"Tytöille käy myöhemmin selväksi, että elämä ilman lapsia on vajaata."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi katua elämässään miljoonaa eri asiaa. 

 

Olen valinnut lapsettomuuden ja joskus mietin, oliko ratkaisu oikea. En kuitenkaan kadu asiaa samalla lailla kuin eräitä muita ratkaisujani. 

 

Miksi lapsettomuus olisi muiden katumuksenaiheiden joukossa jotenkin erityisen kamala asia? Hyvät puolet, kuten itsenäisyys ja vapaus peittävät alleen mahdolliset lapsettomuuden huonot puolet. 

Onhan asioissa sellainen periaatteellinen ero, että lapsien hankkiminen on peruuttamaton päätös. Sen sijaan moni muu päätös on peruutettavissa/muutettavissa. Esimerkiksi yrityksen voi lakkauttaa, muuttaa toiselle paikkakunnalle, erota puolisosta, jne. Mutta lasta ei voi vaihtaa. Sen vuoksi myös katumisen riski on ihan erilaista, jos päätöksestä ei voi päästä eroon, verrattuna päätökseen josta voi päästä eroon.

Niin. Itse ajattelen, että mieluummin kadun tai katuisin lapsettomuutta kuin lapsen tekemistä. 

Lapsettomuutta katuva voi löytää muuta sisältöä elämäänsä. Sen sijaan lasta ei voi antaa pois. Tai ehkä voi, mutta... Joo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa. 

ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).

Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.

Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.

Elämä ei ole koskaan täysin omissa käsissä ja kukaan ei todellakaan ole oman onnensa seppä. Tämän tajuamiseen ei tarvita lapsia, omia eikä muiden. Riittää jokin iso mullistus elämässä(lasten saanti on yksi niistä) kuten terveyden menetys, työttömäksi joutuminen irtisanomisten takia jne.

Vanhana lisääntyminen on julmaa lasta kohtaan. Olet aina vanheinpainillassa vanhin ja kuolet kun lapsi on 25v. Tee sitten samalla monta niin niistä on seuraa toisilleen kun jäävät orvoiksi. Ja aloita heti tai olet 33 ennenkuin ensimmäinen syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Vanhana lisääntyminen on julmaa lasta kohtaan. Olet aina vanheinpainillassa vanhin ja kuolet kun lapsi on 25v. Tee sitten samalla monta niin niistä on seuraa toisilleen kun jäävät orvoiksi. Ja aloita heti tai olet 33 ennenkuin ensimmäinen syntyy.

Ei kuusikymppisenä enää lasten teko naisilta onnistu. Silloin nimittäin elinajanodotteen mukaan kuolee lapsen ollessa 25.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdoton sitä lienee ulkopuolisten tietää miten kohdallasi käy. Tunnen kaksi omasta tahdostaan lapsetonta naista 50+ eikä kumpikaan ole päätöstään katunut, päinvastoin. Toisen mies katui ja perusti viisikymppisenä perheen nuoremman naisen kanssa. 

ps. Itsekin ajattelin nuorempana, etten mene naimisiin enkä halua lapsia, mutta toisin kävi. Olen sitä mieltä, että lapsen saaminen on ollut merkittävimpiä asioita elämässäni, joka on muuttanut itseäni paljon (ja parempaan suuntaan).

Rehellisesti on sanottava, että molemmat tuntemani omasta tahdostaan lapsettomat naiset ovat luonteeltaan aika jyrkkiä ja ehdottomia. Olen itsekin sellainen tavallaan, mutta en tuomitse muita samalla tavalla, minkä katson johtuvan siitä, että lapset opettavat hyvin konkreettisesti, ettei elämä ole koskaan täysin omissa käsissä etkä ole oman onnesi seppä. Tietysti siihen oivallukseen voi päästä myös tuttavien ja ystävien lasten kautta, kun on nähnyt, miten heidän elämänsä on mennyt (ei aina hyvin). Omaan rajallisuuteensa törmää kasvattajana aivan toisella tavalla kuin silloin, jos on kokemusta vain omasta elämästä vastaamisesta.

Tällä ei suinkaan tahdo sanoa, että kaikki omasta tahdostaan lapsettomat naiset olisivat ehdottomia ja ajattelisivat, että olet oman onnesi seppä. Mutta se vain on niin, että elämä ilman lapsia on yksinkertaisempaa, jolloin tietyt asiat jäävät kehittymättä. Eivät nekään rajallisuutta konkretisoivat asiat varmaankaan kaikille vanhemmille avaudu niin kuin sen tarkoitan, suurempana avaruutena ymmärtää muita ja itseään. Tämä on vain oma kokemukseni vanhemmuudesta.

Nää on kyllä niin huvitavia nämä "Näin se nyt vain on noin niinkuin yleisellä tasolla. Mutta toki puhun vain omasta kokemuksestani!" -kirjoitukset. Jos aidosti puhut vain omasta kokemuksestasi, niin jätä nyt hyvä ihminen pois nuo julistukset siitä, kuinka tietyt asiat nyt vaan jää kehittymättä, jos ei ole omia tai vähintään läheisten lapsia niitä kehittämässä.

Luulisi, ettei ole noin vaikeaa ilmaista, että puhuu vain itsestään, jos kerran on lasten myötä oppinut olemaan tuomitsematta muita.

Itse tosin tunnen ihan lapsia hankkineita ihmisiä, jotka ovat todella hanakoita tuomitsemaan muita eivätkä juurikaan kykene asettumaan toisen asemaan. Kauhean kiva lapselle.

Isäni oli äärimmäisen jyrkkä, jäykkä ja tuomitseva persoona. Koko lapsuuden ajan kärsin hänen raivokohtauksistaan ja muusta henkisestä väkivallasta. Olisi jättänyt lapset hankkimatta. 

Onko isäsi vielä elossa? Oletko koskaan kysynyt isältäsi (tai äidiltäsi) miksi hän päätti hankkia lapsia? 

On elossa. En aio kysyä mitään, koska näistä asioista ei vain puhuta, eikä puhuminen hyödyttäisi. Itsekseni olen nämä käsitellyt ja niin teen jatkossakin. No, ehkä terapeutin kanssa sitten. 

Elän yksinkertaista elämää. Nautin rauhasta ja luonnosta. Saan iloa ja  täyttymystä jos voin auttaa muita ihmisiä tai eläimiä. En usko etttä minusta tulee koskaan äitiä vaikka lapsista pidän kovasti! Elämäntapani on menossa suuntaan omavarainen hippihörhöli :D enkä oikein tiedä haluaisinko tuoda lapsia tähän yhteiskuntaan.  Se on niin sairas ja epäluonnollinen elää. Työelämä imee ihan kuiviin. Äitiys olisi ehdottomasti hyvin antoisaa ja vanhemmuus kasvattavaa. Mutta uskon että voi kasvaa myös muillakin tavoin. Itse olen kohdannut paljon kuolemaa ja menetystä esimerkiksi. Jokaisella on oma polkunsa. Ja ehkä sekin, että katuu lapsettomaksi jäämistävoi olla hieno kasvun paikka jollekin! 
Ei pitäisi muiden valintoja arvostella. Saakohan tästä tajunnan virrasta kukaan kiinni :) 

Vierailija kirjoitti:

Siinä menettää elämänsä rakkauden.

Mitä sitten? 

Uskon, että muitakin "elämän rakkauksia" voi olla kuin omat lapset. Esimerkiksi sisarukset, ystävät, puoliso. 

Ap:

Ei lapsia hankita.

Jumalan Ihmeitä lapset ovat.

Älä ihmeessä hanki. Sinulla ei ole rakkautta eikä uskoa.

Kohtaaminen

Tutustuminen

Seurustelu

Avioliitto

Perhe

Loppuelämä

Tytöt - naiset eivät suostu enää olemaan REIKIÄ.