Mies ei tunnu tuntevan lapsiamme ollenkaan, hämmentävää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Sama juttu. Sain äidiltä mm. hevosaiheiset korvakorut, kun kaikki tytöt tykkäävät hevosista. Paitsi minä. Tykkäsin ihan muista jutuista kuin hevosista. Olisin mieluummin halunnut vaikka värityskirjan, kun piirsin ja väritin. Äitini kuvitteli jossain vaiheessa, että olen töissä mainostoimistossa, vaikken ole koskaan ollut. Isäni ei ole huomioinut minua mitenkään.
Olen 40 ja vanhempani eivät edelleenkään tunne minua kuin pintapuolisesti kuin jonkun hyvää päivää-tutun. Eivät tiedä asioistani, eikä heitä kiinnosta, joten turha jakaa mitään. Isääni ei kiinnosta, äitini juoruaa hyväntahtoisena höhlänä kaiken kuulemansa muille ympäri kyliä, oli se fiksua tai ei.
Kun kaikesta on saanut selvitä yksin välinpitämättömien vanhempien takia, jotka lähinnä pitivät meidät hengissä ja terveenä, tuntuu aivan utopistiselta, että normaaleissa perheessä perheenjäsenet tuntevat toisensa, vanhemmat ovat lastensa tukena ja apuna, ja ihmissuhteet perheen sisällä ovat läheiset.
AP:lle, miehesi ei pidä tärkeänä muistaa näitä asioita, vaan hän priotisoi muita asioita, kuten sitä itseään kiinnostavaa tekniikkaa, omien lastensa edelle. Jos aidosti kiinnostaa, haluaa tietää ja tutustua ja olla läsnä sen kiinnostuksen kohteensa kanssa. Oli se sitten hamsterien kasvatus, koodaaminen tai omat lapset.

Mun boomerivanhempia ei ole ikinä omat lapset kiinnostaneet pätkääkään. Meille on luotu ikään kuin kuvitteelliset persoonat, joista he puhuu. Ovat narsistisia molemmat. Isäni tuputti minulle viime kesänä kinkkua leivän päälle taas kerran vaikka en ole koskaan syönyt porsaan lihaa. Lapsena pakottivat ja itkin ja oksensin. Eivät muista edes tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Sama juttu. Sain äidiltä mm. hevosaiheiset korvakorut, kun kaikki tytöt tykkäävät hevosista. Paitsi minä. Tykkäsin ihan muista jutuista kuin hevosista. Olisin mieluummin halunnut vaikka värityskirjan, kun piirsin ja väritin. Äitini kuvitteli jossain vaiheessa, että olen töissä mainostoimistossa, vaikken ole koskaan ollut. Isäni ei ole huomioinut minua mitenkään.
Olen 40 ja vanhempani eivät edelleenkään tunne minua kuin pintapuolisesti kuin jonkun hyvää päivää-tutun. Eivät tiedä asioistani, eikä heitä kiinnosta, joten turha jakaa mitään. Isääni ei kiinnosta, äitini juoruaa hyväntahtoisena höhlänä kaiken kuulemansa muille ympäri kyliä, oli se fiksua tai ei.
Kun kaikesta on saanut selvitä yksin välinpitämättömien vanhempien takia, jotka lähinnä pitivät meidät hengissä ja terveenä, tuntuu aivan utopistiselta, että normaaleissa perheessä perheenjäsenet tuntevat toisensa, vanhemmat ovat lastensa tukena ja apuna, ja ihmissuhteet perheen sisällä ovat läheiset.
AP:lle, miehesi ei pidä tärkeänä muistaa näitä asioita, vaan hän priotisoi muita asioita, kuten sitä itseään kiinnostavaa tekniikkaa, omien lastensa edelle. Jos aidosti kiinnostaa, haluaa tietää ja tutustua ja olla läsnä sen kiinnostuksen kohteensa kanssa. Oli se sitten hamsterien kasvatus, koodaaminen tai omat lapset.

Mun boomerivanhempia ei ole ikinä omat lapset kiinnostaneet pätkääkään. Meille on luotu ikään kuin kuvitteelliset persoonat, joista he puhuu. Ovat narsistisia molemmat. Isäni tuputti minulle viime kesänä kinkkua leivän päälle taas kerran vaikka en ole koskaan syönyt porsaan lihaa. Lapsena pakottivat ja itkin ja oksensin. Eivät muista edes tuollaista.

Mikäs muslimi sinä oot jo lapsena ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Sama juttu. Sain äidiltä mm. hevosaiheiset korvakorut, kun kaikki tytöt tykkäävät hevosista. Paitsi minä. Tykkäsin ihan muista jutuista kuin hevosista. Olisin mieluummin halunnut vaikka värityskirjan, kun piirsin ja väritin. Äitini kuvitteli jossain vaiheessa, että olen töissä mainostoimistossa, vaikken ole koskaan ollut. Isäni ei ole huomioinut minua mitenkään.
Olen 40 ja vanhempani eivät edelleenkään tunne minua kuin pintapuolisesti kuin jonkun hyvää päivää-tutun. Eivät tiedä asioistani, eikä heitä kiinnosta, joten turha jakaa mitään. Isääni ei kiinnosta, äitini juoruaa hyväntahtoisena höhlänä kaiken kuulemansa muille ympäri kyliä, oli se fiksua tai ei.
Kun kaikesta on saanut selvitä yksin välinpitämättömien vanhempien takia, jotka lähinnä pitivät meidät hengissä ja terveenä, tuntuu aivan utopistiselta, että normaaleissa perheessä perheenjäsenet tuntevat toisensa, vanhemmat ovat lastensa tukena ja apuna, ja ihmissuhteet perheen sisällä ovat läheiset.
AP:lle, miehesi ei pidä tärkeänä muistaa näitä asioita, vaan hän priotisoi muita asioita, kuten sitä itseään kiinnostavaa tekniikkaa, omien lastensa edelle. Jos aidosti kiinnostaa, haluaa tietää ja tutustua ja olla läsnä sen kiinnostuksen kohteensa kanssa. Oli se sitten hamsterien kasvatus, koodaaminen tai omat lapset.

Mun boomerivanhempia ei ole ikinä omat lapset kiinnostaneet pätkääkään. Meille on luotu ikään kuin kuvitteelliset persoonat, joista he puhuu. Ovat narsistisia molemmat. Isäni tuputti minulle viime kesänä kinkkua leivän päälle taas kerran vaikka en ole koskaan syönyt porsaan lihaa. Lapsena pakottivat ja itkin ja oksensin. Eivät muista edes tuollaista.

Mikäs muslimi sinä oot jo lapsena ollut?

Luuletko olevasi kovinkin fiksu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekeekö mies paljon töitä? Oma isäni pyöritti pikkufirmaa, ja teininä huomasin, ettei hänellä ollut harmainta aavistusta, millainen ihminen olin. Ongelman siitä teki se, että hän KUVITTELI tuntevansa minut ja tietävänsä mitä ajattelen, miten käyttäydyn jne. Eli esimerkiksi loukkaantui jostain, mitä hänen mielestään minä ajattelin, ja haastoi riitaa

Joo, tuo on vielä ärsyttävämpää kuin pelkkä tietämättömyys. Esimerkiksi laitetaan jotain typeriä kliseitä omaan lapseen/vaimoon: tytöt tykkää pinkistä, naiset tykkää hajuvesistä/päiväkirjoista/romanttisista komedioista...

Tai:
"x-vuotiaat tytöt ovat kamalia"
"x-vuotiaat tytöt eivät ajattele mitään muuta kuin poikia"

Näin kauniisti sanaili boomer-isäni ysärillä. Tuohon aikaan oli aika yleistä, että nuorista puhuttiin todella törkeään sävyyn, mutta näiden toistelu ylikiltin, yksinäisen teinin kuullen, joka ei juonut, polttanut tai edes tavannut poikia koulun ulkopuolella, oli jotain aika käsittämätöntä.

Ettet vain ap olisi ominut lapsia kokonaan heti vauva-ajasta asti itsellesi ja sulkenut miehen pois. Monet äidit elävät lapsineen omassa kuplassa, jonne miehellä ei ole pääsyä. Ja jos mies on jo kotonaan oppinut siihen, että isää ei lasten asiat pahemmin kiinnosta, niin hän jatkaa "teit isäin astumaa".  Nuoret naiset, te vasta äidiksi tulossa olevat, älkää sulkeko isää pois lapsen maailmasta. Imetys on ainut, mitä mies ei voi tehdä, kaikkea muuta vauvan hoitoon kuuluvaa pystyy isäkin tekemään. Ja jos isä on alusta asti sitoutunut isyyteen, niin kyllä se jatkuu sittenkin, kun lapset alkava olla jo teinejä ja aikuisiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Sama juttu. Sain äidiltä mm. hevosaiheiset korvakorut, kun kaikki tytöt tykkäävät hevosista. Paitsi minä. Tykkäsin ihan muista jutuista kuin hevosista. Olisin mieluummin halunnut vaikka värityskirjan, kun piirsin ja väritin. Äitini kuvitteli jossain vaiheessa, että olen töissä mainostoimistossa, vaikken ole koskaan ollut. Isäni ei ole huomioinut minua mitenkään.
Olen 40 ja vanhempani eivät edelleenkään tunne minua kuin pintapuolisesti kuin jonkun hyvää päivää-tutun. Eivät tiedä asioistani, eikä heitä kiinnosta, joten turha jakaa mitään. Isääni ei kiinnosta, äitini juoruaa hyväntahtoisena höhlänä kaiken kuulemansa muille ympäri kyliä, oli se fiksua tai ei.
Kun kaikesta on saanut selvitä yksin välinpitämättömien vanhempien takia, jotka lähinnä pitivät meidät hengissä ja terveenä, tuntuu aivan utopistiselta, että normaaleissa perheessä perheenjäsenet tuntevat toisensa, vanhemmat ovat lastensa tukena ja apuna, ja ihmissuhteet perheen sisällä ovat läheiset.
AP:lle, miehesi ei pidä tärkeänä muistaa näitä asioita, vaan hän priotisoi muita asioita, kuten sitä itseään kiinnostavaa tekniikkaa, omien lastensa edelle. Jos aidosti kiinnostaa, haluaa tietää ja tutustua ja olla läsnä sen kiinnostuksen kohteensa kanssa. Oli se sitten hamsterien kasvatus, koodaaminen tai omat lapset.

Mun boomerivanhempia ei ole ikinä omat lapset kiinnostaneet pätkääkään. Meille on luotu ikään kuin kuvitteelliset persoonat, joista he puhuu. Ovat narsistisia molemmat. Isäni tuputti minulle viime kesänä kinkkua leivän päälle taas kerran vaikka en ole koskaan syönyt porsaan lihaa. Lapsena pakottivat ja itkin ja oksensin. Eivät muista edes tuollaista.

Mikäs muslimi sinä oot jo lapsena ollut?

Luuletko olevasi kovinkin fiksu?

Ei tervejärkinen suomalainen ev.liy- lapsi oksenna possunlihaa syödessään.

Kinkku on hyvää.

]Ei tervejärkinen suomalainen ev.lut.- lapsi oksenna possunlihaa syödessään.
Kinkku on hyvää.[/quote]

Osittain ohis, mutta pakko nyt huudella väliin kun tunnistin täydellisesti tuon ettei vanhemmat ole kasvaneet lapsen mukana. Itsehän olen päihdeäidin lapsi, läheisiä ollaan oltu viimeksi pikkulapsiaikoinani jolloin en vielä niin tarkkaan tajunnut perheen sisäisiä ongelmia. No mutta, sama synnyttäjä jatkoi Hevoshullu-lehtien roudaamista mulle kun olin jo 18, karkit ja ruuat oli aina niitä joista olin tykännyt lapsena ja vielä edelleen saatan saada lahjaksi esim pikkulasten glitterpantoja tai -pinnejä jollaisista pidin pikkutyttönä. Tästä kaikesta paistaa sellainen syvä jämähtäminen lapsuusaikoihini joita hän varmaan mielessään haikailee, aina joutuu erikseen käymään kaiken läpi ja ikään kuin muistuttamaan että mun nykyiset suosikkijutut ei välttämättä ole enää samoja kuin 5 tai 10 vuotta sitten. Turhauttavaa valistaa ja kiskoa perässä menneisyyteen jumahtanutta aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei tajua, mies ei ymmärrä, mies ei osaa, mies ei tee, mies ei __________ (lisää viivan päälle mitä vaan).
Tämä palsta toistaa samoja iänkaikkisia aiheita.

Miestä ei kiinnosta. Mies haluaa pelata pleikkaa. Mies haluaa nähdä kavereita. Vaimo hoitaa kersat, kun on niitä halunnutkin.

Asioita joita oma isäni ei ikinä tunnu muistavan:

- mistä maasta mieheni on kotoisin

- mitä opiskelin yliopistossa

- mitä teen työkseni

- että olen allerginen pähkinöille

N34