Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalityön ongelmat
02.05.2022 |
Olisi mukava keskustella sosiaalityöhön ja sosiaalityöntekijöihin liittyvistä ongelmista. Tuolla Sosiaalityö 2022-keskustelussa on tähän aiheeseen liittyviä viestejä, mutta siellä tästä aiheesta ei noiden hakijoiden mielestä saa keskustella, vaikka tarvetta onkin.
Kommentit (275)
Olen ollut nyt muutaman tunnin poissa kun kävin Prismassa. Joku taisi luulla jonkun muun kirjoituksi omakseni. Mutta siis elämässäni on tapahtunut paljon ikävää ja traumoja on jäänyt myös muistakin jutuista kun kohtaamisista sosiaalitoimen, Kelan ja TE-toimiston kanssa. En nyt viitsi kaikkea kertoa. Elämäni ei ole mennyt niinkuin suunnittelin ja moni asia on mennyt pieleen. Tavallaan kadun kai sitäkin, että työllistymisen toivossa en opiskellut lähihoitajaksi. Työ sote-alan hallinnossa kiinnostaa kyllä ja joihinkin näihin töihin ihan nykyiselläkin koulutuksella on mahdollista. Olen mm. hakenut Kelaan. Se oli kesätyö, eikä mikään etuuskäsittelijän homma, vaan se tyyppi, joka on aulassa kyttäämässä. Virallista tittelijä en nyt muista, kai vaan asiakaspalvelija. En tosin päässyt edes haastatteluun. Paljon on ongelmia ja senkin myönnän sekä myös diagnosoimatta jääneitä juttuja ja tavoitteenani onkin päästä eläkkeelle. Aikoinaan haaveilin opinnoista nimenomaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut nyt muutaman tunnin poissa kun kävin Prismassa. Joku taisi luulla jonkun muun kirjoituksi omakseni. Mutta siis elämässäni on tapahtunut paljon ikävää ja traumoja on jäänyt myös muistakin jutuista kun kohtaamisista sosiaalitoimen, Kelan ja TE-toimiston kanssa. En nyt viitsi kaikkea kertoa. Elämäni ei ole mennyt niinkuin suunnittelin ja moni asia on mennyt pieleen. Tavallaan kadun kai sitäkin, että työllistymisen toivossa en opiskellut lähihoitajaksi. Työ sote-alan hallinnossa kiinnostaa kyllä ja joihinkin näihin töihin ihan nykyiselläkin koulutuksella on mahdollista. Olen mm. hakenut Kelaan. Se oli kesätyö, eikä mikään etuuskäsittelijän homma, vaan se tyyppi, joka on aulassa kyttäämässä. Virallista tittelijä en nyt muista, kai vaan asiakaspalvelija. En tosin päässyt edes haastatteluun. Paljon on ongelmia ja senkin myönnän sekä myös diagnosoimatta jääneitä juttuja ja tavoitteenani onkin päästä eläkkeelle. Aikoinaan haaveilin opinnoista nimenomaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä. Ap.
Älä viitsi täällä avautua, kun se ei mitään auta. En viitsi sinua nyt tässä haukkua kuten muut, koska vaikuttaa että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Suosittelen kuitenkin hakemaan keskusteluapua jostakin muualta kuin täältä ja keskittymään muuhun kuin sosiaalityön ruotimiseen. Ongelmasi tuskin johtuvat sosiaalityöstä, Kelasta tai vastaavista, joten niihin on turha liikaa ripustautua,
Eläkkeelle pääsyä todennäköisempää tuo lähihoitajan koulutukseen päätyminen kuitenkin varmaan on. Piti myös sanoa, että aikoinaan Laurealla oli todellakin huono maine ja kaikki oikeasti halusivat Haaga-Helia Pasilaan, joka oli tuon alan kouluista paras. Nykyistä tilannetta en tiedä. Kaikilla ei myöskään yksinkertaisesti vaan ole mahdollista muuttaa opintojen perässä kauas toiseen kaupunkiin. Ja, siis kuitenkin kävin AMK:n muualla kuin kotikaupungissani. En ole koskaan Espoossa asunut. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut nyt muutaman tunnin poissa kun kävin Prismassa. Joku taisi luulla jonkun muun kirjoituksi omakseni. Mutta siis elämässäni on tapahtunut paljon ikävää ja traumoja on jäänyt myös muistakin jutuista kun kohtaamisista sosiaalitoimen, Kelan ja TE-toimiston kanssa. En nyt viitsi kaikkea kertoa. Elämäni ei ole mennyt niinkuin suunnittelin ja moni asia on mennyt pieleen. Tavallaan kadun kai sitäkin, että työllistymisen toivossa en opiskellut lähihoitajaksi. Työ sote-alan hallinnossa kiinnostaa kyllä ja joihinkin näihin töihin ihan nykyiselläkin koulutuksella on mahdollista. Olen mm. hakenut Kelaan. Se oli kesätyö, eikä mikään etuuskäsittelijän homma, vaan se tyyppi, joka on aulassa kyttäämässä. Virallista tittelijä en nyt muista, kai vaan asiakaspalvelija. En tosin päässyt edes haastatteluun. Paljon on ongelmia ja senkin myönnän sekä myös diagnosoimatta jääneitä juttuja ja tavoitteenani onkin päästä eläkkeelle. Aikoinaan haaveilin opinnoista nimenomaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä. Ap.
Älä viitsi täällä avautua, kun se ei mitään auta. En viitsi sinua nyt tässä haukkua kuten muut, koska vaikuttaa että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Suosittelen kuitenkin hakemaan keskusteluapua jostakin muualta kuin täältä ja keskittymään muuhun kuin sosiaalityön ruotimiseen. Ongelmasi tuskin johtuvat sosiaalityöstä, Kelasta tai vastaavista, joten niihin on turha liikaa ripustautua,
Kuten olen sanonut niin sitä apua ei nimenomaan saa. Olen yrittänyt monta kertaa sitä hakea tuloksetta. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä opiskelin sosiaalityön tutkintoni Kuopiossa. Asun siis ja asuin koko opiskeluaikani Helsingissä. Eihän sitä päivittäin kampuksella tarvitse olla. Ap:n kaipaama kokemusasiantuntijuus taitaa olla aika velttoiluun tottuneen ihmisen asintuntijuutta. Nähdään vain esteitä ja vaikeuksia, mutta ei mahdollisuuksia ja töitä ei olla valmiita tekemään haluamiensa asioiden eteen.
Älä ainakaan tuota viimeistä lausettasi mene laukomaan ihmiselle, joka on korkeasti koulutettu, työskennellyt yli 30 vuotta vaativissa tehtävissä ja jonka sitten henkilökohtainen tragedia on ajanut ahdinkoon. Paljastat itsestäsi vain asiantuntemattomuuden, puutteellisen ihmistuntemuksen, kokemattomuuden ja äärimmäisen lapsellisuuden. Et ole arvostuksen etkä luottamuksen arvoinen. Jää vielä kymmeneksi vuodeksi kotiin kasvamaan, ei sinusta ole kenenkään auttajaksi.
näitä ahdinkoja ja traumoja tulee aika monelle elämän varrelle, mutta moni repii näistä eteenpäin vaikka tulevaisuudesta ei olekaan takeita. Toiset jäävät sitten odottamaan että muut pelastaa ja universumi korvaa menetykset. Eikä kukaan väitä ettei ensiksimainituilla ne haasteet tunnu, ei voi vain jäädä vuosikausiksi tien varteen ihmettelemään että mitäs sitten. Monessa muussa maassa vuosikausien työttömyys ei ole vaihtoehto, Suomessa on kun tuilla pärjää paremmin kun minimipalkalla.
Sosiaalityöhän hakeutuu itse asiassa huomattavan paljon alan vaihtajia. Keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kukin omista lähtökohdistaan yrittävät vielä muuttaa omaakin elämäänsä ja luoda uraa. Monella on elettyä elää takana, niitä traagisiakin menetyksiä. Itsekin olen jo yhden aviomiehen haudannut, monella kolleegalla on ollut taas esim. vakavia sairauksia. Sosiaalityön tehtävä ei ole silitellä uhriutujien päätä ja antaa näille rahaa.
Näin kollegana minusta ei ole kyllä hedelmällistä vertailla ihmisten menetyksiä ja selviytymistä. Tullaan niin eri paikoista kaikki, erilaisilla voimavaroilla. Se, että jostakin "pitäisi" selviytyä, ei muuta todellisuutta kun voimavarat eivät riitä. Jo se, kokeeko itsensä eteenpäin menemisen arvoiseksi, vaihtelee ja silloin siitä on lähdettävä liikkeelle. Elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa aina tunteista, uskomuksista ja ajatuksista lähtien, harvaa asiaa voi olettaa. Omia asenteita on hyvä tarkastella kriittisesti. Uhriutujista puhuminenkin on oma ennakkoasenne, negatiivinen sellainen. Emme ole tuomareita. Me sosiaalityöntekijät emme ole tuomareita, jotka voivat omien kokemusten ja voimavarojen kautta mittailla muita. Ensin täytyy oppia kuuntelemaan (asenne). Sitten voi kuulla ja vasta sitten löytää todellisuutta palvelevia ratkaisuja jotka oikeasti voivat johtaa muutokseen.
Muutos alkaa sinusta itsestäsi. Tähän voi aina palata jos joskus tuntuu että hommat eivät toimi haluttuun suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan neutraalistikin kokonaisuudessaan ajateltuna kyllähän varmaan jokainen tajuaa, että sosiaalityössä on paljon parannettavaa ja kehitettävää. Omat kokemukseni koskevat täysin aikuissosiaalityötä, mutta uskon lastensuojelun todellisuuden olevan paljon tuota julmempi ja juuri lastensuojeluunhan eniten kritiikkiä kohdistuu. Itse haaveilin työstä nimenomaan aikuissosiaalityössä ja lähestyväni asioita kokemusasiantuntijuuden kautta. Mutta en ole sosiaalityöntekijä, en opiskele alaa, eikä sellaiseksi valmistu. Muuten siinä Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina-kirjassa puhuttiin myös aika paljonkin sosiaalityöntekijän roolista kokemusasiantuntijana ja se nähtiin tärkeänä ja keskeisenä asiana yhdessä tuon kirjan esittelemistä neljästä sosiaalityön malleista. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Ihan neutraalistikin kokonaisuudessaan ajateltuna kyllähän varmaan jokainen tajuaa, että sosiaalityössä on paljon parannettavaa ja kehitettävää. Omat kokemukseni koskevat täysin aikuissosiaalityötä, mutta uskon lastensuojelun todellisuuden olevan paljon tuota julmempi ja juuri lastensuojeluunhan eniten kritiikkiä kohdistuu. Itse haaveilin työstä nimenomaan aikuissosiaalityössä ja lähestyväni asioita kokemusasiantuntijuuden kautta. Mutta en ole sosiaalityöntekijä, en opiskele alaa, eikä sellaiseksi valmistu. Muuten siinä Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina-kirjassa puhuttiin myös aika paljonkin sosiaalityöntekijän roolista kokemusasiantuntijana ja se nähtiin tärkeänä ja keskeisenä asiana yhdessä tuon kirjan esittelemistä neljästä sosiaalityön malleista. Ap.
Ymmärsitköhän edes sen kirjan pointtia, kun et sisäänkään päässyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt kirjoita tähän uudestaan tai kopio aikaisempia kirjoituksiani. Ongelmia on kuitenkin useita. Listaan niitä tähän nyt lyhyesti.
Sosiaalityön ongelmia:
-hierarkisuus ja byrokraattisuus sekä kontrolli
- turhan keskusteluavun tarjoaminen kontreettisen avun sijaan
-rahaa ei anneta avuksi, vaikka se olisikin ylivoimaisesti paras tapa auttaa asiakasta joissakin tilanteissa
-teoriatiedon ja käytännön huono yhteensopivuus, sosiaalityöntekijöillä ei ole riittäviä käytännön taitoja tai osaamista asiakkaan elämästä todellisuudesta
-sosiaalityöntekijä kokee olevansa asiakkaan yläpuolella ja pakenee akateemisuutensa taakse asiakkaan todellisuuden mitätöiden, myös kokemusasiantuntijuus mitätöidään
- asiakaslähtöisyys on nollassa, eikä siihen edes haluta panostaa
-tosiasiat eli se, että työtä ei ole kaikille ja että tuet ovat liian pieniä kiistetään
-asiakkaita syytetään asioista, joista asiakkaat eivät oikeasti ole vastuussa tai voineet vaikuttaa, kuten esim. vallitseva Suomen ja maailman tilanne
Tässä olikin jo jotain nopeasti kirjoitettua. Ap.
Monet näistä ovat poliittisia ongelmia. Suomessa on lannistava, passivoiva, eriarvoistava ja yleiseen kustannustasoon nähden liian pieni sosiaaliturva. Mutta sosiaalityössä näille ongelmille ei voi tehdä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä opiskelin sosiaalityön tutkintoni Kuopiossa. Asun siis ja asuin koko opiskeluaikani Helsingissä. Eihän sitä päivittäin kampuksella tarvitse olla. Ap:n kaipaama kokemusasiantuntijuus taitaa olla aika velttoiluun tottuneen ihmisen asintuntijuutta. Nähdään vain esteitä ja vaikeuksia, mutta ei mahdollisuuksia ja töitä ei olla valmiita tekemään haluamiensa asioiden eteen.
Älä ainakaan tuota viimeistä lausettasi mene laukomaan ihmiselle, joka on korkeasti koulutettu, työskennellyt yli 30 vuotta vaativissa tehtävissä ja jonka sitten henkilökohtainen tragedia on ajanut ahdinkoon. Paljastat itsestäsi vain asiantuntemattomuuden, puutteellisen ihmistuntemuksen, kokemattomuuden ja äärimmäisen lapsellisuuden. Et ole arvostuksen etkä luottamuksen arvoinen. Jää vielä kymmeneksi vuodeksi kotiin kasvamaan, ei sinusta ole kenenkään auttajaksi.
näitä ahdinkoja ja traumoja tulee aika monelle elämän varrelle, mutta moni repii näistä eteenpäin vaikka tulevaisuudesta ei olekaan takeita. Toiset jäävät sitten odottamaan että muut pelastaa ja universumi korvaa menetykset. Eikä kukaan väitä ettei ensiksimainituilla ne haasteet tunnu, ei voi vain jäädä vuosikausiksi tien varteen ihmettelemään että mitäs sitten. Monessa muussa maassa vuosikausien työttömyys ei ole vaihtoehto, Suomessa on kun tuilla pärjää paremmin kun minimipalkalla.
Sosiaalityöhän hakeutuu itse asiassa huomattavan paljon alan vaihtajia. Keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kukin omista lähtökohdistaan yrittävät vielä muuttaa omaakin elämäänsä ja luoda uraa. Monella on elettyä elää takana, niitä traagisiakin menetyksiä. Itsekin olen jo yhden aviomiehen haudannut, monella kolleegalla on ollut taas esim. vakavia sairauksia. Sosiaalityön tehtävä ei ole silitellä uhriutujien päätä ja antaa näille rahaa.
Näin kollegana minusta ei ole kyllä hedelmällistä vertailla ihmisten menetyksiä ja selviytymistä. Tullaan niin eri paikoista kaikki, erilaisilla voimavaroilla. Se, että jostakin "pitäisi" selviytyä, ei muuta todellisuutta kun voimavarat eivät riitä. Jo se, kokeeko itsensä eteenpäin menemisen arvoiseksi, vaihtelee ja silloin siitä on lähdettävä liikkeelle. Elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa aina tunteista, uskomuksista ja ajatuksista lähtien, harvaa asiaa voi olettaa. Omia asenteita on hyvä tarkastella kriittisesti. Uhriutujista puhuminenkin on oma ennakkoasenne, negatiivinen sellainen. Emme ole tuomareita. Me sosiaalityöntekijät emme ole tuomareita, jotka voivat omien kokemusten ja voimavarojen kautta mittailla muita. Ensin täytyy oppia kuuntelemaan (asenne). Sitten voi kuulla ja vasta sitten löytää todellisuutta palvelevia ratkaisuja jotka oikeasti voivat johtaa muutokseen.
Muutos alkaa sinusta itsestäsi. Tähän voi aina palata jos joskus tuntuu että hommat eivät toimi haluttuun suuntaan.
Kolmas, lasussa työskentelevä sossu täällä on sitä mieltä, muutos on kyllä hyvin usein tapahduttava asiakkaassa, vaikkei tämä suoraan vertaudu aikuissosiaalityöhön kun lähtökohdat on niin erilaiset. Kyllä tässä työssä äkkiä kyynistyy, kun huomaa, ettei huomattavalla osalla asiakkaista ole minkäänlaista halua ottaa itseään niskasta kiinni. Mutta toisaalta täysin ymmärrettävää tässä työmarkkinatilanteessa. Jos työ pienellä palkalla olisi oikeasti kannattavaa ja mahdollistaisi vaikkapa asuntolainan saamisen, uskon että asiakkailla löytyisi enemmän motivaatiota elämänsä kuntoon laittamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitapas oma elämäsi kuntoon ennen kuin alat tekemään suuria sosiaalipoliittisia ratkaisuehdotuksia. Toki on helpompi keskittyä suuriin linjoihin, kun uudistusten huonot puolet ei tule todennäköisesti koskaan näkyviksi. Oman elämän järjestelyssä ne iskee heti päin nassua, kun/jos alkaa väsyttää ja masentaa ja vaikka mitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä opiskelin sosiaalityön tutkintoni Kuopiossa. Asun siis ja asuin koko opiskeluaikani Helsingissä. Eihän sitä päivittäin kampuksella tarvitse olla. Ap:n kaipaama kokemusasiantuntijuus taitaa olla aika velttoiluun tottuneen ihmisen asintuntijuutta. Nähdään vain esteitä ja vaikeuksia, mutta ei mahdollisuuksia ja töitä ei olla valmiita tekemään haluamiensa asioiden eteen.
Älä ainakaan tuota viimeistä lausettasi mene laukomaan ihmiselle, joka on korkeasti koulutettu, työskennellyt yli 30 vuotta vaativissa tehtävissä ja jonka sitten henkilökohtainen tragedia on ajanut ahdinkoon. Paljastat itsestäsi vain asiantuntemattomuuden, puutteellisen ihmistuntemuksen, kokemattomuuden ja äärimmäisen lapsellisuuden. Et ole arvostuksen etkä luottamuksen arvoinen. Jää vielä kymmeneksi vuodeksi kotiin kasvamaan, ei sinusta ole kenenkään auttajaksi.
näitä ahdinkoja ja traumoja tulee aika monelle elämän varrelle, mutta moni repii näistä eteenpäin vaikka tulevaisuudesta ei olekaan takeita. Toiset jäävät sitten odottamaan että muut pelastaa ja universumi korvaa menetykset. Eikä kukaan väitä ettei ensiksimainituilla ne haasteet tunnu, ei voi vain jäädä vuosikausiksi tien varteen ihmettelemään että mitäs sitten. Monessa muussa maassa vuosikausien työttömyys ei ole vaihtoehto, Suomessa on kun tuilla pärjää paremmin kun minimipalkalla.
Sosiaalityöhän hakeutuu itse asiassa huomattavan paljon alan vaihtajia. Keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kukin omista lähtökohdistaan yrittävät vielä muuttaa omaakin elämäänsä ja luoda uraa. Monella on elettyä elää takana, niitä traagisiakin menetyksiä. Itsekin olen jo yhden aviomiehen haudannut, monella kolleegalla on ollut taas esim. vakavia sairauksia. Sosiaalityön tehtävä ei ole silitellä uhriutujien päätä ja antaa näille rahaa.
Näin kollegana minusta ei ole kyllä hedelmällistä vertailla ihmisten menetyksiä ja selviytymistä. Tullaan niin eri paikoista kaikki, erilaisilla voimavaroilla. Se, että jostakin "pitäisi" selviytyä, ei muuta todellisuutta kun voimavarat eivät riitä. Jo se, kokeeko itsensä eteenpäin menemisen arvoiseksi, vaihtelee ja silloin siitä on lähdettävä liikkeelle. Elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa aina tunteista, uskomuksista ja ajatuksista lähtien, harvaa asiaa voi olettaa. Omia asenteita on hyvä tarkastella kriittisesti. Uhriutujista puhuminenkin on oma ennakkoasenne, negatiivinen sellainen. Emme ole tuomareita. Me sosiaalityöntekijät emme ole tuomareita, jotka voivat omien kokemusten ja voimavarojen kautta mittailla muita. Ensin täytyy oppia kuuntelemaan (asenne). Sitten voi kuulla ja vasta sitten löytää todellisuutta palvelevia ratkaisuja jotka oikeasti voivat johtaa muutokseen.
Muutos alkaa sinusta itsestäsi. Tähän voi aina palata jos joskus tuntuu että hommat eivät toimi haluttuun suuntaan.Kolmas, lasussa työskentelevä sossu täällä on sitä mieltä, muutos on kyllä hyvin usein tapahduttava asiakkaassa, vaikkei tämä suoraan vertaudu aikuissosiaalityöhön kun lähtökohdat on niin erilaiset. Kyllä tässä työssä äkkiä kyynistyy, kun huomaa, ettei huomattavalla osalla asiakkaista ole minkäänlaista halua ottaa itseään niskasta kiinni. Mutta toisaalta täysin ymmärrettävää tässä työmarkkinatilanteessa. Jos työ pienellä palkalla olisi oikeasti kannattavaa ja mahdollistaisi vaikkapa asuntolainan saamisen, uskon että asiakkailla löytyisi enemmän motivaatiota elämänsä kuntoon laittamiseksi.
Ehkä. Mutta minua kiinnostaa myös odotukset ja "puhe" jota alalla tuotamme. Asuntolaina, motivaatio, muutos mihin tähdätään jne. Että sosiaalityöntekijät tietävät hyvän elämän salaisuuden, oikeanlaiset tavoitteet ja loppu on kiinni motivaatiosta. Niskasta kiinni otto, vieläpä. Mistä motivaatio muodostuu, mitkä sen heräämiseen vaikuttavat. Onko se vain olemassa ja valinnasta kiinni lähteekö sen imuun?
Minusta näitä itsestäänselvinä pidettyjä, automaattisesti toistettavia fraaseja olisi hyvä pohtia. Niihin sisältyy hyvin paljon ymmärtämättömyyttä elämän monimuotoisuudesta ja erilaisista lähtökohdista. Kuulostaa välillä jopa absurdin todellisuudesta irtaantuneelta, jos tarkasti miettii. Kyynisyys on yksinkertaistamista, jotta selviytyy. Lentävät lauseet vailla merkitystä ovat yksinkertaistamista. Puolesta tietäminen, ylemmyydentunto, tuomitseminen, kaikki luonnollisia tunteita. Mutta ei koko totuus tai oikein. Kunhan ei sitä väitetä itsellemmekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulonsiirrot pois, tulovero alas ja sosiaalityön voi suurimmaksi osaksi lakkauttaa kokonaan. Jonkun kriisiosaston voi säilyttää rikollisten lapsia varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä opiskelin sosiaalityön tutkintoni Kuopiossa. Asun siis ja asuin koko opiskeluaikani Helsingissä. Eihän sitä päivittäin kampuksella tarvitse olla. Ap:n kaipaama kokemusasiantuntijuus taitaa olla aika velttoiluun tottuneen ihmisen asintuntijuutta. Nähdään vain esteitä ja vaikeuksia, mutta ei mahdollisuuksia ja töitä ei olla valmiita tekemään haluamiensa asioiden eteen.
Älä ainakaan tuota viimeistä lausettasi mene laukomaan ihmiselle, joka on korkeasti koulutettu, työskennellyt yli 30 vuotta vaativissa tehtävissä ja jonka sitten henkilökohtainen tragedia on ajanut ahdinkoon. Paljastat itsestäsi vain asiantuntemattomuuden, puutteellisen ihmistuntemuksen, kokemattomuuden ja äärimmäisen lapsellisuuden. Et ole arvostuksen etkä luottamuksen arvoinen. Jää vielä kymmeneksi vuodeksi kotiin kasvamaan, ei sinusta ole kenenkään auttajaksi.
näitä ahdinkoja ja traumoja tulee aika monelle elämän varrelle, mutta moni repii näistä eteenpäin vaikka tulevaisuudesta ei olekaan takeita. Toiset jäävät sitten odottamaan että muut pelastaa ja universumi korvaa menetykset. Eikä kukaan väitä ettei ensiksimainituilla ne haasteet tunnu, ei voi vain jäädä vuosikausiksi tien varteen ihmettelemään että mitäs sitten. Monessa muussa maassa vuosikausien työttömyys ei ole vaihtoehto, Suomessa on kun tuilla pärjää paremmin kun minimipalkalla.
Kuulostat nyt kovasti siltä, että ainoa motiivisi kouluttautua sosiaalityöhön on jokin sisäisistä motiiveista nouseva patoutunut viha ja tarve kostaa omia koettuja vääryyksiä heikommassa asemassa olevaan, sosiaalityön asiakkaaseen. Tiesitkö, että olisit voinut hakea apua ongelmiisi aiemmin esim. psykiatrian tai psykologin palveluista. Nyt kyynistät vain omaa ja asiakkaittesi tilannetta tehtävässä, jossa et vilpittömästi edes halua olla. Kestät ja siedät vain päivästä toiseen. Saahan tuostakin toki palkan, mutta se ei näytä tekevän sinusta mitenkään kovin onnellista. Ei ole pakko kärsiä, voit edelleen hakeutua muihin töihin, tai jos olet yli 60 voit yrittää pyrkiä eläkeputkeen. Jos olisin esimiehesi, mitä en onnekseni le, miettisin todella miten saisin sinut pois pilaamasta tiimiänija likaamasta alan mainetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut nyt muutaman tunnin poissa kun kävin Prismassa. Joku taisi luulla jonkun muun kirjoituksi omakseni. Mutta siis elämässäni on tapahtunut paljon ikävää ja traumoja on jäänyt myös muistakin jutuista kun kohtaamisista sosiaalitoimen, Kelan ja TE-toimiston kanssa. En nyt viitsi kaikkea kertoa. Elämäni ei ole mennyt niinkuin suunnittelin ja moni asia on mennyt pieleen. Tavallaan kadun kai sitäkin, että työllistymisen toivossa en opiskellut lähihoitajaksi. Työ sote-alan hallinnossa kiinnostaa kyllä ja joihinkin näihin töihin ihan nykyiselläkin koulutuksella on mahdollista. Olen mm. hakenut Kelaan. Se oli kesätyö, eikä mikään etuuskäsittelijän homma, vaan se tyyppi, joka on aulassa kyttäämässä. Virallista tittelijä en nyt muista, kai vaan asiakaspalvelija. En tosin päässyt edes haastatteluun. Paljon on ongelmia ja senkin myönnän sekä myös diagnosoimatta jääneitä juttuja ja tavoitteenani onkin päästä eläkkeelle. Aikoinaan haaveilin opinnoista nimenomaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä. Ap.
Älä viitsi täällä avautua, kun se ei mitään auta. En viitsi sinua nyt tässä haukkua kuten muut, koska vaikuttaa että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Suosittelen kuitenkin hakemaan keskusteluapua jostakin muualta kuin täältä ja keskittymään muuhun kuin sosiaalityön ruotimiseen. Ongelmasi tuskin johtuvat sosiaalityöstä, Kelasta tai vastaavista, joten niihin on turha liikaa ripustautua,
Tömännpalstan idea on se että täällä avaudutaan, mutta täällä ei toki tarvitse alentua, kuten sinä teet.
Siis eihän kaikki ongelmat nyt yksistään sosiaalityön syytä ole. Kyllähän jo Suomen sosiaalipolitiikassa on paljon pielessä. Sitä pitäisi selkeyttää ja nykyaikaistaa. Totuus kuitenkin on, että Kela ei haluaisi maksaa kenellekään yhtään mitään ja siksi tukien hakemisesta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä on tehty tarkoituksella monimutkaista ja palvelusta huonoa. Sehän on ihan myönnettykin, että tuista ja niiden hakemisesta kertomatta jättäminen on tarkoituksella valittu keino säästää kun on ihmisiä, jotka eivät tietämättömyyttään hae heille kuuluvia tukia. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä opiskelin sosiaalityön tutkintoni Kuopiossa. Asun siis ja asuin koko opiskeluaikani Helsingissä. Eihän sitä päivittäin kampuksella tarvitse olla. Ap:n kaipaama kokemusasiantuntijuus taitaa olla aika velttoiluun tottuneen ihmisen asintuntijuutta. Nähdään vain esteitä ja vaikeuksia, mutta ei mahdollisuuksia ja töitä ei olla valmiita tekemään haluamiensa asioiden eteen.
Älä ainakaan tuota viimeistä lausettasi mene laukomaan ihmiselle, joka on korkeasti koulutettu, työskennellyt yli 30 vuotta vaativissa tehtävissä ja jonka sitten henkilökohtainen tragedia on ajanut ahdinkoon. Paljastat itsestäsi vain asiantuntemattomuuden, puutteellisen ihmistuntemuksen, kokemattomuuden ja äärimmäisen lapsellisuuden. Et ole arvostuksen etkä luottamuksen arvoinen. Jää vielä kymmeneksi vuodeksi kotiin kasvamaan, ei sinusta ole kenenkään auttajaksi.
näitä ahdinkoja ja traumoja tulee aika monelle elämän varrelle, mutta moni repii näistä eteenpäin vaikka tulevaisuudesta ei olekaan takeita. Toiset jäävät sitten odottamaan että muut pelastaa ja universumi korvaa menetykset. Eikä kukaan väitä ettei ensiksimainituilla ne haasteet tunnu, ei voi vain jäädä vuosikausiksi tien varteen ihmettelemään että mitäs sitten. Monessa muussa maassa vuosikausien työttömyys ei ole vaihtoehto, Suomessa on kun tuilla pärjää paremmin kun minimipalkalla.
Sosiaalityöhän hakeutuu itse asiassa huomattavan paljon alan vaihtajia. Keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kukin omista lähtökohdistaan yrittävät vielä muuttaa omaakin elämäänsä ja luoda uraa. Monella on elettyä elää takana, niitä traagisiakin menetyksiä. Itsekin olen jo yhden aviomiehen haudannut, monella kolleegalla on ollut taas esim. vakavia sairauksia. Sosiaalityön tehtävä ei ole silitellä uhriutujien päätä ja antaa näille rahaa.
Mikä se sosiaalityön ydintehtävä sitten on ja miten se käytännössä toteutuu?
Sosiaalityöllä pyritään aikaansaamaan myönteinen muutos asiakkaan elämässä ja parantaa asiakkaan omaa toimintakykyä selviytyä elämänsä haasteista. Sitä harkinnanvaraista tukea voidaan myöntää, mikäli se on menossa sellaiseen kohteeseen, joka lisää asiakkaan kykyä pärjätä jatkossa omillaan. Se tuki voi olla esim. lukiolaisen läppäriin tai aikuisen taksikurssiin. Se ei voi olla vain peruselämiseen.
Mistä virallisesta lähteestä voin tarkistaa tämän kuvaamasi määrittelyn, vai keksitkö sen itse? Läppäreitä jakelemallako sinä katsot auttavasi eri taustoista ja eriaisissa ongelmissa olevien, yleisimmin 18-64 vuotiaita asiakkaitasi? Missä ihmeen maailmassa sinä oikein elät?
Voit tarkistaa asian vaikkapa minkä tahansa yliopiston sivuilta. Harkinnanvarainen tuki on yksilöllistä. Sitä lukiolaista voi jeesata eteenpäin elämässä ja pärjäämään se läppäri, jollain toisella joku muu asia. Harkinnanvaraisuus kun tarkoittaa yksilöllisesti katsottua tilannetta ja siihen annettua tukea. Oleellista on, että vahvistetaan ihmisen toimijuutta ja osallisuutta.
Kaikilta osin ympäripyöreä ja mitään tarkoittamaton vastaus, jota on mahdollisuus tulkita miten tahansa. Ei ihme, etteivät asiakkaat lopulta sitten saa mitään tarvitsemaansa apua. Tehän suorastaan halveksitte ihmisiä.
Sinä et pysty vain hyväksymään sitä, että sosiaalityöntekijä arvioi mitä apua kukin asiakas tarvitsee eikä asiakas. Ihan samalla lailla lääkäri tekee diagnoosin ja määrää hoidon eikä potilas.
Kysymys ei nyt ole siitä mitä hyväksyn ja mitä en, vaan siitä tosiseikasta että et ole kyvykäs ja yhteistyötaitoinen asiakastyöhön. Aiheutat vain lisää ongelmia, koska et ole millään tavoin halukas tarjoamaan apuasi asiakkaallesi jotenkin absurdia, että päivästä toiseen raahaudut työhön, johon et oikeasti edes kykene. Olet mitä todennäköisemmin kuntatyönantajan palveluksessa, ja mikä harmittaa on se että viet palkan työntekijältä, joka sennoikeasti ansaitsisi. Mitä positiivista sinä olet tuossa työssäsi koskaan saanut aikaan? Et yhtään mitään, täysin turha yksilö.
Vierailija kirjoitti:
Siis eihän kaikki ongelmat nyt yksistään sosiaalityön syytä ole. Kyllähän jo Suomen sosiaalipolitiikassa on paljon pielessä. Sitä pitäisi selkeyttää ja nykyaikaistaa. Totuus kuitenkin on, että Kela ei haluaisi maksaa kenellekään yhtään mitään ja siksi tukien hakemisesta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä on tehty tarkoituksella monimutkaista ja palvelusta huonoa. Sehän on ihan myönnettykin, että tuista ja niiden hakemisesta kertomatta jättäminen on tarkoituksella valittu keino säästää kun on ihmisiä, jotka eivät tietämättömyyttään hae heille kuuluvia tukia. Ap.
Kun lainsäätäjä säätää lain, lakiin perehtyy henkilö A. Hän tekee lain perusteella dokumentaation, jonka jakaa henkilöille B, C ja D. Nämä henkilöt taas saamastaan dokumentista laativat kukin omille alaisilleen ohjeistukset, ja nämä alaiset taas laativat saamastaan ohjeistuksesta omille alaisiilleen ohjeistukset. Lopulta jonkun tekemä ohjeistus menee riivtyöntekijälle asti ja hän alkaa noudattaa saamaansa ohjetta. Asiakas sitten saa häneltä tiedon, että ei ole oikeutettu hakemaansa asiaan. Siitäkin huolimatta, että kyseisen lain mukaan hän on oikeutettu. Joten asiakkaan pitää itse kaivaa esille koko laki ja perehtyä siihen huolellisesti. Etsiä se lainkohta, jossa sanotaan, että hän on oikeutettu. Lisäksi etsiä vielä muut lait ja varmistaa, ettei missään muussa laissa kumota tätä oikeutta. Ja kun on varma, että on saanut virheellistä tietoa, ottaa uudelleen yhteyttä, luettelee lait ja lakipykälät ja sen jälkeen saa sen, mitä oli hakemassakin. Mä olen joskus soittanut Kelan lakimiehille ja aika usein kotikaupunkini apulaiskaupunginjohtajallekin, kun homma ei alemmalla tasaolla byrokratiassa toiminut, vaikka laissa selvästi luki, että olen oikeutettu. Se asiakaspalvelija vaan itse ei ole tiennyt koko laista hölkäsenpöläystä vaan noudattanut vain saamaansa ohjetta. Ja sen vuoksi ensin evännyt asian, johon mulla - tai siis lapsellani - olikin lain mukaan oikeus.
t. Vammaisen lapsen äiti
En tiedä, onko tämä totta vai ledengaa, että etuuskäsittelijät saavat provikoita tekemistään kielteisistä päätöksistä. Itse ainakin uskon näin olevan, sillä niin paljon kielteisiä päätöksiä tunnutaan tehtävän. Sosiaalityöntekijöitä tämä ei samassa määrin koske, mutta varmasti heilläkin on houkutus evätä täydentävä ja ennaktaehkäisevä tuki. Toisaalta juurikin näitä tunnutaan myönnettävän eniten pelkän pärstäkertoimen ja asiakkaan aggressiivisuuden perusteella. Silloin kun sosiaalitoimisto myönsi vielä toimeentulotukea onnistuin saamaan pitkäksikin aikaa bussilipun vetoamalla syrjäytymiseen ja sen ehkäisyyn sekä toisaalta myös valtaväestöön kohdistuvaan syrjintään. Mitään muuta en edes ole yrittänyt hakea. Toisaalta en oikein ymmärtänyt sitäkään, että lätkäsivät aina maksusitoumuksen apteekkiin lääkärin määräämiin lääkkeisiin, vaikka yhtään lääkettä en käyttänyt ja siitä hakemuksessa kerroinkin. Mielummin olisin ottanut vaikka maksusitoumuksen Prismaan. Ap.
Joskus sosiaalityön ongelmana voi olla sosiaalityöntekijöiden nuori ikä ja kokemattomuus, sinisilmäisyys. Hyvillä papereilla, hyvin toimeentulevasta ja tasapainoisesta perheestä tuleva kympin tyttö ei välttämättä osaa asettua siihen toisenlaiseen kovaan maailmaan, joista sosiaalityön moni asiakas tulee. Kohtaamattomuus ja toisen ihmisen kokemuksen ymmärtämättömyys pulmana asiakaskohtaamisissa. Näin sanon vanhempana sosiaalityön opiskelijana, jolla takana myös kokemus sairaalamaailmasta eli sairaanhoitajan koulutus.
Sinä et pysty vain hyväksymään sitä, että sosiaalityöntekijä arvioi mitä apua kukin asiakas tarvitsee eikä asiakas. Ihan samalla lailla lääkäri tekee diagnoosin ja määrää hoidon eikä potilas.