Kuinka kauan olet kaivannut nuoruuden rakastettuasi?

Vierailija kirjoitti:

Tähän on pakko sanoa, että 30 vuotta. Edelleen lähes joka päivä mielessä.

Eipä vaikuta koskaan helpottavan asia.

Ihana kuulla että täällä on jolain sama tilanne. Tiedän tunteen!

Toukokuussa 33v erosta. Ja juuri nyt 27v kun hän viimeisen kerran on kertonut kaipaavansa minua.

Tiemme erkanivat, mutta kaipaus jäi.

Maksaisin mitä vaam jos kuulisin että hänkin kaipaa minua edelleen....

edes vähän.

N53

25 vuotta. Ei tule kukaan mua koskaan kattomaan niin kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Ensirakkaus loppui pettämiseen, jotain meni rikki sisältä tavalla, joka ei varmaan koskaan korjaannu. Muistot on kauniita, ihanaa oli jakaa nuoruus hänen kanssaan. Aurinkoiset kesäpäivät vedessä peuhaten ja suudellen. Rakastelu taivasalla, tuuli hiuksissa moottoripyörän selässä. Naurettiin yhdessä mahat kipeinä. Vieläkin muistan miltä hänen kädet tuntui iholla. Usein lämmöllä sitä muistelen ja mietin, mihin elämä olisi vienyt, jos oltaisiin pysytty yhdessä. Hän oli myös mun paras kaveri. Menetys oli siis iso.

Eron jälkeen sulkeuduin jotenkin itseeni. Olin vihainen, sitä kesti pitkään. En osannut enää rakastua, luottamus oli mennyttä. Musta tuli kyyninen ja nuoruuden viattomuus oli muisto vaan. Ihastumisia ja himoa kyllä oli. Kymmenen vuotta vierähti ja tuli kai sellainen rauhallisempi elämäntilanne, että käsittelemättömiä tunteita alkoi puskea pintaan. Nähtiin kesäfestareilla ja purskahdin vaan itkuun. Itkin seuraavan päivänkin. Siitä saakka tasaisin väliajoin olen miettinyt miestä, tulee uniin usein, mietin mitä hänelle kuuluu. Enää miehen miettiminen ei aiheuta ärsyyntymistä ja vihaa, vaan mietin kaivaten sitä ihanaa nuoruutta.

Kaipaan varmaan niitä aikoja enemmän kuin miestä. Tuskin meillä tunteita tulisi toista kohtaan, jos tavattaisiin. Ei olla enää samoja ihmisiä. Saispa yhden kesän vielä elää sitä huumaavaa nuoruutta. Huokaus.

Voi miten tarinasi kuulostaa tutulta.

Minun nuoruuden rakkauteni (ei siis mikään ensi-ihastus) päättyi myös pettämiseen ja vielä niin että löysin itse hänet sängystä toisen kanssa.

Empä arvannut silloin -80 luvun puolivälissä mitkä traumat tuon kokeminen jätti minuun.

Alettiin uusi suhde 3 v päästä kun oltiin vähän aikuistuttu, sain taas rakkaani takaisin, avoliittoon päädyttiin ja sekin suhde päättyi riitoihin, en ollut koskaan antanut anteeksi petyämistäni, olin vihainen ja mustasukkainen. Hän petti taas ja halusi erota vaikka kuitenkin toisteli edelleen kuinka vaan kaipaa minua ja vuosien päästä vielä itki kuinka olisi kanssani naimisiin halunnut.

Minusta tuli vihainen ja kyyninen, raivokas miesten nielijä ilman tunteita tyyliin "täältä pesee, kyllä minäkin osaan, näin paneskellaan pikin kyliä ilman tunteita ja kosto oli suloinen kun moni niistä kännikaadoista meni exäni korviin ja ihan tarkotuksellisesti".

En pystynyt, en uskaltanut enää antaa itseni rakastua. Jäin yksin ja kai jollain lailla pystyyn kuolin. Pitkiäkin seurustelusuhteita on ollut, mutta en uskalla enää heittäytyä, en luota kehenkään enkä edes taida kyetä rakastamaan. Olen niin syvältä jäässä.

Eipä tainnut se pitkä hymypoika tietää miten pahasti minua satutti.

En voi edes kuvitella mitä tapahtuisi jos joskus saisimme rauhassa kahden kesken puhua noista nuoruusvuosista ja saisin sanottua hänelle mitä tunsin ja miten hajosin.... nyyh.

Vm -69

Tulin jätetyksi. Minä olin silloin varma, että hän on elämäni suuri rakkaus, mutta hän koki että halusimme elämältä eri asioita. Hän ei koskaan kohdellut minua huonosti tai tehnyt mitään väärää, kuten pettänyt. Se teki eron käsittelemisestä jopa vaikeampaa. Koen, että olisi ollut helpompaa, jos erolle olisi ollut jokin selkeä syy.

Kolmisen vuotta kärsin päivittäin ja haikailin hänen peräänsä. Ahdistus tuntui fyysisenä kipuna. Sitten tuska kuitenkin hellitti. Tapasin uuden kiinnostavan naisen ja aloin seurustella uudelleen. Olin päässyt hänestä yli.

Jälkikäteen ajatellen hän ei ollut elämäni suuri rakkaus, vaan yksi kolmesta rakkaudesta. Nykyään hän nousee mieleeni silloin tällöin. Kun ajattelen häntä, tulee jollain tavalla hyvä ja lämmin olo. Se ei tee enää kipeää, vaan hän on kaunis muisto ja olen kiitollinen siitä, mitä sain kokea hänen kanssaan. Koen, että hänellä on aina paikka sydämessäni.

M39

Juuri näihin aikoihin keväästä tulee 33 v kaipausta.

Näen taas pitkästä aikaa tätä miestä tietyistä syistä useinkin (hakeudun itsekin paikkaan jossa näen hänestä edes vilauksen) ja kaipaus on taas lisääntynyt potenssiin 10.

Elin 25v toisella puolella suomea, eli poissa silmistä poissa mielestä, mut nyt taas kun näen häntä ikäväkin on käsin kosketeltavaa.

Itse vielä missasin erään tilaisuuden jossa olisi ollut tilaisuus saada ehkä puhua hänen kanssaan, tiedän että hänelläkin olisi taatusti minulle jotain sanottavaa.

Mitähän hän mahtaisi ajatella jos tietäisi kuinka syvästi vieläkin kaipaan häntä ja miten sydän hyppää kurkkuun kun näen hänet.....

mun ihana pitkäkinttuinen hymypoika J.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelun avaajan kommentti:

Harmi että viesteistä ei käy ilmi onko kommentoija (kaipaaja) nainen vai mies.

Oletan että suurin osa on naisia.

Olisi mukava tietää onko miehillä samoja tuntemuksia.

Ja toinen asia mikä kiinnosta on se, että koskeeko tämä kaipaaminen pääasiassa niitä jotka eivät ole löytäneet uutta rakkautta ja/tai pysyvää parisuhdetta ja perhettä VAI kaipaavatko nekin nuoruuden rakastaan jotka ovat pariutuneet uudelleen ja saaneet perheen.

30 vuotta olen kaivannut nuoruuden rakastettuani. Ei montaakaan päivää ettei hänen nimensä olisi huulillani.

Nyt ihan onnellisesti avioliitossa toisen naisen kanssa. Mutta muistot eivät häivy - ja ihan hyvä niin.

Mies 55 vuotta.

3 vuosikymmentä on vierähtänyt.

Sydän särkyi niin pahasti silloin nuorena ja valitettavasti olin tietyistä syistä niin naiivi että ainakin alitajuisesti jäin odottamaan häntä takaisin. Meillä oli pitkä yhteinen historia nuorena seurustelusta avoliittoon.

Jossain sieluni sopukoissa kai odotan hautaan saakka.

Kun näen häntä paikassa jossa vietimme nuoruuden, vanhat haavat aukeaa, tunnen hirveää ikävää ja surua. Ihan kun ero olisi tapahtunut hiljattain.

Hän elää elämää johon minä en kuulu, on elänyt montakymmentä vuotta toisen kanssa sitä elämää jota meidän piti elää yhdessä.

Sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan hitosti.

Minä jäin yksin, kai kuolin sillon -90 jollain tapaa ja viimeinenkin haave yhteisestä elämästä kariutui pitkän ajan jälkeen hänen päädyttyä aika merkillisellä tavalla naimisiin toisen kanssa vaikka omien sanojensa mukaan halusi yhä minut.

Olen hukuttanut itseni työhön, harrastuksiin ja maailmalla ramppaamiseen. Kukaan ei ole hänen paikkaansa sydämesäni saanut. Suhteet jäävät pinnallisiksi ja tulen usein jätetyksi koska en oikein osaa /uskalla antaa itsestäni emotionaalisesti mitään.

Miksi antaisinkaan, koska sydämeni ja mieleni kuuluu vain yhdelle.

En ole kaivannut ollenkaan.

41 vuotta! Oon perustanut perheen, hän omansa, siltikin mietin turhan usein häntä 🙄

Joskus, mutta ei liian usein. Hän menehtyi jo 90-luvulla.

M58

Kaipaan nuoruudestani häntä, jota en koskaan kuitenkaan omakseni saanut. Samaan aikaan kun tapasin hänet, seurustelin toisen kanssa. Olin haavoilla, koska seurustelukumppanini oli pettänyt minua. Jollakin kummallisella logiikalla ajattelin, että tätä suurta ihastusta en päästä liian lähelle, koska hänkin rikkoo varmasti sydämeni. Sydämeni taisi siis olla jo valmiiksi aika säröillä seurustelukumppanini vuoksi. Ihastuin kuitenkin voimakkaasti häneen. Hän tuntui niin täydelliseltä.

Olimme siis ystäviä ja opiskelimme samaa alaa. Sähköä oli välillämme. Humaltuneena hän yritti iskeä. En koskaan saanut avauduttua hänelle tunteistani. Torjuin hänet. Hän joskus puhui humalassa tunteistaan. Hänellä oli jopa nimet valmiina tuleville lapsillemme. En kuitenkaan tiedä oliko se vain humalaisen nuoren miehen puhetta vai olisiko hän oikeasti halunnut minut. Minulla oli kuitenkin niin huono itsetunto, joten ajattelin että ei hän voi oikeasti minusta pitää. Lisäksi hän ihastui helposti naisiin, joten pidin häntä hieman pelimiehenä.

Hän kertoi selvinpäin naiskuvioistaan minulle. Olimme pitkään kavereita ja näimme lähes päivittäin opiskeluiden tiimoilta. Meillä oli pitkiä syvällisiä keskusteluja monista aiheista, mutta tunteistamme toisiamme kohtaan emme koskaan kunnolla puhuneet. Hänkin seurusteli välillä. Etäännyimme kun emme enää nähneet opiskeluissa. Hän ilmeisesti poisti minut somestaan vuosia myöhemmin, kun olin jo muuttanut muualle ja sain lapsen. En koskaan saanut selitystä, miksi oli poistanut minut somestaan. Hänellä on kuitenkin paljon kavereita somessa. Ei koskaan riidelty tai mitään. Ehkä olin hänelle aivan turha ihminen.

Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että hän yritti useamman kerran minua ja torjuin hänet, koska halusin olla lojaali seurustelukumppanilleni. Olisin voinut saada hänen kanssaan aika erilaisen elämän kuin nykyiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hän oli enemmän kaltaiseni kuin kukaan muu. Tämä ei ehkä toki ole totta vaan mahdollisesti enemmän mieleni kehuttämää haavekuvaa. Olisi kuitenkin aivan ihanaa tavata hänet vielä joskus ja kertoa kaikki, mikä jäi sanomatta.

13 vuotta

Vierailija kirjoitti:

En ole kaivannut ollenkaan.

Sama.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan nuoruudestani häntä, jota en koskaan kuitenkaan omakseni saanut. Samaan aikaan kun tapasin hänet, seurustelin toisen kanssa. Olin haavoilla, koska seurustelukumppanini oli pettänyt minua. Jollakin kummallisella logiikalla ajattelin, että tätä suurta ihastusta en päästä liian lähelle, koska hänkin rikkoo varmasti sydämeni. Sydämeni taisi siis olla jo valmiiksi aika säröillä seurustelukumppanini vuoksi. Ihastuin kuitenkin voimakkaasti häneen. Hän tuntui niin täydelliseltä.

Olimme siis ystäviä ja opiskelimme samaa alaa. Sähköä oli välillämme. Humaltuneena hän yritti iskeä. En koskaan saanut avauduttua hänelle tunteistani. Torjuin hänet. Hän joskus puhui humalassa tunteistaan. Hänellä oli jopa nimet valmiina tuleville lapsillemme. En kuitenkaan tiedä oliko se vain humalaisen nuoren miehen puhetta vai olisiko hän oikeasti halunnut minut. Minulla oli kuitenkin niin huono itsetunto, joten ajattelin että ei hän voi oikeasti minusta pitää. Lisäksi hän ihastui helposti naisiin, joten pidin häntä hieman pelimiehenä.

Hän kertoi selvinpäin naiskuvioistaan minulle. Olimme pitkään kavereita ja näimme lähes päivittäin opiskeluiden tiimoilta. Meillä oli pitkiä syvällisiä keskusteluja monista aiheista, mutta tunteistamme toisiamme kohtaan emme koskaan kunnolla puhuneet. Hänkin seurusteli välillä. Etäännyimme kun emme enää nähneet opiskeluissa. Hän ilmeisesti poisti minut somestaan vuosia myöhemmin, kun olin jo muuttanut muualle ja sain lapsen. En koskaan saanut selitystä, miksi oli poistanut minut somestaan. Hänellä on kuitenkin paljon kavereita somessa. Ei koskaan riidelty tai mitään. Ehkä olin hänelle aivan turha ihminen.

Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että hän yritti useamman kerran minua ja torjuin hänet, koska halusin olla lojaali seurustelukumppanilleni. Olisin voinut saada hänen kanssaan aika erilaisen elämän kuin nykyiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hän oli enemmän kaltaiseni kuin kukaan muu. Tämä ei ehkä toki ole totta vaan mahdollisesti enemmän mieleni kehuttämää haavekuvaa. Olisi kuitenkin aivan ihanaa tavata hänet vielä joskus ja kertoa kaikki, mikä jäi sanomatta.

Poisti sinut somestaan koska sait lapsen. Se oli viimeinen naula arkkuun ettei voi sinua enää saada. Halusi jatkaa elämää ilman että haikailee enää sinun perääsi.

Ei nuoruuden rakkaus vaan työpaikka-rakkaus ja lyhyt romanssi. Hän erosi vaimostaan, minä en pystynyt siinä kohtaa rikkomaan perhettäni, vaikka olisi pitänyt erota väkivaltaisesta miehestä jo siinä kohtaa. Hän meni sittemmin uusiin naimisiin, minä olen nyt eronnut. Edelleen olemme satunnaisesti yhteyksissä ja hän on elämäni rakkaus. 20v on kulunut aikaa ensikohtaamisesta

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan nuoruudestani häntä, jota en koskaan kuitenkaan omakseni saanut. Samaan aikaan kun tapasin hänet, seurustelin toisen kanssa. Olin haavoilla, koska seurustelukumppanini oli pettänyt minua. Jollakin kummallisella logiikalla ajattelin, että tätä suurta ihastusta en päästä liian lähelle, koska hänkin rikkoo varmasti sydämeni. Sydämeni taisi siis olla jo valmiiksi aika säröillä seurustelukumppanini vuoksi. Ihastuin kuitenkin voimakkaasti häneen. Hän tuntui niin täydelliseltä.

Olimme siis ystäviä ja opiskelimme samaa alaa. Sähköä oli välillämme. Humaltuneena hän yritti iskeä. En koskaan saanut avauduttua hänelle tunteistani. Torjuin hänet. Hän joskus puhui humalassa tunteistaan. Hänellä oli jopa nimet valmiina tuleville lapsillemme. En kuitenkaan tiedä oliko se vain humalaisen nuoren miehen puhetta vai olisiko hän oikeasti halunnut minut. Minulla oli kuitenkin niin huono itsetunto, joten ajattelin että ei hän voi oikeasti minusta pitää. Lisäksi hän ihastui helposti naisiin, joten pidin häntä hieman pelimiehenä.

Hän kertoi selvinpäin naiskuvioistaan minulle. Olimme pitkään kavereita ja näimme lähes päivittäin opiskeluiden tiimoilta. Meillä oli pitkiä syvällisiä keskusteluja monista aiheista, mutta tunteistamme toisiamme kohtaan emme koskaan kunnolla puhuneet. Hänkin seurusteli välillä. Etäännyimme kun emme enää nähneet opiskeluissa. Hän ilmeisesti poisti minut somestaan vuosia myöhemmin, kun olin jo muuttanut muualle ja sain lapsen. En koskaan saanut selitystä, miksi oli poistanut minut somestaan. Hänellä on kuitenkin paljon kavereita somessa. Ei koskaan riidelty tai mitään. Ehkä olin hänelle aivan turha ihminen.

Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että hän yritti useamman kerran minua ja torjuin hänet, koska halusin olla lojaali seurustelukumppanilleni. Olisin voinut saada hänen kanssaan aika erilaisen elämän kuin nykyiseni kanssa. Välillä tuntuu, että hän oli enemmän kaltaiseni kuin kukaan muu. Tämä ei ehkä toki ole totta vaan mahdollisesti enemmän mieleni kehuttämää haavekuvaa. Olisi kuitenkin aivan ihanaa tavata hänet vielä joskus ja kertoa kaikki, mikä jäi sanomatta.

Ja se tärkein jäi eli siis olen kaivannut nyt noin 13 vuotta. Joskus harvoin olen nähnyt hänestä unta. Unessa aina halaan häntä ja on hyvä ja lämmin tunnelma. Viimeisen kerran taisin tavata hänet lounaan merkeissä joskus 2010 tai 2009. Kahdestaan lounastimme. En vaan tiennyt että se jäi viimeiseksi tapaamiseksi. Toivon että hän on onnellinen nykyisessä elämässään.

En enää oikeastaan edes muista kunnolla koko ihmistä. 30 vuotta vierähtänyt.

42 vuotta

Luin pitkään ja hartaasti tätä ketjua ja yllätyin miten pitkään sitä nuoruiden rakkautta kaivataankaan. Ja jopa nekin jotka ovat pariutuneet ja perheen perustaneet toisaalle.

Minäkin kaipaan, olen kaivannut yli 30v satunnaisesti. Nyt kun näen häntä joskus, tuntuu että tekisi mieli purskahtaa itkuu ja oksentaa hänelle kaikki se mitä sisälläni olen koko helvetin eläni pitänyt. Ja ihan vaan suoraan sanoa kuinka hän satutti minua henkisesti ja myös sen kuinka paljon häntä rakastinkaan ja miten hajosin kun hän asetti aina kaiken muun edelleni, vinan, kaverit, harrastukset ja baari-illat. Sai mitä halusi, mutta menettinminut.

Pelkään kuitenkin kuollakseni ettei hän ole kaivannut minua tai ei ainakaan enää kaipaa. Mikään ei olisi niin hirveää kuin kaikkien näiden kaipausvuosien jälkeen kuulla (tai tajuta) että olen hänelle täysin yhdentekevä ihminen.

Se tuntuisi maailmanlopulta.

Olin kaivannut ainakin aika-ajoin reilut 30 v. Olin aina ajatellut että ottaisin hänet takaisin koska vaan jos olisi tyrkyllä. Ajattelin että ne huonot puolet ovat hävinneet, olisi aikuistunut ja kiltit puolet olisi säilynyt.

Tapasin hänet ja tyrmistyin kuinka välinpitämättömästi ja ikäänkuin "virallisesti" hän suhtautui minuun. Kaikille muille vanhoille tutuile moikkaili iloisesti jopa halasi tai kätteli, minua ei koskenutkaan. Kuulin ja näin elekielestä jopa hiukan ylimielistä tai jotenkin sellaista nenäkästä näpäyttelyä ja vihaisia kommentteja.

Miksi näin?

Kompensoiko jotain omaa epävarmuuttaan vai eikö esim uskalla koskea minuun ettei herätä vanhoja kipeitä tunteita? Yrittääkö tiedostamattaan pitää minut loitolla olemalla minulle vihainen, ettei vaan tarvitse alkaa käsitellä niitä nuoruusvuosien tapahtumia ja padottuja tunteita tai ettei vaan ala vanhasuola janottamaan koska hän on naimisissa.

Peilaten moniin asioihin, mm siihen minkä sanojen ja tunnelman vallitessa tiemme erkanivat aikoinaan, muutamiin tapaamistemme reaktioihin ja kuulemiini juttuihin olisin voinut kuvitella että tapaamisemme olisi mennyt aivan toisinpäin.

Olen todella surullinen, mutta muistan taas sen, että tämä ko henkilö on aina tuottanut minulle pettymykisiä, milloin minkäkin asteisia.

Niin kävi nytkin.