Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan olet kaivannut nuoruuden rakastettuasi?
Mami
27.04.2022 |
Oletetaan tilanne että rakastit nuorena jotain ihan oikeasti, erositte syystä tai toisesta ja jäit kaipaamaan häntä. Kuinka kauan kaipasit häntä? Hiipuiko kaipaus vuosien saatossa? Kerro tarinasi lyhyesti!
Kommentit (141)
Ensi-ihastusta on ikävä yhä 35 v jälkeen, ikinä ei edes seurusteltu. Näin unta hänestä viime yönäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimenomaan nuorena noista pääsi nopeasti yli ja tuli uusi kohde tilalle. Vasta aikuisena on tullut sellaisia rakkauksia, joista ei meinaa päästä yli. Nuorena suruaika oli muutama kuukausi, aikuisena useampi vuosi.
33 v ja rapiat tällä hetkellä. Hän ei ollut ensimmäinen poikaystävä vaan se kehen ihastuin jo ehkä n 13 vuotiaana. Oltiin parikymppisiä ja asuttiinkin yhdessä jo. Hän petti ja jätti minut vaikka hänkin rakasti minua, oltiin vaan tyhmiä kakaroita ja hän liiaksi vapaudenkaipuinen. Hän kertoi vielä useiden vuosien jälkeen että olisi halunnut minut ja kanssani naimisiin.
Näen edelleen, joskus tietynlaisissa elämäntilanteissa unia hänestä, aina ne unet ei ole kovin positiivisia vaan hyvinkin täynnä surua ja kaipausta.
Olen ollut pitkässäkin suhteessa, ja useissa lyhyissä mutta en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin häntä.....tai oikeastaan en ole ehkä koskaan rakastanutkaan ketään muuta.
Nyt kun näen häntä joskus satunnaisesti, niin kaikki vanhat tunteet nousee pintaan ja olisi niin paljon sanottavaa.
Mietin usein että miksi tässä kävi näin, 2 ihmistä haluaa vain toisensa, mutta päätyy kuitenkin erilleen.....
tuskin olemme ainoita jajissamme tänkin ketjun kirjoitusten perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En päivääkään. Mies pahoinpiteli minua teininä niin pahasti, että jäi vain traumoja.
Näitä kommentteja lukiessa kiitän taivasta että olen sisältä kuollut enkä ole koskaan ihastunut ja rakastunut. Toivottavasti ei tule tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kaipaisin parikymmentä vuotta ensirakkauttani. Tapasin hänet uudestaan Lontoossa, tuntui kuin kohtalo olisi saattanut meidät sattumalta yhteen. Menimme ulos syömään ja kostea ilta päättyi hänen hotellihuoneeseensa.
Ei olisi pitänyt. Seksi oli hätäistä ja jotenkin hiljaista, ja jälkeenpäin hän heitti kortsun lattialle (yäk), käänsi kylkeään, pieraisi ja nukahti. Valvoin siinä vieressä jonkin aikaa, puin päälleni ja lähdin pois. Kaduttaa vieläkin- olisi täytynyt pitää ne muistot kultaisina.
En hetkeäkään. Oli alku katkerille suhteille. Sama kaava toistui toistumistaan. Onneksi tämä "ensirakkaus" on ollut mullan alla jo 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli 45 vuotta. Hän kuoli syöpään ollessamme tuore kihlapari. Luulin omankin elämäni loppuvan siihen. Ja tavallaan se loppuikin, en ole pysyvää rakkautta löytänyt.
"... kun ulos lähden,
pakoon pääse en sun silmiäs
ja on kuin mainosvalot toistaisivat nimeäs.
Kai jonain päivänä sua lakkaan kaipaamasta,
mutta seuraavassa elämässä vasta.
Ja siihen asti vain
sä kuljet mukanain,
kuin valokuva kaunis aarteenain.
Kun kerran jumaloi
niin unohtaa ei voi,
sut jokin sydämeeni ankkuroi"
(Kake Randelin: Seuraavassa elämässä)
- Minusta on ikävää, kun joku tuossa mainitsi kaipauksen olevan säälittävää. Tosiasiahan on, että surua riittää myös hänelle.
Itse myönnän olevani ikuisesti traumatisoitunut poikaystäväni kuolemasta, eikä minua kukaan osannut tukea. Yksin kävin asiaa läpi.
Muistan ikuisesti myös, kun radiosta alkoi soida kuoleman jälkeisenä aamuna tuore Suomen Intervisio- voittokappale, Lea Lavenin "Hän on kuollut".. Isäni istui vastapäätä aamupalapöydässä ja vaikka oli tavallisesti puhelias, istui hiljaa ja minä itkin, itkin ja itkin..
Nytkin itkettää. Onnellisia he, kenen kaipauksen kohde on elossa, sillä niin kauan on toivoa kun on elämää. Klisee, mutta niin totta.
39 vuotta olen häntä kaivannut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Hän käy toisinaan unissani muistuttamassa siitä, miksi kaipaan. Ketään en ole koskaan rakastanut niinkuin häntä. Edes se, että eromme oli todella kivulias ja hänen puoleltaan tosi törkeä, ei poista häntä mielestäni. Se surettaa eniten etten ole rakastanut nykyistä puolisoani niinkuin olisi pitänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En varsinaisesti ole kaivannut koskaan. En missään tapauksessa haluaisi nähdä häntä ja oletettavasti onkin jo juonut itsensä hengiltä tai jotain muuta todella surkeata. Mutta jonkinlaisen ikuisen muistijäljen se jätti kun hän teki todella pas kan tempun. Edelleen n 30v jälkeen näen joskus unia ja siinä se kauhea tuska palaa mieleen. Normaalisti en ajattele häntä ikinä.
Siitä saakka kun hän petti ja jätti minut 90 luvulla. Hän satutti minua, silloin umpirakastunutta nuorta neitokaista henkisesti todella pahasti (onneksi ei koskaan fysisesti), kannan niitä traumoja vieläkin.
En ole koskaan rakastanut ketään muuta oikeasti, olen ns yksiavioinen ja jos sydämeni kuuluu jollekin, niin en voi sinne päästää ketään muta.
Enää hän on "kipuna kivaana surua sielussain, valona yössä vain"....
Ja kun häntä taas joskus näen, vanhat muistot palaa ja se sattuuuuuuuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
25 vuotta. Ei tule kukaan mua koskaan kattomaan niin kuin hän.
Ihana kirjoitus. Ja itseasiassa pysähdyin miettimään tätä ja minulla sama tilanne, vuosia vaan nyt jo 33
Muistan aina sen kuinka intensiivisesti ja lähes kokoajan hän katsoi minua. Selasin vanhoja valokuvia ja todella monissa kuvissa (tilanteesta riippumatta) joissa olemme yhdessä hän katsoo minua. Ihanaa. .... paitsi että tuli taas ikävä sitä ihanaa, komeaa, pitkää hymypoikaa.
Kauniina kuvana ja muistona on jäänyt mieleeni eräs yli 30 vuoden takaa.. ja niin kauan myös meni, kunnes kaipaus sai kasvot. Entinen pitkä, hoikka ja seksikäs oli muuttunut näinä vuosina valtavan mahakkaaksi, näytti muistikuvaa lyhyemmältä, nuuskan mustaamat hampaat.. vai oliko niitä kaikkia edes enää. Röhisevä vanha ukko. Vaan eipä siinä, hänet muistan edelleen sellaisena kuin hän oli. Mutta silloinen unelma yhteisestä elämästä ei enää ajatuksena kiehdo, enkä minäkään ole enää se hoikka, nuori ja hyväkuntoinen. Kauneus sentään on pysynyt ;)
En sekuntiakaan sen jälkeen, kun päätin erota.
Vierailija kirjoitti:
En sekuntiakaan sen jälkeen, kun päätin erota.
Uhkaili myös itsemurhalla, mutta ei tehnyt mitään, kun annoin moran käteen, että siinä vedä ranteesi auki. Ryyppäsi sitten itsensä hengiltä vuosia myöhemmin.
Todella kauan, aivan liian kauan! Enkä hänestä kai ikinä täysin irti pääse.
Se "kolli" pyörii päässäni edelleen, eteenkin kun näen häntä nykyisin melko usein edes vilaukselta. Niin paljon olisi sanottavaa ja ihan varmaan ottaisin hänet takaisin jos vielä olisi tulossa syystä tai toisesta. Hän on minun ainoa rakkauteni, ei siitä mihinkään pääse, en pystyisi häntä vastustamaan, kaikki muut ovat olleet laastareita.
En muista ihan tarkkaan, muta kutakuinkin juuri näin keväällä huhti-toukokuussa tulee tasan 35v. Silloin varmasti hajosi jotain sielussani siihen malliin että en ole ketään rakastanut sen jälkeen. Rakastan yhä häntä jossain sieluni sopukoissa ja maksaisin mitä vana jos saisin kuulla nuo samat sanat häneltä vielä joskus. Ihan ok suhteita on muutamakin pitkä ollut mutta koska olin nuorena halunnut aina vian hänet, en edes nähnyt kylän raitilla ketään muuta, hän jäi jotenkin niin kiinni sydämeeni (ja päähäni) etten ole unohtanut häntä koskaan. Jotenkin kyllä onneksi osaan nyt jo armollisesti ajatella, että ehkä oli ihan hyvä tämänhetkisen tiedon valossa, että emme jääneet yhtene tai päätyneet eron jälkeenkään uudelleen yhteen, koska ei minusta olisi ollut hänen kanssaan elämään sitä lapsiperhearkea pullantuoksuisena kotiäitinä mitä hän taas halusi elämältään, minä halusin niin paljon enemmän. Olisin taatusti oireillut jollain tapaa jos olisin siihen rooliin ajautunut ja jäänyt näille nurkkakunnille mätänemään. Täyty kyllä sanoa että menen vieläkin ihan sekaisin kun hän on näköpiirissäkään, kun hän katsoo minua (ja hänhän katsoo ja vilkuilee ) niin sukat pyörii edelleen jalassa. Hänessä vaan on se jokin mitä ei voi edes selittää. Olisipa hauska jos uskaltaisin joskus kertoa tämän kaiken hänelle.
Ota nyt ihmeessä yhteyttä.