Mies ei tunnu tuntevan lapsiamme ollenkaan, hämmentävää

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Tästä tuli mieleen kun mies iloisesti moikkasi ja hymyili tytölle joka oli päiväkodissa ollut lapsemme kaveri mutta koulussa hänestä tulikin tyttäremme pahin kiusaaja.
Oli mennyt täysin korvien ohi tyttären itkut kiusaamisesta ja minun selostukseni siitä miten olen asiaa opettajan kanssa selvitellyt.

Ei munkaan isä ole koskaan tuntenut mua. Yksinkertaisesti koska ei ole kiinnostunut.

Kuin olisi tuntemattoman kenenlie kanssa asunut saman katon alla parikymmentä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä se menee niin päin, että kun mieheni kuskaa lapsiamme harrastuksiin, he juttelevat matkalla kaikenlaista. Sitten mieheni ihmettelee, miten minä en tiedä niistä asioista mitään, mitä lapset ovat siellä autossa hänelle kertoneet. Ja tosiaankaan teinit eivät oma-aloitteisesti kerro minulle esim. sitä, millaista musiikkia kuuntelevat. Toki, jos kysyn, niin kertovat.
Silloin, kun lapset olivat pieniä, he kertoivat minulle kaiken, jopa sen, minkä halusivat kertoa isälleen. Isänsä ei kuunnellut heitä silloin, joten lapset joutuivat "kierrättämään" isälleen tarkoitetut asiat minun kauttani. Nyt tilanne on se, että teini ei halua puhua minulle, joten jos hänellä on minulle asiaa, hän kertoo sen isälleen, ja isän pitäisi tajuta kertoa se minulle. Ei tajua. Sitten minun pitää kysyä teiniltä, joka angstaa minulle siitä, kun en tiedä, vaikka pitäisi.

No niinpä. Lapset juttelevat sille, joka heidän kanssaan viettää aikaa tai jonka kanssa muuten on sopivia jutskailuhetkiä. Ei se sukupuolesta ole kiinni. Näkisin, että tämä on siinä mielessä ikäpolvikysymys, että monet isät bain ovat olleet itse etäisten isien kasvattamia. Kierrettä on vaikea purkaa, jos muutakaan mallia ei ole ollut. Jaksan kuitenkin uskoa, että moni nuori isä osaa kuitenkin jo elää eri tavalla ja ymmärtää luoda suhteen lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. En valitettavasti osaa sanoa, missä mättää, mutta itse hämmästelen myös, miten ulalla mieheni välillä on tässä asiassa. Jotenkin esim. vitsitasolla jumittaa edelleen sellaisiin asioihin, mitkä nauratti lapsia ehkä joskus tarha- ja ala-asteiässä ja voin kertoa, että aikuisuutta hipovia teinejä se ärsyttää ihan tosissaan. Välillä edelleen esim. perheenä autoiltaessa mies saattaa osoittaa pojallemme (18 v.), että katsopa mikä kaivuri! Välillä ei tiedä, pitäisikö tälle itkeä vai nauraa. Poikaa kaivurit kiinnostivat ehkä viimeksi noin kymmenen vuotta sitten. Huolestuttavampaa on mielestäni kuitenkin se, että sellainen henkisellä tasolla kohtaaminen on miehelle tosi haastavaa. Jos jostain asiasta pitää nuorelle esim. huomauttaa, miehellä on pettämätön kyky tehdä se tavalla, joka saa sadasosasekunnissa kauhean riidan aikaiseksi. Itse taas olen jo vuosia sitten huomannut, että pystyn keskustelemaan ikävistäkin asioista lasten kanssa, kun pidän asiat asioina enkä heti ala nalkuttaa ja kettuilla. 

Höpsistä höö. Kyllä ne isien kanssa leikityt leikit ovat niitä parhaimpia ja iskällä on hauskimmat tarinat ja aina jotain kivaa meneillään. Äiti on sitten se vaatettaja, huolehtija ja laittaa ruuan pöytään. Näin se menee. Kateellisten ja katkerien av-mammojen nilitystä täällä...

Kirjoitti Markku 62 v.

Tuon ikäpolven isät eivät mitään erityisen kivoja leikittäjiä olleet. Lähinnä vieraaksi jääneitä miehiä, etäisiä ja etäisiä.

No lähinnä tuo asenne että äidin rooli on pelkkä kotipiika, eikä äiti ole hauska, on varsin "markkumaista".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa se, että varmaan vaikuttaa myös se millainen persoona se vanhempi itse on. Omat vanhempani eivät jaksa kiinnostua yksityiskohdista tai omaa mitään suurempaa mielenkiintoa eri asioihin. Nämä esim musiikin, harrastusten, ruuan, matkustelun, elokuvien yms suhteen. Eivät siis omaa mitään suurempaa mielenkiintoa oikeastaan mihinkään. Tämä on aika ikävästi sanottu, mutta tunnen heidät niin hyvin. Saattavat esim katsoa urheilua, mutta asenteella ihan sama kuka voittaa. Radiossa voi olla yksi kiva biisi, mutta mikään musiikki ei herätä sen suurempaa tunnetta, lempivärejä ei ole tai ruokaa vaan syödään eikä sen kummemmin nautita siitä. Tälläisiltä ihmisiltä ei voi odottaa sitä, että heitä kiinnostaisi sitten joku yksittäinen juttu minussa niin paljon tai he tajuaisivat esim kuinka paljon musiikki merkitsee minulle. Tietysti itselläkin on kausia jolloin en jaksa kiinnostua asioista niin paljon, mutta vanhemmilla tuo ei muutu ja he tavallaan vain elävät eteenpäin. Ovat toisaalta ihan tyytyväisiä siihen eivätkä kaipaa mitään niin erikoista. Heidän vastakohtansa on sitten esim jotain lajia tosissaan harrastava tyyppi. Toisaalta olivat nuorempana vielä vähän enemmän aktiivisia elämässään. Sori ohiskin.

= ihan kiva ihmiset. Näitä on paljon. 

No tuohon omaan ensimmäiseen viestiini peilaten vanhempani ovat mieluummin pessimistisiä valittajia jos pitää heidät nimetä. Ihan kiva ihmiset määritelmä ei sovi heihin. Se on liiankin hyvä kuvaus.

Vierailija kirjoitti:

Minunkaan isäni ei tiennyt edes minkä ikäinen olen kun joku kerran kysyi.

Sama! Naurattaisi jos ei itkettäisi. Sentään äidin synttärit ja iän muistaa, minun ei... mikä ihme siinä on, että miehiä nimenomaan ne omat lapset eivät kiinnosta?

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Sama juttu. Sain äidiltä mm. hevosaiheiset korvakorut, kun kaikki tytöt tykkäävät hevosista. Paitsi minä. Tykkäsin ihan muista jutuista kuin hevosista. Olisin mieluummin halunnut vaikka värityskirjan, kun piirsin ja väritin. Äitini kuvitteli jossain vaiheessa, että olen töissä mainostoimistossa, vaikken ole koskaan ollut. Isäni ei ole huomioinut minua mitenkään.

Olen 40 ja vanhempani eivät edelleenkään tunne minua kuin pintapuolisesti kuin jonkun hyvää päivää-tutun. Eivät tiedä asioistani, eikä heitä kiinnosta, joten turha jakaa mitään. Isääni ei kiinnosta, äitini juoruaa hyväntahtoisena höhlänä kaiken kuulemansa muille ympäri kyliä, oli se fiksua tai ei.

Kun kaikesta on saanut selvitä yksin välinpitämättömien vanhempien takia, jotka lähinnä pitivät meidät hengissä ja terveenä, tuntuu aivan utopistiselta, että normaaleissa perheessä perheenjäsenet tuntevat toisensa, vanhemmat ovat lastensa tukena ja apuna, ja ihmissuhteet perheen sisällä ovat läheiset.

AP:lle, miehesi ei pidä tärkeänä muistaa näitä asioita, vaan hän priotisoi muita asioita, kuten sitä itseään kiinnostavaa tekniikkaa, omien lastensa edelle. Jos aidosti kiinnostaa, haluaa tietää ja tutustua ja olla läsnä sen kiinnostuksen kohteensa kanssa. Oli se sitten hamsterien kasvatus, koodaaminen tai omat lapset.

Vierailija kirjoitti:

Oli sitten mies tai nainen, jotkut jämähtää ja lakkaa kehittymästä. Tämä näkyy tyylissä ja jutuissa. On kyllä hyvin hämmentävää, että perhe asuu samassa asunnossa, mutta ei tunne toisiaan. Eihän tämä mikään yllätys ole, koska se tarkoittaa sitä, ettei lasten kanssa ole vietetty yhtään aikaa. Yleisesti syynä ettei kiinnosta tai on niin pahasti aikanaan etääntynyt, ettei enää osaa rakentaa lapsen kanssa läheisiä välejä. Surullista joka tapauksessa. Mutta älkää naiset paikkailko näitä, antaa miehen mokata ja kantaa seuraus = etäiset lapset ja ero sen jälkeen kun lapset lentää pesästä. Sitten mies voikin todeta sen kuuluisan, että ihan yllätten tuli jätetyksi. hmm..

Pitää vielä kirjoittaa tämän viestin pohjalta mieleen tullut asia. Luin tuon kohdan missä kirjoittaja toteaa, että jos lapsia ei tunne niin heidän kanssaan ei ole vietetty aikaa. Itsellä tämäkin meni silti eri lailla ja vietin isänikin kanssa lapsuudessa paljon aikaa esim urheiluharrastuksessa. Toki tässäkin se ikävä juttu, että harrastus oli isäni keksintö. Aluksi ihan kiva juttu minullekin, mutta harjoitusmäärän ja kilpailutavotteiden noustessa oliki jo rasitus ja inhosin sitä kuinka aina olisi pitänyt olla paras. Isäni vaati niin paljon. Urheilin vaan hänen vuokseen lopulta, ettei suuttuisi mistään ja tätä jatkui aina alakoulun ekasta luokasta viidenteen saakka. Tuo "pakkourheilun" jakso aiheutti kyllä itselleni paljon rasitusta ja pelkäsin, ettei isä vaan suutu jos pärjää. Aluksi ihan mukavaa minullekin ja omasin kykyä lajeihin, mutta en meinannut jaksaa sitä jatkuvaa kilpailua. Silti isäni ei halunnut nähdä sitä etten jaksa tai enää halua harrastaa ja minusta ei ollut hänelle sitä suoraan sanomaan. Kaikki loppui myöhemmin, kun isääni ei enää kiinnostanut kuin seinään. Sitten itkin taas sitä, kun olin tottunut pärjäämään melko hyvin ja yritin ilman isän apua jatkaa lajia niin en enää pärjännyt. Oli häpeällistä olla se viineisten joukossa oleva, kun olin aiemmin pärjännyt. Myöhemmin tosin olin helpottunut, että se kaikki loppui.

Samoin minulle ollaan valittu muita harrastuksia jo pienenä missä pitää esiintyä ja osata esim soittaa hyvin. Tämä tuotti välillä suurta jännitystä minulle. Muistan aina kuinka paikoin etten ole harjoitellut tarpeeksi tai mokaan jotenkin. Orkesteri vielä meni ja yhdessä ihan mukavaa, mutta yksilö esiintymiset pahoja. Näin pitäisi tuntea lapsi ennen kuin pakottaa väärään harrastukseen. Sen kun pitäisi mieluusti olla mukavaa. Kokeilla voi, mutta ei vuosien pakkokäymistä. Minulle esim tuo kilpaileminen tai yksin esiintyminen (varsinkin nuoruudessa) oli jo liian rasittavaa. Olkoon tämä nyt viimeinen. Tuli niin paljon kaikkea mieleen.

Olden itsekin ihmetellyt miehen tapaa ostaa lahjoja. Hän ostaa sellaista, mistä itse tykkää eikä mieti, mitä lahjansaaja toivoisi. Jos hän ostaa kotiin suklaata tai jäätelöä, hän ostaa omia lempimakujaan. Kun minä ostan, ostan sellaisia, joista tiedän miehen pitävän. Meillä syödäänkin siis sellaista, mistä mies tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten jos molemmat vanhemmat ovat pihalla lapsensa asioista. Näin esim omalla kohdallani oli. Isä vielä enemmän ja ei ns tuntenut minua lainkaan. Ei tiennyt oikeastaan minusta mitään, vaikka luuli tietävänsä. Hyvä kun muisti syntymäpäivän. Tosin melko turhaa kun en häneltä lahjaa saanut. Ei äitikään enää nuorena ostanut mitään lahjoja. Samoin kumpikaan ei tiennyt esim mistä musiikista pidän tai yleensäkään siitä millainen ihminen olen. Se satutti eniten, kun olen ollut aika ujo ja kiltti lapsi joka esim jännittää uusia juttuja ja mielellään tarkkailee kaikkea vähän sivummalta. Sitten vanhempien kuvitelmissa minun olisi pitänyt olla se rohkean ja sosiaalisin ja odottivat sitä. Isä esim ihmetteli miksi olen vaan koulussa sen yhden tytön kanssa enkä muiden muttei ymmärtänyt ettei minulla ollut muuta hyvää ystävää. Samoin ihmetteli miksi en esim puhunut harrastusryhmässä kaikille, mutta ei tajunnut ettei kukaan oikein halunnut minua porukkaan ja jäin yksin. Tälläisiä juttuja löytyy paljon.
Äitini on myös sellainen, ettei mieti mitään ja on vahva ihminen. Hän ei voinut esim ymmärtää miksi esitelmät minulle vaikeita tai miksi minua satutti kiusaaminen niin paljon. Molemmille oli sekin liikaa ymmärtää kuinka kärsin vuosia ja olin ihan yksin. Sitten jos olin surullinen siitä niin olinkin heikko. Kamalaa on se jos vanhemmat eivät tunne lapsensa persoonaa. Siinä tulee sellainen tilanne, että minun olisi pitänyt muuttua, että kelpaisin. Kerran isäni ihmetteli kun kerroin minulla olevan koulussa kaveri nimeltä X (en viitsi nimeä laittaa). Kysyi sitten kuka tämä oikein on. Sinänsä surullista, että oli näköjään tottunut siihen, etten koskaan puhu kavereista, kun ketään ei ollut. Sitten, kun vähän aikaa oli yksi ja hänestä kerroin niin se olikin ihmettelyn aihe. Vanhemmat eivät myös koskaan kysyneet mitä kuuluu ja miten voin. Eivät koskaan. Itse sitten yritin joskus kertoa jos voin huonosti, mutta opin olemaan hiljaa.
Ketju ehkä käsitteli aihetta kevyemmin ja vaikka esim väärät värit tai se ettei tiedä mistä lapsi on kiinnostunut yms ovat ikävä juttu niin tärkeintä olisi silti, että vanhempi välittää ja tietää miten lapsi voi ja auttaa tarvittaessa. Eli lapsi voi puhua ja ns olla oma itsensä. Koen monesti olevani aika persoonaton ihminen jota eivät edes vanhemmat halua tuntea tai sitten ns tuntevat väärin ja luulevat olevansa oikeassa.

Tästä tuli mieleen kun mies iloisesti moikkasi ja hymyili tytölle joka oli päiväkodissa ollut lapsemme kaveri mutta koulussa hänestä tulikin tyttäremme pahin kiusaaja.
Oli mennyt täysin korvien ohi tyttären itkut kiusaamisesta ja minun selostukseni siitä miten olen asiaa opettajan kanssa selvitellyt.

Palaan vielä kerran itsekin aiheeseen. Kirjoitin tuon lainaamasi ekan viestin. Tuli mieleen itselle myös vähän samanlainen tilanne kuin sinulla. Isäni naapuriin muutti nuori mies asumaan ja tämä moikkasi isääni sekä jutteli tämän kanssa. Isäni oli selvästi tyytyväinen siihen ja sanoi, että kyllä se aina häntä moikkaa. Harmi vaan, ettei tajunnut sitä, että tämä nuori mies oli yksi niitä jotka joskus kiusasivat minua. Näin minua ei oikein ilahduttanut hänen kehumisensa.

Eivät ole kiinnostuneet, eivät välitä. Miksipä tuota itsestäänselvyyttä pitäisi muuksi selitellä ja vielä vaimojen, miksi puoluslette ukkojanne aina ja kaikessa. Teot kertovat ihan tarpeeksi.

Muistan kun isäni joutui viemään minut lääkäriin, kun olin ehkä 5-6-vuotias. Ilmoittautumisessa olisi tarvittu hetua enkä tietenkään sitä itse tiennyt. Sain myöhemmin huudot asiasta. Niin, liikaahan se olisi vaadittu, että ukko olisi ottanut kortit ja muut mukaan lääkäriin eikä olettanut, että alle kouluikäinen lapsi osaa hetunsa. En ole vanhempieni kanssa oikeastaan missään väleissä, juuri tuollaisia pinnallisia mihinkään itsereflektioon kykenemättömiä tapauksia, joita ei ole koskaan edes kiinnostanut ottaa opiksi asioista ja virheistä. Ihan kuin noilla ei olisi mitään syvällisempää ajatusmaailmaa. Eivät tunne yhtäkään lapsistaan pintapuolista tasoa enempää.

Vierailija kirjoitti:

No ette te voi olettaa että miestä kiinnostaa lapset, jos te olette niitä vängällä halunneet.
Miehiä kiinnostaa paremmat jutut. 

Älä puhu paskaa. Aika monenkin miehen haaveissa on lapsi.  Varsinkin paremmissa piireissä. Vähän koulutetut voi olla erikseen, heistä en tiedä mennä sanomaan.

Monikin pari on eronnut sen takia, ettei nainen ole voinut  lasta.

Esimerkkinä  vaikka nykyinen puolustusministeri ja aikoinaan presidentti Koiviston tytär eronnut samasta syystä..

Jos sinä et piittaa lapsistasi, älä luule, että muut on samallaisia luusereita.

Vierailija kirjoitti:

Meillä neljä teiniä. Ei hajuakaan syntymäpäivistä enkä itse asiassa edes muista minkä ikäisiä ovat.
Joka päivä tehdään yhdessä juttuja esim. ruoanlaitto on intohimoni ja siinä avustaa aina joku lapsista. Kokkaan siis joka päivä meidän ruoat. Lemmikkien hoito on minun ja lasten juttu.
Mutta ei noi ikäjutut ym. ole koskaan tuntunut mitenkään merkittäviltä.
Vaimolle en ole ikinä ostanut synttärilahjaa kun en muista. Itse en todellakaan halua synttäreitäni vietettävän vaikka vaimo aina jotain kakkuja väsää ja ostaa lahjan. Kyllä synttärit jne. on lasten juttuja ja vaimo kyllä muistuttaa lasten synttäreistä. Jotkut asiat eivät vaan tunnu tärkeiltä eikä niitä sitten muista.

Onko vaimosi sinulle tärkeä? Vaimollesi syntymäpäivien muistaminen tuntuu olevan tärkeää, joten jos vaimosi on sinulle tärkeä tulisi sinun huomioida hänen syntymäpäivänsä. Jos haluat tehdä rakastamasi ihmisen onnelliseksi, niin kohtele häntä niin kuin hän haluaa itseään kohdeltavan ei niin kuin sinä haluat itseäsi kohdeltavan.

Kyllä minun isäni ainakin oli ja on minulle läheinen ja kiinnostunut asioistani. Hän on nyt 71-vuotias. Ja mitä kavereideni kodeissa näin, niin eivät heidän isänsä yleensä kovin erilaisilta vaikuttaneet. Omia lapsia minulla ei ole, mutta ystävieni perheissä isät kyllä ovat vuorollaan kotona pienten lasten kanssa ja muutenkin ovat aivan samalla tavalla vanhempia lapsilleen kuin äidit. Niin että jos nyt ei taas mentäisi siihen miehet sitä ja tätä jankutukseen vain sen takia, että muutama av-mamma on onnistunut saalistamaan jonkun uunoturhapuron.

Ole iloinen edes siitä että mies tunnistaa lapsenne ja osaa nimetä heidät.

Kullihömelö tietää paljon esimerkiksi;

-kavereiden asioista

-omista harrasteistaan

-elokuvista

-peleistä

ym.

Minkä ikäinen sun lapsi on? ---------------------

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla kuitenkin kai kirjoittelevat enimmäkseen nuoret tai ainakin alta nelikymppiset.

Mistä moinen käsitys? Täällähän on paljon väkeä palstan alkuajoiltakin, he ovat jo viidenkymmenen kieppeillä. Epävirallisessa kyselyssä eniten oli 70-luvulla syntyneitä.

Tulin palstalle vuonna 2006, nyt olen jo kohta kuudenkymmenen.

Sinunko mies söi ne lasten vanukkaatkin?

Vierailija kirjoitti:

Mun exä ei oppinut tai edes välittänyt oppia, mistä minä tykkään. Lahjoja ei osannut ostaa, minulle, saati lapsille. Jotenkin loukkaavaa.
Esim inhosin keltaista, silti toi keltaisia kukkia silloin harvoin kun toi. Vaikka olin selittänyt, että kukissa keltainen on mulle rikkaruohojen väri. Äidilleen ja siskolleen kyllä osti orkideoja ja vaaleanpunaisia kimppuja

Hyvinhän se muisti kun arvosti sinua sen verran että vihjaisi sinun olevan rikkaruohojen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun exä ei oppinut tai edes välittänyt oppia, mistä minä tykkään. Lahjoja ei osannut ostaa, minulle, saati lapsille. Jotenkin loukkaavaa.
Esim inhosin keltaista, silti toi keltaisia kukkia silloin harvoin kun toi. Vaikka olin selittänyt, että kukissa keltainen on mulle rikkaruohojen väri. Äidilleen ja siskolleen kyllä osti orkideoja ja vaaleanpunaisia kimppuja

Hyvinhän se muisti kun arvosti sinua sen verran että vihjaisi sinun olevan rikkaruohojen arvoinen.

Niinpä, noi narsistijurpot haluavat loukata tahallisesti ja saa naamioitua sen "unohdukseen".