Lue keskustelun säännöt.
Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?
Täällä näyttää olevan jo ketju parikymppisistä, mutta oma ihmettely kohdistuu nyt sellaisiin 40-50 -vuotiaisiin.Olen (N, 50+) ollut nyt sinkkuna muutaman vuoden ja haussa on parisuhde. Treffiäpit ja deittisivustot testattu, livessäkin käyty (koronaa ennen ja koronan jälkeen), mutta huonolla tuloksella.Ravintoloissa on ollut enimmäkseen varattuja, Tinderissä ym. vain seksiseura haussa.Varsinkin nyt viime vuosina on tullut selkeä trendi, että miehet eivät näytä haluavan parisuhdetta. Kaikki tuntuvat haluavan vai seksiseuraa, FWB, FB, ONS, mitänäitänyton.Varsinkin Tinderissä on ilmiönä, että mies SANOO haluavansa parisuhdetta, mutta juttelun alettua onkin kiinnostunut vain pelkästä seksiseurasta. Ei missään nimessä mitään pysyvää, vakituista, jotain kestävämpää.Ja mietityttää että MIKSI?Onko sormet palanu niin pahasti, että ei enää parisuhde kiinnosta?Onko maailma muuttunut niin, että tämän ikäluokan miehet eivät enää halua kumppanuutta, yhdessäoloa, ehkä jopa yhdessäasumista?
Kommentit (2361)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua harmittaa se, jos mies teeskentelee ja mielistelee, päästäkseen suhteeseen ja sitten kun hän ei jaksa enää puolen vuoden päästä esittää, että jooga kiinnostaa ja kuudelta lenkille herääminen ja sieltä kuoriutuu sitten ihan toisenlainen mies. Yksikin onnistui useanman kuukauden pimittämään kuorsauksen
Niin, naisethan eivät tietenkään tuota tee... eipä. Esim. minulle paljastui eräässä suhteessa, että naista ei oikeasti kiinnosta liikunta tai terveellinen ruokavalio ollenkaan, vaan esitti minua mielistelläkseen ja kun oltiin vakiinnuttu, niin jämähti sohvalle ja alkoi ostamaan ja mättämään herkkuja. Ei tuo mulle onneksi niin iso asia ollut, mutta silti.
Tässä on se ero, ettei sua haitannut. Mua haittasi, kun se yhteinen juttu olikin feikkiä (jooga ei ollut se yhteinen juttu, se oli vaan esimerkki)
Minäkin tapailin joskus miestä, joka tutustuessamme esitti olevansa kovin erä- ja ulkoiluhenkinen ja pitävänsä esim. vaeltamisesta. Sitten, kun aloin puuhata yhteistä (lyhyttä) vaellusreissua, selvisi, ettei hän halua nukkua öitä ulkona, ei laavussa eikä teltassa. Talvella sitten selvisi, ettei hänellä ollut esimerkiksi kunnon ulkoiluvarusteita, jotta olisi tarennut lähteä ulkoilemaan ihan normaalilla talvisäällä (max. -10 C pakkasta).
Oli kyllä jotenkin erikoista käytöstä keski-ikäiseltä ihmiseltä. Itsekin olen varmaan joskus nuorena sortunut kehuskelemaan joillain taidoilla tai harrastuksilla, jotka eivät nyt ihan niin hyvin olekaan olleet hallussa, mutta aikuiselta ihmiseltä ei kyllä millään osaa odottaa moista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 48 ja elänyt ainakin 5v ilman minkäänlaisia seurusteluja, tapaamisia tai seksejä. Pari pitkää ja vaikeaa suhdetta takana. Viimeisestä kun pääsin, niin ajattelin, että nyt hengähdän hetken yksinäni. En halua enää kantaa muitten murheita ja mennä muitten pyyntöjen mukaan. Minulla on omat hommat ja harrastukset, joissa toinen tuntuu vain ylimääräiseltä rasitteelta ja aika- ja energiasyöpöltä. Lapsia ja "perhe-elämää" en ole koskaan edes halunnut.
Pelkkä seksi ei ole riittävä syy millekään virityksille, eikä sen puute ole enää nykyisin niin suuri juttu, että seksin takia alkaisin suhdetta yrittämään.
Olen huomannut, että voin parhaiten silloin kun olen yksin ja voin päättää itse mitä teen, vai teenkö lainkaan. Tottakai jokaisella on unelmia, mutta ne unelmat ei nyt tässä elämässä toteutuneet ihmissuhteiden osalta, ja olen sen hyväksynyt. Hyvän elämän voi silti saada keskittymällä muihin asioihin ja kehittymällä itseä kiinnostavissa asioissa ja taidoissa. Pääasia on, että itse tuntee olonsa hyväksi. Voin paljon paremmin ihan fyysisestikin, kun ei ole parisuhdetta.
Uskoisin että jaat monet ikäluokan tuntemukset.
Toiset ovat onnekkaampia parisuhteissa. Osaavat lopettaa ne järkevästi ja oma sosiaalinen piiri pitää mielialan ylävireisenä. On myönteinen ja innostunut odotus parisuhteista. On vahva oma arki ja luja itsetunto. Kyllä näiden pohjalle on paljon helpompi rakentaa onnistumisia.
Sitten osa naisesta toteaa, että ollaanpa sitten yksin ja tekevät yksinolostaan parasta mahdollista. Eivät jää miettimään vaillejäämisiään. Hyvä asenne se tuokin. Tälläistä aikaa me nyt elämme, parisuhteilla ei ole enää samanlaista paikkaa yhteiskunnassa kuin ennen. Keskittyy sitten miellyttämään vain itseään. Näin minäkin teen, toki en lyö ovea lukkoon mutten myöskään etsi aktiivisesti mitään, koska en koe että elämä olisi jotenkin vajaata nytkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaus löytyy yksinkertaisista kysymyksistä.
1. Kuinka monen miehen kanssa olisit onnellinen?
2. Kuinka moni mies olisi sinun kanssa onnellinen?
3. Mikä on todennäköisyys että molemmat ovat vapaita ja tapaavat toisensa?Onnellisen suhteen syntyminen edellyttää kaikkien ehtojen täyttymistä. Ja vastaus jokaiseen kysymykseen erilläänkin on hyvin pieni.
On suorastaan ihme, että onnellisia suhteita on niinkin paljon kuin niitä on.
Ongelma on oikeasti, että kuvitellaan tietävämme noihin vastaukset. Ei ne vastaukset tule mistään yksinkertaisista asioista.
Puoli maailmaa perustuu järjestettyihin avioliittoihin, missä vanhemmat valitsevat puolison, ja pari tapaa kerran valvotusti ja sitten sanotaan kyllä tai ei. Jos kyllä, mennään naimisiin ja ero ei ole mahdollinen pienen syyn takia (kyllästyminen kumppaniin tai apeat verhot ei riitä).
Meillä yli puolet avioliitoista päätyy eroon. Onko meidän "vapaan tahdon" systeemi oikeasti parempi, kuin tuo järjestettyjen avioliittojen systeemi? Tiedetäänkä me oikeasti mikä tuo onnellisuutta. Ollaanko me varmoja, että se onnellisuus ei tule ajan kanssa, kun siihen kerran valittuun kumppaniin tottuu?
Itse en olisi yhtään varma, että meidän "vapaan tahdon" systeemi tuottaa enemmän onnellisuutta.
Monelle naiselle ja miehelle järjestetty avioliitto olisi Suomessakin paras vaihtoehto ja moni varmaan huokaisisi helpotuksesta kun ei itse tarvitsi etsiä puolisoa. Jotkut kun eivät millään löydä kumppania, ellei heille järjestetä sokkotreffejä ja taluteta joku mies/nainen suoraan nenän eteen.
VesimiesN kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VesimiesN kirjoitti:
Henkilökohtaisesti ei ole mitään hinkua enää joutua parisuhdeloukkuun, kunhan tästä avioliitostani joskus lähivuosina pääsen irti. Suurin syy toki surkea avioliitto, jossa itse saanut kantaa sekä taloudellisen että kaiken muunkin vastuun. Menemättä yksityiskohtiin. Lapset kohta täysi-ikäisiä ja on aika katsoa, mitä elämä vielä voi tarjota.
Pitkät parisuhteet ovat aina olleet minulle hankalia. Se totaalinen vapaudenmenetys on ahdistavaa. Enkä puhu nyt seksuaalisuudesta, vaan ylipäänsä siitä, että olet tilivelvollinen kaikesta puolisolle.
En ole siis koskaan ollut ihminen, joka erityisemmin kaipaa liimautua kenenkään kylkeen ja haluaa tehdä kaikki yhdessä.
Siksipä siis vapauteni joskus koittaessa en etsi parisuhdetta. Avioliitto on ollut lähinnä ahdistava kokemus ja mikäli joskus todella haluaisin parisuhteen, sen tulee ehdottomasti tapahtua niin, että kumpikin pitää omat asuntonsa ja omat elämänsä. Näillä spekseillä voisin kuvitella parisuhteella olevan mahdollista kehittyä riittävän ilmavasti ilman yhdessä asumisen huonoja puolia.
Ihmiset ovat erilaisia ja joillekin sopii paremmin sitoutuvampi tyyli. Minulle (N46v) paras tapa on se, että saan pitää vapauteni ja toinen kunnioittaa tätä. Tässä iässä ei pitäisi olla tarvetta enää ripustautua kehenkään, vaan kaksi aikuista saa rauhassa rakentaa suhdetta ilman pakottavia rakenteita.
Ihan mielenkiinnosta, millaista vapautta tarkoitat ihan konkreettisesti? Varsinkin jos on lapsia, niin johan niiden takia ei voi vapaasti huidella ilman vastuita
Jos luit viestini, mainitsin lasteni olevan pian täysi-ikäisiä. Jos kyse olisi taaperoita tai alakouluikäisistä, silloin olisi vastuutonta "huudella vapaasti". Ja vaikka lapset olisivatkin pienempiä, niin eron tullessa lapset yleensä vuoroviikoin vanhemmillaan. Johan siinä olisi ruhtinaallisesti omaa aikaa vaikka lennellä luudalla maapallon ympäri omalla lapsivapaalla viikollaan. Minä tosin olen lapseni melko yksin kasvattanut ja elättänyt, joten älä huolehdi, uhrauduttu on sinunkin hyväksymälläsi tavalla aivan riittävästi. Äiti-myytti siis elää vahvana.
Vapaus tarkoittaa minulle sitä, että minun ei tarvitse olla kaikesta tilivelvollinen toiselle (työ, ystävät, rahankäyttö, ulkonäkö, mielipiteet, harrastukset, ajankäyttö ylipäänsä).
Mielenkiintoinen näkökulma. Itse olen parisuhteessa, jossa en tunne olevani tilivelvollinen mistään puolisolleni.
Vierailija kirjoitti:
VesimiesN kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VesimiesN kirjoitti:
Henkilökohtaisesti ei ole mitään hinkua enää joutua parisuhdeloukkuun, kunhan tästä avioliitostani joskus lähivuosina pääsen irti. Suurin syy toki surkea avioliitto, jossa itse saanut kantaa sekä taloudellisen että kaiken muunkin vastuun. Menemättä yksityiskohtiin. Lapset kohta täysi-ikäisiä ja on aika katsoa, mitä elämä vielä voi tarjota.
Pitkät parisuhteet ovat aina olleet minulle hankalia. Se totaalinen vapaudenmenetys on ahdistavaa. Enkä puhu nyt seksuaalisuudesta, vaan ylipäänsä siitä, että olet tilivelvollinen kaikesta puolisolle.
En ole siis koskaan ollut ihminen, joka erityisemmin kaipaa liimautua kenenkään kylkeen ja haluaa tehdä kaikki yhdessä.
Siksipä siis vapauteni joskus koittaessa en etsi parisuhdetta. Avioliitto on ollut lähinnä ahdistava kokemus ja mikäli joskus todella haluaisin parisuhteen, sen tulee ehdottomasti tapahtua niin, että kumpikin pitää omat asuntonsa ja omat elämänsä. Näillä spekseillä voisin kuvitella parisuhteella olevan mahdollista kehittyä riittävän ilmavasti ilman yhdessä asumisen huonoja puolia.
Ihmiset ovat erilaisia ja joillekin sopii paremmin sitoutuvampi tyyli. Minulle (N46v) paras tapa on se, että saan pitää vapauteni ja toinen kunnioittaa tätä. Tässä iässä ei pitäisi olla tarvetta enää ripustautua kehenkään, vaan kaksi aikuista saa rauhassa rakentaa suhdetta ilman pakottavia rakenteita.
Ihan mielenkiinnosta, millaista vapautta tarkoitat ihan konkreettisesti? Varsinkin jos on lapsia, niin johan niiden takia ei voi vapaasti huidella ilman vastuita
Jos luit viestini, mainitsin lasteni olevan pian täysi-ikäisiä. Jos kyse olisi taaperoita tai alakouluikäisistä, silloin olisi vastuutonta "huudella vapaasti". Ja vaikka lapset olisivatkin pienempiä, niin eron tullessa lapset yleensä vuoroviikoin vanhemmillaan. Johan siinä olisi ruhtinaallisesti omaa aikaa vaikka lennellä luudalla maapallon ympäri omalla lapsivapaalla viikollaan. Minä tosin olen lapseni melko yksin kasvattanut ja elättänyt, joten älä huolehdi, uhrauduttu on sinunkin hyväksymälläsi tavalla aivan riittävästi. Äiti-myytti siis elää vahvana.
Vapaus tarkoittaa minulle sitä, että minun ei tarvitse olla kaikesta tilivelvollinen toiselle (työ, ystävät, rahankäyttö, ulkonäkö, mielipiteet, harrastukset, ajankäyttö ylipäänsä).
Mielenkiintoinen näkökulma. Itse olen parisuhteessa, jossa en tunne olevani tilivelvollinen mistään puolisolleni.
Hienoa, voit siis kulkea missä, milloin ja kenen kanssa huvittaa ja käyttää rahasi mihin haluat.
Tämä nyt kärjistettyä, mutta väkisinkin parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja. Aina. Muuten et elä parisuhteessa.
Tuolla aiemmin joku oli todennut, että olen ollut/olen todennäköisesti kontrolloivassa parisuhteessa. Ja kyllä, oikeassa olet. Kaikkea pientä kivaa sivujuonnetta lisäksi mukana, kuten täysin perusteetonta mustasukkaisuutta.
Joku myös totesi tuolla edellisellä sivulla, että ihmisten pitäisi hyväksyä toisensa parisuhteessa. Ja tästä isot aplodit! Itse en ole lainkaan sitä tyyppiä, joka alkaa muokata kumppiaan seurustelusuhteessa. Enkä enää ikinä halua sellaiseen.
Täällä on ollut todella hyvää keskustelua. Vaikka en enää halua parisuhteeseen, haaveilen pienesti vielä löytäväni toisen samanlaisen vapaan sielun, jonka kanssa löytäisin lämpimän rakkauden. Voi olla, että niin ei käy. Joka tapauksessa en enää aio etsiä. Jätän siltä osin elämäni kohtalon käsiin.
Rakkauttahan on myös ystävyys ja rakkaus omiin lapsiin. Elämä on niin paljon muutakin kuin parisuhde. Hyväksyntää voi saada työn ja ystävien kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä tilivelvollisuus on yleensä enemmän tunne kuin mikään varsinainen pakko. Tunne syntyy jo siitä, kun joka päivä kysellään, miten työpäivä meni, mitä teit, mitä söit lounaaksi, oliko palavereja, oliko kiirettä, miten työmatka sujui, mitä kautta ajoit, oliko ruuhkaa . . .
Toisilla meistä on tarve tai tapa purkaa puhumalla kaikki päivän tapahtumat ja kertoilla juurta jaksaen kaikkien palaverien kulku ja työkavereiden viikonloppusuunnitelmat. Toisilla puolestaan ei ole minkäänlaista halua reflektoida päivän tapahtumia, jos ei ole mitään erityisen mullistavaa tapahtunut.
Onpa hurjaa luettavaa nämä kommentit näin miehen näkökulmasta.
Itse myös käynyt läpi erilaisia netin deittijuttuja ja kokemukset oikeastaan täysin päinvastaisia.
Monet naiset tuntuvat hirveän katkerilta. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman ikäiset naiset (30v) etsii sitä unelmien prinssiä ja meikäläinen kelpaa vaan petiseuraksi. Minusta oikeasti kiinnostuneita ovat vain jotkut 20-22v, joita varmaan viehättää se, että en ole lapsenkasvoinen jonne tai +38 vuotiaat, jotka eivät halua mahakasta setämiestä. No tommoinen 20v nainen ei halua vielä perhettä perustaa vuosiin ja lähemmäs 40v naisista monet ilmoittavat, että lapsiluku on täysi.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki hyvät parisuhdetta haluavat miehet ovat sitoutuneet tuossa iässä. Eronneilla taas on usein pitkä parisuhde takana ja lapsia, eikä ole mitään halua enää sitoutua ainakaan vuosiin eron jälkeen. Loput on peräkammarinpoikia.
Ja tietysti sama pätee naisiin, kaikki hyvät parisuhdetta haluavat naiset ovat sitoutuneet tuossa iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli kolmekymppiset naiset valittavat etteivät löydä kumppania, joka toteuttaisi heidän unelmansa, perustaisi perheen ja huolehtisi lapsista. Samoin kaksikymppiset kundit valittavat, etteivät heidän unelmansa toteudu. Tosin eivät somessa, koska tietävät minkälaisen reaktion se aiheuttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaus löytyy yksinkertaisista kysymyksistä.
1. Kuinka monen miehen kanssa olisit onnellinen?
2. Kuinka moni mies olisi sinun kanssa onnellinen?
3. Mikä on todennäköisyys että molemmat ovat vapaita ja tapaavat toisensa?Onnellisen suhteen syntyminen edellyttää kaikkien ehtojen täyttymistä. Ja vastaus jokaiseen kysymykseen erilläänkin on hyvin pieni.
On suorastaan ihme, että onnellisia suhteita on niinkin paljon kuin niitä on.
Ongelma on oikeasti, että kuvitellaan tietävämme noihin vastaukset. Ei ne vastaukset tule mistään yksinkertaisista asioista.
Puoli maailmaa perustuu järjestettyihin avioliittoihin, missä vanhemmat valitsevat puolison, ja pari tapaa kerran valvotusti ja sitten sanotaan kyllä tai ei. Jos kyllä, mennään naimisiin ja ero ei ole mahdollinen pienen syyn takia (kyllästyminen kumppaniin tai apeat verhot ei riitä).
Meillä yli puolet avioliitoista päätyy eroon. Onko meidän "vapaan tahdon" systeemi oikeasti parempi, kuin tuo järjestettyjen avioliittojen systeemi? Tiedetäänkä me oikeasti mikä tuo onnellisuutta. Ollaanko me varmoja, että se onnellisuus ei tule ajan kanssa, kun siihen kerran valittuun kumppaniin tottuu?
Itse en olisi yhtään varma, että meidän "vapaan tahdon" systeemi tuottaa enemmän onnellisuutta.
Monelle naiselle ja miehelle järjestetty avioliitto olisi Suomessakin paras vaihtoehto ja moni varmaan huokaisisi helpotuksesta kun ei itse tarvitsi etsiä puolisoa. Jotkut kun eivät millään löydä kumppania, ellei heille järjestetä sokkotreffejä ja taluteta joku mies/nainen suoraan nenän eteen.
On tuossa perää. Tuolla kun törmäilee kaupungilla vastaantuleviin miehiin on mahdoton tietää, kuka on sinkku ja synkkaisiko. Kun vaikuttaa suurin osa ihan kiinnostavilta.
Jokin noissa sovelluksissa on itseäni tympinyt ja tullut asiatonta ehdottelua sen verran, että vaikutti mielialaan. Joku toisenluonteinen kohauttaisi olkapäitään.
Sitten kun sen suhteen löytää ei sitä muita mieti. On ihan tarpeeksi se yksi johon keskittyy. Tavallaan myös joustaa hyvin pitkälle. Mutta tämä vain minun strategiani ja tiedän olleeni läheisriippuvainen. Siksi yksielosta nauttiminen tuntuu erityisen tärkeältä. Tekemisen puutetta ei kuitenkaan. Sen kumppanin kanssa tekisi sitten eri asioita, ja osan niistä voin tehdä nytkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ihmeen takia haet seurustelukumppania kun olet entisistä päässyt eroon? Hanki kissa. Huomattavasti vähemmän vaivaa
Eri vastaa: itse haluaisin miesystävän, jonka kanssa tehdä asioita, kuten retkeillä, matkustaa, jutella, olla hiljaa yhdessä. Yksin ei ole aina mukava olla ja kun seura on ystävien varassa , niin sitä ei sitten useinkaan ole, koska useimmilla on muita läheisempiä ihmisiä.
Siinä vaiheessa kun naiset alkoivat todella vaativiksi ja tavallinen mies ei enää kelpaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
VesimiesN kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VesimiesN kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VesimiesN kirjoitti:
Henkilökohtaisesti ei ole mitään hinkua enää joutua parisuhdeloukkuun, kunhan tästä avioliitostani joskus lähivuosina pääsen irti. Suurin syy toki surkea avioliitto, jossa itse saanut kantaa sekä taloudellisen että kaiken muunkin vastuun. Menemättä yksityiskohtiin. Lapset kohta täysi-ikäisiä ja on aika katsoa, mitä elämä vielä voi tarjota.
Pitkät parisuhteet ovat aina olleet minulle hankalia. Se totaalinen vapaudenmenetys on ahdistavaa. Enkä puhu nyt seksuaalisuudesta, vaan ylipäänsä siitä, että olet tilivelvollinen kaikesta puolisolle.
En ole siis koskaan ollut ihminen, joka erityisemmin kaipaa liimautua kenenkään kylkeen ja haluaa tehdä kaikki yhdessä.
Siksipä siis vapauteni joskus koittaessa en etsi parisuhdetta. Avioliitto on ollut lähinnä ahdistava kokemus ja mikäli joskus todella haluaisin parisuhteen, sen tulee ehdottomasti tapahtua niin, että kumpikin pitää omat asuntonsa ja omat elämänsä. Näillä spekseillä voisin kuvitella parisuhteella olevan mahdollista kehittyä riittävän ilmavasti ilman yhdessä asumisen huonoja puolia.
Ihmiset ovat erilaisia ja joillekin sopii paremmin sitoutuvampi tyyli. Minulle (N46v) paras tapa on se, että saan pitää vapauteni ja toinen kunnioittaa tätä. Tässä iässä ei pitäisi olla tarvetta enää ripustautua kehenkään, vaan kaksi aikuista saa rauhassa rakentaa suhdetta ilman pakottavia rakenteita.
Ihan mielenkiinnosta, millaista vapautta tarkoitat ihan konkreettisesti? Varsinkin jos on lapsia, niin johan niiden takia ei voi vapaasti huidella ilman vastuita
Jos luit viestini, mainitsin lasteni olevan pian täysi-ikäisiä. Jos kyse olisi taaperoita tai alakouluikäisistä, silloin olisi vastuutonta "huudella vapaasti". Ja vaikka lapset olisivatkin pienempiä, niin eron tullessa lapset yleensä vuoroviikoin vanhemmillaan. Johan siinä olisi ruhtinaallisesti omaa aikaa vaikka lennellä luudalla maapallon ympäri omalla lapsivapaalla viikollaan. Minä tosin olen lapseni melko yksin kasvattanut ja elättänyt, joten älä huolehdi, uhrauduttu on sinunkin hyväksymälläsi tavalla aivan riittävästi. Äiti-myytti siis elää vahvana.
Vapaus tarkoittaa minulle sitä, että minun ei tarvitse olla kaikesta tilivelvollinen toiselle (työ, ystävät, rahankäyttö, ulkonäkö, mielipiteet, harrastukset, ajankäyttö ylipäänsä).
Mielenkiintoinen näkökulma. Itse olen parisuhteessa, jossa en tunne olevani tilivelvollinen mistään puolisolleni.
Hienoa, voit siis kulkea missä, milloin ja kenen kanssa huvittaa ja käyttää rahasi mihin haluat.
Tämä nyt kärjistettyä, mutta väkisinkin parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja. Aina. Muuten et elä parisuhteessa.
Tuolla aiemmin joku oli todennut, että olen ollut/olen todennäköisesti kontrolloivassa parisuhteessa. Ja kyllä, oikeassa olet. Kaikkea pientä kivaa sivujuonnetta lisäksi mukana, kuten täysin perusteetonta mustasukkaisuutta.
Joku myös totesi tuolla edellisellä sivulla, että ihmisten pitäisi hyväksyä toisensa parisuhteessa. Ja tästä isot aplodit! Itse en ole lainkaan sitä tyyppiä, joka alkaa muokata kumppiaan seurustelusuhteessa. Enkä enää ikinä halua sellaiseen.
Täällä on ollut todella hyvää keskustelua. Vaikka en enää halua parisuhteeseen, haaveilen pienesti vielä löytäväni toisen samanlaisen vapaan sielun, jonka kanssa löytäisin lämpimän rakkauden. Voi olla, että niin ei käy. Joka tapauksessa en enää aio etsiä. Jätän siltä osin elämäni kohtalon käsiin.
Rakkauttahan on myös ystävyys ja rakkaus omiin lapsiin. Elämä on niin paljon muutakin kuin parisuhde. Hyväksyntää voi saada työn ja ystävien kautta.
Tästä viimeisestä kappaleesta olen eri mieltä. Minusta mikään muu suhde ei voi korvata miehen ja naisen välistä intiimiä parisuhdetta. Ei ystävät eivätkä omat lapset. He eivät kuitenkaan ole läsnä arjessasi (jos lapset jo aikuisia), etkä voi avautua kaikista asioista heidän kuullen. Hyväksyntää toki saa työstä ja ystäviltä, mutta siltikin minusta tuntuu, ettei se riitä. Täysin onnellinen voisin olla vain miehen kanssa, joka tuntee samoin minua kohtaan. Muussa tapauksessa tunnen oloni yksinäiseksi ja vaillinaiseksi.
N45
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mielenkiintoinen ilmiö.. olen n35, koulutettu, kauniiksi monesti sanottu, urheilen ja hyvässä työssä. Silti treffien sopiminen ja normaali deittailu näyttää olevan hankalaa ja sopivat ehdokkaat vähässä luvussa tai sitten preferenssit eivät vaan kohtaa. Tinder on kakaroiden/säätäjien paikka, oman ikäisillä ja + 40 vuotiailla on kakaroita, ero, ei huolehdita ulkonäöstä jne.. itse tuo kaikki perheenperustaminen olisi edessä - ja en jaksa alkaa äitipuoleksi ja ottaa kontolle jonkun toisen lapsia, akateemisen uran jälkeen ja kun ollut työelämässä nyt luomassa uraa. Etova ajatus! En halua käyttää tulojani ja aikaani jonkun toisen jälkikasvun hoitoon. Omia sitten ajallaan. Moni mieskään ei halua isäpuolen paikkaa ja se on yhteiskunnassamme "täysin fine".. sama se naisellakin voi olla: valinnanvara mitä toivoo ja mitä haluaa pyytää jos ei ole ihan utopistista.
Kumppani/treffiehdokas toive on omalla kohdalla muuten ihan realistinen: itsenäinen, fiksu, omillaan toimeentuleva, sporttinen, hauska ja rehti mies (ei tietynlaisia ulkonäkökriteereitä, vaikka jokaista viehättää mikä ja kuka viehättää.. tietysti hiukan merkitsee). Deittiaplikaatiot on hyvä alusta, mutta vika on sitten sekalaisessa seurakunnassa, joka ei osaa käyttäytyä. Minusta säätöjä hakevalle omat applikaatiot ja/tai vaikka ruksi johonkin kohtaan mitä etsii, näin oikeat ihmiset löytävät toisensa ..tietysti, onhan niitä olemassa sovelluksia, jos hakee vakavaa.
Mitä tekemistä sillä on parisuhteen saamisen kannalta että olet 'koulutettu, hoikka ja kauniiksi kehuttu'. Juuri nämä ominaisuudet jonka lumoissa sinäkin elät työntää kaikki täysjärkiset mahdollisimman kauas sinusta. Tuollainen pintakiilto ei kiinnosta oikeita miehiä tippaakaan. Olet henkisesti yhä teini. Ja kuten suurin osa kaltaisistasi naisista, tulet pysymään sellaisena.
Jordan Peterson sanoi, että yli 40-vuotiaan on melkein mahdotonta pariutua uudestaan. Syy on se, että parikymppisenä ihminen on vielä vähän tabula rasa ja joustava, joten mahdollisten kumppanien määrä on merkittävästi suurempi. Tietysti vapaita ihmisiä on muutenkin enemmän nuorena, mutta myös itselle sopivia on enemmän.
Nelikymppisenä jokainen on jo sitten niin uniikki, että jonkun jota voisi sietää löytäminen alkaa olla hyvin vaikeaa.
Ihminen siis vanhemmiten ikään kuin etääntyy mediaanista, mikä tekee parinmuodostuksesta vaikeampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on mielenkiintoinen ilmiö.. olen n35, koulutettu, kauniiksi monesti sanottu, urheilen ja hyvässä työssä. Silti treffien sopiminen ja normaali deittailu näyttää olevan hankalaa ja sopivat ehdokkaat vähässä luvussa tai sitten preferenssit eivät vaan kohtaa. Tinder on kakaroiden/säätäjien paikka, oman ikäisillä ja + 40 vuotiailla on kakaroita, ero, ei huolehdita ulkonäöstä jne.. itse tuo kaikki perheenperustaminen olisi edessä - ja en jaksa alkaa äitipuoleksi ja ottaa kontolle jonkun toisen lapsia, akateemisen uran jälkeen ja kun ollut työelämässä nyt luomassa uraa. Etova ajatus! En halua käyttää tulojani ja aikaani jonkun toisen jälkikasvun hoitoon. Omia sitten ajallaan. Moni mieskään ei halua isäpuolen paikkaa ja se on yhteiskunnassamme "täysin fine".. sama se naisellakin voi olla: valinnanvara mitä toivoo ja mitä haluaa pyytää jos ei ole ihan utopistista.
Kumppani/treffiehdokas toive on omalla kohdalla muuten ihan realistinen: itsenäinen, fiksu, omillaan toimeentuleva, sporttinen, hauska ja rehti mies (ei tietynlaisia ulkonäkökriteereitä, vaikka jokaista viehättää mikä ja kuka viehättää.. tietysti hiukan merkitsee). Deittiaplikaatiot on hyvä alusta, mutta vika on sitten sekalaisessa seurakunnassa, joka ei osaa käyttäytyä. Minusta säätöjä hakevalle omat applikaatiot ja/tai vaikka ruksi johonkin kohtaan mitä etsii, näin oikeat ihmiset löytävät toisensa ..tietysti, onhan niitä olemassa sovelluksia, jos hakee vakavaa.
Mitä tekemistä sillä on parisuhteen saamisen kannalta että olet 'koulutettu, hoikka ja kauniiksi kehuttu'. Juuri nämä ominaisuudet jonka lumoissa sinäkin elät työntää kaikki täysjärkiset mahdollisimman kauas sinusta. Tuollainen pintakiilto ei kiinnosta oikeita miehiä tippaakaan. Olet henkisesti yhä teini. Ja kuten suurin osa kaltaisistasi naisista, tulet pysymään sellaisena.
Mikä miehiä kiinnostaa?
Toksisten sukupuoliroolien ylläpitäminen vieraannuttaa ihmiset toisistaan. Se sama moska siis, mitä incelit jauhavat täällä vuodesta toiseen: naisen pitää olla naisellinen, alistuva, nuori, ikuinen neitsyt ja aina valmis palvelevainen ja huolia tämä incel ja unohtaa kaikki omat halunsa, tarpeensa, unelmansa ja nautintonsa.
Ja mies saa olla vain yhdenlainen eli samanlainen kuin se incel, sillä muunlaiset miehet ovat joko homoja tai jänniksiä, mikä on todella häiriintyneen miehen käsitys omasta sukupuolestaan ja itsestään.
Nämä jaskanpauhajat eivät hetkeäkään pysähdy miettimään, millaisia ovat itse. Heitä ei kiinnosta rakkaus, koska he eivät siihen kykene, heitä kiinnostaa vain elukkamainen sukupuoliakti, koska heistä ei ylempiä aivotoimintoja löydy.
Ratkaisuehdotus:
Dumppaamme elämästämme myrkylliset ihmiset ja elämme kuten haluamme. Ehdotamme ja edistämme töissä ja vapaa-aikana noiden roolien heittämistä roskikseen ihmisten psyyken tuhoavana moskana.
Itse yritän saada paikallista seurakuntaa hiffaamaan, mitä heiltä puuttuu: sinkkuryhmä tai yksinäisten ryhmä. Kas kaikki kokontuvat keskusteluryhmät ovat joko naisille tai miehille tai aviopareille, eikä yksikään yksinäisille ihmisille, joilta puuttuu ystävä tai rakastettu. MIksei voisi olla vaikka lautapeli-iltoja yksinäisille? Käsityökerho tumpeloille sinkuille?
Harrastustoiminta on liiaksi jakautunut sukupuolittain, eikä kaikki halua hypätä baareissa. Jos yhteiskuntakin jo myöntää, että yksinäisyys on valtava, koko ajan kasvava ongelma, voisiko yksinäisyyttä siis alkaa torjua yksinäiset kokoavilla edullisilla ja päihteettömillä harrastuksilla.
Eli sama kuin yllä
Tämä on mielenkiintoinen ilmiö.. olen n35, koulutettu, kauniiksi monesti sanottu, urheilen ja hyvässä työssä. Silti treffien sopiminen ja normaali deittailu näyttää olevan hankalaa ja sopivat ehdokkaat vähässä luvussa tai sitten preferenssit eivät vaan kohtaa. Tinder on kakaroiden/säätäjien paikka, oman ikäisillä ja + 40 vuotiailla on kakaroita, ero, ei huolehdita ulkonäöstä jne.. itse tuo kaikki perheenperustaminen olisi edessä - ja en jaksa alkaa äitipuoleksi ja ottaa kontolle jonkun toisen lapsia, akateemisen uran jälkeen ja kun ollut työelämässä nyt luomassa uraa. Etova ajatus! En halua käyttää tulojani ja aikaani jonkun toisen jälkikasvun hoitoon. Omia sitten ajallaan. Moni mieskään ei halua isäpuolen paikkaa ja se on yhteiskunnassamme "täysin fine".. sama se naisellakin voi olla: valinnanvara mitä toivoo ja mitä haluaa pyytää jos ei ole ihan utopistista.
Kumppani/treffiehdokas toive on omalla kohdalla muuten ihan realistinen: itsenäinen, fiksu, omillaan toimeentuleva, sporttinen, hauska ja rehti mies (ei tietynlaisia ulkonäkökriteereitä, vaikka jokaista viehättää mikä ja kuka viehättää.. tietysti hiukan merkitsee). Deittiaplikaatiot on hyvä alusta, mutta vika on sitten sekalaisessa seurakunnassa, joka ei osaa käyttäytyä. Minusta säätöjä hakevalle omat applikaatiot ja/tai vaikka ruksi johonkin kohtaan mitä etsii, näin oikeat ihmiset löytävät toisensa ..tietysti, onhan niitä olemassa sovelluksia, jos hakee vakavaa.