoakaan. Miten?? Rakkaus se nostaa, joka kerta. Lapsi on rakas, elämäni. Mutta mikä hinta. Miten muilla nepsyperheillä menee kevät, siirtymä tämäkin. Kuten aina kaikki. Joka päivä taistelua ison lapsen kanssa vessareissuista syömisiin, vaatteista nukkumiseen, läksyt kokeet... kirja revitty kun piti harjoitella matikkaa. Matto veressä kun lietsoi itselleen nenäverenvuodon raivopäissään. En jaksa enää. Tulee tosi synkkiä ajatuksia. Miehen kanssa ei mitään muuta yhteyttä kuin tämä pakotettu omaishoitajuus. Vihaan jo sen joka elettäkin. Pahentaa niin monta tilannetta. Tajuaisi edes vuorotella tässä jaksamisessa mutta ei.

Millä kerään itseni taas kerran uuteen iltaan uuteen jahtiin iltatoimille, samat rituaalit sen jälkeen kun omat voimat imetty kuiviin ja aamulla töihin vähän fasilitoimaan. En jaksa en jaksa. Vedän kaksoiselämää, ei kukaan tajua millaista täällä on ja miten kovilla olemme. Sisarus säälittää, oireilee eikä ihme. Apua on haettu ja lapset hoidetaan. Siitä ei kyse. Voimat on loppu. Auttaako mikään.