En jaksa tätä perhe-elämää ja nepsysekoilua päivästä toiseen

Vierailija kirjoitti:

Koivunvitsaterapiaa tarvitsisi ja ansaitsisi moni "nepsy" lapsi, mutta eivät sitä saa, vaikka kuinka huutavat todellisten rajojen perään. Niitä ei vaan koskaan tule. Valta perheessä on kaapattuna heillä.

Samallailla he käyttäytyy kaikkien aikuisten kanssa. Syy ei ole vanhemmissa että nepsy saa raivarin. Raivari johtuu siitä, että aistit keittää yli. Ei kestä aistikuormaa mikä tulee ympäristöstä, vaikka se olisi ihan tavallista elämää. Liian monta asiaa yhtä aikaa, kaaos omien korvien välissä, koulussa vaadittu tottakai paljon (kaverit ja opettajat) niin kotona ei tarvi kuin vaikka normaali pyyntö äidiltä että laita reppu huoneeseen ja tule syömään, niin kamelin selkä katkeaa. Ne raivarit ei johdu rajoista useinkaan, vaan paineistumisesta. 

Kuulostaa tutulta.  Ja "apu" jota saatiin oli nuori perhentyöntekijä toteamassa, ettei osaa käsitellä 8vuotiasta nepsylasta joka karjuu kuin riivattu keittiön pöydän alla.

Vierailija kirjoitti:

Iso virhe on jos odottaa että sen kodin ulkopuolella tapahtuvan hoidon/ kuntoutuksen pitäisi muuttaa tilanne. Tunti viikossa ei todellakaan tee ihmeitä. Jotain yksittäistä asiaa voi harjoitella, tai käydä läpi jotain asioita lapsen kanssa vaikkapa nyt tunnetaitoihin tai itsesäätelyyn liittyen. Se on kuitenkin vain pohjatyötä, ja varsinaisen systemaattinen harjoittelu tapahtuu arkiympäristössä. Siksi lastenpsykalla on ehdottoman tärkeää että vanhemmat osallistuvat aktiivisesti, ja vastaanotolla harjoitellut asiat todella siirretään arkeen. Rankkaahan se on tietysti, mutta ainoa tapa edistyä.

Minä väittäisin että ne kuntoutukset ja "tee näin" temput ei auta yhtään mitään, jos lapsen aivojen fysiologiaa ei saada ensin vastaanottavaiseksi. Kuntouttajilla, terapeuteilla ja psykan hoitajilla on varsin ruusuinen käsitys, mitä se arki voi pahimmillaan olla. Tuskin tajuavat, mitä se arki on silloin kun lapsen adhd-lääke ei vaikuta. 

Lääkitys, lääkitys, lääkitys. Sekä adhd-lääke että tunnesäätelyä tukeva lääke. 

Niin ja vielä nukahtamisen tueksi illalla melatoniini. 

Ennen vanhaan nämä poikaset päätyivät kansakoulun jälkeen hanttihommiin, viina maistui, sitten rötöstelyihin ja vankilaan, kuolivat viinaan tai viinapäissään tehtyihin puukotuksiin. Ihan täysin  fakta että tällaisia on ollut aina. Nykyään on lääkitys, joten on edes mahdollisuus päästä yhteiskuntaan mukaan. 

Ei erokaan aina ratkaise kaikkea. Me erosimme ja nepsy-show pyörii nyt kahdessa asunnossa. Muutin kerrostaloon (ex asuu omakotitalossa) ja meistä on tehty jo muutama lasu enkä ihmettele. 9vuotias pitää aamulla pukea ja melkein taluttaa taksiin, illalla joudun pesemään hampaat väkisin kuin 1vuotiaalta.

Kaikea toimintaa siivittää kirkuminen ja vastaantaistelu, pureminen ja potkiminen. Tuntuu kuin olisi koululaisen kokoinen,pahinta uhmaikää elävä taapero asunnossa.

Koulussa joutuu säännöllisesti avustajan kanssa käytävälle rauhoittumaan kun kiihtyy liikaa.   Sai tukiperheen mutta kun oli ollut vain kahdesti siellä ilmoittivat sekä sosiaalityöntekijälle että meille ettei heillä ole kokemusta tästä, siis mitä helv..ttiä, tiesivät kyllä että sieltä tulee adhd lapsi lievin autistisin piirtein! Sossukin oikein vakuutteli että me etsitään teille kiva perhe.

Olen henkisesti ja fyysisesti ruhjottu, täysin poikki. Seuraavan kasvatuksesta lässyttävän jätän viikoksi tytön kanssa ja katson vieläkö  ne huulet liikkuu entiseen malliin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos empaattisille ihmisille, tarvitsin selvästi vähän päähänsilitystä tänään. On tosi yksinäinen olo. Tukia on vuosien aikana ollut sopeutumisvalmennuksesta perhekuntoutukseen, mutta ne ovat lyhyitä ns kursseja. Koulussa on pienryhmä osan aikaa, osa ajasta avustajan kanssa tavallisessa luokassa, aina saa uudestaan ja uudestaan vääntää koulun kanssa. Kotona on käynyt nepsy valmentajaa ja autismiohjaajaa, joku jopa ihan ok tyyppi, osa melkeinpä haitallisia. No pahin tapaus hitsasi enemmän perhettä yhteen hetkeksi että oli siinä se hyöty. Tällä hetkellä on toimintaterapiaa kerta viikossa ja 4x vuodessa vanhempien kerta. Koen olevani omaishoitaja mutta sen piti olla lainausmerkeillä, sitä statusta emme ole saaneet. Lääkitys on, sekin on oma tarinansa, ei ole oikotietä onneen. Laitokseen en laita lastani enkä halua kuormittaa meitä kaikkia edes tukiperheellä koska pelkkä satunnainen turvallisen mummin luona olo syöksee viikoksi tasapainon ihan tolaltaan. Hetki vapaata ei ole sen arvoista.

Vela, pääset elämässä niin paljon helpommalla mutta mikään ei ole ollut suurempaa rakkautta elämässäni kuin hyvät hetket vaikeimman lapseni kanssa. Rakkaus ja suojelunhalu häntä kohtaan puristaa ilmat pihalle. Seuraavassa hetkessä olen syvän epätoivon vallassa mutta ei se rakkaus sieltä haihdu. Sitä on varmaan mahdoton ymmärtää ilman että on ollut samassa tilanteessa. Vaihtaisin kyllä tosi monta hetkeä pois, en yhtään sitä kiistä. En olisi ikinä uskonut että meidän elämästä tulee tällaista.

Ap

Meillä nepsy-epäily ja ymmärrän osittain kuinka raskasta sulla on. Tahitaan vuodesta toiseen jopa rutiineista joita on pakko kuitenkin olla. Lapsi menee nyt kouluun ja eskarista tuli viime vuonna vähän väliä rehtorilta puheluita että hirvittää tää tuleva koulun alku.

Itse olemme hakeneet apua perheneuvolasta ja lapsi saa tukea koulunkäyntiin.

Meillä ei ehkä niin paha tilanne kuin teillä, mutta itse en ole muutamaan vuoteen kyennyt enää työelämään.

Iloitsen siitä kun jokin menee hyvin, hän nauraa ja näen, että lapseni kehittyy kuitenkin joka vuosi jollain tasolla vaikka tunnesäätelytaidot ovatkin mitä ovat sekä keskittyminen. Käy päälle edelleen suutuspäissään ja vahingoittaa lievästi itseään.

Eniten minua surettaa se, että lapsi itse tästä kärsii selvästi myös. Haaveissa oli toinen lapsi, mutta emme pystyeet ottamaan riskiä, että toinenkin olisi jollain tavalla haastava. Toisen lapsen olisi pitänyt olla ensimmäisen vastakohta.

Rakastan lastani valtavasti ja saan myös häneltä paljon vaikka tuntuukin välillä siltä että mikään antamani panos ei riitä.

Kaikkeni teen, jotta lapsella olisi hyvä olla, mutta tämä yhdistettynä työntekoon olisi minun kohdallani mahdotonta ainakin vielä.

Tyhmä tässä on neuvoa, mutta koeta muistaa ne onnistumiset ja ne hetket(jos teillä on) kun lapsi ollut hyvällä päällä ja se missä on edistytty.

Vierailija kirjoitti:

Ei erokaan aina ratkaise kaikkea. Me erosimme ja nepsy-show pyörii nyt kahdessa asunnossa. Muutin kerrostaloon (ex asuu omakotitalossa) ja meistä on tehty jo muutama lasu enkä ihmettele. 9vuotias pitää aamulla pukea ja melkein taluttaa taksiin, illalla joudun pesemään hampaat väkisin kuin 1vuotiaalta.

Kaikea toimintaa siivittää kirkuminen ja vastaantaistelu, pureminen ja potkiminen. Tuntuu kuin olisi koululaisen kokoinen,pahinta uhmaikää elävä taapero asunnossa.

Koulussa joutuu säännöllisesti avustajan kanssa käytävälle rauhoittumaan kun kiihtyy liikaa.   Sai tukiperheen mutta kun oli ollut vain kahdesti siellä ilmoittivat sekä sosiaalityöntekijälle että meille ettei heillä ole kokemusta tästä, siis mitä helv..ttiä, tiesivät kyllä että sieltä tulee adhd lapsi lievin autistisin piirtein! Sossukin oikein vakuutteli että me etsitään teille kiva perhe.

Olen henkisesti ja fyysisesti ruhjottu, täysin poikki. Seuraavan kasvatuksesta lässyttävän jätän viikoksi tytön kanssa ja katson vieläkö  ne huulet liikkuu entiseen malliin.

PDA?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei erokaan aina ratkaise kaikkea. Me erosimme ja nepsy-show pyörii nyt kahdessa asunnossa. Muutin kerrostaloon (ex asuu omakotitalossa) ja meistä on tehty jo muutama lasu enkä ihmettele. 9vuotias pitää aamulla pukea ja melkein taluttaa taksiin, illalla joudun pesemään hampaat väkisin kuin 1vuotiaalta.

Kaikea toimintaa siivittää kirkuminen ja vastaantaistelu, pureminen ja potkiminen. Tuntuu kuin olisi koululaisen kokoinen,pahinta uhmaikää elävä taapero asunnossa.

Koulussa joutuu säännöllisesti avustajan kanssa käytävälle rauhoittumaan kun kiihtyy liikaa.   Sai tukiperheen mutta kun oli ollut vain kahdesti siellä ilmoittivat sekä sosiaalityöntekijälle että meille ettei heillä ole kokemusta tästä, siis mitä helv..ttiä, tiesivät kyllä että sieltä tulee adhd lapsi lievin autistisin piirtein! Sossukin oikein vakuutteli että me etsitään teille kiva perhe.

Olen henkisesti ja fyysisesti ruhjottu, täysin poikki. Seuraavan kasvatuksesta lässyttävän jätän viikoksi tytön kanssa ja katson vieläkö  ne huulet liikkuu entiseen malliin.

PDA?

Kuulostaa ihan tavalliselta adhd+lievin autismipiirtein, ei tarvi välttämättä olla PDA, että tarvii kaikessa ohjata kuin taaperoa. Siis se hampaiden pesu, onhan se inhottava aistituntemus. Vaahtoa, makua tai kirvelyä, harja hinkkaa hampaita ja ikeniä.

Meidän adhd ei siedä kasvojen pesua, kasvojen kastumista. Ei ollenkaan. Esim uimisen opettelu oli myös aika pitkä tie.

En ala edes kertomaan miten inhoaa hampaiden pesua. Mutta adhd-lääkkeen vaikuttaessa hampaiden pesu kyllä sujuu riittävän hyvin. Ei tarvittavaa kahta minuuttia, mutta kuitenkin jotenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos empaattisille ihmisille, tarvitsin selvästi vähän päähänsilitystä tänään. On tosi yksinäinen olo. Tukia on vuosien aikana ollut sopeutumisvalmennuksesta perhekuntoutukseen, mutta ne ovat lyhyitä ns kursseja. Koulussa on pienryhmä osan aikaa, osa ajasta avustajan kanssa tavallisessa luokassa, aina saa uudestaan ja uudestaan vääntää koulun kanssa. Kotona on käynyt nepsy valmentajaa ja autismiohjaajaa, joku jopa ihan ok tyyppi, osa melkeinpä haitallisia. No pahin tapaus hitsasi enemmän perhettä yhteen hetkeksi että oli siinä se hyöty. Tällä hetkellä on toimintaterapiaa kerta viikossa ja 4x vuodessa vanhempien kerta. Koen olevani omaishoitaja mutta sen piti olla lainausmerkeillä, sitä statusta emme ole saaneet. Lääkitys on, sekin on oma tarinansa, ei ole oikotietä onneen. Laitokseen en laita lastani enkä halua kuormittaa meitä kaikkia edes tukiperheellä koska pelkkä satunnainen turvallisen mummin luona olo syöksee viikoksi tasapainon ihan tolaltaan. Hetki vapaata ei ole sen arvoista.

Vela, pääset elämässä niin paljon helpommalla mutta mikään ei ole ollut suurempaa rakkautta elämässäni kuin hyvät hetket vaikeimman lapseni kanssa. Rakkaus ja suojelunhalu häntä kohtaan puristaa ilmat pihalle. Seuraavassa hetkessä olen syvän epätoivon vallassa mutta ei se rakkaus sieltä haihdu. Sitä on varmaan mahdoton ymmärtää ilman että on ollut samassa tilanteessa. Vaihtaisin kyllä tosi monta hetkeä pois, en yhtään sitä kiistä. En olisi ikinä uskonut että meidän elämästä tulee tällaista.

Ap

Meillä nepsy-epäily ja ymmärrän osittain kuinka raskasta sulla on. Tahitaan vuodesta toiseen jopa rutiineista joita on pakko kuitenkin olla. Lapsi menee nyt kouluun ja eskarista tuli viime vuonna vähän väliä rehtorilta puheluita että hirvittää tää tuleva koulun alku.

Itse olemme hakeneet apua perheneuvolasta ja lapsi saa tukea koulunkäyntiin.

Meillä ei ehkä niin paha tilanne kuin teillä, mutta itse en ole muutamaan vuoteen kyennyt enää työelämään.

Iloitsen siitä kun jokin menee hyvin, hän nauraa ja näen, että lapseni kehittyy kuitenkin joka vuosi jollain tasolla vaikka tunnesäätelytaidot ovatkin mitä ovat sekä keskittyminen. Käy päälle edelleen suutuspäissään ja vahingoittaa lievästi itseään.

Eniten minua surettaa se, että lapsi itse tästä kärsii selvästi myös. Haaveissa oli toinen lapsi, mutta emme pystyeet ottamaan riskiä, että toinenkin olisi jollain tavalla haastava. Toisen lapsen olisi pitänyt olla ensimmäisen vastakohta.

Rakastan lastani valtavasti ja saan myös häneltä paljon vaikka tuntuukin välillä siltä että mikään antamani panos ei riitä.

Kaikkeni teen, jotta lapsella olisi hyvä olla, mutta tämä yhdistettynä työntekoon olisi minun kohdallani mahdotonta ainakin vielä.

Tyhmä tässä on neuvoa, mutta koeta muistaa ne onnistumiset ja ne hetket(jos teillä on) kun lapsi ollut hyvällä päällä ja se missä on edistytty.

Tiedoksi vielä, että meillä selkeät rajat, kuri, kannustus, kehut, palkitseminen jossain isommissa onnistumisissa ja rakkauden osoitukset käytössä ja silti elämä on välillä yhtä ranttalia. Ollaan myös johdonmukaisia ja viedään asiat loppuun asti.

Elämä nepsy lapsen kanssa on helvettiä. Tietyt toimet auttaa hetken ja sitten taas helvetti irti. Olen niin paljon työskennellyt erityislasten kanssa että sen tiedän ettei apua saa mistään. Ja nämä ihmeelliset positiivinen kasvatus sekoilut ja muut vaan pahentaa lasten pahaa oloa.

Vierailija kirjoitti:

I feel u, itellä kans 4v as/ADHD-poika eikä juurikaan turvaverkkoja niin kyllä on välillä vähän raskasta. Aamulla pitää koko päivän ohjelma kertoa etukäteen ja auta armias jos siihen tulee muutoksia. Syödä hän ei voi kun yhdellä tietyllä haarukalla ja lusikalla, kaiken pitäisi tapahtua aina samalla tavalla, hänen tiettyihin leluihinsa ei saa koskea, uudet vaatteet, sukat, lakanat, kengät tai mitkä vaan on aina pieni maailmanloppu kun hän haluaisi käyttää vain niitä tuttuja ja turvallisia. Helppoa kasvavan lapsen kanssa ku koko vaatevarasto pitää laittaa pari kertaa vuodessa uusiksi, puhumattakaan siitä kun syksyllä pitää ruveta taas käyttämään takkia ja keväällä/kesällä olla ilman takkia. Poikkeuksena on uudet vaatteet jotka hän on itse valinnut, niitä ei saisi edes pestä välillä. On tämä tämmöistä luovimista, että missä asioissa sitä pitää antaa periksi ja kuitenkin koittaa pitää säännöistä kiinni ja samalla totuttaa lasta tähän normaalien ihmisten maailmaan. Päiväkodissa poika jaksaa tsempata mutta kotona se kuormitus sitten purkautuu raivareina ja kaikenlaisena ihme härväämisenä ja perseilynä. Eikä siinä, itellä on samat vammat niin ymmärrän kyllä miten lapsen pääkoppa toimii mut raskasta on silti.

Samat vammat itsellä ja menit silti lisääntymään. Järki käteen hei.

Eikö ole mitään mahdollisuutta saada näitä vaikeita tapauksia laitoshoitoon?

Vai onko ne kaikki ajettu säästösyistä alas?

Tuohan on aivan kamalaa kidutusta vanhemmille ja sisaruksille.

Naiset monesti uhrautuvat ja kokevat että on pakko vaan kestää.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole mitään mahdollisuutta saada näitä vaikeita tapauksia laitoshoitoon?

Vai onko ne kaikki ajettu säästösyistä alas?

Tuohan on aivan kamalaa kidutusta vanhemmille ja sisaruksille.

Naiset monesti uhrautuvat ja kokevat että on pakko vaan kestää.

Ei jos kriteerit ei täyty. Yleensä pitää olla vähintään keskivaikea kehitysvamma. Riippuu mikä on diagnoosi. Joku ahdh diagnoosi ei välttämättä riitä. Erityislapsia on niin paljon!

Laitoshoidosta puhuminen täällä ulkopuolisten suusta tuntuu aika pahalta. Lapset on kuitenkin tosi rakkaita vanhemmilleen, kaikkine vikoinenkiin. Ja vaikka vanhemmasta huonona hetkenä tuntuukin kaikkea muuta kuin rakkaudelta, ei kukaan kovin helposti ala laitospaikkaa edes harkitsemaan. 

Sijaisäitinä tiedän että lasulla, ammatillisilla perhekodeilla tai lastenkodeilla ei edes ole minkäänmoista uutta tarjota nepsyille. Te vanhemmat tiedätte jo, mikä toimii ja mikä ei. Ei laitoksissa ole sen parempaa tietämystä. Se on hyvä paikka jos lapsella ei oikeasti ole ollut rajoja, mutta "oikean nepsyn" käytöshän ei johdu rajojen puutteesta.

Laitoksessa tutustuu kyllä nuoriin jotka käyttävät päihteitä, ja tiedätte kyllä sanooko se teidän impulsiivinen nepsy päihteille "ei".

Hakekaa kaikki mahdollinen apu myös sieltä lääkkeiden puolelta. Ja käytöshäiriöitäkin lääkitään. Esim tuo risperdal / risperidon on hyvin tuttu lastenpsykan lääkäreille kyllä. Kysykää, jos teille ei ole jo tarjottu. Ihan joka kivi pitää kääntää nyt, ennen kuin ollaan teini-iässä ja oikeasti harkitaan sitä lastenkotipaikkaa. 

Jaksamista kaikille nepsyjen vanhemmille!

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole mitään mahdollisuutta saada näitä vaikeita tapauksia laitoshoitoon?

Vai onko ne kaikki ajettu säästösyistä alas?

Tuohan on aivan kamalaa kidutusta vanhemmille ja sisaruksille.

Naiset monesti uhrautuvat ja kokevat että on pakko vaan kestää.

Sinulla ei taida olla lapsia. Vain jollain tavalla päästään vialla, tunnekylmä tai täysin kaikkensa antanut vanhempi luopuu lapsestaan. Ei näitä laitospaikkoja ole kuin todella haastaville tapauksille. Yleensä sellaisille joiden oppivelvollisuus vaarantuu jostain syystä kaikista tukitoimista ja erityiskouluista huolimatta.

Sitä kummasti saa koottua itsensä taas hetkeksi kun pienikin onnistumisen hetki koittaa. Lapset ovat normaaleille vanhemmille rakkaita ja he ensi sijaisesti tekevät kaikkensa omien lastensa eteen ennen kuin luovuttavat jos luovuttavat koskaan. Oman lapsensa kanssa on kaikista haasteista huolimatta mahdollista jaksaa vaikka siellä äärilaidalla keikkuisikin ja romahtamisia tulisi.

Jokaisen jopa nepsy-lapsen kanssa on ne hyvät hetkensä ja onnistumisen kokemukset vaikka seuraavassa hetkessä mentäisiinkin jo takapakkia. Näistä hetkistä, lapsen hymystä ja naurusta saa voimaa. Jokainen lapsestaan välittävä sitoutuu lapsen kasvatukseen ja haluaa ja panostaa siihen tarvittaessa kaikki voimavaransa.

Vierailija kirjoitti:

Ei erokaan aina ratkaise kaikkea. Me erosimme ja nepsy-show pyörii nyt kahdessa asunnossa. Muutin kerrostaloon (ex asuu omakotitalossa) ja meistä on tehty jo muutama lasu enkä ihmettele. 9vuotias pitää aamulla pukea ja melkein taluttaa taksiin, illalla joudun pesemään hampaat väkisin kuin 1vuotiaalta.

Kaikea toimintaa siivittää kirkuminen ja vastaantaistelu, pureminen ja potkiminen. Tuntuu kuin olisi koululaisen kokoinen,pahinta uhmaikää elävä taapero asunnossa.

Koulussa joutuu säännöllisesti avustajan kanssa käytävälle rauhoittumaan kun kiihtyy liikaa.   Sai tukiperheen mutta kun oli ollut vain kahdesti siellä ilmoittivat sekä sosiaalityöntekijälle että meille ettei heillä ole kokemusta tästä, siis mitä helv..ttiä, tiesivät kyllä että sieltä tulee adhd lapsi lievin autistisin piirtein! Sossukin oikein vakuutteli että me etsitään teille kiva perhe.

Olen henkisesti ja fyysisesti ruhjottu, täysin poikki. Seuraavan kasvatuksesta lässyttävän jätän viikoksi tytön kanssa ja katson vieläkö  ne huulet liikkuu entiseen malliin.

Been there done that. Se helpottaa kun lapsesi vanhenee. Ja tosiaan 9-vuotiaan nepsyn iltaan ei mahdu harrastuksia, puhelimella pelaamista, kavereita, koska ne kaikki nostaa kierroksia, vaan rauhallista oleilua ja jutustelua. Läksyt mieluiten aamulla kuin illalla.

Nepsy sopeutumisvalmennus on ollut tässä showssa turhin ja kallein sotku. Viikko palkatonta vapaata töistä, jotta pääsin askartelemaan lasten kanssa. Luennolla kerrottiin mitä on tehostettu tuki ja erityinen tuki. Lapset olivat sitä pahinta kaartia ja siinä sitten hakivat aivan ennennäkemätömät nepsynkierrokset keskenään. Kamalaakin kamalampaa mallioppimista toisista nepsyistä ja asiat ylläri meni pahemmaksi.

Miten ihmiset voivat puhua lapsistaan noin törkeästi?

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset voivat puhua lapsistaan noin törkeästi?

Koitapas ymmärtää, että täällä listataan lapsista faktoja sellaisenaan kuin ne ovat. Ei törkeyttä, vaan todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

I feel u, itellä kans 4v as/ADHD-poika eikä juurikaan turvaverkkoja niin kyllä on välillä vähän raskasta. Aamulla pitää koko päivän ohjelma kertoa etukäteen ja auta armias jos siihen tulee muutoksia. Syödä hän ei voi kun yhdellä tietyllä haarukalla ja lusikalla, kaiken pitäisi tapahtua aina samalla tavalla, hänen tiettyihin leluihinsa ei saa koskea, uudet vaatteet, sukat, lakanat, kengät tai mitkä vaan on aina pieni maailmanloppu kun hän haluaisi käyttää vain niitä tuttuja ja turvallisia. Helppoa kasvavan lapsen kanssa ku koko vaatevarasto pitää laittaa pari kertaa vuodessa uusiksi, puhumattakaan siitä kun syksyllä pitää ruveta taas käyttämään takkia ja keväällä/kesällä olla ilman takkia. Poikkeuksena on uudet vaatteet jotka hän on itse valinnut, niitä ei saisi edes pestä välillä. On tämä tämmöistä luovimista, että missä asioissa sitä pitää antaa periksi ja kuitenkin koittaa pitää säännöistä kiinni ja samalla totuttaa lasta tähän normaalien ihmisten maailmaan. Päiväkodissa poika jaksaa tsempata mutta kotona se kuormitus sitten purkautuu raivareina ja kaikenlaisena ihme härväämisenä ja perseilynä. Eikä siinä, itellä on samat vammat niin ymmärrän kyllä miten lapsen pääkoppa toimii mut raskasta on silti.

Tunnistin omat nepsy piirteet lapsuudesta vasta kun olin ehtinyt itse lisääntymään. Sekoilu oli pidetty meillä jämptillä kurilla aisoissa, mutta kaikki muu olikin sitten kahta kamalampaa. Juuri muutokset, tavara ja vaateasiat. Ääriesimerkkinä olin juurikin yllä mainitun tavoin nepsy, jonka itse valitsemia vaatteita ei saanut pestä. Joskus lapsena meni nepsy-kuppi nurin kun jostain paidasta meni pesussa pilalle painatus. Eipä siinä varmaan ihmeellistä muutoin, mutta olen vielä 10 vuotiaana tapellut VIIKKOJA siitä, että urheiluseuran takkia ei saa pestä, koska pelkäsin siinä olleen painetun pelaajan kuvan lähtevän pesussa. Maailmanloppu koitti kun äiti sen oli vielä nukkuessani laittanut pyykkikoneeseen. Ja se kuva muuten selvisi pesusta.

Nämä piirteet sammui minusta vasta joskus 13 vuotiaana. Mahtoi olla vanhemmilla tuskaa. En ole koskaan asiasta kysynyt. Tämä viikkojen vääntö takin pesusta teki vielä paluun teiniä piirteiden jo loputtua kun sain käyttööni täsmälleen samanlaisen takin 4 vuotta minua vanhemmalta sisarelta tarpeettomaksi jääneenä. Älkää kysykö miksi, mutta kerran yksin ollessani kotona laitoin sen pesukoneeseen, käynnistin kuuman valkopesunohjelman ja katselin koneen ikkunan läpi kun pyykkikone kuritti kuumalla pesulla tätä painettua pelaajan kuvaa.

Tsemppiä nepsyjen muillekin nepsyjen vanhemmille. Me ollaan aivan sekopäitä!

Up