Mitä kadut elämässäsi eniten?

Että aloin taas kerran juomaan, kahdeksannen detoxin jälkeen. Vihaan itseäni ja elämääni. N57

Väärää alanvalintaa, ja sitä, etten uskaltanut nuorena tavoitella todellisia unelmiani sitkeämmin. Nyt olen jumissa alalla joka ei kiinnosta yhtään ja tappaa sielun joka päivä, ja vaihtaminen onkin vähän vaikeampaa kun on lapset ja asuntolaina. Näin jälkikäteen ajatellen olisin mieluummin köyhä ja tavoittelisin unelmaani, kuin keskituloinen ja paskaduunissa.

Krisse - Anja - Elina - Sari - T (en kadu!!!) - Aila - siinä se lista typeryyksistäni joiyta läksin karkuun. 

Että en oo koskaan opetellut säästämään ja budjetoimaan. Rahaa on ollut, sitä on palanut, ja nyt joudun olosuhteiden johdosta elämään kädestä suuhun eikä helpotusta oo näköpiirissä. Oisinpa ees jotain laittanut aikoinaan säästöön, tai sijoittanut.

Vierailija kirjoitti:

Sairaanhoitajaksi opiskelemista. Mikä ihme aivopieru se oli.

No eipä se viisasta ollut koneistajaksikaan ryhtyminen. Kadun sitä, etten kiivaammin tavoitellut unelmaani, vaan valitsin ns. helpon tien, tein kuten kaikki odottivat. Suuri syy oli kyllä opinto-ohjaajassa, joka ei uskonut minusta tulevan koskaan mitään enkä sitten lopulta uskonut minäkään. Nyt sitten tehdään kuluttavaa kaksivuorotyötä alle 40 tonnin vuosipalkalla, eikä tässä iässä enää parempaa ole luvassa. Vähemmätkin tienestit riittäisivät, jos saisi tehdä työkseen sitä mitä oikeasti haluaisi. Mutta ammatinvalinta on täysi vitsi. Ei se köyhälle mikään valinta ole, vaan on pakko valita muutamasta yhtä paskasta ammatista se, jossa olettaa parhaiten pysyvänsä edes jonkinlaisen palkan saannissa kiinni. Olisin voinut menestyä omillanikin, jos olisin uskonut itseeni enemmän ja saanut edes hiukan rohkaisua.

Puoliso joi ja minäkin aloin juomaan. Hoidin huonosti ihmissuhteet ja nyt kaduttaa paljon.

Se, etten onnistunut itseni offaamisessa silloin 15-vuotiaana. Tulis edes syöpä ja tappais.

Lapsettomuushoitoihin ajoissa menemistä

Saimme yhden lapsen ja olen työssä alalla, jossa työntekijät vähenee. Minulle on tarjottimella annettu mahdollisuuksia opiskella uutta, mutta olen jäänyt vanhaan kiinni.

Sitä, etten nuorempana uskaltanut pitää puoliani kiusaajia vastaan. Nyt kyllä pidän, mutta hukkasin liikaa vuosia.

Sitä etten aikanaan seurannut unelmiani ja lähtenyt opiskelemaan kuvataiteita. Ei vain usko omiin kykyihin riittänyt. Tuolloin 90-luvullahan vielä työttömyyskorvauksetkin olivat ihan hyviä ja ilman kaiken maailman velvotteita. Olisi sitä parin vuoden kokeilujen jälkeenkin vielä ehtinyt itsensä insinööriksi lukea.

Opettajaksi opiskelemista, phuuh.

Roikuin täysin väärällä alalla ensin opiskelijana 6 vuotta ja sen päälle vielä töissä noin kolme vuotta burnouttiin asti. Nyt opiskelen paljon sopivampaa alaa itselleni yliopistossa kolmekymppisenä. Niin ja tutut pitää minua aivan laitoshulluna, koska minulla on lapsi ja erosin "hyvästä" vakituisesta työstä. Varmaan olisinkin jossain pehmeässä huoneessa, jos minun pitäisi sietää sitä stressiä.

En omaa taipumusta jossitteluun. Olen tehnyt huonon miesvalinnan, mutta otan sen ennemmin oppimiskokemuksena. Yhtään tilaisuutta en ole jättänyt välistä vasn tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin, joten siinä ei ole edes katumuksen paikkaa.

Että luotin terveyskeskuksen hammashoitoon. Nyt hampaat pilalla 40 vuotiaana. Aina sanoivat kuinka hyvin hoidettu. He eivät hoitaneet hoitoja hyvin vaan sinne päin ja minimit. Purentaa ei hoidettu ollenkaan ja paikat tehty niin että paikan alle tullut reikiä. Vääriä hampaita aloitettu juurihoitaa jne. Todella huonoa hoitoa.

Kuten edellä ehkä kadun eniten syntymääni. Siihen tosin itse ole voinut vaikuttaa silloin.

En siksi että elämä on pelkää paskaa ja ollut välillä yhtä helvettiä. Vaan kun päättäjät ovat tehneet sen saman helvetin kaikille Suomessa.

Kadun myös sitä en tehnyt kaikkea mitä olisin halunnut tehdä. Tosin 90% on tullut niistäkin tehtyä. Loput 10% on vielä mahdollista toteuttaa myöskin. Tosin silloin suunta olisi pois Suomesta joka jäi tekemättä nuorena.

Olisi pitänyt lähteä heti armeijan jälkeen pois täältä.

Olihan elämä ollut helvettiä jo sitä ennenkin täällä mutta nykyisin kun katsoo mihin maa on vajonnut niin se olisi viisas ratkaisu toteuttaa vieläkin. Elämä on lyhyt ja mahdollisuudet rajalliset kun on ikää tullut. Niinhän moni on tehnytkin lähtenyt elämään parempaa elämää säästöineen ja myyneet kaiken täältä pois. Täällä saa maksaa itsensä kipeäksi ja silloinkaan ei saa vastinetta mihinkään.

Nuorempana kaduin paljon monia asioita, en enää. Kaikki nuo kuprut joita virheiksi voisi kutsua ovat opettaneet jotain, muokanneet minut tällaiseksi. Lievitin ahdistusta alkoholilla ja päädyin alkoholistiksi, joo, tuosta en ole ylpeä. Mutta nyt kun olen ollut raittiina 13 vuotta tuon juomisajankin olen kääntänyt voimaksi: opin paljon itsestäni, olen nöyrempi kuin ilman tuota sairautta. Ainut mitä aidosti kadun on juomisen haitat lapsille. Vaikka olin kaappijuoppo, iltaisin lähinnä lasten nukkumaan menon jälkeen tissutellut, silti lapset (10-13v) huomasivat ja huolestuivat minusta. Olisin halunnut olla tuolloin parempi äiti. Tuota olen yrittänyt korvata jo aikuisille lapsilleni, onneksi välit ovat läheiset nykyään. 

En kadu suuremmin mitään joka määrittäisi elämääni nykyään. Moni asia on vähintään tasolla ihan ok.

Ehkä ainoastaan sitä kadun jollain tasolla miten reagoin entisessä suhteessani itsetuhoisen kumppanin käytökseen. Hänen ollessa veitsen kanssa otin veitsen väkivalloin häneltä ja samalla vahingoitin häntä niin, että hänelle jäi pysyvät vammat.

Omaa syntymääni. Mutta äiskä ja iskä halusivat lapsen. Olisivat sen kasvatustyönkin hoitaneet ja antaneet edes kohtuulliset eväät elämään, mutta ei.

Kadun sitä että en nuorena ottanut Jeesusta vastaan, vaikka olinkin etsikkoajassa.

Siitä suorana jatkumona menin väärään kaveriporukkaan mistä seurasi hälläväliä elämää, biletystä, yhden illan juttuja, lihomista, velkaantumista ja opiskelemattomuutta. Vuosia meni hukkaan niin paljon itseäni samalla vahingoittaen.

Nyttemmin olen kyllä tullut uskoon ja kääntänyt onneksi elämäni suunnan, mutta kyllä näillä nuoruuden sekoiluilla on vieläkin jonkin verran vaikutusta elämääni...

Pilasin avioliittoni, rikoin perheeni, ja nyt olen onnettomampi kuin koskaan. Lapsenikin sairastui eroprosessin aikana, ja syytän siitä itseäni. Olin kusipää idiootti, ja siitä maksan loppuelämäni.