Kuinka kauan olet kaivannut nuoruuden rakastettuasi?

Itsekin kaipasin kolmatta poikaystävääni vuosikymmeniä vaikka kumpikin on tahoillaan naimisissa. Ei olla nähty eikä puhuttu yli 30 vuoteen (voi apua!!!!!) mutta silti jotain erityistä on jäänyt jonnekin tunnemuistiin ja tulee ajoittain mieleen tai uniin. Ehkä haaveita, ehkä muistoja, haikeita ajatuksia joka tapauksessa.

20 vuotta olen kaivannut.. vaikka koko ruumiillani ja sielullani rakastin, olin liian nuori vakavaan suhteeseen, joten se päättyi. Löysin aikuisena lopulta hyvän miehen rinnalleni, ja perustimme perheen. Vaikka nykyistä miestäni kyllä rakastan, ei tunne ole yhtä voimakas ja intohimoinen kuin silloin nuorena toista miestä kohtaan. En tiedä missä hän on, minkälainen hän nykyään on ja minkälaista elämää elää. Toivon, että hänellä on kaikki hyvin ja on onnellinen <3

Vajaassa vuodessa meni kaipuu ohi vuosien seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen. Elämäni parani huomattavasti eron jälkeen ja se oli oikea ratkaisu kohdallamme, mikä varmasti vaikutti asiaan. Olisi ollut jo aiemmin, mutta kiitos hänelle että katkaisi suhteemme. Harmittaa vain etten itse tajunnut lähteä aiemmin.

En yhtään kaipaa häntä, mutta minulla ei ollutkaan mitään suurta rakkaustarinaa vaan ihan tavallista ihastumista.

Edelleen ajattelen hänen silloista nuoruuden versiotaan viikoittain, ja sitä kuinka mahtavat pari vuotta meillä oli.

En kuitenkaan haluaisi näin keski-ikäisenä mitään hänen vanhan versionsa kanssa.

M46

Vierailija kirjoitti:

Eivätkö ihmiset koskaan kohtaa myöhemmin ja myönnä toisilleen olleensa toistensa ensirakkauksia, joiden kanssa toivottiin yhteistä loppuelämää? Jätetäänkö nämä asiat aina ja lopullisesti visusti sanomatta? Mitä haittaa siitä olisi, jos molemmat myöntäisivät vaikka vuosien kuluttua toisilleen nämä toiveensa? Eikö se voisi olla ihan vapauttava kokemus? Ei tarvitsisi syöksyä suhteeseen ja rikkoa perheitä, vaan molemmat tekisivät rauhan menneisyytensä kanssa. Tapahtuuko tällaista koskaan, onko kenelläkään kokemusta?

Kohtaa. Minulla on kolme entistä, joiden kanssa olen päätynyt keskustelemaan menneistä myöhemmin. Yksi vähän tuoreempi ja kaksi nuoruudestani. Tämä on erittäin eheyttävää ollut ainakin itselleni, toivottavasti myös näille miehille :) 

Unohdin suunnilleen 13:sta vuodeksi, kunnes uudessa suhteessa lapset kasvatettu yli 10 vuotiaiksi ja suhteeseen tuli yllättäen kupru. Muistot nuoruuden rakkaudesta palautuivat saman tien.

N 26v.

Kun olen elänyt parisuhteessa tai vaan ollut hurjan ihastunut en ajattele häntä kuin ihan yksittäisinä hetkinä jollon tulee muistiin jossain asiayhteydessä.

Mutta annas olla kun suhteet ovat loppuneet ja ollut yksin niin hän pomppaa heti mieleeni. On kuin joku "turvasatama aivoilleni" johon aina päädyn.

Tuo ikävä, kaipaus ja nuorena rakastamansa ihmisen taholta hylätyksi tulemisen hoitamaton trauma joka jäi on varmasti vaikuttanut siihen etten oikein ole kyennyt vakaviin pitkiin liittoihin.

Kohta 30v olen ajatuksissani muistellut ja takaisin toivonut. Välillä ollut vuosia pois mielestä mutta aina palaa takaisin mieleen.

Toisaalta en kyllä ole ihan varma olisiko meistä enää pariksi, olisiko liikaa traumoja ja liikaa katkeruutta.

Ehkä pidän tämän fantasian siitä että minä olin hänelle se ykkönen jonka hän oikeasti halusi, vaikka toisin kävi 😊

Niin kauan, kun tapasin hänet uudestaan luokkakokouksessa. Olimme lähes koko lukioajan yhdessä. Äkkiä rapisi harhakuvitelmat hänen täydellisyydestään, kun tapasi kymmenen vuotta myöhemmin livenä.

Niin muuten lisään vielä, että erosimme lähinnä käytännön syistä, koska menimme eri yliopistoihin opiskelemaan.

Tietty kohtalonuskoisuus varjelee katumisilta ja iki-ikäviltä. Vaikka paristakin eksästä olen miettinyt, mitä tilanteen ollessa erilainen olisi voinut käydä, kaikkien kohdalla ajattelen että jos se olisi ollut tosirakkautta niin eipä se noin helppoon kaatuisi. Oikeasti hyvät suhteet on yllättävän vankkoja, ne ei haihdu useaankaan pikkumokaan. Isommat mokat onkin jo merkki siitä että parempaa on kummallekin olemassa.

Kaipuu vuosien takaista ihmistä kohtaan on 95% kaipuuta siihen vuosien takaiseen aikaan ja nuoruuteen. Ja nuoruuden minuuteen, joka oli vielä freesi ja haavoittumaton ja uskoi ja luotti. Alapeukkua voi tulla, mutta uskon että moni ikikaipaaja pääsisi ikävästään hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on nyt (ei ennen) ja sen että elämä virtaa vain eteenpäin.

Jos muistelet ihmistä kymmenen vuoden takaa, sitä ihmistä ei enää edes ole.

Vierailija kirjoitti:

Tietty kohtalonuskoisuus varjelee katumisilta ja iki-ikäviltä. Vaikka paristakin eksästä olen miettinyt, mitä tilanteen ollessa erilainen olisi voinut käydä, kaikkien kohdalla ajattelen että jos se olisi ollut tosirakkautta niin eipä se noin helppoon kaatuisi. Oikeasti hyvät suhteet on yllättävän vankkoja, ne ei haihdu useaankaan pikkumokaan. Isommat mokat onkin jo merkki siitä että parempaa on kummallekin olemassa.

Kaipuu vuosien takaista ihmistä kohtaan on 95% kaipuuta siihen vuosien takaiseen aikaan ja nuoruuteen. Ja nuoruuden minuuteen, joka oli vielä freesi ja haavoittumaton ja uskoi ja luotti. Alapeukkua voi tulla, mutta uskon että moni ikikaipaaja pääsisi ikävästään hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on nyt (ei ennen) ja sen että elämä virtaa vain eteenpäin.

Jos muistelet ihmistä kymmenen vuoden takaa, sitä ihmistä ei enää edes ole.

Ja höpö höpö.

Taas joku joka ei oikeasti tiedä asiasta mitään julistaa täällä omia mielikuviaan asiasta. Tuo teoriasi ei välttämättä ole noin. Jokaisen ihmisen tarina kaipuusta on omansa. Itse en todellakaan kaipaa niitä nuoruusvuosia, kaipaa sitä ihmistä ja sitä mitä välillämme oli.

Ja anteeksi vaan (nauran ääneen) miten hitolla tuo itsensä hyväksyminen taas tähänkään asiaan liittyy. Ei vit...u yhtään mitenkään.

Voi teitä lapsikultia kun sekoitatte aina näitä emotionaalisia käsitteitä.

Kiva tietää niin monen naisen kaipaavan minua edelleen näiden kaikkien vuosien jälkeen. Onhan niillä perheitä ja miehiä, mutta minä olen #1 aina!

Minä tiedän, että minua on kaivattu yli 30v. Kaksi eri miestä. 

Hyvä ketju, juuri tänä aamuna nimittäin mietin ensirakkauttani ja ajattelin, että onkohan enää normaalia kaivata jotakin ihmistä näin pitkän ajan jälkeen. Mutta on meitä näköjään muitakin. Omalla kohdalla siitä on jo 25 vuotta aikaa.

Tapasin ensirakkauteni, kun olin 16-vuotias, mies oli muutamia vuosia vanhempi. Pari vuotta seurustelimme ja mietin jo silloin, miten ikinä voin elää ilman tätä ihmistä. Mutta elämäntilanteet vain vei meidän erilleen ja erosimme. Asuimme eri paikkakunnilla emmekä ole tavanneet toisiamme edes vahingossa eron jälkeen.

Olemme nykyään tahoillamme naimisissa, kummallakin lapsia. Silti aina välillä kaipaus valtaa mielen. Se kemia oli vaan niin ihmeellistä, tunne siitä että olisi tuntenut toisen aina. Sellaista tunnetta en ole tuntenut sitä ennen enkä sen jälkeen.

Eli, kauan voi kaivata. Eroa en sinänsä kadu, se oli siinä elämäntilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Mutta sitä ihmistä kaipaan joskus edelleen

Enhän mie ole unohtanut ensirakkauttani. Hän tulee vieläkin uniini. Kesä 1980 oli minulle ihana. Ja työntäyteinen. En paljon nukkunut koko kesänä! Syyskuun lopulla lähti Ruotsiin, ja eipä ole tavattu sen jälkeen! Yhden kerran kun soitin, niin nainen vastasi puhelimeen. Se tarina oli siinä! Myöhemmin olen kyllä miettinyt, että se nainen voi olla vaikka hänen sisko, naapuri tai ystävä, mutta minä mustasukkaisena teinipissiksenä luulin, että pettää minua! Ikävä on! Toki ymmärrän, että minä olen ihan eri nainen kuin yli 40 vuotta sitten, niin tuskinpa hänkään on sama mies enää!

Yli neljännesvuosisata tässä on mennyt. Tosin meitä ei oltu koskaan tarkoitettu yhteen. Minä olin voimakkaasti ihastunut, hän ei. Onhan se kaipaus toki vähentynytkin vuosien varrella.

Ajattelen päivittäin nuoruudenrakkauttani 30 vuoden takaa. Haluaisin tavata hänet edes kerran vielä tässä elämässä, ihan ystävänä, en mitään romanssia ajattele. Mutta en tiedä miten saisin häneen yhteyden.

36v eikä lopu ikinä.

12v sitten tapasimme uudelleen ja kaikki on yhä olemassa. Kumpikin perheellisiä tahoillaan joten tyydymme satunnaiseen kahvitteluun

Vierailija kirjoitti:

Kävin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen läpi muutaman vuoden henkisen prosessin, jossa kaipasin ja mietin sitä miten yhteinen elämä, joka ei koskaan toteutunut, olisi mennyt hänen kanssaan. Hyväksyin sitten sen, että asioiden kuului mennä näin. Sillä ystävyydellämme oli aikanaan oma aikansa ja paikkansa, mutta lähdimme vähän eri elämänarvojen pohjalta eri teille.

Millaiset teidän arvot oli?