Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmuus ei ollut raskasta, päinvastoin
25.04.2022 |
Hesarin jutussa väitettiin, että vanhemmuus on raskasta, jos ei ole tukiverkostoja. Itse ajattelen, että syyt ovat muualla perustuen mutuun. Pikkulapsiaika oli elämäni ihaninta aikaa, tuntui, että jaksoin mitä tahansa eikä meillä ollut lastenhoitajia. Siksi, että halusin itse olla lapseni kanssa ja vanhempani asuivat todella kaukana. Miehen vanhemmilla taas oli sellaisia ongelmia, ettei heille voinut lasta valvomatta jättää, joten emme käyttäneet lastenhoitoapua.
Ensinnäkin merkitystä on parisuhteen laadulla. Jos suhde on hyvä, sujuu lastenhoito yhdessä ja yhteistuumin. Toinen merkittävä asia on se, että jäin kotiäidiksi useiksi vuosiksi. Kolmas tekijä on taloudellinen tilanne eli kun ei ole rahahuolia, on elämä helpompaa. Neljäs tekijä on helppo lapsi/lapset, joilla ei ole ylivilkkautta tai muita diagnooseja. Viides tekijä on tuttavapiiri, jonka kanssa voi viettää vapaa-aikaa yhdessä lasten kanssa.
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Yksi vain. Naapurissa asui nelikon kotiäiti, hänellä tuntui olevan aivan yhtä leppoisaa ja lapset olivat erittäin hyvin organisoituja ja kasvatettuja. Naisella oli pienimuotoista yritystoimintaa kotiäitiyden ohella.
Heilläkään ei ollut lastenhoitoapua johtuen isovanhempien kuolemasta/sairauksista.
Jälleen puhutaan imperfektissä, menneessä muodossa.
Voit mennä toiseen ketjuun ihmettelemään aikamuotoja.
En mene koska se on olennaisin asia koko jutussa. Kun Hesarissa juttu käsittelee NYKYvanhemmuutta.
Tavallaan tämä on olennaista, sillä syy miksi kirjoitin aloituksen, on se, että usein olen ihmetellyt, miksi normaaleista asioista, joista valtaosa selviää hienosti, pyritään nykyään tekemään sankarillista, tuskaisaa puurtamista? Näin päiväkotien, pesukoneiden ja osallistuvien isien aikaan se tuntuu melko yliampuvalta.
Ehkä se on uusi versio sankariäitiyden myytistä? Siihen vain ujutetaan eri ainekset.
Nykyään jo pelkkä päivähoitopaikan saaminen on sankariteko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus on nykyään erilaista kuin entisen äitien aikaan.
Millä tavalla?
Kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Ihminen ei kuitenkaan ole muuttunut tässä aikojen kuluessa ja lapsilla on samat perustarpeet kuin ennenkin.
Ympäristö on muuttunut täysin.
Samaten vanhemmuudelle asetetut vaatimukset.
Ympäristö on muuttunut täysin eli moni käytännön asia on vaivatonta. Esimerkiksi omana vauva-aikanani äitiysloman pituus oli kuusi viikkoa. Harvalla oli pesukone, moni nainen työskenteli pitkiä työpäiviä, omakin äitini kolmivuorotyössä. Isät eivät osallistuneet lastenhoitoon. Jne.
Vanhemmille asetettuihin vaatimuksiin on tullut tarvittavia muutoksia kuten se, että piiskaa ei saa antaa. Korostetaan hyvää suhdetta, kontaktia lapseen, mitä rakennetaan vuorovaikutuksella ja läsnäololla. Siinä voi vaikuttaa sukupolvien jatkumo eli jos itse ei ole tuollaista läsnäoloa saanut, on sitä vaikea antaa. Sen vuoksi olisi tärkeää pohtia onko vanhemmuus ja sitä myöten myös lapset esitettävä taakkana? Sellaisella näkökulmalla on pitkät juuret, jotka ovat mielestäni pois kitkettävää rikkaruohoa eli sankariäitiyttä.
Mitä jos äitiydestä puhuttaisiinkin suurena onnena, tarpeellisena taukona muuhun elämään, elämän onnellisempana aikana, jolloin sai keskittyä perheeseen, parisuhteeseen, jälkikasvuun? Ettei se olekaan sankarillista puurtamista, vaan mukavaa, tavallista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Yksi vain. Naapurissa asui nelikon kotiäiti, hänellä tuntui olevan aivan yhtä leppoisaa ja lapset olivat erittäin hyvin organisoituja ja kasvatettuja. Naisella oli pienimuotoista yritystoimintaa kotiäitiyden ohella.
Heilläkään ei ollut lastenhoitoapua johtuen isovanhempien kuolemasta/sairauksista.
Jälleen puhutaan imperfektissä, menneessä muodossa.
Voit mennä toiseen ketjuun ihmettelemään aikamuotoja.
En mene koska se on olennaisin asia koko jutussa. Kun Hesarissa juttu käsittelee NYKYvanhemmuutta.
Tavallaan tämä on olennaista, sillä syy miksi kirjoitin aloituksen, on se, että usein olen ihmetellyt, miksi normaaleista asioista, joista valtaosa selviää hienosti, pyritään nykyään tekemään sankarillista, tuskaisaa puurtamista? Näin päiväkotien, pesukoneiden ja osallistuvien isien aikaan se tuntuu melko yliampuvalta.
Ehkä se on uusi versio sankariäitiyden myytistä? Siihen vain ujutetaan eri ainekset.
Nykyään jo pelkkä päivähoitopaikan saaminen on sankariteko.
Niin alas sankaruuden rima on siis asetettu. Tässähän ollaan ihan ytimessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Yksi vain. Naapurissa asui nelikon kotiäiti, hänellä tuntui olevan aivan yhtä leppoisaa ja lapset olivat erittäin hyvin organisoituja ja kasvatettuja. Naisella oli pienimuotoista yritystoimintaa kotiäitiyden ohella.
Heilläkään ei ollut lastenhoitoapua johtuen isovanhempien kuolemasta/sairauksista.
Jälleen puhutaan imperfektissä, menneessä muodossa.
Voit mennä toiseen ketjuun ihmettelemään aikamuotoja.
En mene koska se on olennaisin asia koko jutussa. Kun Hesarissa juttu käsittelee NYKYvanhemmuutta.
Tavallaan tämä on olennaista, sillä syy miksi kirjoitin aloituksen, on se, että usein olen ihmetellyt, miksi normaaleista asioista, joista valtaosa selviää hienosti, pyritään nykyään tekemään sankarillista, tuskaisaa puurtamista? Näin päiväkotien, pesukoneiden ja osallistuvien isien aikaan se tuntuu melko yliampuvalta.
Ehkä se on uusi versio sankariäitiyden myytistä? Siihen vain ujutetaan eri ainekset.
Nykyään jo pelkkä päivähoitopaikan saaminen on sankariteko.
Niin alas sankaruuden rima on siis asetettu. Tässähän ollaan ihan ytimessä.
Ei vaan niin työlääksi on ihan simppelienkin verovaroin kustannettujen peruspalvelujen saaminen mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus on nykyään erilaista kuin entisen äitien aikaan.
Millä tavalla?
Kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Ihminen ei kuitenkaan ole muuttunut tässä aikojen kuluessa ja lapsilla on samat perustarpeet kuin ennenkin.
Ympäristö on muuttunut täysin.
Samaten vanhemmuudelle asetetut vaatimukset.
Ympäristö on muuttunut täysin eli moni käytännön asia on vaivatonta. Esimerkiksi omana vauva-aikanani äitiysloman pituus oli kuusi viikkoa. Harvalla oli pesukone, moni nainen työskenteli pitkiä työpäiviä, omakin äitini kolmivuorotyössä. Isät eivät osallistuneet lastenhoitoon. Jne.
Vanhemmille asetettuihin vaatimuksiin on tullut tarvittavia muutoksia kuten se, että piiskaa ei saa antaa. Korostetaan hyvää suhdetta, kontaktia lapseen, mitä rakennetaan vuorovaikutuksella ja läsnäololla. Siinä voi vaikuttaa sukupolvien jatkumo eli jos itse ei ole tuollaista läsnäoloa saanut, on sitä vaikea antaa. Sen vuoksi olisi tärkeää pohtia onko vanhemmuus ja sitä myöten myös lapset esitettävä taakkana? Sellaisella näkökulmalla on pitkät juuret, jotka ovat mielestäni pois kitkettävää rikkaruohoa eli sankariäitiyttä.
Mitä jos äitiydestä puhuttaisiinkin suurena onnena, tarpeellisena taukona muuhun elämään, elämän onnellisempana aikana, jolloin sai keskittyä perheeseen, parisuhteeseen, jälkikasvuun? Ettei se olekaan sankarillista puurtamista, vaan mukavaa, tavallista elämää.
Sinun aikanasi oli ”hyvä äiti” jos ei useampi lapsi kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus on nykyään erilaista kuin entisen äitien aikaan.
Millä tavalla?
Kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Ihminen ei kuitenkaan ole muuttunut tässä aikojen kuluessa ja lapsilla on samat perustarpeet kuin ennenkin.
Ympäristö on muuttunut täysin.
Samaten vanhemmuudelle asetetut vaatimukset.
Ympäristö on muuttunut täysin eli moni käytännön asia on vaivatonta. Esimerkiksi omana vauva-aikanani äitiysloman pituus oli kuusi viikkoa. Harvalla oli pesukone, moni nainen työskenteli pitkiä työpäiviä, omakin äitini kolmivuorotyössä. Isät eivät osallistuneet lastenhoitoon. Jne.
Vanhemmille asetettuihin vaatimuksiin on tullut tarvittavia muutoksia kuten se, että piiskaa ei saa antaa. Korostetaan hyvää suhdetta, kontaktia lapseen, mitä rakennetaan vuorovaikutuksella ja läsnäololla. Siinä voi vaikuttaa sukupolvien jatkumo eli jos itse ei ole tuollaista läsnäoloa saanut, on sitä vaikea antaa. Sen vuoksi olisi tärkeää pohtia onko vanhemmuus ja sitä myöten myös lapset esitettävä taakkana? Sellaisella näkökulmalla on pitkät juuret, jotka ovat mielestäni pois kitkettävää rikkaruohoa eli sankariäitiyttä.
Mitä jos äitiydestä puhuttaisiinkin suurena onnena, tarpeellisena taukona muuhun elämään, elämän onnellisempana aikana, jolloin sai keskittyä perheeseen, parisuhteeseen, jälkikasvuun? Ettei se olekaan sankarillista puurtamista, vaan mukavaa, tavallista elämää.
Sinun aikanasi oli ”hyvä äiti” jos ei useampi lapsi kuollut.
Nyt en kyllä tajunnut. Minun vauva-aikani osui 60-luvun lopulle, oma äitiyteni 90-luvulle, eikä kumpikaan ajanjakso ollut synkkää aikaa lapsikuolleisuuden saralla.
Mutta kun kerran otit asian esille, niin isovanhempieni aikana myös äitien henki oli synnytyksessä vaarassa. Ei vain imeväisten.
Tavallisten ihmisten ei voi olettaa tietävän kovin paljon historiasta, mutta toimittajien ei soisi olevan aivan historiattomia. Senkin vuoksi tämä sankariäitiyden myytin uusintaminen on niin outoa.
Jännää. Ap et siis kaivannut yhtään kahdenkeskistä aikaa puolisosi kanssa useaan vuoteen? Itse kyllä kaipaisin. Nyt saamme suunnilleen yhden treffi-illan kerran vuodessa. Olisi ihanaa jos olisi isovanhempi, joka voisi hoitaa edes kaksi viikonloppua vuodessa. Tekisi todella hyvää koko perheelle jos vanhemmat saisivat hiukan useammin edes keskustella rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sitten tässäkin asiassa poikkeus.
Itse en kokenut vanhemmuutta raskaana, päin vastoin. Olin kahden lapsen totaali-yh, minkäänlaisia ns. tukiverkkoja ei ollut. Kolmestaan mentiin ja pärjättiin.
Itse nautin lapsistani ja ajasta heidän kanssaan. Tietysti oli kinaa ja eripuraa ja sanomista mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Niin, en päässyt juhlimaan ja kapakkaan ja ryyppäämään, mutta itse kohdallani en sitä edes kaivannut. Minulla oli ystäviä ja samat ystävät edelleen ja yhdessä käytiin toisten äitien ja lasten kanssa esim. hevostalleilla, ja Särkänniemessä jne. Lapsista tuli ystäviä heistäkin ja tyttäreni on tiiviisti yhteydessä tyttöön johon tutustui alle 2-vuotiaana.
Ehkä se että olen joutunut aina pärjäämään omillani on tehnyt minusta optimistisen ja ratkaisukeskeisen. En ole voinut lysähtää säälimään itseäni, lapseni tarvitsivat minua.
Vieläkin sanovat välillä että kyllä sinä sentään olet maailman paras äiti vaikka jo nuoria aikuisia kumpikin. Hyvin olen heidät "kasvattanut" - vierastan sanaa kasvatus, he ovat kasvaneet ihan itse - ja kumpikin pärjää hienosti elämässä. Tyttö varsinkin eteenpäinpyrkivä ja halukas kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle. Poikaa ei niin opiskelu kiinnosta mutta sen verran että kunnon ammattia on hankkimassa.
En voi todellakaan valittaa enkä päivääkään vaihtaisi pois. Oma elämänasenteeni on se että hankaluudet ja raskaammatkin ajat kuuluu elämään, ei aina voi olla ruusunpunaisia purppurapilviä ja kivaa-kivaa. Nyt kun lapset on isoja välillä kaipaan niitä yhteisiä aikoja. Nyt heillä on oma elämänsä ja irtautuminen kodista, se on luonnollista vaikka välillä surettaakin. Emme kuitenkaan iäksi eroa, elämä kulkee vain luonnollista kulkuaan kuten sen pitääkin.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Ei ap ole poikkeus. Ilmoittaudun samanmielisenä. Toiset rasittuu pienemmistä vastoinkäymisistä kuin toiset. Jotkut eivät jaksa pyörittää yhden vauvan arkea, kun toiset hoitavat pari muutakin siinä sivussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännää. Ap et siis kaivannut yhtään kahdenkeskistä aikaa puolisosi kanssa useaan vuoteen? Itse kyllä kaipaisin. Nyt saamme suunnilleen yhden treffi-illan kerran vuodessa. Olisi ihanaa jos olisi isovanhempi, joka voisi hoitaa edes kaksi viikonloppua vuodessa. Tekisi todella hyvää koko perheelle jos vanhemmat saisivat hiukan useammin edes keskustella rauhassa.
Vauva lähinnä nukkuu, leikki-ikäinen nukkuu päiväunet, esikoululainen ja koululainen on koulussa viitenä päivänä viikossa, lisäksi lapset käyvät harrastuksissa yms. Tuttavaperheiden luo voi lapset jättää hoitoon, mutta emme kokeneet tarvetta siihen emmekä kokeneet, ettei olisi kahdenkeskistä aikaa.
Kokemukset voivat olla hyvin erilaisia, yksilöllisiä eli minä koin kahdenkeskisen ajan puutteen ongelmaksi vasta murrosiässä. Siis seksielämää ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Ei ap ole poikkeus. Ilmoittaudun samanmielisenä. Toiset rasittuu pienemmistä vastoinkäymisistä kuin toiset. Jotkut eivät jaksa pyörittää yhden vauvan arkea, kun toiset hoitavat pari muutakin siinä sivussa.
Ei ap ole poikkeus vaan entinen äiti joka kirjoittaa ohi aiheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten tässäkin asiassa poikkeus.
Itse en kokenut vanhemmuutta raskaana, päin vastoin. Olin kahden lapsen totaali-yh, minkäänlaisia ns. tukiverkkoja ei ollut. Kolmestaan mentiin ja pärjättiin.
Itse nautin lapsistani ja ajasta heidän kanssaan. Tietysti oli kinaa ja eripuraa ja sanomista mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Niin, en päässyt juhlimaan ja kapakkaan ja ryyppäämään, mutta itse kohdallani en sitä edes kaivannut. Minulla oli ystäviä ja samat ystävät edelleen ja yhdessä käytiin toisten äitien ja lasten kanssa esim. hevostalleilla, ja Särkänniemessä jne. Lapsista tuli ystäviä heistäkin ja tyttäreni on tiiviisti yhteydessä tyttöön johon tutustui alle 2-vuotiaana.
Ehkä se että olen joutunut aina pärjäämään omillani on tehnyt minusta optimistisen ja ratkaisukeskeisen. En ole voinut lysähtää säälimään itseäni, lapseni tarvitsivat minua.
Vieläkin sanovat välillä että kyllä sinä sentään olet maailman paras äiti vaikka jo nuoria aikuisia kumpikin. Hyvin olen heidät "kasvattanut" - vierastan sanaa kasvatus, he ovat kasvaneet ihan itse - ja kumpikin pärjää hienosti elämässä. Tyttö varsinkin eteenpäinpyrkivä ja halukas kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle. Poikaa ei niin opiskelu kiinnosta mutta sen verran että kunnon ammattia on hankkimassa.
En voi todellakaan valittaa enkä päivääkään vaihtaisi pois. Oma elämänasenteeni on se että hankaluudet ja raskaammatkin ajat kuuluu elämään, ei aina voi olla ruusunpunaisia purppurapilviä ja kivaa-kivaa. Nyt kun lapset on isoja välillä kaipaan niitä yhteisiä aikoja. Nyt heillä on oma elämänsä ja irtautuminen kodista, se on luonnollista vaikka välillä surettaakin. Emme kuitenkaan iäksi eroa, elämä kulkee vain luonnollista kulkuaan kuten sen pitääkin.
Sinä olet taas yksi lukutaidoton entinen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Ei ap ole poikkeus. Ilmoittaudun samanmielisenä. Toiset rasittuu pienemmistä vastoinkäymisistä kuin toiset. Jotkut eivät jaksa pyörittää yhden vauvan arkea, kun toiset hoitavat pari muutakin siinä sivussa.
Näin on. Mutta luulen, että tässä on monen kohdalla kyse paitsi persoonasta, myös siitä miten asennoituu kotiin ja vanhemmuuteen. Miten itseen on suhtauduttu lapsena (onko ollut tunne taakkana ja rasitteena olosta) ja siitä miten painostavana kokee "vain" kotona olemisen. Kaikki eivät pidä kotitöistä, osa hermoilee urastaan tai jostain muusta asiasta, murehtii etukäteen turhaan jne.
Häiritsevää on myös se, että yleensä tämäntyyppisissä jutuissa näkökulma on aika yksipuolinen. Tukiverkot ovat nyt se ykkösasia, toisena kertana jokin muu yksittäinen asia. Suurena teemana kuitenkin useimmiten se, että vanhemmuus on niin vaikeaa ja sankarillista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskaltaakohan tätä edes ääneen sanoa, mutta meidän perheen arki on sujunut helposti ja onnellisesti. Minun vanhemmat ovat kuolleet ja miehen vanhemmat asuvat kaukana. Ilman tukiverkkoja ollaan, mutta eipä niitä ole tarvittukaan. Ollaan aina saatu asiat sumplittua. Toki matkan varrelle on sattunut surua ja sairautta, mutta meillä niiden yli on kantanut sisu ja positiivinen asenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten tässäkin asiassa poikkeus.
Itse en kokenut vanhemmuutta raskaana, päin vastoin. Olin kahden lapsen totaali-yh, minkäänlaisia ns. tukiverkkoja ei ollut. Kolmestaan mentiin ja pärjättiin.
Itse nautin lapsistani ja ajasta heidän kanssaan. Tietysti oli kinaa ja eripuraa ja sanomista mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Niin, en päässyt juhlimaan ja kapakkaan ja ryyppäämään, mutta itse kohdallani en sitä edes kaivannut. Minulla oli ystäviä ja samat ystävät edelleen ja yhdessä käytiin toisten äitien ja lasten kanssa esim. hevostalleilla, ja Särkänniemessä jne. Lapsista tuli ystäviä heistäkin ja tyttäreni on tiiviisti yhteydessä tyttöön johon tutustui alle 2-vuotiaana.
Ehkä se että olen joutunut aina pärjäämään omillani on tehnyt minusta optimistisen ja ratkaisukeskeisen. En ole voinut lysähtää säälimään itseäni, lapseni tarvitsivat minua.
Vieläkin sanovat välillä että kyllä sinä sentään olet maailman paras äiti vaikka jo nuoria aikuisia kumpikin. Hyvin olen heidät "kasvattanut" - vierastan sanaa kasvatus, he ovat kasvaneet ihan itse - ja kumpikin pärjää hienosti elämässä. Tyttö varsinkin eteenpäinpyrkivä ja halukas kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle. Poikaa ei niin opiskelu kiinnosta mutta sen verran että kunnon ammattia on hankkimassa.
En voi todellakaan valittaa enkä päivääkään vaihtaisi pois. Oma elämänasenteeni on se että hankaluudet ja raskaammatkin ajat kuuluu elämään, ei aina voi olla ruusunpunaisia purppurapilviä ja kivaa-kivaa. Nyt kun lapset on isoja välillä kaipaan niitä yhteisiä aikoja. Nyt heillä on oma elämänsä ja irtautuminen kodista, se on luonnollista vaikka välillä surettaakin. Emme kuitenkaan iäksi eroa, elämä kulkee vain luonnollista kulkuaan kuten sen pitääkin.
Sinä olet taas yksi lukutaidoton entinen äiti.
Tuohon sankarilliseen äitiyteen kuuluu usein myös se, että toisella tavalla äitiyden kokeneita halvennetaan. Eihän äitiydestä ihan mukavasti selvinneitä voi olla olemassa, koska äitiys ei silloin olisikaan sankarillista. Ihan tavalliset elämän koettelemukset eivät kaikille musertavia, vaan vahvistavia. Kuten tuo kirjoittaja kirjoitti, jopa yh:lla voi mennä oikein mukavasti. Tuskin moni sitä paitsi edes valitsisi yksinhuoltajuutta, jos se olisi niin kamalaa. Monihan nykyisin kokee hyväksi tehdä lapsen yksin, ilman isää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että olet poikkeus. Tuntemani tukiverkottomat lapsiperheet ovat kyllä sitä mieltä, että arki on rankkaa. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka on todella hyvä parisuhde. Toki on yksilöllistä, kaikille ei esim monen vuoden kotiäitiys sovi tai siihen ei edes ole mahdollisuuksia.
Suuri vaikutus on myös sillä kuinka monta lasta on. Yhden kanssa on vielä suht helppoa. Montako sinulla ap on?
Ei ap ole poikkeus. Ilmoittaudun samanmielisenä. Toiset rasittuu pienemmistä vastoinkäymisistä kuin toiset. Jotkut eivät jaksa pyörittää yhden vauvan arkea, kun toiset hoitavat pari muutakin siinä sivussa.
Ei ap ole poikkeus vaan entinen äiti joka kirjoittaa ohi aiheen.
Ap on aiheen määrittelijä, joten ap ei voi ohi aiheen kirjoittaa. Vai nytkö sinä määrittelet senkin, miten minä omaa aihettani saan käsitellä?
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus on nykyään erilaista kuin entisen äitien aikaan.
Mikä siinä on niin erilaista? Jotain perusteluja kaipaan sun "typerälle ja ylimieliselle" väitteellesi.
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaakohan tätä edes ääneen sanoa, mutta meidän perheen arki on sujunut helposti ja onnellisesti. Minun vanhemmat ovat kuolleet ja miehen vanhemmat asuvat kaukana. Ilman tukiverkkoja ollaan, mutta eipä niitä ole tarvittukaan. Ollaan aina saatu asiat sumplittua. Toki matkan varrelle on sattunut surua ja sairautta, mutta meillä niiden yli on kantanut sisu ja positiivinen asenne.
Minusta jotain on pielessä ja pahasti, jos yleinen ilmapiiri on se, ettei vanhemmuudesta saisi puhua iloisena ja onnellisena aikana. Ja siltä se tosiaan nykyisin vaikuttaa, kun katsoo miten äitiydestä kirjoitetaan mediassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus on nykyään erilaista kuin entisen äitien aikaan.
Mikä siinä on niin erilaista? Jotain perusteluja kaipaan sun "typerälle ja ylimieliselle" väitteellesi.
Ympäristö on täysin toinen.
Vaatimukset vanhemmuudelle on kovat.
Lisäksi vielä korona joka on lisännyt yksinäisyyttä valtavasti ja vienyt ne loputkin palvelut.
Tehän tässä typeriä ja ylimielisiä olette, kun ette edes hoksaa mistä puhutaan, vaan paaaaaaaasaaaaatte loputtomiin omaa erinomaisuuttanne.
Aihe on NYKYVANHEMMUUS.
Ei äitiys kautta vuosisatojen.