Miksi ihminen alkaa vihaamaan toista ihmista? Voisiko kyseessä olla rakastuminen?

Vihaisuus ei ole sama kuin vihaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää siirtyä rakkaudesta vihaan, kumma jos ihminen ei osaa olla tavallisesti neutraali.

Ap ei luultavasti kerro tilanteesta kaikkea olennaista.

Mitä muuta haluaisit tietää?

Esim. sen, mitkä ovat nämä "olosuhteet", jotka ovat estäneet suhteen?

Ja tietysti toisen osapuolen näkemyksen siitä miten asiat ovat menneet, mutta sitähän ei nyt voi saada.

Voisko olla että molemmat varattuja?

Ai niin, taisin unohtaa hetkeksi että olemme palstalla. Täällähän melkein kaikki ihmissuhdealoitukset koskevat jotain varattujen sekoilemista. Eipä tainnut tämäkään olla poikkeus.

Eihän se ole sekoilua jos ollaan ystäviä, ja vahingossa molemmille alkaa kehittyä vahingossa tunteita toisiaan kohtaan. Ihan normaalia elämää, ihastumiset kuuluu elämään. Sekoilua se on vasta sitten, kun aletaan suhteeseen vaikka ollaa varattuja. Mikä oli kommenttisi oikea pointti?

Lapsellinen, kehittymätön ihminen joutuu vihan valtaan, jos toinen ei vastaa tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Vai onko niin, että jollain on ollut pakkomielle ihastuksesta, toinen käskenyt lopulta olla enää ottamatta yhteyttä ja silti täytyy kehitellä pakkomiellettä että toinen onkin oikeasti vaan rakastunut koska on niin vihamielinen. Jos jotain ihmistä ei kiinnosta, kannattaa elää eteenpäin. pakkomielteinen roikkuminen ei ole kivaa.

Tasapainottomat ihmiset ovat ainakin itselleni kauhistus. Red flag, jos tunteet vaihtelee noin rajusti.

Tuossako olisi sitten selitys mustasukkaisuusmurhille. Kun arvelee menettävänsä toisen ja vieläpä kokee pelon heikkoutena, niin kääntää tunteensa vahvaksi vihaksi.

Rakkaus ei mielestäni muutu vihaksi vaan kykenemättömyys hyväksyä pelko menetyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vai onko niin, että jollain on ollut pakkomielle ihastuksesta, toinen käskenyt lopulta olla enää ottamatta yhteyttä ja silti täytyy kehitellä pakkomiellettä että toinen onkin oikeasti vaan rakastunut koska on niin vihamielinen. Jos jotain ihmistä ei kiinnosta, kannattaa elää eteenpäin. pakkomielteinen roikkuminen ei ole kivaa.

Onko toinen ihminen antanut olettaa, että tunteita olisi? Ei kai kukaan kehitä pakkomieltä ihastuksesta, jota ei ole olemassa? Kyllä suurin osa ihmisistä osaa lukea kehonkieltä ja käyttäytymistä. Mutta tietysti ääriesimerkkejä löytyy, jos oikein kaivelee.

Kumpi tässä sitten on ollut ihastunut? Vai molemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vai onko niin, että jollain on ollut pakkomielle ihastuksesta, toinen käskenyt lopulta olla enää ottamatta yhteyttä ja silti täytyy kehitellä pakkomiellettä että toinen onkin oikeasti vaan rakastunut koska on niin vihamielinen. Jos jotain ihmistä ei kiinnosta, kannattaa elää eteenpäin. pakkomielteinen roikkuminen ei ole kivaa.

Kumpi tässä tarinassa on laittanut välit poikki, ap vai se vihastunut henkilö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Mitä? Miten kiusaaminen liittyy mihinkään? Puhe oli siitä, voiko vihan tunteet liittyä itseasiassa rakastumisen tunteisiin. Jos joku ihminen on ensin pitänyt sinusta ja sitten yhtäkkiä vihaakin sinua, on taustalla varmasti tapahtunut jotain, jossa itsekin olet osallisena. Omaa toimintaa/toimimattomuutta pitää uskaltaa katsoa rehellisesti.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö toinen olisi voinut kohdella myös sinua niin huonosti, ettei siitä ole paluuta. Kiusaaminen on aina ja kaikissa tilanteissa alhaista. Etenkään aikuisten maailmaan sen ei tulisi kuulua millään muotoa, sillä aikuisilla tulisi olla jo muitakin tapoja jäsennellä tunteitaan ja ihmissuhteitaan kuin primitiivinen nokittelu.

Todella ahdistavaa myös se, että joistakin tulee raivohulluja, kun keksivät omassa päässään olemattomia virityksiä ja suhteita, vaikka toinen on ollut vain normaalisti ystävällinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Kiusaaminen on väärin, oli tilanne mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Mitä? Miten kiusaaminen liittyy mihinkään? Puhe oli siitä, voiko vihan tunteet liittyä itseasiassa rakastumisen tunteisiin. Jos joku ihminen on ensin pitänyt sinusta ja sitten yhtäkkiä vihaakin sinua, on taustalla varmasti tapahtunut jotain, jossa itsekin olet osallisena. Omaa toimintaa/toimimattomuutta pitää uskaltaa katsoa rehellisesti.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö toinen olisi voinut kohdella myös sinua niin huonosti, ettei siitä ole paluuta. Kiusaaminen on aina ja kaikissa tilanteissa alhaista. Etenkään aikuisten maailmaan sen ei tulisi kuulua millään muotoa, sillä aikuisilla tulisi olla jo muitakin tapoja jäsennellä tunteitaan ja ihmissuhteitaan kuin primitiivinen nokittelu.

Olet oikeassa. Jos tilanteeseen littyy kiusaamista, ollaan menty  joniin pitkälle ettei ole paluuta..

Etkö ap käsitä, ettei kuvaamasi käyttäytyminen ole millään tavalla normaalia. Kysymättäkin selvä asia. Eikö ihmisillä ole enää minkäänlaista omanarvontuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Onko tässä nyt kyseessä se perinteinen: ensin ollaan kusipäitä ja kun huomataan ettei toinen sulata sitä käytöstä, sitten "en tarkoittanut sitä".

Vierailija kirjoitti:

Todella ahdistavaa myös se, että joistakin tulee raivohulluja, kun keksivät omassa päässään olemattomia virityksiä ja suhteita, vaikka toinen on ollut vain normaalisti ystävällinen.

Jos kyseessä on ollut vain ystävällisyys ja yhteydenpito on jo loppunut, niin mistä johtuu vihamielisyys ja käsittelemätön viha? Luulisi että henkilö on vaan helpottunut ,että on päässyt eroon raivohullusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai onko niin, että jollain on ollut pakkomielle ihastuksesta, toinen käskenyt lopulta olla enää ottamatta yhteyttä ja silti täytyy kehitellä pakkomiellettä että toinen onkin oikeasti vaan rakastunut koska on niin vihamielinen. Jos jotain ihmistä ei kiinnosta, kannattaa elää eteenpäin. pakkomielteinen roikkuminen ei ole kivaa.

Onko toinen ihminen antanut olettaa, että tunteita olisi? Ei kai kukaan kehitä pakkomieltä ihastuksesta, jota ei ole olemassa? Kyllä suurin osa ihmisistä osaa lukea kehonkieltä ja käyttäytymistä. Mutta tietysti ääriesimerkkejä löytyy, jos oikein kaivelee.

Tällaisesta on valitettavasti kokemusta. Mies oli alkuun täysillä mukana ja piiritti minua sitkeästi. Kissa-hiirileikkiä kesti kymmenen vuotta. Kun sitten itse ihan kunnolla ihastuin ja tunnustin tunteeni, päätti mies koko homman äärimmäisen tylysti yhdellä sanalla siihen paikkaan.

Ihastuminen ei todellakaan laantunut heti tunteettomuudeksi, vaan olin vihainen (itselleni tyhmyyden vuoksi ja miehelle tunnekylmyyden ja tylyn käytöksen vuoksi), häpeissäni, pettynyt, surullinen, välillä kuitenkin hyvin ikävissäni ja jopa toiveikas uudesta alusta jne. Vasta nyt tämä tunnemyrsky on laantunut, aikaa on mennyt 9kk. Enää en tunne miestä kohtaan juuri mitään. Mutta historiaa on takana niin pitkään, että tunteet saattavat vielä palata.

Vierailija kirjoitti:

Etkö ap käsitä, ettei kuvaamasi käyttäytyminen ole millään tavalla normaalia. Kysymättäkin selvä asia. Eikö ihmisillä ole enää minkäänlaista omanarvontuntoa.

Syvät tunteet saattavat estää kokonaiskuvan näkemistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Niinpä ap on mielestäni jäljillä siinä, että hyvin kielteisillä ja hyvin myönteisillä tunteilla on yhteys. Viha on vahva tunne, joka syntyy vain silloin, jos sen kohteella on merkitystä. Jos kohde on yhdentekevä, ei silloin tunne sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan.

Vihastuminen (ainakin jos puhutaan ihan tavallisten ihmisten tunneskaalasta) vaatii yleensä kuitenkin jonkun "sytykkeen", se ei kehity itsekseen. Vihastunutta ihmistä on kohdeltu väärin tai huonosti, ainakin hänen omasta mielestään.

Ehkä rakkaudellisiin tunteisiin ei ole vastattu? Tai suhde toiseen ihmiseen on muutoin epätasapainossa? Myös ystävyydessä voi tietysti olla vihainen toiselle esim. toistuvien oharien tai ilkeiden puheiden vuoksi.

Jos joku on sinulle vihainen, kannattaa ihan ensimmäiseksi katsoa peiliin. Oletko kohdellut tuota henkilöä oikein? Voiko takana olla väärinkäsitys? Haluatko korjata tilanteen vai antaa toisen vain kärsiä?

Voiko tilanteen korjata, jos toinen on alkanut julkisesti kiusaamaan siitä syystä että häntä on vahingossa loukattu? Jokainen sanoo joskus elämässään asioita, joita ei ehkä tarkoita. Mutta onko mahdollista päästä yli kiusaamisesta, ja onko oikeitettua aloittaa kiusaaminen, jos sinua on loukattu? Omasta mielestäni aikuisten elämään ei sovi kiusaaminen, se on alhaista. Edes kouluissa ei sitä pitäisi tapahtua. Mutta valitettavasti myös aikuisten kesken tätä tapahtuu. Kenen vastuu tässä sitten on yrittää korjata tilannetta?

Onko tässä nyt kyseessä se perinteinen: ensin ollaan kusipäitä ja kun huomataan ettei toinen sulata sitä käytöstä, sitten "en tarkoittanut sitä".

Mikä on kusipäisyyttä, kiusaaminen vai loukkaavien sanojen sanominen?